Lyonin vaihto on päättynyt, mutta blogi jatkuu aina vaan.

torstai 12. elokuuta 2010

Ja huomispäivän kansat on veljet keskenään

Aikaisemmin suomin demareita mediataidottomuudesta. Jutta Urpilainen yritti tehdä persujen tyyppistä oneliner- politiikkaa epäonnistuen siinä. Maassa maan tavalla- sloganille hihiteltiin ympäri Suomea. No, ei ne demaritkaan ihan tyhmiä silti ole. Maassa maan tavalla- sloganista aiheutunutta katastrofia siivotaan käyttämällä sitä jatkuvasti. Itseasiassa aika näppärää!

SDP nimittäin julkaisi maahanmuuttotyöryhmänsä raportin. Raportti on alaotsikoitu Maassa maan tavalla. Jokaisella puolueella alkaa olemaan maahanmuuttolinjapaperi tai -raportti. Persuilla se on nuiva vaalimanifesti, (jonka muuten tpyyluoma ansiokkaasti analysoi), vihreillä on ollut omansa jo pitkään. Samoin Kokoomuksella. Keskustan maahanmuuttopoliittinen ohjelma on päivätty 2002 ja käsittelee inkeriläisten ongelmia. Miten viattomalta maailma silloin näyttikään.

Demareiden ohjelmassa oli aivan uusi poliittinen mauste- puolue otti kantaa muiden puolueiden tekemisiin. Toki näin on tehty telkkarissa ja sanomalehdissä maailman sivu, mutta virallisissa lipoissa ja rappareissa en muista kovin usein lukeneeni kovaa kritiikkiä muita puolueita kohtaan. Väittäisin jopa, että kyseessä on aivan uusi piirre suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa.

Demareiden ongelmana on se, että kaatunutta maitoa ei saa takaisin tonkkaan. Maassa maan tavalla- slogan on jo hoideltu, mutta varsinaisesti demareiden maahanmuuttopolitiikka leviää joka ainoalla avauksella aina vaan laajemmalle. Asiaa ei varsinaisesti auta Eero Heinäluoman palkkaaminen säikyttelemään asiaan neutraalisti suhtautuvia. Jos jostain vielä löytyisi Paavo Lipponen varoittamaan porvarikomennosta, niin päiväni olisi lähempänä täydellistä. En tiedä kumpi on mennyt pieleen- demareiden politiikka vai viestintä- vaiko molemmat?

No mutta mikä on se substanssi tässä asiassa? Eniten kohua lienee herättänyt raportin nelikenttä, jossa maahanmuuttopolitiikkaa katsotaan puolueiden läpi. Tämä on itseasiassa demareilta fiksu retorinen veto, mutta substantiaalisesti ihan vitun tyhmää. Maahanmuutto ja siihen liittyvät poliittiset ratkaisut ovat nykyisellään on tehty Tarja Filatovin (sd.) aikana. Jos joku oikeasti luulee maahanmuuttopolitiikan seuraavan kovin tiukasti puoluerajoja, niin katsokaa edes faktoja. Jos demareilla on jotain sanottavaa tästä mallista, niin kysykää Filatovilta. Tästä tulee itseasiassa kauhistuttava ergo: demarithan ovat oikeistoliberaaleja. Osittain tietysti- puolueiden erot nykymaailmassa huomaa ennemminkin sosiaalipolitiikassa kuin ulko- tai maahanmuuttopolitiikassa.

Kaikkien puolueiden maahanmuutolliset ohjelmat ovat substantiaalisesti nyansseja lukuunottamatta melkolailla samoja. Toistuva tematiikka on työperäisen maahanmuuton lisääminen, kotouttamisen parantaminen, ja epämääräinen maahanmuuton järkeistäminen. Persujen manifesti eroaa näistä tietysti villisti, mutta sen on tarkoituskin olla pelkkää retoriikkaa.

Tämänhetkinen maahanmuuttopolitiikka on oikeistoliberaalia työtä priorisoivaa mallia, jonka suurimpina arkkitehteina uskon olleen sekä AY-liikkeen että Etelärannan. Etelärannalle on sopinut mitä mainioimmin käyttää maahanmuuttoa halvan työvoiman resurssina, joka ei turhia nurise ja jolla voidaan teettää vähän kureampiakin duuneja. Demareiden ohjelmassakin työvoimaa käsitellään resurssina, josta voidaan ottaa palasia silloin kun niitä tarvitaan (eli silloin kun suomalainen ei jotain hommaa halua tehdä) ja olla ottamatta jos nämä työllistämisehdot eivät täyty. AY-liike taas on (retoriikastaan huolimatta) nähnyt tämän hyödyttävän suomalaisia, jotka voivat keskittyä olemaan muina kuin yöbussikuskeina tai markettisiivoojina.

Demareiden ohjelman suurin virhe lienee kuitenkin koko työmarkkinakentän näkeminen monoliittisena, muttumattomana omnipotenssina jonka kautta kaikki ongelmat ratkaistaan ja jota vastaan kaikki peilautuu. Nimenomaan tämä lienee syynä moniin niihin siirtolaisuuteen liittyviin ongelmiin, josta persut ja nuivat kohkaavat. Itseasiassa sama kuviohan oli taustalla suomalaisten 1960- luvun Ruotsiin suuntautuneessa maahanmuutossa. Ruotsi tarvitsi ennenkaikkea työvoimaa, ja suomalaiset lähtivät etsimään parempaa elämää. Usein nämä kaksi päämäärää kohtasivat, joskus eivät.

Maahanmuuttopolitiikka on sen verran raskas laiva kääntää ja sen verran järeä työkalu, että soisi sitä ajateltavan muunakin kuin halvan työvoiman tuottoautomaattina. Se jos mikä voi olla tuhoisaa.

Propsit otsikosta muuten Erkki Perälälle.

maanantai 9. elokuuta 2010

Rötösherrat kuriin!

Muistatteko vielä aikaa, jolloin keskustapuolue oli pääministeripuolueena vain koska Kokoomus salli sen olla, Matti Vanhasen muisti pätki enemmän kuin Pohjanmaan rata, keskustapuolueen viestintäjohtaja kiipeili toimittajia aitojen yli pakoon, ja koko kehittyvien maakuntien suomen ja maalaisliiton miljoonaluokan rahakoplaukset, hämäräperäiset rahastot, rahanpesu Nuorisosäätiön kautta oli iloisesti otsikoissa, ja Matti Vanhasen naamaa näytettiin iltauutisissa Eeva Polttilaa enemmän?

Voi, nepä olivat aikoja. Oli ihan oikeasti kiva nähdä kerrankin kuinka syvälle kaninkolo johtaa, ja kuinka keskustapuolue jäi kerrankin maan tavasti oikein punaisin käsin kiinni. Oli suorastaan hekumallista nähdä katsoa kerta toisensa jälkeen, kuinka Timo Kalli pistää koko lumipallon pyörimään. Kalli jos kuka on kokenut kehäkettu ja tämä ei tapahtunut todellakaan vahingossa.

On tietysti selvää, että kaikista törkein keskustan koplaus on ollut maankäyttöön ja kaavoitukseen kytkeytyvä nuorisosäätiöö. Kuinkas muuten- rakentamisesta ja rakennuttamisesta on kaikilla puolueilla kokemusta. Rakennuttaminen ja kaavoittaminen on miljoonabisnestä, ja koko suomalaisen yhteiskuntasuunnittelun perseellisyys johtuu siitä, että 70-80 -luvulla puolueen tärkein tehtävä oli kaavoittaa ja rakennuttaa puolueen rakennuttajabulvaanin kautta.

Mutta minua ihmetyttää, että vaikka keskustapuoluetta on tähän mennessä lyöty korruptiosta johtuen kuin vierasta sikaa, ei Kokoomukseen ole kohdistunut ollenkaan vastaavaa painetta. Totta on varmasti, että Kokoomuksen viestintätoimisto painaa kahdesssa vuorossa hartiavoimin töitä, jotta Harry Bogomoloffin kaltaiset ääliöt eivät saisi palstatilaa. Mutta siitä huolimatta- tähän mennessä Kansallinen Kokoomus rp:n riveistä ovat lahjusrikoksista käräjille päässeet tai pääsemässä tämän vuoden alusta ainakin

  • Ilkka Kanerva, entinen ulkoministeri ja keskeinen kokoomusvaikuttaja
  • Marja Tiura, Kokoomuksen eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja, valiokuntasuti
  • Marketta Kokkonen, Espoon kaupunginjohtaja ja kaavoitusjyrä
  • Olavi Louko, Espoon kaupungin teknisen toimen johtaja
  • Petri Salo, kansanedustaja, kunnallispoliitikko
  • Sampsa Kataja, Porin kaupunginvaltuuston pj
Sikäli kun keskustapuolue häviää korruptiosyytösten takia ensi vaalit ja kokoomus on kertakaikkisen kovassa iskussa, on hiukan hämmentävää huomata että Kansallisen Kokoomuksen napahenkilöitä on käräjillä vaikka miten paljon- kepulaisia ei (vielä) yhtäkään. 

Tuo Petri Salon tapaus on muuten sinällään erillään. Muut ovat institutionaalista korruptiota ja maksullista arvovalintavaikuttamista, Petri Salon kaahailu taas silkkaa tyhmyyttä. Salo ei varmasti ole kokoomuksen kristallikruunun kirkkain lamppu, mutta entisen poliisin touhu kyllä ihmetyttää. 138 km/h kahdeksankympin alueella on tietysti jo yksi juttu, entisten kollegoiden onneton lahjomisyritys toinen juttu, ja se että nämä entiset kollegat vielä sumeilematta bustasivat Salon tästä hölmöilystä on ehkä se kolmas isku.

EDIT: Nyt Myös Sampsa Kataja on liittynyt Kaardemumman yöhön. 

keskiviikko 4. elokuuta 2010

Suomen kulttuurivihamielisin puolue

Lueskelin tässä vanhaa suosikkiani, perussuomalaisten kunnallisvaaliohjelmaa (sic!). Olen muistaakseni aiheesta aiemminkin kirjoitellut. Tämä statuspäivitys lähti liikkeelle facebook- keskustelusta ja näitä laajempia linjoja on parempi käsitellä näin isomman formaatin mediassa. leveämpää fonttia, siis.

Suoraan asiaan: perussuomalaisten kunnallisvaaliohjelmassa todetaan kulttuurin osalta seuraavaa:

Kunnan tukeman kulttuuritoiminnan tulee Perussuomalaisten mielestä olla tervehenkisiin suomalaisiin arvoihin perustuvaa. Kunnan ei tule tukea rahallisesti sellaista kulttuuritoimintaa, joka on suomalaisia perhearvoja tai kristillisiä arvoja loukkaavaa.
Kulttuurin on palveltava kunnan kaikkien asukkaiden tarpeita, joten emme ole halukkaita tukemaan eliittikulttuuria. Harrastustarjonnan osalta pidämme muun muassa kansalaisopistoja sellaisena tahona, joka tuottaa hyviä harrastusmahdollisuuksia kuntalaisille. Siksi niitä on mielestämme järkevää tukea. Eliittikulttuuriksi laskemme sellaisen kalliin kulttuurituotannon, joka ei kiinnosta enemmistöä ihmisistä lainkaan, tai jota enemmistö kunnan asukkaista ei olisi valmis tukemaan.

Olen jo aiemmin ihmetellyt mitä on "tervehenkisiin suomalaisiin arvoihin perustuva kulttuuritoiminta" ja kuka sen määrittelee. Niille jotka haluavat erottaa valtion ja kirkon saattaa persujen vaatimus kristillisten arvojen loukkaamattomuudesta vähän hankala, puhumattakaan sitten perhearvoista. Ne on viisaasti jätetty tässä  määrittelemättä millään tavalla. 

 Ehkä suurempi ongelma on kuitenkin tuon kiinnostavuuden nosto jonkinlaiseksi kriteeriksi eliittikulttuuripalveluita määriteltäessä. Suurin osa kunnan kulttuurituotannosta on nimittäin sellaista, joka lähtökohtaisesti ei kiinnosta ketään. Kunnan kulttuuripalveluita ovat ampumaradat ja urheiluhallit, ja lasten ja nuorten käsityökerhot tai vanhusten päiväkahvitilat- puhumattakaan espan lavan konserteista tai uima- ja urheiluhalleista tai mäkihyppytorneista tai nuoristotaloista ja bändikerhoista ja herra ties mistä hämärämmistä kohteista.

Kunnat tarjoavat järjettömän määrän kulttuuripalveluita jotka tavoittavat pelkästään marginaalin, josta kuitenkin muodostuu enemmistö. Jos tätä persujen ohjelmaa lukee sillai ikävästi, niin ensimmäisenä tästä kaupungista hävitetään fiktiivinen Kivikon ampumarata. (sitä ei siis koskaan edes rakennettu, mutta kelpaa esimerkiksi.) Ampumaurheilu jos mikä on marginaalista (ja elitististä), eikä varmasti kiinnosta enemmistöä. Olen vakuuttunut että suurimmalle osalle kuntalaisista on vieläpä ihan vitun sama saako Kivikon ampumarata sen 1,6 miljoonaa euroa  (mitkä sen toimintamenot oli 2006) vai eikö. Toki jos kysytään pitäisikö kunnan käyttää 1,6 m€ elitistiseen ampumaurheiluun vai sotaveteraaneihin, niin vaaka taitaisi sittenkin kallistua sotaveteraanien puolelle. 

Perussuomalaisen määritelmän mukaan siis kaikki kulttuuri on eliittikulttuuria. En usko että edes osun tällä kauas maalista. Olen tullut pikku hiljaa siihen tulokseen että perussuomalaiset ovat (vahingossa tahi tahallaan) lipsahtaneet oikeistopopulismista ohi ja ruvenneet minarkisteiksi. En mitenkään muuten voi ymmärtää jatkuvia vaateita siitä, että kunnan ei pitäisi käyttää rahaa yhtään mihinkään. Mutta hei, luetaan ihmeessä ohjelmaa eteenpäin!

Me Perussuomalaiset emme hyväksy opetushallituksen päättämää koulujen taito- ja taideaineiden vähentämistä. Käsityön-, kuvataiteen- ja musiikinopetuksen viikkotuntimäärät on kaikissa Suomen kouluissa minimoitu ja opettajien virkoja vähennetty. Vanha perussuomalainen sananlaskukin sanoo, että ”me emme elä ainoastaan leivästä - kulttuuriakin tarvitaan”.

Nyt mennään jo tukevasti ilmassa. Miten puolue, joka on 2 sivua sitten tuominnut kaiken kulttuurituotannon elitistisenä, voi seuraavassa kappaleessa kertoa ihmisen tarvitsevan kulttuuria elääkseen? Miten ihmeessä? Kertokaa nyt eikö tässä ole joku ristiriita? Suurin osa pentujen taito- ja taideaineista kulkee nykyään sitä paitsi musiikkiopistojen ja erilaisten taidekoulujen kautta. Niitä pyöritetään pelkästään tuilla (tässä yhteydessä sikäli ohi että valtion tuilla, mutta verorahoja yhtä kaikki) ja niiden omarahoitusaste on naurettavan pieni. 

Olen samaa mieltä persujen kanssa taito- ja taideaineiden nostosta (tosin kuntavaaliteemana se on tuuleen huutamista) mutta silti tämä koherenssiongelma on kyllä omaa laatuaan. 

Jatketaan eteenpäin- ja nyt seuraa oma suosikkini. Molemmat lauseet ovat persujen paperista: 

(urheilu-kohdasta) 1: Huippu-urheilua tarvitaan esikuvien antamiseen nuorille.
(nuorison sosiaalipalvelut- kohdasta) 2:Usein yhteiskunnassamme korostetaan liikaa erilaisten idolien esimerkin vaikutusta nuoriin, kun todellisuudessa lähin esimerkki otetaan tavallisten aikuisten ja erityisesti lähipiirin toiminnasta.
Jotenkin tämä pisti hymyilyttämään.

Mutta vielä tästä eliittikulttuurin kalleudesta. Kallistahan se on, ja eri (musiikki)kulttuurimuotojen rahoituksesta voi (ja pitää) käydä perusteellista keskustelua. Hannu Oskala on blogissaan sitä tehnytkin. [1 2 3 4]. Erilaisten kulttuurimuotojen hinnan, kustannusten tai hyötyjen laskeminen vain osoittautuu helposti pirun vaikeaksi. Esimerkiksi kelvatkoon Tampere, joka käyttää vuosittaisesta 1,4 miljardin euron menoistaan [pdf] 6,2 miljoonaa orkesteriinsa. Siis 1/225. Kallista vai ei, mutta sillä rahalla pidetään 100 kunnan virkamiestä töissä ja veronmaksajina, varmistetaan vetovoimaisen Tampere-talon toiminta, tuetaan konservatorion toimintaa (eli luodaan houkuttelevuutta opiskelukaupunkina ja työllistetään lisää ihmisiä jotka tuottavat verotuloja) tuetaan kulttuuriklusteria jonka ympärille rakentuu taas muita teollisuuden ja kaupan haaroja, ad nauseaum.

Ja perussuomalaisten sanoin, ei ihminen elä pelkästä leivästä. Se leipä vaan ei saisi maksaa kenellekään mitään.


maanantai 2. elokuuta 2010

Loppui kuin kanan lento

Välillä on pienen ihmisen vaikea ymmärtää tätä markkinataloutta. Viime viikon lopulta on lähtenyt käyntiin Finnairin, Finncomin ja Air Balticin välinen kummallinen vääntö [1] [2], joka huipentui Finncomin ilmoituksesta kannattamattoman liikenteen lopettamisesta. Ja heti. Syykin on selvä- liikenne on raskaasti tappiollista. No näinhän tämä markkinatalous toimii, jos ei kannata niin ei sitten.

Mutta ollos huoletonna, sillä puolueita yli hallitusrajojen yhdistää huoli tämän tappiollisen liikenteen jatkamisesta. Mauri Pekkarinen on jo luvannut ottaa asian hoitaakseen, eduskunnan liikenne- ja viestintävaliokunnan vasuripomon Martti Korhosen ja demareiden puolue- ja rakkaussihteerin Mikael Jungerin tuella.

Valtiohan voi ostaa kannattamattoman lentoliikenteen ostoliikenteenä. Esimerkkinä olkoon tappiollinen Seinäjoki-Helsinki- reitti. Finncom ei saa reittiä kannattamaan, ja nyt kukaan ei lennä reittiliikennettä Seinäjoen Rengonharjun lentokentälle. Sen sijaan VR ajaa markkinataloudellisesti kannattavaa Seinäjoki- Helsinki- rataväliä 18 kertaa arkipäivisin. Siis- VR:n kannattaa ajaa 18 junavuoroa Seinäjoelta Helsinkiin, mutta lentoyhtiön ei ole kannatavaa lentää yhtä ainutta kertaa. No, tässähän on järkeä. Siinä taas ei ole mitään järkeä, että valtio lähtisi tukemaan ostoliikenteenä muutenkin kannattamatonta lentoliikennettä.

Seinäjoen lentokenttä on 14 kilometrin päässä Seinäjoesta, ja Helsinki-Vantaa taas on 20 kilometriä keskustasta. Jos nämä siirtymät, turvatarkastukset, lentokoneiden joustamattomat aikataulut ja kaiken muun (mukaanlukien neljän vuoden päästä valmistuva marja-rata ja Helsinki-Vantaan juna-asema) lasketaan yhteen, on ihan helppo ymmärtää miksi. Mutta ei kai tätä kannattamatonta liikennemuotoa tarvitse erikseen tukea?

SDP:n puoluesihteeri, rakkauden lähettiläs Mikael Jungerkin otti kantaa: lentoliikenteen loppumienn Seinäjoelle vahingoittaisi alueen elinkeinoelämää. Siis mitä helvettiä, millä tavalla? Liikenne on ollut koko kesän keskeytyksissä ja elinkeinoelämä voi ihan hyvin. Helsingistä pääsee junalla Seinäjoen keskustaan 19 kertaa vuorokaudessa, lentokoneella 4 kertaa päivässä (ei viikonloppuisin). Millä tavalla tämä raskaasti tappiollisen lentoliikenteen lopettaminen vahingoittaisi elinkeinoelämää? Jotenkin luulisi sen toimivan aivan päinvastoin. Jos ei kannata niin ei kannata. Ei, ei, ei.

Ostoliikenne on voimakas interventio ja helvetin kallista. Jotain järkeä pitäisi olla siinä mihin sitä käytetään.

lauantai 17. heinäkuuta 2010

Kieli keskellä pyörätietä

Minä pidän pyöräilystä. Minulla on nopea pyörä jota korjaan mielelläni (enemmän innostuneisuudella kuin taidolla, mutta yhtäkaikki) ja näin kesäkausina ajan sillä jatkuvasti. En tiedä säästääkö sillä. Ei varmasti paljoa, mutta tulee parempi mieli ja kesäfiilis ja ennenkaikkea pyöräily on kivaa. Näin kesällä kun lehdillä on juttuaiheet vähissä, kannattaa seurata HS:n ja HBL:n kirjoittelua pyöräilystä. Tai no. Hesarille pyörilyä ja pyöräilijöitä ei ole olemassa. En tiedä miksi pyöräilijät ovat joutuneet Maalaisliiton tai keskustatunnelin vastustajien tavoin Erkon mediaboikottiin.

HS:n pyöräilyuutisointi on lähinnä pyöräilijöille tapahtuneiden onnettomuuksien raportoimista, ja vielä sillä tavoin että pyöräilijä on aina syyllinen. Ehkäpä legendaarisin hesarin otsikko viime ajoilta on Suojatiellä auton alle kuolleen henkilöllisyyttä selvitetään seinäjoella. Kyse ei varmasti ole ollut siitä, että autoilija olisi ajanut hengiltä suojatiellä ajaneen mummon, vaan ikävä vanhus meni kuolemaan auton alle. Paskiainen.

Muita otsikoita on Pyöräilijä loukkaantui vakavasti jäätyään kuormurin alle. Taas kerran pyöräilijä on aktiivisesti tehnyt tyhmyyksiä. Pyöräilijä oli jäänyt kuormurin alle! Taaskaan kyse ei ollut siitä, että työmaa-alueelta tullut, väistövelvollinen kuorma-auto olisi ajellut täysin miten sattuu ja ollut katsomatta ympärilleen.

Ja aina jatkuu- tällä kertaa Utajärvellä. Nyt tuo pyöräilijä oli hölmöillyt itsensä auton alle otsikolla Pyöräilijä kuoli jäätyään auton alle. Mitä helvettiä, Pyöräilijä on vastuuttomuudessaan ja tyhmyydessään melkein yhtä hasardi kuin Suomalainen Mies! Tässä Utajärven tapauksessa kyse oli autoilijan tavasta oikaista mutka. Autoilija siis ajoi vastaantulevien kaistalla pimeään mutkaan ja ajoi oikein pyöräilleen pyöräilijän hengiltä. Ja pyöräilijä meni sitten vielä jäämään auton alle! Sika!

Vaikka kaikissa jutuissa (jotka lienevät siis copy-pastea poliisin tiedotteista) on maininta siitä että kuljettajaa epäillään liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, HS otsikoi aina pyöräilijät aktiivisiksi osapuoliksi. Paras on kyllä tuo ikävä mummo, joka oli mennyt kuolemaan suojatiellä auton alle.

Samaan aikaan toisaalla- HBL julkaisee keskiaukeamajutun Stadin vaaranpaikoista. Jutussa esitellään kymmenkunta pyöräilyllisesti hankalaa paikkaa, joita kommentoivat kaupunkisuunnitteluviraston Marek Salermo ja Helsingin Pyöräilijöiden Petri Sipilä. Juttu on äärettömän mielenkiintoinen, rauhallisesti kirjoitettu. Ja vielä kaksi eri näkökulmaa, jotka usein olivat kuitenkin samoja. Oikeesti, milloin hesari pystyisi tähän? Ei varmasti ukko-Erkon eläessä.

Siispä kipi kipi, kaikki lehtikioskille ostamaan höblä. Muuten höblän juttuihin kannattaa suhtautua varauksella, tai maailma näyttää huomattavan suomenruotsalaispainotteiselta. Yllättäen?

torstai 8. heinäkuuta 2010

Sibelius-Akatemia pintaa syvemmältä

Tämä kirjoitus on julkaistu lyyra.fi -verkkoportaalissa

Pyysivät kirjoittamaan jotain Sibelius-Akatemiasta. Sillai raflaavasti, ettei mitään pönötystä. No sehän minulta, Suomen ainoalta 27-vuotiaalta sedältä, käy kuin boogie. Itse luen kaikenlaisen pönöttämisen ja tärkeän ihmisen leikkimisen rakkaaksi harrastuksekseni. Kirjoita tässä nyt sitten ilman pönötystä. No, yritetään.

Jokainen jonka ÄO ylittää ruumiinlämmön varmasti löytää kaiken tarvittavan faktan akatemiasta alle minuutissa, siitä samasta internetistä jota sä luet just nyt. Turha kai niitä on kerrata. No, jos vähän kuitenkin.

Akatemia on Suomen suurin ja yksi Euroopan suurimmista musiikkikorkeakouluista, Akatemian oman mainosmateriaalin mukaan. Paradoksaalisesti Akatemian pienuus ja elinkelvottomuus on myös yksi tärkeä syy uuden taideyliopiston perustamiseen. Opiskelin muuten vuoden Ranskassa, Lyonissa. Käänsin kertaalleen tämän Akatemian mainoslauseen ranskaksi, ja ranskalaisilla ystävilläni tuli maitokahvia nenästä kun niitä nauratti niin kovasti. Vaikka nyt olisikin musiikkitehdas, niin ei sitä nyt oikeasti tarvitse ainakaan mainokseksi laittaa. Tuolla etelässä päin valtava suuruus on yksiselitteisesti negatiivinen asia.

Olihan niitä eroja muitakin. Sellainen musiikillisen moniosaamisen ajatus, jota Akatemiassa hellitään, on tuolla ulkomailla aika vieras. Lyonin kansalliskonservatoriossa ei todellakaan ollut sijaa  jatsin, kansanmusiikin tai musiikkiteknologian linjalle. No, tämän lisäksi kaikenlaisen kevyen musiikin soittaminen oli sanattomalla sopimuksella konservatorion tiloissa kielletty. Soittakoon muualla sitä profaania musiikkiaan. Kyllähän tuota klassisen musiikin rypistelyä vuoden jaksoin, mutta Akatemialle on kyllä kiva tulla senkin takia, että saa oikein luvan ja opintopisteiden kanssa soittaa kaikenlaista sekoilua.

Ja oikein veronmaksajien rahoilla. Teidän jokaisen rahoilla. Tehkää ite parempi jos ei kelpaa. Oli hesarissa muistaakseni juttua siitä, mitä maisteri maksaa. Halvimmalla sai vaasalaisia yhteiskuntatieteiden maistereita, kovinta hintaa joutui maksamaan teatteritieteilijöistä. Vaasalaisista en tiedä mutta Teakin porukka on kyllä niin mukavaa, että on se sen arvoista. Ja sit lisäksi saattaa tuntea jonkun joka pääsee joskus telkkariin. Todennäköisesti se pääsee kuitenkin vain Milenkaan tai KOM- ravintolaan, mutta ei Onnelaan.

Mutta asiaan, asiaan. Akatemian koulutus on sekin melko helvetin kallista, paitsi just sulle. Suurin osa Akatemian opetuksesta on yksityisopetusta. Se se vasta on niin kallista että naurattaa. Viisi ja puoli vuotta, kerran viikossa tapaat opettajasi puolitoista tuntia viikossa. Vain sinä ja se. Tämä on muuten aika erikoinen malli muutenkin. Maailmalla ollessani tällaisia yksityistunteja ei oikein ole, vaan koko luokka soitti yhdessä. Molemmissa malleissa on hyvät ja huonot puolensa.

Toinen homma oli noiden orkestereiden kanssa. Jos haluatte kuulla oikein maailmanluokan orkestereita, niin menkää Finladia-talolle. Tai tulevaisuudessa musiikkitalolle. Suomalainen orkesterikulttuuri ja orkesterit on niin vahvoja, että ne pesee lattiaa Ranskan ykkösorkestereilla. Orkesterikulttuuri kuuluu täällä päin soittajien koulutuksen ruisleipään. Jokainen akatemialainen saa (tai joutuu, näkökulmasta riippuen) soittaa jonkun Tosi Kovan Jätkän johtamassa orkesterissa kerran vuodessa. Ehkä. Ranskassa taas orkesterisoitto oli todella ylenkatsottua ja kaikki kouluttautuivat solisteiksi. Mikä on ääreisjärkevää. Tuubaluokalla on 12 äijää jotka haluavat tuubasolisteiksi. Että onnea uravalinnalle. Tuubisti joka saa töitä on jo onnekas äijä, ja 12 tuubasolistia maailmassa kuulostaa katastrofaaliselta.

Yleensä kirjoittaessa tietää yleisönsä. Ei tässä tapauksessa, joutuu lentämään sokkona. Mitähän te nyt sitten haluaisitte tietää? Minä olen viihtynyt tuossa Suomen suurimmassa ja yhdessä Euroopan suurimmista musiikkikorkeakouluista melko hyvin. Itse olen ollut hyvin skeptinen taideyliopistojen suhteen. Kun tiedeyliopistojen toimintamalleja aletaan väkisin änkemään enemmän tai vähemmän ammattikouluja muistuttaviin instituutioihin, jälki voi olla pahaa. Akatemiassa on arvioitu että yliopistostatuksen hyvät puolet voittavat älyttömien hallintorakenteiden huonot puolet. Näinpä se varmaan on. En tiedä. Suurin osa euroopan musiikkikorkeakouluista on jatkanut ylpeästi korkeakouluina ja syöneet bolognese- prosessista vain lihapullat kastikkeesta. Muutenkin meidän oma opetusministeriömme tuntuu olevan ainoa joka ottaa vakavasti kaiken hulluttelun lähtien opintopisteistä ja päättyen AHOTT- prosesseihin. Kukaan ei ollut Lyonin konservatoriossa kuullutkaan opintopisteistä.

Eikä kyllä hopsistakaan. Siellä henkilökohtainen opintosuunnitelma tuli postissa kotiin. Sitä sitten sai seurata tai olla seuraamatta, mikä sitten tarkoitti fuduja konservatoriolta. Luonnollisesti oppilaalta ei pahemmin kyselty mitä koservatoriossa haluttiin opiskella. Sen hallinto tiesi paljon, paljon paremmin. Itse kyllä kannatan tätä pullamössöistä Suomen mallia enemmän. Mutta kukin miten haluaa.

tiistai 29. kesäkuuta 2010

Tohtori Halla-ahon erehdys

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kielitieteen tohtori Jussi Halla-aho hannukarpoilee maahanmuutosta ja maahanmuuttopolitiikasta blogissaan. Teenhän sitä itsekin. Silloin harvoin kun Halla-aho kirjoittaa kielestä, niin nostan antennit ylös. Sillä Halla-aho on kielitieteen tohtorina (kielen ja kieleen liittyvien ilmiöiden ammattilaisena) eri tavalla vastuussa karpoillessaan kielestä ja siihen liittyvistä ilmiöistä. Joskus se on todella hauskaa. Halla-ahon artikkeli typeristä yrityksistä suoristaa epäsopiviksi koettuja paikannimiä oli suorastaan hykerryttävä. Mutta nyt Halla-aho on julkaissut omat kielipoliittiset linjauksensa.

Kyse on itseasiassa  merkittävästä asiasta; kasvisruokailun ja Helsinki gaypriden vastustamisen lisäksi Halla-aho ei ole juuri tehnyt avauksia muualla kuin maahanmuuttopolitiikassa. Mutta mitä Halla-ahon kielipoliittinen manifesti sitten oikein on syönyt? Jotain runsasuolaista, se on varma. Timo Soini taklasi kauniisti Muutos 2011- liikkeen ottamalla Halla-ahon Perussuomalaisten listoille. Joten suurella uteliaisuudella avasin Halla-ahon kielipoliittisen manifestin.

Kun luette tuota Halla-ahon manifestia, niin muistakaa, että sen kirjoittajana on ammattimainen kielitieteilijä. Ja muistaakaahan myös että kielellä on oikeasti väliä. Se puhuuko kurdia tai turkkia (tai hepreaa tai arabiaa, tai englantia tai ranskaa) saattaa olla ero hengissä säilymisen ja kuoleman välillä. Kielenkäyttö on vallankäyttöä kaikkiin suuntiin- minulle ainakin opetettiin jo ala-asteella miten neuvostoliittolainen hallinto teki pahaa hallaa suomen sukukielille pakkopuhuttamalla venäjää ihmisten omien äidinkielten ohi. Ad infinitum, vastaavia esimerkkejä on Euroopassakin runsaasti.

Koko rikos alkaa Kokoomuksen sekoilusta ja vahingossa puoluekokouksessa hyväksytystä huumorialoitteesta. Olen näistä kirjoittanut aiemmin. Näitä ikäviä demokratiaan liittyviä ongelmia. Halla-aho hakee selitystä kokoomuksen oudoille reaktioille vielä oudommasta suunnasta- RKP:n masinoimasta salaliitosta. 
Halla-aho:
Tapahtumat kertovat erikoista viestiä kokoomuksesta.[kokoomuksen] Puoluehallitus ei ota ohjeita ja käskyjä vastaan omalta kentältään eikä edes puoluekokousedustajiltaan vaan ruotsalaiselta kansanpuolueelta. 
No, on tietysti jotenkuten mahdollista että RKP:llä on puristusote Kokoomuksen palleista. Ehkäpä, ehkäpä, mutta se että hallituspuolueet ottavat kantaa sovitun hallitusohjelman puolesta ei ole vielä varsinaisesti ihan täysin vesitiivis todiste siitä että kokkareiden puoluehallitus ottaisi käskyjä RKP:ltä. Tästä tuleentuneena Halla-aho pääsee varsinaiseen kielipoliittiseen vaaliohjelmaansa:
Katson, että ruotsin kielen osaamisvaatimuksista valtion viroissa luovutaan, poislukien viranomaiset, joiden työtehtävät erityisesti edellyttävät tällaista kielitaitoa. Tämän myötä ruotsin kielen pakollinen opiskelu kaikilla koulutusasteilla lakkaa välittömästi. Suomenkieliset oppilaitokset voivat jatkossakin tarjota ruotsin opetusta resurssiensa ja kysynnän mukaan ja samoin ehdoin kuin muitakin vieraita kieliä.

No, tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Kukaan ei liene välttynyt netissä jo viidettätoista vuotta riehuvalta kielipoliittiselta metsäpalolta. Ymmärrän Halla-ahon perussuomalaisuutta vasten tämän siirron, mutta opetusministeriöllä saattaa pitää kyllä tämän kielipoliittisen ohjelman kanssa kiirettä, jos todella ruotsin kielen opiskelu lakkaa kaikilla koulutusasteilla välittömästi. No, mitä näihin ohjelmiin turhaa realismia laittamaan. Lupasihan demaritkin lopettaa nuorisotyöttömyyden. Tämän lisäksi rajanveto niihin viranomaisiin jotka työssään tarvitsevat kieltä on hankalaa.

Perustuslakia tulee muuttaa siten, että ruotsin kielen asema toisena, tasavertaisena kansalliskielenä lakkautetaan. Suomen valtion ainoaksi viralliseksi kieleksi jää suomen kieli. Valtion, siis hallituksen, eduskunnan ja virkakoneiston, ainoa työkieli on suomi.
Nyt  mentiin jo astetta hevimpään suuntaan. Pystyn kyllä hyvin ymmärtämään pakkoruotsin kritisoimisen, mutta se että Halla-aho haluaa (kielitieteen tohtorina) viedä 5,4 prosentilta ihmisiltä oikeuden äidinkieleensä kuulostaa jo aivan turkkilaisten ja kurdien hulluttelulta. Voihan sitä vaatia mitä tahansa, mutta tässä pitää kyllä jo kysyä että miksi?  Kieleen perustuva diskriminaatio on kyllä sellainen asia, jota tänne ei tarvita suuntaan eikä toiseen.

1) Nykyisistä yksikielisistä ruotsinkielisistä kunnista tulee kaksikielisiä. Muutoksen jälkeen Suomessa on suomenkielisiä ja kaksikielisiä kuntia.
Eli meillä on sitten kaksikielinen Närpiö. Närpiö, jossa siis pitsaneekeriä myöten kukaan ei puhu suomea. Ei tätä juttua millään realismilla ole aiemminkaan pilattu, mutta tässä kohtaa mennään jo niin pitkälle että tästä tulisi vain byrokraattisesti tolkuttoman hankalaa ja kallista, jos Närpiötä ehdoin tahdoin alettaisiin suomalaistamaan.  Mitä sinne tehtäisiin, koulutettaisiin kaikki närpiöläiset puhumaan suomea? Kun ne osaa suomea yhtä hyvin kuin keskivertosavolainen osaa ruotsia. 

Yleisradion ruotsinkielisen toiminnan osuus Ylen kokonaisbudjetista saatetaan vastaamaan ruotsinkielisten osuutta väestöstä.
Tämä oletus lähtee siitä, että  vain ruotsinkieliset katselevat FST:tä tai kuuntelevat Radio Vegaa. Radio Vega on Yle Puheen jälkeen paras autoiluradiokanava, ja FST:ltä tulee huomattavan paljon kiinnostavaa ohjelmaa johon saa vaikka tekstit, jos kielitaito ei riitä. Suomenkieliset katsovat varmasti suomenruotsalaisiakin ohjelmia. Ainakin Strömsötä. Jos tälle linjalle lähdettäisiin niin yhtä relevantisti voitaisiin vaatia yleltä huomattavasti suurempaa panostusta venäjän- tai somalinkieliseen ohjelmaan. Silti uskon, että tällaista avausta ei persuilta kuitenkaan kuulla.

Nyt päästään kirjoituksen ehdottomaan kliimaksiin, herkkupalaan joka on kopioitu muistaakseni Kummeli Pääministeri- sketsistä. Siinä on nimittäin melkein sanasta sanaaan vastaava dialogi. Halla-aho, joka usein on suominut muita parodiahorisontin ylittymistä tekee sen nyt itse. Ja olen ihan varma ettei suinkaan vahingossa, vaan siksi että etevänä kielenkäyttäjänä ja fiksuna miehenä pystyy siihen.
Suomi kuitenkin kunnioittaa Ahvenanmaan itsehallintoa. Mikäli suomen kielen ja suomenkielisten asemasta ei päästä sopimukseen, harkittavaksi tulee Suomen ja Ahvenanmaan valtioyhteyden katkaiseminen. Tulonsiirrot manner-Suomesta maakuntaan lopetetaan, ja Suomi sanoutuu irti Ahvenanmaan sotilaallisesta puolustamisesta. Maakunta voi halutessaan itsenäistyä tai etsiä uuden elättäjän vaikkapa Ruotsista.
 Noo, Ahvenanmaan aseman vahvisti Kansainliitto. Ahvenanmaan asema on siis aikalailla kiveen kirjoitettu, koska sen siirtäminen muille maille vaatisi paitsi YK:n kaikien jäsenmaiden hyväksynnän niin myös (muistinvaraisesti prof. Kemppisen mukaan) Pariisin rauhansopimuksen avaamisen, ja tähän ei liene maailman muilla mailla tahtoa vaikka persut kuinka vaatisivat. Semminkin kun Itämeren alue on geopoliittisesti kaasuputken ja muiden seikkojen myötä noussut pikkuhiljaa melko merkittäväksi kauttakulkuväyläksi.

Ja se että uusi elättäjä pitäisi etsiä... no, jos tuo on argumentti niin ensimmäisenä persujen pitäisi kyllä rehellisyyden nimissä vaatia Lapin, Savon ja pohjois-Karjalan irrottamista Suomesta. Näihin maakuntiin menee kyllä huomattavasti Ahvenanmaata enemmän tukirahaa ja huomattavasti huonommilla tuotoilla.

Mutta selvää on, että kyse ei ole tässä pakkoruotsista, ruotsista tai edes kielestä. Jos olisi niin kolmasosaa kirjoituksesta ei olisi käytetty Ahvenanmaan geopoliittisen tilanteen julistamiseen. En oikein tiedä mikä tässä oli takana, Halla-ahoa ilmeisesti vituttaa se että maailmassa on ihmisiä jotka puhuvat ruotsia ja asuvat Ahvenanmaalla. Voi olla että olen väärässä ja toivon että minua korjataan, mutta minä en kyllä keksi, miksi muuten kielitieteilijä haluaa suomeen melkoisen kielellisen aparteheidin ja kieltää perustuslailla 5,4 prosentilta ihmisistä heidän äidinkielensä. Mutta muistakaa, että minäkin saatan olla vain osa RKP:n salaliittoa.

maanantai 28. kesäkuuta 2010

Juhannus perinteisin menoin

Niin siinä sitten kävi, että vaihto loppui. Ja se ei tietysti voinut loppua millään muulla tavalla kuin lennonjohtajien lakkoon, jonka seurauksena yksi ainoa lento Lyonista Frankfurtiin oli peruttu. Se minun aamulentoni. Kyllä nakersi maksaa taksista 20€ päästäkseen lentoasemalle klo 05:20 vain saadakseen kuulla että lento oli peruttu tuntia aiemmin ja nähdäkseen 200 ihmistä jotka jonottivat Lufthansan tiskille. Ja koska peruutus oli tullut kaikille yllätyksenä, töissä oli vain 2 virkailijaa. Jonotus kesti 1,5 tuntia. Onneksi Tomas Takolander tuli myös samaan jonoon, joten yhdessä koomailu oli paljon mukavampaa kuin yksin murjotus. Tomas arveli (ilmeisesti aivan oikein) että minulla on paha karma ranskalaisiin liikennevälineisiin. Lähestulkoon jokainen vehjes jolla haluan kulkea menee rikki tai lakkoon. Näin se kyllä kieltämättä on ollut.

Tällä kertaa oli kyseessä yleisehkö lakko torstaina, jota lennonjohtajat olivat päättäneet jatkaa korpilakkona vielä perjantainkin. Mikäs siinä, ilma oli kerrankin Lyonissa kuin morsian. Juhannusaattona pääsin sitten Helsinkiin vain muutama tunnin myöhässä. Kyllä tuli Lufthansalle kalliiksi kun lähettivät meidät Tomaksen kanssa Oneworldin lennoilla Prahan kautta Helsinkiin. Ja kyllä täytyy taas ihmetellä miksi joku matkustaisi Finnairilla. Palvelu oli toki hyvää ja äidinkielistä, mutta itsellenikin yllätyksenä minua koversi aika paljon se, että lennoilla ei tarjoiltu ruokaa vaan känttyinen sämpylä ja että viinilasi ja bisse maksaisivat 5 euroa lasi. Minä olin niin väsynyt etten olisi jaksanut edes juoda, mutta silti tuosta finnairin touhusta tulee ikävästi Ryanair mieleen. Nythän aikovat luopua jopa tuosta toissapäiväisen sämpylän tarjoamisesta. Se olisi kyllä jo edistystä.

Lyonin kansalliskonservatorion vaihtokoordinaattori piti muuten myös linjansa loppuun asti. Aloitin madame Champin väijyttämisen pari viikkoa ennen lähtöä. Kerroin että tarvitsen eritellyt paperit kaikesta mitä olen konservatoriolla vuoden aikana tehnyt. Tietysti tämä onnistuisi. Tulin viikkoa ennen lähtöä kysymään papereita. Eivät ole kuulemma valmiina. Tulin 2 päivää ennen lähtöä kysymään papereita, jotka olivat kuulemma juuri menneet allekirjoitettaviksi. Tulin päivää ennen lähtöä näitä kysymään, mutta vaihtokoordinaattori ei ollut viitsinyt tulla torstaiksi töihin.


Tämä blogi olkoon opiksi ja opetukseksi kaikille. Kirjoitan analyyttisemman katsauksen koko vuoteen kun olen saanut siihen vähän etäisyyttä. En usko siihen vielä pystyväni, viileämpi ote vaatii jonkin verran aikaa sulatella kaikkea sitä mitä olen nähnyt ja kuullut.

Luullakseni jatkan verkkoon kirjoittelua enemmän tai vähemmän säännöllisesti tässä samassa blogissa. Todennäköisesti aihepiiri pysyy (Lyonin reissua lukuunottamatta) aikalailla samana kuin tähän asti, taide- korkeakoulu- ja kotimaanpoliittisena. Toiveitakin saa esittää.

keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Laadutonta laatua

Ylioppilaskuntatoimijana evp (ja osin evvk) voi kirjoitella kaikenlaista yksityishenkilönä. Ja se on kivaa. Ja kuten kaikki ehkä tiesivätkin, Akatemian laatuauditointi meni pommiin. Auditointiraportista (pdf) selviää tarkemmin mikä meni pieleen. Yhteenvetona

Korkeakoulujen arviointineuvosto toteaa, että korkeakoulun laadunvarmistusjärjestelmään liittyvän tiedon saatavuuden varmistaminen sekä ruotsiksi että englanniksi vaatii edelleen kehittämistä. Lisäksi tutkintotavoitteisen koulutuksen laadunvarmistuksen kattavuutta ja vaikuttavuutta tulee parantaa palautejärjestelmän osalta. Kolmas kehittämiskohde on laadunvarmistusjärjestelmän kokonaisuus, jonka toimivuudesta ei vielä ole saatu riittävää näyttöä.
Älkää peljätkö, en minäkään tuosta ymmärtänyt mitään. Ja minun sentään pitäisi. Auditointiprosessien iljettävin sivujuonne on juuri sen tuottama uuskieli. Lauseiden merkitykset pitää suurilta osin arvata, tai jos asiaa tuntee niin päätellä asiayhteydestä.

Mitä auditointi sitten on? Kyseessä on (ilmeisesti) yritys selvitellä yliopistojen rönsyilevää hallintoa ja tsekata miten asioita tehdään. Tämähän on vallan hyvä juttu, koska yliopistojen hallinnoilla on tapana täyttää kaikki niille varatut resurssit ihmistyövuosista aikaan. Harmi juttu sinänsä että tämä tehdään sitten luomalla laatujärjestelmä. Eli byrokratiaa kahlitaan luomalla siihen uusi byrokraattinen kerros. Ei naureta siellä. Pahat kielet baarissa kertoivat että jokin laatusertifikaatti on tulevaisuudessa syytä olla, mutta ulkoiset luokituslaitokset olivat turkasen kalliita, joten Suomessa opetusministeriö keksi yliopistoilleen ja ammattikorkeakouluilleen ihan omat sertifikaatit.

En tarkkaan tiedä mistä yliopistojen laatujärjestelmä sitten on lähtenyt kehittymään tuohon suuntaan. Ilkeä pikku piru minussa uskoo, että kyseessä on samanlainen temppu kuin tilaaja-tuottaja -mallissa. Kun liikkeenjohdon konsultit eivät saaneet myytyä skeidaa enää yksityiselle puolelle, pakattiin sama tuuba uudestaan ja myytiin vielä kerran kuntasektorille. Ja täydestä meni. Wikipedia-artikkelin mukaan Laatujärjestelmä on käsite, jota käytettiin erityisesti 1980-90-luvuilla kuvaamaan organisaatioiden laatutoiminnan kokonaisuutta. Puuttumatta nyt siihen että koko laatujärjestelmän määritelmä on tautologia, sen käyttäminen on bisnespuolella jäänyt 80-90 -luvuille. Mutta täydestä meni vielä kerran valtionhallinnolle.


Mutta älkää peljätkö. Akatemia on kuitenkin suhtautunut laatujärjestelmään fiksusti. Opiskelijoille näkyvin uudistus on ollut uusi mahdollisuus jättää sähköistä palautetta kursseista. Ja monia Akatemian käytännön juttuja on mietitty uudestaan. Ja arviointiraportissakin mainittua osastorajojen ylittävää yhteistyötä lisätään kaiken aikaa. Auditointi on tuonut Akatemialle ihan oikeasti aika paljon hyviä juttuja, lähinnä sen takia että Akatemian laadusta vastaava henkilöstö on ollut osaavaa ja innokasta.

Älkääkö peljätkö senkään vuoksi, että Akatemian laatusertifikaatti jäisi saamatta. KKAn auditointi on vähän kuin ajokortin kakkosvaihe, sitä ei oikein voi tyriä. Auditointi on kuin Tanskan EU-äänestys tai intin punkat- se uusitaan niin monta kertaa että se menee oikein. Ja sekin aika kyllä tulee.

Ja kaikista vähiten teidän tulee peljätä että Akatemian touhu olisi jotenkin laadutonta. Laatuauditointi ei mittaa millään tavalla pääsykokeiden tasoa, yliopiston osaamista, annettua opetusta, suoritettuja tutkintoja, ihmisten soittotaitoa, tutkinto-arvosanoja, B-solfan läpäisyä tai muuta sen sellaista. Se keskittyy kovaan ytimeen: laatuauditoinnissa auditoidaan laadunvarmistusjärjestelmän laatua. Toistan: laatuauditoinnissa auditoidaan laadunvarmistusjärjestelmän laatua.

Akatemia ei ole ollenkaan huonossa seurassa. Koko KKA:n laatuhanke meinasi mennä vituiksi heti alusta lähtien, kun Teknillinen korkeakoulu (joka oli yksi Suomen tunnetuimmista ja kansainvälisesti noteeratuimmista yliopistoista, TKK:ta voisi ilman vittuilua sanoa ihan oikeasti huippuyliopistoksi) reputti auditoinnin komeasti. Ei siksi että TKK olisi ollut jotenkin laaduton tai huono, vaan siksi että TKK ei lähtenyt rakentamaan laadunvarmistusjärjestelmää vaan päätteli olevansa ihan oikeasti aika laadukas yliopisto ja toivoi tämän riittävän. Ei riittänyt. Tämän lisäksi auditointi on mennyt pommiin myös muistaakseni ainakin Tampereen yliopistolta ja Taikilta.

Tässä kohtaa voisi kysyä metafyysisen kysymyksen ja miettiä mitä laatu on? Wikipedia jakaa laadun Quality_(business) ja Quality_(philosophy) -artikkeleihin. Turhaa lienee sanoa, että tämä meidän yliopistolaatumme on tätä business- laatua. Mitä sitä metafyysisellä laadulla yliopistossa tekisikään. Mutta aina välillä minulle tulee sellainen olo, että kukaan ei ole loppuun asti miettinyt mitä se laatu sitten ihan oikeasti on. Laadunvarmistusjärjestelmäkin jo on, vaikkakin laadunvarmistusjärjestelmän kokonaisuudesta ja toimivuudesta ei vielä ole saatu riittävää näyttöä. 


Nyt kun minä en ole enää mukana missään virallisessa elimessä niin kehtaan kysyä tämän kysymyksen jonka halusin kysyä jo aikaa sitten: mitä on se laatu, jota akatemian laadunvarmistusjärjestelmä varmistaa? Ja jos se ei tule niistä ydintoiminnoista (musiikin laatu, opetuksen laatu, konserttien laatu, opettajien laatu, oppilaiden laatu, tutkintojen laatu?) niin mistä sitten?

Sanottakoon vielä kerran että laatuhanke on Akatemiassa toteutettu sillä tavalla hienosti, että kerrankin on todella monilta tahoilta kysytty miten asioita voisi tehdä paremmin. Ja kerrankin on ihan oikeasti mietitty toimintatapoja rauhassa. Laatuhankkeen nettisivuilla on julkaistu pitkä lista siitä, miten toimiva laadunvarmistus näkyy sibalaisille, ja mitä itse kukin voi tehdä varmistaakseen laadunvarmistuksen. Ja sanon nyt vielä kerran, että nämä ovat oikeasti hyviä juttuja. Laatuhankkeen livulla ja varjolla on ylioppilaskuntakin saanut läpi sellaisia asioita joita on pitkään ilman menestystä yritetty.

Silti arkipäivän laadunvarmistusta tuli minunkin sähköpostilaatikkooni, kun OrSon osastonjohtaja kirjoitti kevättervehdyksessään, että  Orson rahoitus tulee laskemaan ensi vuonna siinä määrin, että joudumme vähentämään opetusviikkoja kahdella, alkaen lukukauden 2010 alusta. Toisin sanoen pääinstrumentin opetustuntimäärä tulee laskemaan 56:een ja myös muu henkilökohtainen opetus samassa suhteessa. Pääasialliset syyt ovat sisäänoton vähäisyys joinakin vuosina sekä tutkintojen vähäisyys suhteessa tavoitteisiin. 

Täytynee tästä alkaa miettimään omaa henkilökohtaista laadunvarmistusjärjestelmääni, ennenkuin lopettavat vallan opettamisen ja keskittyvät laatuun. Olisi kiva saada työpaikka ennen sitä.

tiistai 22. kesäkuuta 2010

Lopunajan laulut

Torvet lähtivät tänään, ja niin ranskalaisesti kuin se nyt vaan voisi tapahtua. Kuljetusyhtiön kanssa sovittiin noutoajaksi maanantai klo 14-16 tai jos se ei käy, niin soitellaan ja sovitaan uusi aika. Maanantaina ketään ei näkynyt eikä kuulunut. Tiistaina puhelin soi 9:30 ja konservatorion respa soitti ja kertoi että täällä on joku äijä joka haluaa jotain torvia. No, minä sitten singahdin konservatoriolle ja annoin torvet jullille.

Lufthansan kanssa oli vähän samanlaista- sain lennot rebookattua ja pyysin erikseen että lähettävät sähköpostilla uuden matkasuunnitelman. Joo joo, lähetetään tietysti. Ja mitään ei koskaan kuulunut. Sitten uutta soittoa saatanan kalliseen puhelinnumeroon, ja viimein sain sähköpostini. Huomiseksi sovin ajan pankkiin jotta voisin lopettaa tilini. Kotivakuutus on otettu pankista tilinavauksen yhteydessä, mutta olisi tietysti liikaa luultu että sen voisi lopettaa tilien lopettamisen yhteydessä. Ei, vaan pankin vakuutusyhtiöön pitää erikseen soittaa ja sopia tästä. Huoh.

Jalkapallon MM-kisat ovat tietysti täälläkin. Ranskan joukkue on pystynyt paskomaan homman jotenkin ennenkuulumattoman hienosti. Eivät ole puheväleissä keskenään, ovat lakossa ja turpaan tulee jokaiselta vastaantulijalta. Tämä on tietysti kansallinen hätätila. Marseillen alueen tuhotulvista kaksinekymmenine kuolleineen oli kahden palstan uutinen, maajoukkueen ahdingosta erikoisnumero. Presidentti Sarkozy on antanut lausunnon jossa hän tuomistee tapahtumat epäranskalaisina ja asettaa erityisen komitean selvittelemään tätä. Mutta oikeasti- mikä olisi sen ranskalaisempaa kuin jalkapallojoukkue joka menee lakkoon? En kyllä keksi. Ei se siitä enää paljon ranskalaistu.

Ja sitten pakollinen kärttyäijä-osuus. Kun nyt tulen perjantaina Suomeen, niin on tieysti ihan täysin mahdotonta hoitaa itselleen mitään kesäduunia. Mikäs siinä, tiesin tämän ja kesällä on muutama irtokeikka. Sen sijaan ajattelin että olisi mahdollista saada kandia vähän eteenpäin tekemällä kesäyliopistoon kursseja. Ja mitä akatemialla onkaan tarjota Helsingissä avoimen puolelta?  no:

  • afrikkalaisen tanssin alkeiskurssi, 
  • afrikkalaisen tanssin jatkokurssi (kaksi ryhmää), 
  • parilatinon alkeiskurssi ja 
  • salsan alkeiskurssi, sekä 
  • barokkitanssikurssi
  • alexander- tekniikkaa. 
Musiikin puolelta Suomen Suurin ja Yksi Euroopan Suurimmista Musiikkikorkeakouluista tarjoaa yhden säveltapailu C:n, yhden musiikkiteoria I:n ja yhden historiakurssin Oikeesti nyt. Minulla ei ole mitään tällaisia höpöhöpökursseja vastaan, mutta mikä musiikkikorkeakoulu järjestää avoimessa yliopistossaan (joka on siis ihan legitiimi väylä opiskella ja jonka pitäisi olla life long learningia)  kaksi kertaa enemmän tanssikursseja kuin musiikkia? Tämä kuulostaa  ammattikorkeakoulu goes työväenopisto -tyyppiseltä farssilta. Taideyliopisto taitaa olla jo täällä, eikä se näytä järin hyvältä.

Tämän lisäksi kaikki kurssit ovat alkukesästä, joten minkäänlainen kesäopiskelu ei ole mahdollista. Hienosti hoidettu.

torstai 10. kesäkuuta 2010

Lopun alkua

Kyllä se vaan aika kulkee nopeasti. Viimeisiä viedän täällä Lyonissakin- diplomin soittaneet ihmiset on jo täysin hävinneet näköpiiristä, opetusta ei enää ole vaan on ainoastaan kokeita. Itselläni ei ole kuin kuorolaulukoe (ei naureta, se on vakava asia) ja bstn- outoilu.

Minua hieman ihmetyttää tuo bstn- koe. Kurssilla on käyetty paljon Max/MSP- ohjelmistoalustaa (tai softapankkia tai interfacea tai miten sitä nyt luonnehtisi, tuntuu taipuvan aika moneen se) mutta koska koululla on vain 2 konetta joita saa käyttää sen tunnin ajan (eikä missään tapauksessa muuten) on tuon softan haltuunotto jäänyt huomattavan etäiseksi itselle. Minä tykkään opiskella uudet asiat (oli ne sitten polkupyöriä tahi tietokoneohjelmia tahi musiikkia) räpläämällä ja kikkailemalla, mutta näin ei siis ole nyt voinut toimia.

Bstn- setä tietää tämän, joten kurssin loppukoe toteutetaan- piirtämällä taululle vuokaavio. Meidän pitää siis piirtää luuranko ohjlemasta, joka käynnistyy midin noteon- arvolla, ottaa sävelkorkeuden siitä, sen jälkeen randomoi velocity- arvon ja sitten vielä segerstamiaanisen vapaapulsatiivisesti pätkii sitä, ja sen jälkeen lähettää sen outtiin, ja lopettaa toimintansa noteoffilta. Tämä nyt ei olisi mitenkään maailman hankalin asia tehdä jos siitä ohjelmasta olisi joku kunnon käsitys, mutta tunnilla viikossa ei mennä kyllä kuuhun. Pitää yrittää lukea softan dokumentaatio kunnolla jo sielät saisi jotain vinkkiä. Muutenkin vihjeitä otetaan kiitolisuudella vastaan.

Ymmärrän, että tuota kurssista on aika hankala tehdä mitään koetta, mutta tuo tietokoneohjelman piirtäminen fläppitaululle kuulostaa jotenkin niin... ranskalaiselta.  Voi itku mitä touhua. En tiedä kuinka syvällisesti monsieur professori haluaa tuon vuokaavion. Ohjelman struktuurihan on helppo kuvailla mutta en nyt kyllä ihan yksittäisistä funktioista rupea muistelemaan että millä tavalla ja mihin reikään se nyt syötteensä otti ja mistä palikasta sitä dataa nyt eteenpäin lähtee.

Kuorolaulutentti on jonkin verran mystinen myös, mutta ilmeisesti ideana on laulaa niitä iänikuisia biisejä pienillä yhtyeillä. Siinä nyt ei pitäisi olla mitään suurempaa ongelmaa.

Sain minimihintaan lentoaikataulujakin muutettua niin, että tulen jo 25.6. Suomeen. Hyvä sinällään, täällä ei nimittäin varmasti tapahtdu silloin yhtään mitään. Lentohommeleista puheenollen- ei se luftwaffellakaan aina ihan putkeen mene. Kun tulin Suomesta viime kerralla, oli kone lähdöstään 20 minuuttia myöhässä. Tämä aiheutti kerrannaisvaikutuksineen sen, että uutta slottia ei ihan lähimailta löytynyt, ja kone pääsi lähtemään kauimmaiselta kiitotieltä ja puoli tuntia myöhässä.

Näköjään se on luftwafellekin halvempaa ajaa sitten myöhässä kuin yrittää kiriä aikataulua kiinni. Minulla on tunnin vaihto eikä edes matkatavaroita mukana, mutta myöhässä tulo aiheutti sen, että Frankfurtin A-terminaalin porttipaikka oli vaihtunut B- terminaalin apron-parkiksi. Alunperin koneen piti tulla ihan Lyonin koneen viereen, mutta nyt oltiin eri terminaalissa, bussikyytien varassa ja muutenkin kaikki meni päin helvettiä.

No, siitä sitten munaravia toiseen terminaaliin jossa terminaalin toisesta pääästä kuului kuulutus että portti sulkeutuu minuutin päästä. Apinanraivolla sitten ehdin noin 25 sekunnin marginaalilla Lyoniin illaksi. Olisi se ollut melkoista jos en olisi ehtinyt. Helvetin saksalaiset.

lauantai 5. kesäkuuta 2010

Hassuja uutisotsikkoja

Tämä postaus on ihan täyttä virnuilua ja osittaista vittuilua. Eikä välttämättä edes hauska. Mutta. Tällä viikolla hesarissa on näkynyt sellaisia todella kaksimielisiä otsikkoja. Tässä huippuja:


Eksynyt valas kuoli Amazonin viidakkoon.

No, aika pahasti se on tietysti ollut eksyksissä. Liekö ollut uros? En kysy neuvoa, en varmasti, kyllä tosta ihan hyvin pääsee vielä uimalla yli.


Puhemies Niinistö: Avustajien häirintä kiusallista ja ikävää.

Varmasti se rupeaa vanhaa miestä jossain kohtaa nyppimään. Ehdotankin että Niinistö laittaa avustajansa hoitamaan tämän muitten avustajien häiritsemisen. Jää paljon aikaa itselle sitten.

Föhr nielaisi ötökän, oksensi ja pilasi EM-kisansa.

Tämähän on tietysti traagista ja kaikkea. Mutta siitä huolimatta. Föhr nielaisi ötökän, oksensi ja pilasi EM-kisansa. Muistakaamme Valentin Konosta joka oksensi itsensä suomalaisten sydämiin. (1:45 eteenpäin). Vallun valmentaja näyttää aivan joltain kummelihahmolta.

perjantai 4. kesäkuuta 2010

juureton paska

Kävin Suomessa viime viikolla. Ei olisi pitänyt. Rehellinen koti-ikävä iski. Tai koti-ikävä on ehkä vähän väärä termi. Miten tätä nyt selittäisi? Ensinnäkin haluan muistuttaa lukijoita siitä, että olen sekä melo- että tavalliseen dramaattisuuteen taipuva koleerikko. Näitä juttuja ei pidä ottaa sen vakavammin tai kevyemmin kuin mitään muutakaan sanottua tai puhuttua. Kaikki voi olla totta tai kaikki voi olla paskapuhetta, ja mitä todennäköisimmin se on jotain siltä väliltä. Ja hei, onko sillä mitään väliä?

Mutta siis. Minä olen matkustanut elämäni aikana paljon, ja olen aina nauttinut siitä vallan helvetisti. Olen aloittanut huomattavan nomadisen elämäntavan siinä vaiheessa kun menin lukioon Helsinkiin, ja muutin pois kotoa 16-vuotiaana. Minulla oli kaksi kotia, kaksi kotikaupunkia, kaksi kaveripiiriä. Tämän takia minulle muodostui murteita myöten kaksoisidentiteetti. Sama toistui vuotta myöhemmin eri mantereella. Kolmet kaverit, kaksi kieltä, vailla vakinaista kotia. Koti oli aina jossain muualla; koti oli idea johon pyrin. Vaikka asetuin sittemmin enemmän tai vähemmän Helsinkiin, kulkijan luonto säilyi. Virvatulten perässä.

Ongelmalliseksi tämän tekee impulsiivinen luonteeni ja se, että olen huomannut kaipaavani jotain radikaalia vaihtelua puolen vuoden välein. Tässä suhteessa muusikon ammatti on melko ideaali. Monessa muussa suhteessa se ei ole. Mutta jos en tällä koskaan rikastu (niinkuin nyt en varmastikaan rikastu) niin ainakin olen nähnyt maailmaa. Nyt huomaan että tämä yli puoli vuotta Lyonissa rupeaa aiheuttamaan sen, että taas on aika nostaa nopsajalkaa. Sehän tapahtuu, kun kuukauden päästä muutan takaisin Helsinkiin. Ellen sitten jonnekin muualle syksyllä.

Rakkaus kaupunkeihin on mietityttänyt minua usein. Miksi (ja miten) joku voi rakastaa kaupunkia? ja mitä silloin rakastetaan kun rakastetaan kaupunkia? Tuskin kukaan tietää. Tai ehkä rakkaus on jotenkin vahva sana, ehkä kiintymys olisi parempi. Kiintymys (tai tämänkaltainen rakkaus) on täysin irrationaalista- en usko sen riippuvan siitä kuinka pitkään kaupungissa on vietetty aikaa tai mitä siellä on tehty- se on yhtä sattumanvaraista kuin rakkaus yleensä. Itse pidän Helsinkiä kotikaupunkinani. Samoin kuin Tamperetta. Olen lisäksi ollut overwhelmed* monesta muusta kaupungista- Montrealista, Lyonista, Tukholmasta ja Vilnasta, nyt ainakin.

Kaupunkirakkauksien tunnustamisen lisäksi on tunnustettava, että olen identiteetiltäni häpeämättömän eurooppalainen. Ymmärtääkseen tämän eurooppalaisen identiteetin sitä on katsottava ulkopuolelta, jonka häpeilemättömän elitistisesti olen onnistunut tekemään. Tästä suuri kiitos vanhemmilleni. Itse en koe mitään tarvetta harrastaa elämysmatkailua Intiassa tai Kiinassa, enkä koe minkäänlaista poltetta päästä Afrikkaan. Koen alhaista ylemmyydentunnetta kun näen sivusilmällä lentokentällä hukassa olevia jenkkituristeja tai intialaisia perheitä, jotka puhuvat vain englantia, tietäen että minä pystyn lukemaan sanomalehtiä kuudella-seitsemällä kielellä ja keskustelemaan neljällä. Tämä tekee minusta aina välillä aikamoisen kusipään. Anteeksi kaikki.

Mutta siis, minä pidän matkailusta. Ja nimenomaan matkalla olemisesta ja siitä että menen tekemään jotain määränpäähäni. Ja sitten minä pidän kyllä siitäkin että voin siellä viettää aikaa ihan vain turistina. Mutta toisaalta muusikkohommissa yleensä pitää valita joko- tai. Lorrainessa (Metzissä) ollessani en ehtinyt katsoa kaupunkia kuin pikaisesti, mutta nautin siitä että tunsin itseni tärkeäksi ja että olin todella hyvä työssäni. Vaikka en nähnyt kuin Mosel- joen ja ison tuomiokirkon. Siitä kyllä maksettiin ihan sikamaisen huonosti. Töistä, ei tuomiokirkon katselusta.

Mutta tämän kolmen pennin köökkifilosofisen vuodatuksen jälkeen totean, että aikani Ranskassa alkaa olla lopuillaan. Olen elänyt täällä ihan tavallista arkea. Aina välillä on ollut kivaa, aina välillä olen halunnut opettaa ranskalaisille elämän perusasioita metrisellä rautaputkella. Välilllä on vituttanut rankasti ja välillä on ollut parempi olla täällä kuin missään muualla.

Kun elämässä on yleisesti ollut vastoinkäymisiä ja menestyksiä (molempia runsaasti), olen tullut siihen tulokseen, että tehdään joka päivän asiat hyvin. Kyllä siitä sitten jotain keksitään, tai joku suunta löytyy aina. Körtti mikä körtti.

*Aina välillä on sanoja, joille ei löydy kunnollista käännöstä. Overwhelm on yksi niistä. Wiktionaryn määritelmä on yksi, mutta siitä puuttuu monia aspekteja. Vinkatkaa jos tiedätte hyvän suomenkielisen käännöksen.

keskiviikko 19. toukokuuta 2010

Tällä kertaa Lorrainessa

Vuoden 1998 Partaharjun puhallinorkesterileirin tuubasektiosta (Juha Piston ohjauksella, muuten) ja roskapöntön näköisestä Yamahan YEB-321- tuubasta on pitkä matka l'Orchestre National de Lorraineen, mutta täällä ollaan. Yksi kaukainen haave itseasiassa on nyt toteutumassa, pääsen keikalle ykkösrangin orkesteriin. Jollain tapaa ironista on, että 8 kuukauden aikana Ranskassa olen tehnyt enemmän ammattibändikeikkaa kuin Suomessa viime vuonna, mutta hyvä näin.

En elättele harhakuvitelmaa siitä että koko Ranska olisi polvillaan jumalaisen tuubansoittotaitoni edessä. Itseasiassahan minä olen varmasti kaikkien bändien soittolistoilla viimeisenä (olenpahan kuitenkin) mutta nyt napsahti. Kävi nimittäin niin, että tällä viikolla on tuubadiplomit Lyonissa. Tämän lisäksi Harumi (joka yleensä tekee keikkaa Lorrainessa) on laivakeikalla koko kuukauden. Ja sitten vielä orkesterin intendentti oli jollain mystisellä tavalla kertakaikkiaan unohtanut, että Brucknerin 4. sinfoniaan tarvitaan tuuba.

Joten maanantaina harjoitusten alettua tuubasektiossa oli ammottava reikä. Ja intendentti soitti luottotuubistit läpi. Ei onnistu. Pariisin konservatoriosta kukaan ei uskaltanut lähteä tekemään 2 harjoituksella keikkaa. Ja Lyonista taas kukaan isoista pojista ei päässyt, kun niillä on diplomit. Ja sitten intetti soitti minulle. Olen soittanut Brucknerin nelosen aiemmin ja se nyt ei ole valtavan paha. Omat koukkunsa siinä tietysti on, mutta ihan mahdollista saada se 2 treenillä keikkakuntoon.

En ihan ymmärrä tätä ihmisten asennetta täällä- suurin osa jengistä pitää minua ihan reikäpäisenä kun suostun tekemään ison keikan noin vähillä harjoituksilla. Itse eivät kuulemma uskaltaisi. Tämä asenne on aika outo, kyllä kai ammattiopiskelijalle pitäisi olla mahdollista saada perusmateriaalista muutamalla treenillä tunnistettava kappale? Tämän lisäksi sekä orkesteri että kapellimestari että hallinto kyllä ihan varmasti ymmärtävät, jos näissä "just nyt" keikoissa saattaa aina välillä tulla vahingossa kakkaa torvesta.  Kukaan ei kyllä tietääkseni ole kuollut väärien äänten soittamiseen.

Internetti soitti eilen, ja singahdin aamujunalla Mööselin laaksoon, lähelle Strasbourgia. Matka sujui mukavasti koska mukana oli vain yksi kontrabassotuuba ja  pieni matkalaukku. Minulla oli 2 tunnin vaihto Marne la Vallée Chessessä. Ajattelin että tässä ajassa ehtii hyvin käydä kaupungilla haukkaamassa lounaan. Muuten hyvä, mutta ei ollut kaupunkia. Oli EuroDisneyLand. Juna-asema on iso TGV- ja Eurostarien vaihto-asema, joka on Pariisin esikaupunkipelloilla. Mutta ympärillä ei ollut yhtään mitään muuta kuin Disneyland.

Söin törkeän hintaisen kebabin asemalla, ja kun Strasbourgin junan lähtöaika läheni, kysyin asemahenkilökunnalta mille laiturille se tulee. Asemahenkilökunta oli pukeutunut mikki-hiireksi ja kertoi minulle, että disneylandiin pääsee B-ovelta. Kerroin etten halua Disneylandiin vaan Lorraineen. Edelleen disneylandiin pääsisi B-ovesta. Selostin kahdella kielellä hyvin selvästi, että minua ei kiinnosta miten pääsee Disneylandiin- sen sijaan olen hyvin kiinnostunut Strasbourgin junan tuloraiteesta. Mikkihiiri kertoi ettei sinne kannata mennä, Disneylandissa on paljon mukavampaa. Melkein kävi niinkuin siinä Studio Julmahuvin sketsissä. Ei sentään ihan.

Orkesteri on hyvä ja CC-tuuba blendaa paljon pikkutorvea paremmin. Täällä on muuten jännä istumajärjestys- kornot istuvat tuuban edessä (siis kapusta katsottuna oikealla). Kerrankin cornoista kuului jotain oikein kunnolla. Itseasiassa tuttipaikoissa en oikeastaan kuullut mitään muuta kuin nelostorven soinnun terssin, joka tulikin sitten niin lujaa että minulla tukka lepattaa taaksepäin. Mutta yhtäkaikki- käytännössä koko tuubakama on yhdessä kuratorvien kanssa, joten ratkaisu on perusteltu.

tiistai 11. toukokuuta 2010

Pelkoa ja inhoa Aostassa

Olen taas takaisin Lyonissa, enkä lähde minnekään vähään aikaan, paitsi Suomeen parin viikon päästä. Takki on aika tyhjä. Kisat meni huonosti.

Ensimmäisellä kierroksella piti soittaa Bachin BWV 1007:n ensimmäinen menuetti ja Gigue sekä Hindemithin sonaatin eka osa ja kolmannen osan kadenssi. Tämä oli sikäli hyvä ratkaisu että pianistia esittänyt metsuri ei pystynyt torpedoimaan oikeastaan juuri mitään, paitsi kaikki tempovaihdot Hindemitin ekasta osasta. No, ei se minun soittoni siihen kaatunut.

Itse olen esiintynyt paljon ja monenlaisissa tilanteissa ja olen ollut siinä uskossa, että olen kokenut esiintyjä enkä kipsaa helpolla. No, nyt se sitten sattui kohdalle. Syke oli kaiken aikaa 200, suu kuiva ja kädet tärisee. Mitään ei adrenaliinipöllyn läpi kunnolla kuullut. En tiedä miten se loppujen lopuksi meni, mutta oma kokemus oli todella kamala. Monen kuukauden työ hajosi silmien edessä palasiksi ilman että sille pystyi tekemään yhtään mitään.  Tarpeetonta lienee sanoakaan, että välieräpaikasta oli turha haaveilla.

Uskoisin että kaikkia muusikoita (ja miksei muitakin ns. intohimoammateissa toimivia ihmisiä) yhdistävä tekijä on se, että omaa taidetta ja omaa musiikkia ei oikein voi eriyttää minäkuvasta, ja musiikin arvostelu ja arvottaminen on elimellisesti myös taitelijan ja ihmisen suoraa arvostelua. Tälle ei voi mitään (eikä oikeastaan pidäkään, koska ketään ei kiinnosta virkamusiikki) mutta varsinkin musiikkikilpailuissa tämä dualistinen minäkuva on huomattavan haitallinen. Kun vereslihalla yrittää antaa kaikkensa ja soittaakin ihan täyttä paskaa, niin... no. Sitä tuntee itsensä huonoksi ihmiseksi.

Ekan erän jälkeen kysyin palautetta Fabien Wallerandilta (joka on oikeasti tosi mukava tyyppi), mikä osoittautui virheeksi. Ranskalainen palautteenantokulttuuri on huomattavan tyly. Ihan kaikessa ystävyydessä Wallerand kertoi, että vire oli ihan päin helvettiä, soundi huono, ja Bachin tulkinta muuten kiva mutta siinä ei ollut yhtään musiikkia. Oma vika tietysti, ei olisi pitänyt kysyä. Tämän jälkeen ei voinut muuta kuin mennä hotellille ja itkeä vitutustaan. Mutta näin se menee joskus. En ole kyllä koskaan ollut niin järkyttynyt, ja vakavasti harkitsin pitkään aikaan koko helvetin torven soiton lopettamista.

Mutta en kuitenkaan lopettanut. Seuraavana päivänä oli Gene Pokornyn mestarikurssi, ja siellä sitten soitinkin niin hienosti kuin vain ikinä osasin. Ja se on aika hienosti. Totta kai sitä toivoisi että olisi mennyt toisin päin, mutta hyvä että edes näin. Pokorny oli huomattavan hauska ukko ja muisteli vieläkin reissuaan Tampereelle ja jotain mustaan makkaraan liittyvää hävyttömyyttä jonka Harri Miettunen oli hänelle opettanut.

Kaikista mukavin asia kilpailussa oli se, että lopputuloksia ei selkeästi oltu sovittu. Usein näissä pikkukilpailuissa saattaa käydä niin että kylän oma poika onkin finaalissa, vaikka ei olisi ollut syytä. Nyt ei näin ollut- finalistit olivat portugalilainen Ricardo, amerikkalainen John ja etelätirolilainen Wolfgang. Wolfgang oli siis periaatteessa italialainen, mutta häntä ei missään kohtaa esitelty italialaisena, vaan nimenomaan etelätirolilaisena. Etelä-Tiroli on pääasiallisesti saksankielinen provinssi Itävallan kyljessä. Etelä-Tirolilaiset eivät missään nimessä ymmärrä olevansa italialaisia.

Kielikysymys oli muuten aika hauska- italialaisilla on huomattavia ongelmia ymmärtää toisiaan. Calabriasta tulleet tuubistit joutuivat puhumaan todella hitaasti että tulisivat ymmärretyiksi maan pohjoisimmassa provinssissa. Ja sitten oli yksi raukka bergamosta, joka puhui niin hassusti, että aina kun se avasi suunsa niin kaikki meinasivat kuolla nauruun. Aikamoista.

torstai 6. toukokuuta 2010

Matkailu kovertaa

No niin, nyt olen kaiken hässäköinnin jälkeen päässyt Aostaan. Paljon on aikaa kulun Mussolinin ajoista, nimittäin ajoissa ei kulje enää fasistin juna, paska haisee ja balalaika soi. Ei tämä nyt ole mitään verrattuna siihen Hollannin reissuun, mutta annaha ko mie haastan.

Matka Lyonista Chamberleyhyn sujui leppoisasti. Torvien kanssa matkustettaessa ongelmana on se, että nukkua ei oikein voi (koska aina on mahdollista että heräät siihen että joku kolistelee vaunuvälikössä olevia torviasi tai yrittää kantaa niitä ulos) ja junassa ei voi oikein liikkua, koska ne saattavat olla jonkun tiellä. No Chamberleystä oli vaihtoyhteys Torino Porta Susaan, josta vaihtoyhteys Aostaan. Niin, olen täällä siis kilpailujen takia.

Tunnelma junassa muuttui kuin taikaiskusta kun päästiin Torinoon menevään junaan. Naamaa vääntävät, toisiaan kyräilevät ranskalaiset olivat vaihtuneet isä Camillon oloiseen pastoriin, joka piti eläkeläisille raamattuvisaa. En kyllä ymmärrä miten vastaus joka toiseen kysymykseen oli rigor mortis, mutta yhtäkaikki.

Vaikka EU:ssa liikutaan ja Shengen-alueella, niin siitä huolimatta poliisi tuli tarkastamaan kaikkien henkkarit sekä Ranskan viimeisellä, että Italian ensimmäisellä asemalla. Minä kokeilin ajokortilla, ja sitä ei edes vilkaistu. Sen sijaan kaikkien tummahipiäisten (ei siis edes neekereiden, vaan etelän ihmisten myös) ID:t tiirattiin oikein huolella. Italian puolella olin vahtimassa torvia välikössä kun poliisi tuli paikalle. Olin juuri kysynyt konduktööriltä kysymyksen johon tämä vastasi, jolloin Garabinieri ilmeisesti oletti minut Trenitalian henkilökunnaksi ja totesi ciao, ja hyppäsi ulos junasta ja huusi kollegoilleen tutto bene. Nuo ******nuolijaviiksiset miehet nahkatakeissaan ja lentäjälaseissaan eivät olleet vaaleasta pohjoiseurooppalaisesta ollenkaan kiinnostuneita, mutta näyttivät suoraan The Fast Showsta karanneilta.

En tiedä minkä takia, mutta juna tuli sitten myöhässä Torinon Porta Susalle. Ensimmäinen vaihtoyhteiys lähtisi vartin päästä junan saapumisesta ja toisella (45min) myöhemminkin ehtisi, mutta kontrollifriikki sisälläni oli kovin valmis menemään ensimmäisellä junalla. Joka sekin oli myöhässä, mutta ei tarpeeksi. No, mitään ei ollut menetetty joten suunnistin Uscita-biljetteria- kylttien mukaan ostamaan lippua Aostaan. Uscita-kylttejä seuraamalla pääsi maanalaliselta asemalta liukuportaita ylös eräänlaiseen aulaan. Ja tästä tuli kyllä Matrix- Revolutions mieleen. Vaikka joka paikassa oli kyltit ulos ja lipunmyyntiin, kaikki liukuportaat johtivat sille samalle laiturille josta juuri tuli. Kyse ei ollut minun tyhmyydestäni, vaan siinä samassa aulassa pyöri italialainen ja ranskalainen eläkeläisryhmä sekä useita muita matkailijoita.

Paikalle pärähti konduktöörihenkilö joka totesi että koska asemaa renoveerataan on kyltit vähän hukassa. Päästäkseen lipunmyyntiin piti mennä siis takaisin sinne alakertaan ja siitä sitten toiseen aulaan, josta pääsi oikeasti ulos. Mysteeriksi jäi miksi rakentaa aula, josta ei pääse mihinkään. Mutta Italia on Italia.

Kävin pizzalla ennen junan lähtöä. Tuli kiire. Menin takaisin asemalle. Remontti jatkui ja sen seurauksena aseman tiedotus noudatteli jotain variaatiota Heisenbergin epätarkkuusperiaatteesta- junasta saattoi saada (imaginäärisen) tiedon sen lähtöajasta tai lähtölaiturista, mutta molempia ei yhtä aikaa näkynyt missään, ja nämäkin vaihtuivat tiuhaan. Mutta italialainen totesi vain No problem ja vaihtoi laituria. Kaikki Aostaan menijät, siis. Minä myös, matkalaukkuineni ja kaksine tuubineni. Perkele sentään. Tämän lisäksi laiturinäyttöihin tuli tieto junan tilanteesta 2 minuuttia sovitun lähtöajan jälkeen. Onneksi juna oli myöhässä.

Junassa oli konduktööri joka ei puhunut mitään kieltä. Olin (niinkuin jokaisena junamatkana aiemminkin) laittanut torvet siihen aulaan, tai mikä vestibule se nyt lieneekään. Ja sitten menin paikalleni. Lippuani ei ollut leimattu, koska yhtä ainoata helvetin leimauskonetta ei ollut koko laiturilla. Tässä kohtaa konnari ilmoitti että a) lippu pitää leimata b) helvettiin ykkösluokasta ja c) torvet pitää siirtää veturiin. No, en tätä pellepyllyilyä enää jaksanut ja suostuin puhumaan pelkästään ranskaa. Onneksi tämä pehmitti konduktööriä ja tilanne saatiin ystävällisen kanssamatkustajan avulla ratkaistua.

Ja Aostassa löytyi sellainen säestäjä, joka oli ns. musiikkiopiston senioritasoa. Hindemithin sonaatti on vielä vaativampi pianistille kuin tuuballe, ja tämä täti otti aikamoisen metsuriasenteen koko biisiin. Jumalauta mitä kiinniottoja joutuu tekemään, kun täti vetää tempon vituiksi ja sen jälkeen hyppää puoli tahtia eteenpäin tasoittaakseen tilanteen. Katsotaan nyt sitten mitä huomenna tapahtuu.

Asun hostellissa joka on pieni mutta hintaansa nähden hyvä, ja sen lisäksi partsilta näkyy Mont Blanc. Ei paha neljälläkympillä yöstä, sis aamupalan.

keskiviikko 5. toukokuuta 2010

Taide kuuluu kaikille?

Itse olen aina katsonut ja kuunnellut vähän kateellisena näitä niin kutsuttuja kulttuurin suurkuluttajia. No, suurin osa heistä on näitä itseään korostavia hipstereitä, jotka kertovat narisevalla helsingin murteella kuinka Banksy on nykyään siis niin kaupallistunutta paskaa ja kuinka Deadушки:n varhaistuotanto on ihan jees mut uus kama on ihan sikaväsynyttä, ja vertailevat kuka on saanut iPod Touchiinsa kummallisinta pohjoisarmenialaista ug-rokkia, josta kukaan ei ymmärrä edes lyriikoita, mutta kaikki nyökyttelevät hyväksyvästi.

Mutta aina välillä löytää sellaisia ihmisiä jotka kokevat vilpittömästi saavansa sisältöä elämäänsä taidenäyttelyistä, kaikista erityyppisistä konserteista, teatterista, sirkuksesta, performansseista ja herra ties mistä. Heitä minä ihan oikeasti kadehdin. Itse saan harvoin järisyttäviä kiksejä kulttuurispektaakkeleista. Joskus tietysti. En oikein tiedä miksi- Ehkä kulttuurin tuottaminen itsessään kyynistää, tai ehkä olen kokenut liian paljon liian nuorena.

Itse en ole koskaan maksanut RSO:n, HKO:n, Tapiola Sinfoniettan tai Tampereen Kaupunginorkesterin lipuista. Jyväskylän orkesterin liput muistaakseni ostin kerran omalla rahalla, mikä tuntui oudolta. Musiikin opiskelijoille tarjotaan ilmaiset liput suunnilleen kaikkiin Helsingin seudun kausikonsertteihin, ja niissä käyminen on mielestäni puolipakollista. Itsekin olen notkunut paljon Finlandia-talolla ja kulttuuritalolla (tai kuten Urkissa voi puolihuolimattomasti sanoa ammattislangilla, finkulla ja kultsalla). Lisäksi oopperaan saa samana päivänä lippuja muistaakseni vitosella. Ei paha.

Ja koska tyttöystäväni perhe- ja tuttavapiiristä iso osa harrastaa tai tekee työkseen teatteria, myös näyttämötaiteen osalta säännöllisen epäsäännöllisesti tulee ennakkonäytöksiä, outoja friikkiprokkiksia, ilmaislippuja tai muita sen sellaisia.

Ja koska äitini on museossa töissä, tulee kaikenlaisissa taidemuseoissa käytyä joko perheen kanssa tai itsekseen. Perheen kanssa niistä ei yleensä makseta (tai joku muu maksaa) ja opiskelijaliput taidemuseoihin on yleensä parin euron luokkaa.

Kun on tottunut näihin ilmaisiin tai halpoihin lippuihin erilaisiin kulttuuritapahtumiin, niin väkisinkin sitä aina hätkähtää kun Helsingin Juhlaviikot julkaisevat ohjelmansa. Lippujen hinnat on nimittäin sellaisia, että heikompia hirvittää. Huvilatelttaan ei saa opiskelija-alennuksia, ja lippujen hinnat ovat 30-50 euroa. Juhlaviikot taisi luopua muutaman vuoden takaisesta Taide kuuluu kaikille- sloganistaan. Ei se ainakaan ensi kesänä minulle kuulu. Työttömänä muusikonrenttuna en kyllä voi maksaa 50 euroa keikkalipusta- en vaikka haluaisin. Ja tässä sitten sisäinen kyynikkoni toteaa, että ehkä silti kannattaa jäädä kotiin. Ei se kuitenkaan olis ihan niin hyvää.

Tämän lisäksi Helsingin ainoa Jazz-festari Viapori Jazz rokottaa konserttilipuistaan 25 euroa laaki. RSO ja HKO tietysti myyvät opiskelijalippuja ja Art Goes Kapakka- festaria voi käydä yytsimässä ilmaiseksi. Mutta jos huvilateltan liput maksavat saman verran kuin Madonnan konsertin kenttäpaikat, niin... no niin. Mikäs siinä. Hyvin näyttää juhlaviikot pärjäävän ilman minun ropojani.

Vaikka minä olen tietysti poikkeustapaus (tai en välttämättä muusikkojen keskuudessa) niin uskon Oskalan Hannun väitteen siitä että varsinkin Helsingissä on lippujen hinnat kroonisesti liian pienet. Voi hyvinkin olla. Itse en keikkaile kovin usein (lue= juuri koskaan) klubeilla tai omilla konserteilla. Meidän alat on niin erilaiset. Kympin voin hyvin maksaa pääsylipusta, 15 euroa jos joku vakuuttaa keikan olevan hyvä. Siitä ylöspäin kyllä jo vähän mietin.

Tämä nyt tietysti sen takia että olen vähävarainen opiskelija. Ehkä tilanne on sitten erilainen kun minulla joskus mahdollisesti on kuukausipalkka. Silloin lupaan etten laske parin kympin keikkalippuja, paitsi ehkä vähän. Minulle kaikenlaisissa kulttuuritapaamisissa ramppaaminen on kuitenkin niin verissä että en sitä varmasti lopeta. Mutta pitäisikö keksiä joku tapa houkutella uutta verta juhlaviikoille ja klubikeikoille? Saataisiin ns. sitoutettua uutta yleisöä?

Heittona täällä ja esim. Tukholmassa nähty malli, jossa soittohommat hinnoitellaan per setti. Soittoruokalan seinällä oli kyltti jossa kerrottiin setin hinnan olevan 30kr, ja lisääkin sai antaa. Paikka oli piukassa, ja jokaisen setin jälkeen setä kiersi hatun kanssa ravintolan. En tiedä paljonko tästä saatiin rahaa, mutta piheimmät kuuntelivat yhden setin, suurin osa osti toisenkin kaljan ja jäi hengailemaan, ja taisi vielä kuunnella kolmannenkin setin. Se viimeinen 30-40 kruunua pienissä kaljoissa ei enää tuntunutkaan ollenkaan niin pahalta.

lauantai 24. huhtikuuta 2010

Isi leipoo tänään

Pullontuoksuista lauantaita vaan teille kaikille. Niinkuin tiedetään, vappu tapahtuu kerran vuodessa ja pian on taas Sen aika. Vaikka maassa täytyykin SDP:n ja persujen mukaan olla maan tavalla ja omaan kulttuuriin isoloituminen on väärin, niin ajattelin silti säilyttää sirpaileita Suomalaisesta Elämänmuodosta. Edellämainittu on sinällään paskapuhetta koska en ole koskaan tehnyt simaa tai munkkeja, mutta ulkomailla ollessaan sitä on hyvää aikaa radikalisoitua.

Mutta tuo siman valmistaminen oli täällä vähän konsti. Periaatteessa kyseessä on huippuyksinkertainen, käytetty juoma. Sokeriveteen liuotetaan hiiva ja halutut mausteet, ja tämän jälkeen C6H12O6 + 2 ADP → 2 C2H5OH + 2 CO2 + 2 ATP. Mutta matkan varrella tuli kummallisia ongelmia.

Ensimmäisenä tehtävänä oli löytää fariinisokeria. Google- sessioinnin ja Facebook-brainstormauksen jälkeen saatiin fariinisokeri käännettyä ranskaksi. Se on muuten vergeoise brune, jos jotakuta kiinnostaa. Lähin kauppani LeClerc ei ollut moisesta tuotteesta koskaan kuullutkaan. Ostin kuitenkin ämpärin, valkosokeria, kuivahiivan ja sitruunat ja limet. Konsultoin alakerran herkkupuodin pitäjän kanssa tästä sokeriasiasta. Hän ymmärsi kyllä mistä puhun, mutta ilmeisesti vastaava tuote ei kuulu täällä oikeastaan koskaan käytettäviin tuotteisiin. Tässä kohtaa ei enää auttanut antaa periksi, vaan lähdin Carrefouriin toiselle puolelle kaupunkia.

Carrefourissa ei ollut illalla töissä muuta henkilökuntaa kuin hyllyttäjiä, jotka puhuivat vielä huonompaa ranskaa kuin minä. Sitkeästi etsittyäni löysin kuin löysinkin... jotain. Ei se ihan fariinisokeria ollut, sisältää kuulemma sokeria, karamellia, kaakaoväriä käännössokerin siirapppia ja mitä lie. Ja kalpeampaakin se oli kuin fariinisokeri. Mutta korvasin osan valkosokerista ruokosokerilla, että saisi edes vähän sinne päin olevaa väriä.

Kotona sitten aloitin itse valmistusprosessin leikkaamalla kuorimaveitsellä puolet vasemman etusormen kynttä pois. Vahingossa. Tämän jälkeen kuorin sitruunat ja limen, keitin vettä ja, no, kyllä te tiedätte. Kun seos oli jäähtynyt reilun kädenlämpöiseksi, laitoin sekaan hiiva, joka sihahti. Noniin, siis kävi ilmi ettei se mitään hiivaa ollut. Se oli leivinjauhetta! Hiiva on ranskaksi levure. Leivinjauhe on ranskaksi levure chimique. Jotenkin tulkitsin levure chimiquen olevan siis kemiallista hiivaa, eli kuivahiivaa. Varsinkin kun se oli ihan samassa paikassa ja samanlaisessa paketissa kuin hiivat.

Annoin tuon simalitkun olla peiton alla (kylppärissä, ei omani) ja seuraavana päivänä kävin ostamassa sitten ihan oikeaa hiivaa. Lämmittelin taas koko sotkun ja laitoin hiivat kyytiin. Simaohjeissa suositeltiin käyttämään 1/4 tl tavallista hiivaa. No, kuivahiiva oli valtavissa annospusseissa. Pistin hiivaa sitten sillai fiilispohjalta, mutta aika maltillisesti. Näköjään aika reippahasti kuitenkin. Ja ilmeisesti täkäläinen hiiva on jotenkin suomalaista täräkämpää tavaraa, ja sitä meni sinne ilmeisesti vähän liikaa.

Nimittäin nyt kotona haisee kilju. Joten viattomasta simantekemistä tuli kuin varkain kiljunkeittelyä. Seuraava etappi on tietysti sen pullottaminen ja pullojen jättäminen yksin tänne. Minä nimittäin lähden aamuyöllä portugaliin. Taidanpa laittaa nuo pullot varmuuden vuoksi suihkukaappiin- jos ne jääkaappiin laittaa niin mahdollinen räjähdys aiheuttaisi taas varmasti uskomattomia asioita. Luuletteko vakuutusyhtiön uskovan parketin menneen piallle kiljunkeitto-onnettomuudessa? Siis missä?

perjantai 23. huhtikuuta 2010

Minä, Maahanmuuttaja

Tämä teksti on julkaistu Saymaa- lehden wappunumeross.

Rupesin junaa odotellessani Paun juna-asemalla miettimään, että minä olen itseasiassa immigrantti. Konduktöörien lakon takia ainuttakaan junaa ei kuulemma koko päivänä tulisi.
Kun kaupunginorkesterin konsertit olivat jo loppuneet mutta Pyreneiden miellyttävästä ilmastosta ei kuitenkaan ollut pois pääsyä, oli hyvä hetki flaneerata kaupungilla ja ajatella niitä näitä.

Tämä maahanmuuttajuuteni tuli jotenkin korostuneesti esille, kun olin käynyt viikon tekemässä laittomasti töitä Akvitanian prefektuurille. Minähän olen tietysti maahanmuuttajien kärkiluokkaa- valkoinen, nuori ja kielitaitoinen, jolla on lisäksi huomattava ammattitaito huomattavan spesifillä ja koulutusta vaativalla alalla. Ja ennenkaikkea paluulippu. Mutta maahanmuuttaja yhtä kaikki. Hotellin respakin vilpittömästi illalla kyseli, että onko teillä lakkoja Suomessa?

En oikein tiedä, mitä tällä kysymyksellä tarkoitetaan. Oletetaanko minun tulevan jostain diktatuurista, jossa lakot olisivat kiellettyjä ja järjestäytymistä ei sallittaisi? Vai onko kysymyksen takana vain niin syvällinen ymmärrys suomalaisista korporatiivisista työmarkkinamekanismeista, että kysyjä on vakavissaan? Veikkaanpa silti, että lakkoa ei täällä käsitetä työmarkkinoihin kohdistuvana toimenpiteenä, vaan lähinnä sateeseen tai vulkaaniseen tuhkaan rinnastettavana, epämiellyttävänä luonnonilmiönä.

Siinä mielessä kysymys on ihan oikeutettu. Suomessahan ei ole ollut lakkoja pitkään aikaan. Työmarkkinajärjestöt ovat sopineet asioista keskenään, harvat lakot ovat olleet osoitus epäonnistuneesta työmarkkinapolitiikasta. Hallitus on jättänyt nämä asiat suosiolla työmarkkinajärjestöille. Koko tätä kompleksia on kutsuttu tupoksi. Sana, jolla on minun sukupolvelleni nostalginen kaiku. Vähän niinkuin se käsi josta tulee liekki Yleisradion insertissä, tai Kalevi Sorsan 13-tuumaiset kekkoslasit.

No minä sitten yritin selittää hotellin respalle, mitä eroa on laillisella ja laittomalla työtaistelulla. Vaikka osaan kieltä jo aika hyvin, niin epäilen että laiton työtaistelu kuulosti juuri joltain Oksigiztianin diktatuurin masinoimalta opposition tukahduttamisaikeilta. Mutta olen toisaalta tottunut näihin väärinymmärryksiin. Mitä sillä on väliä mitä se respa ajattelee? Maabrandy- työryhmä käy kuitenkin antamassa sille varmasti myöhemmin Aalto- maljakon ja kuvakirjan. Minä lähdin kaljalle.

Toinen näistä työmarkkinaosapuolista, EK, on jostain saanut päähänsä että tupot ovat vanhentuneita ja kankeita. Niistä siirryttinkin liittokierroksille. Lopputuloksena nyt sitten nämä lakot, taloudelliset menetykset, närä ja hesarin keskustelupalstan mukaan tulivuorenpurkaus. Tupo on tietysti yhtä vanhanaikainen kuin teryleenihousut, mutta sillä ainakin vältettiin telkkarissa syvästi tuohtunut työmarkkinajohtaja Seppo Riski naama mutrussa valittamassa, että ammattiliittojen vaatimukset eivät ole reiluja. Reiluja? No eivät varmasti ole. Kuka kertoisi Sepolle, että työmarkkinapolitiikka ei ole reilua? Miksi ammattiliittojen pitäisi olla reiluja? Miksei EK ole reilu?

Reiluus on kyllä näiltä Ranskankin työmarkkinoilta kaukana. Tammikuun kihlauksella varmistettiin se, että aina oli joku jota syyttää. Molemmilla puolilla. Tämä on paradoksaalisesti hirveän tärkeää. On joku jonka kanssa riidellä, tai lakkoilla, tai neuvotella. Ranskassa ilmeisesti syndikaateilla tällaista korporatiivista asemaa ei ole, ja lakot ovat huomattavasti yleisempiä. Ne ovat enemmänkin mielenilmauksia- pointteja seuraavalle liittokierrokselle, eivät viimeisiä työkaluja neuvottelujen vauhdittamiseksi. Mutta näköjään se systeemi täällä kuitenkin toimii omalla tavallaan. Jos on lakko, niin ihmiset ei vaan mee mihinkään. Olisi siinä opettelemista. Onneksi olen maahanmuuttaja, ja siinä onnellisessa asemassa että voin halutessani alkaa koska tahansa paluumuuttajaksi ja tulla takaisin maahan, jossa lakoista tiedotetaan hyvissa ajoin etukäteen, niiden syyt tiedetään ja seuraukset voi arvioida.

Kyllä minä sieltä sitten puolentoista vuorokauden motin jälkeen pääsin pois. Vaikka kannatan työntekijöiden järjestäytymisoikeutta ja kaikkia kivoja asioita, niin se 15 tunnin junamatka vähän nyppi. Varsinkin 4 vaihtoa (Pau, Toulouse, Carcassonne, Montpellier, Lyon) tuuban ja matkalaukun kanssa sai uskoni sopimusyhteiskuntaan koetukselle. Viimeisessä junassa konduktööri heitti ihmisiä pihalle että junan ovia saataisiin kiinni. Juna oli Geneveen matkalla ollut TGV, eli pendolino. Siinä tuli yhteiskunta kirjaimellisesti lähelle liituraitapankkiiria, kun kaarteessa horjahdettiin. Mulla oli kädessä le  Monde Diplomatique, sillä Financial Times ja halveksiva katse. Maailmat oli vielä aika kaukana.

maanantai 19. huhtikuuta 2010

Tee-se-itse matkustuskaaos

Tuli tässä mieleeni Georg August Wallinin matkapäiväkirjat, jotka on saatavilla pokkarina ja jotka suosittelen kaikkien lukemaan. Wallin (1811-1852) oli tutkimusmatkailija joka pyöri pitkään Arabian niemimaan tienoilla, käyden esimerkiksi ensimmäisenä länkkärinä myös Mekassa - ja päästen sieltä myös pois. Wallin tilitti noiden matkapäiväkirjojensa alkupuolella, että siroc- tuulen (tjsp.) vuoksi erämaata ei enää auttanut lähteä ylittämään, niinpä joudun odottamaan syksyn Luxorissa. En tiedä menikö tuulet tai paikannimet oikein, mutta kaveri joutui joka tapauksessa odottamaan puoli vuotta suotuisia matkustusoloja.

Uskoisin että purjelaivoilla on ollut pikkuisen sama meininki, jos tuulta nyt ei kertakaikkiaan ole niin ei siinä mikään auta. Sama homma on ollut myöhemmilläkin laivoilla. Jos meri on pahana, ei sinne pidä mennä. Suomeen tuli tänä talvena todellinen katastrofi kun Suomenlahti jäätyi niin tykysti kiinni, etteivät ruotsinlaivat enää päässeet eteenpäin. Ja mikä itku ja parku siitä seurasi.

Ja nyt tietysti viime päivinä joka ikinen itseään kunnioittava media on ollut väärällään juttuja eurooppalaisesta liikennekaaoksesta. Pahin tilanne on itseasiassa Brysselissä, jossa iso lentohubi on kiinni, kanaalin ja Pariisin junat varattu ensi vuoteen asti, vuokra-autot kaikki menneet ja hotellista on turha edes haaveilla. Ja kun kaikki tämä yhdistetään belgialaiseen tehokkuuteen ja järjestelmällisyyteen niin enpä haluaisi olla paikan päällä.

Suokaa anteeksi että tämä kuulostaa nyt kovin lattealta, mutta onko kaikilla ihan oikeasti noin helvetin kiire? Itsekin syyllistyn jatkuvasti ihan samaan. Hermostuin totaalisesti kun en päässyt lakon takia viime viikolla Pausta himaan, vaikka minulla on koulusta lomaa eikä mitään sovittuja menoja. Eikä oikeastaan mitään syytä lähteä repimään. Mutta revin silti.

On joltisakin pelottavaa, että ihmiset kuvittelevat lentoliikenteen olevan 1) aivan täysin välttämätöntä ja 2) toimivan aina, säästä riippumatta, ja 3) että ihmiset ovat rakentaneet elämänsä ja odotuksensa näiden kahden premissin varaan. Ja näinhän minäkin olen tehnyt. Lentokoneellahan minäkin Ranskaan lensin enkä kyllä oikein pystyisi kuvittelemaan että olisin reissuun lähtenyt, jos en koneella olisi päässyt.

Lentoliikenne on ollut bulkkitavaraa alle 30 vuotta, mutta jos näiden 30 vuoden aikana yhteiskuntiin on syntynyt lentoliikenteestä näin riippuvaisia mekanismeja, niin tämä lieni ihan hyvä muistutus elämän realiteeteista. Tämän lisäksi lentomatkustaminen on niin pöyristyttävän halpaa, etten oikein tiedä miten se voi kannattaa. Olen itsekin todennäköisesti lähdössä Portugaliin tällä viikolla, ja menopaluu maksoi 120€, kaikkineen.

Lentoliikenteen seisauttaminen on hankalaa niille ihmisille jotka ovat jääneet välille, mutta väitänpä että suurin osa niistä jotka eivät ole päässeet matkalle alkuunkaan voisivat ottaa lisäviikon lomaa ja olla rauhallisesti. Tämän lisäksi ne jotka lähtevät JUST NYT himaan ruuhkauttavat ennestään sitä kuljetuskapasiteettia, jonka pitäisi hoitaa välille jääneet ihmiset ensin himaan.

En ihan oikeasti pysty kuvittelemaan kovin montaa yhteiskunnan osa-aluetta jotka kertakaikkisesti halvaantuisivat jos ihmiset ei pääse JUST NYT himaan ja huomenna töihin. Ainakaan omat hommani eivät ole niin tärkeitä. Vuosi sitten olisin saattanut ajatella toisin.

lauantai 17. huhtikuuta 2010

Paskahomojunalakko vol. 3 -mukana myös tulivuori!

Pääsin kotiin, viimein. Reissu olikin ikimuistoinen. Reissu tosiaan alkoi kello 5:24. Bussi tuli tietysti ihan täyteen aamukärttyisiä työmatkapendelöijiä. Jostain käsittämättömästä syystä bussiin pamahti myös 6 hengen italialainen eläkeläisseurue. Italialaisia yleensäkin täällä pidetään moukkamaisina öykkäreinä, ja ymmärrän hyvin miksi. Eläkeläisille ei näköjään ole mikään ongelma herätä tuohon aikaan, toisin kuin meille kunnon ihmisille. Eläkeläisillä oli myös huomattavan kova ääni, sekä halu räpsytellä bussin valoja. Piti saada valoja korttipeleihin nääs, ja tämän lisäksi huuto oli koko ajan melkoista. Bussikuski kävi pyytämässä ensin nätisti ja sitten vähemmän nätisti että olisiko mahdollista että ennen seitsemää annettaisiin ihmisten nukkua. Mamma mia, tämähän se ei ollut mahdollista. Loppuviimein kuski hermostui, ja pisti puoli kahdeksan aikaan eläkeläiset bussista ulos Tarbesissa. Virallisena syynä oli matkaliputta matkustaminen, mikä oli karua koska eihän kellään siellä bussissa ollut mitään lippua.

Tämän lisäksi vieressäni istui jakkupukuinen bisnesnainen, joka luukutti gangstaräppiä ipodistaan, paitsi milloin vastasi siihen matalalla, pehmeällä äänellä ja järjesteli työasioita. Motafucka! Kävi myös ilmi, että tämä lakko on kalendaariperinnettä. Joka vuosi kevätlomien aikaan rautatietyöläiset menevät lakkoon. Sama homma Lyonin metrojen kanssa- aina Fete de lumieren aikaan liikennelaitos menee lakkoon. On mennyt jo kymmenen vuotta. Tämä lakon käsite on kyllä huomattavan erilainen täällä kuin Suomessa.

Mutta, aikaisemman yksivaihtoisen yhteyden sijasta nyt olikin 4 vaihtoa, ja reissu kesti 15 tuntia. Viimeisellä etapilla Montpellierista Lyoniin konduktööri joutui heittelemään junien eteisistä ihmisiä laiturille takaisin, että ovia saataisiin kiinni. Kun oli ainoa yhteys kaakkois-Ranskasta Lyoniin koko päivänä.

Mutta minullahan kävi vielä tuuri. Nimittäin tulivuori Mikäliejökull purkautui, vasta kun olin jo himassa. Outona lieveilmiönä koko Euroopan lentoliikenne jouduttiin pysäyttämään, ettei kävisi niinkuin Kälviällä. No- tämä osoitti todellakin sen, että Eurooppa on iso, Eurooppa on kaukana yhdentyneestä ja ennen kaikkea Eurooppa on täydellisen riippuvainen lentoliikenteestä. Yksi pieni tulivuori riittää suistamaan kaaokseen aivan kaiken. Majoituspalvelut, lentoyhtiöt, junat, kaiken. Eikä tässä vielä kaikki- seuraava pannu räjähtänee piakkoin.

Vaikka minulla ei ole kovin korkeaa käsitystä Keski-Euroopan junaliikenteestä, lienee selvää, että lentoliikenne on nyt tullut tiensä päähän. Raiteita pitäisi rakentaa kiivaasti lisää. Tulivuorista tiedetään huomattavan vähän, mutta kuulemma nämä paskiaiset purkautuvat tunneista vuosiin. En tiedä onko kenelläkään varaa ottaa enää toista kertaa lentokoneita viikoksi maahan tuhkapilven takia. Varsinkin jos tilanne voi jatkua vastaavallaan usean kuukauden ajan.

Tavallaan tämä on kiinnostava uusi pelinavaus. Slow- matkustaminen on täällä, halusimme tai emme. Matka Lyonista Helsinkiin ei vastaisuudessa varmasti huitaise 6 tunnissa kaikkine vaihtoineen, vaan saattaa olla päivien työ. Ja tämä on ihan loistava juttu! Nauttikaamme tulivuorista ja toivokaamme niitä lisää.

sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

Paskahomojunalakko vol. 2

Joku on minulle joskus väittänyt, että kärttyilystä ei olisi hyötyä. Paskapuhetta, sanon minä. Nyt kävi ilmi siis, että junalakko jatkuu vielä ainakin alkuviikon, mahdollisesti pidempään. Ilmeisesti tämä Akvitanian maakunta kärsii siitä pahiten, ja Pau vielä Akvitaniasta eniten, koska on nihkeässä pussinperässä vuoristoa vasten.

Menin siis juna-asemalle iltapäivällä, koska aamulla henkilökunta arveli että viiden aikaan saataisiin tietoa mitkä junat kulkevat. Infosta löytyikin nätti tyttö, joka kertoi ettei tiedä mitään TGV:istä. Tiukkaamisella sain puhelinnumeron, josta löytyi setä joka kertoi ettei tiedä mitään kuinka TGV:t kulkevat Toulousesta Lyoniin. Tämän jälkeen yhytin konduktöörin, joka ei tiennyt mitään. Lienivät kaikki keskustapuolueen jäseniä.

Sitten jonotin lipputiskille ja rupesin tiukkaamaan tädiltä yhteyttä Pausta Lyoniin. Täti ei osannut auttaa, ja kertoi että Pariisin kautta pääsisi, mutta Pariisista ei kyllä kulkisi Lyoniin junia. Tilanne alkoi muistuttamaan Monty Python- sketsiä, mutta pysyin tiukasti luukullla ja vaatimalla vaadin päästä Lyoniin ja patistin tätiä katsomaan muitakin yhteyksiä. No, tässä vaiheessa tilanteen otti haltuun lipunmyynnin päällikkö, joka oli melkoinen ilmestys.

Tämä madame muistutti lähinnä Outi Nyytäjää darra-aamuna, paitsi että viikset oli hienommat kuin pensseli-sedällä. Täti mylväisi että nyt loppuu se taniminen ja vei minut sivummalle. Ja tässä kohdin taas tuli tämä hiljaisen tiedon merkitys- täti on varmasti myynyt lippuja neljättäkymmenettä vuotta ja sen päänsisäinen reittiopas toimi huomattavasti paremmin kuin tietokoneistettu. Se arveli että jos bussilla menen Toulouseen, niin siitä pääse kyllä Montpellieriin, josta pääsee kyllä Lyoniin. Ja sitten se naputti ulkomuistista junien numerot koneeseen ja katsoi että junat kulkevat. Joten, nyt siis lähden (alkuperäisen suoran TGV:n klo 12:11 sijaan) aamulla 5:40 Toulouseen- bussilla. Bussi on perillä 8:50, ja 10:44 lähteekin paikallisjuna Montpellieriin. Sinne saavutaan klo 13:00, ja siitä lähteekin jo 18:32 TGV Lyoniin, ollen perillä 20:20. Ihan mukavaa, mutta torven ja matkalaukun kanssa ei niin mukavaa.

Varsinkin kun 1990- luvun alun pommi-iskujen jälkeen matkalaukkusäilytys on poistettu kaikilta asemilta. Että rai rai vaan. Pääseepä sentään kotiin.

Paskahomojunalakko

Terveisiä vaan täältä Pyreneiltä. Jos kaikki menisi niinkuin Strömsössä, niin olisin nyt junassa joka lähtisi vartin päästä Toulouseen, jossa vaihtaisin TGV-junaan joka olisi iltapäivästä Lyonissa. Mutta kun ei, ei, ei. Jostain syystä minä en ole ollenkaan yhteensopiva ranskalaisen raideliikenteen kanssa. Aina nimittäin sattuu ja tapahtuu.

Ja tällä kertaa tapahtui lakko. Lakon piti olla itseasiassa jo eilen ohitse ja liikenteen palautua normaaliksi, mutta Syndicat Sud päätti pistää hieman lisää vettä myllyyn ja halvaannuttaa koko junaliikenteen vielä sunnuntainakin. Sain illalla tietää että lakko jatkuukin, joten kävin aamulla kysymässä asemalla että mikä tilanne. No, tilanne oli sellainen että Toulouseen lähtee 3 bussia päivän aikana, mutta Toulousesta ei lähde yhtään TGV:tä Lyoniin. Lisäksi Pausta lähti yksi juna aamulla Bordeauxiin ja yksi juna Pariisiin, sekä iltajuna Pariisiin saattaisi kulkea. Tämän enempää tietoa ei henkilökunnalla ollut antaa, paitsi että Pariisista ei menisi yhtään junaa Lyoniin, mikä oli henkilökunnankin mielestä vähän outoa.

Tilanne parani vielä kun tarkasteltiin lippuani. Olin ottanut tietysti halvimmat loisir- liput. Tähän lipputyyppiin (niinkuin nyt kävi ilmi) sisältyy matkatakuu- lipun voi käyttää jos juna lähtee, ja jos se ei lähde, niin sitä ei voi käyttää. Vaihtokelpoinen se ei ole. Tässä kohtaa syvän hengityksen jälkeen päätin, että minähän en liiku siitä tiskiltä mihinkään ellei sitä lippua vaihdeta. 5 minuutin kovaäänisen keskustelun jälkeen sain kuin sainkin liput siirrettyä huomiselle. Ja luojan kiitos sain jatkettua hotellihuoneen varausta vielä vuorokaudella. Toivotaan että orkesteri nyt maksaa tämänkin.

Junalippu siis maksaa 75 euroa. Jos huomenna joudun kulkemaan Pariisin kautta, täytyy minun maksaa päälle 25 euroa lisää matkasta Pariisiin ja 60 euroa matkasta Pariisista Lyoniin. Ranskalaisessa systeemissä ei ole sellaista joustovaraa kuin VR:llä, että kuljettavat asiakkaat päämäärään ja jos junat on sekaisin niin reitittävät uudestaan. Nämä vaan myyvät lippuja. Perkele. Ja huomisesta ei ole kenelläkään tietoa, että jatkuuko lakko tai ei.

Orkesteriproggis oli kiva. Vaikka orkesteri itsessään ei ollut välttämättä timanttisin kokoonpano, oli tunnelma mukava ja sali kolmena iltana peräkkäin täynnä. Vaskisektio oli kuitenkin aika timmi, ja kapu antoi Seheradzaren huippukohdissa soittaa lujaa.

Bassopasuunaa soitti Valentine, joka oli hahmo sinällään. Kaveri soi lähestulkoon pelkstään tartar- pihvejä ravinnokseen. Siis raakaa lihaa, melkein koko viikon. Kerran se söi makkaralautasen ja kerran entrecote- pihvin, mutta muuten ravinto oli tartareita ja ranskiksia. Aikamoista äijäilyä, itse en moiseen pystyisi. Sen verran olen kuitenkin ranskalaistunut, että pystyn erottamaan 51:n ja Ricardon maut toisistaan. Pystyn myös juomaan molempia ja katsomaan setien kanssa jalkapalloa baarissa, vaikka se ei minua niin kiinostakaan.