Lyonin vaihto on päättynyt, mutta blogi jatkuu aina vaan.

keskiviikko 19. toukokuuta 2010

Tällä kertaa Lorrainessa

Vuoden 1998 Partaharjun puhallinorkesterileirin tuubasektiosta (Juha Piston ohjauksella, muuten) ja roskapöntön näköisestä Yamahan YEB-321- tuubasta on pitkä matka l'Orchestre National de Lorraineen, mutta täällä ollaan. Yksi kaukainen haave itseasiassa on nyt toteutumassa, pääsen keikalle ykkösrangin orkesteriin. Jollain tapaa ironista on, että 8 kuukauden aikana Ranskassa olen tehnyt enemmän ammattibändikeikkaa kuin Suomessa viime vuonna, mutta hyvä näin.

En elättele harhakuvitelmaa siitä että koko Ranska olisi polvillaan jumalaisen tuubansoittotaitoni edessä. Itseasiassahan minä olen varmasti kaikkien bändien soittolistoilla viimeisenä (olenpahan kuitenkin) mutta nyt napsahti. Kävi nimittäin niin, että tällä viikolla on tuubadiplomit Lyonissa. Tämän lisäksi Harumi (joka yleensä tekee keikkaa Lorrainessa) on laivakeikalla koko kuukauden. Ja sitten vielä orkesterin intendentti oli jollain mystisellä tavalla kertakaikkiaan unohtanut, että Brucknerin 4. sinfoniaan tarvitaan tuuba.

Joten maanantaina harjoitusten alettua tuubasektiossa oli ammottava reikä. Ja intendentti soitti luottotuubistit läpi. Ei onnistu. Pariisin konservatoriosta kukaan ei uskaltanut lähteä tekemään 2 harjoituksella keikkaa. Ja Lyonista taas kukaan isoista pojista ei päässyt, kun niillä on diplomit. Ja sitten intetti soitti minulle. Olen soittanut Brucknerin nelosen aiemmin ja se nyt ei ole valtavan paha. Omat koukkunsa siinä tietysti on, mutta ihan mahdollista saada se 2 treenillä keikkakuntoon.

En ihan ymmärrä tätä ihmisten asennetta täällä- suurin osa jengistä pitää minua ihan reikäpäisenä kun suostun tekemään ison keikan noin vähillä harjoituksilla. Itse eivät kuulemma uskaltaisi. Tämä asenne on aika outo, kyllä kai ammattiopiskelijalle pitäisi olla mahdollista saada perusmateriaalista muutamalla treenillä tunnistettava kappale? Tämän lisäksi sekä orkesteri että kapellimestari että hallinto kyllä ihan varmasti ymmärtävät, jos näissä "just nyt" keikoissa saattaa aina välillä tulla vahingossa kakkaa torvesta.  Kukaan ei kyllä tietääkseni ole kuollut väärien äänten soittamiseen.

Internetti soitti eilen, ja singahdin aamujunalla Mööselin laaksoon, lähelle Strasbourgia. Matka sujui mukavasti koska mukana oli vain yksi kontrabassotuuba ja  pieni matkalaukku. Minulla oli 2 tunnin vaihto Marne la Vallée Chessessä. Ajattelin että tässä ajassa ehtii hyvin käydä kaupungilla haukkaamassa lounaan. Muuten hyvä, mutta ei ollut kaupunkia. Oli EuroDisneyLand. Juna-asema on iso TGV- ja Eurostarien vaihto-asema, joka on Pariisin esikaupunkipelloilla. Mutta ympärillä ei ollut yhtään mitään muuta kuin Disneyland.

Söin törkeän hintaisen kebabin asemalla, ja kun Strasbourgin junan lähtöaika läheni, kysyin asemahenkilökunnalta mille laiturille se tulee. Asemahenkilökunta oli pukeutunut mikki-hiireksi ja kertoi minulle, että disneylandiin pääsee B-ovelta. Kerroin etten halua Disneylandiin vaan Lorraineen. Edelleen disneylandiin pääsisi B-ovesta. Selostin kahdella kielellä hyvin selvästi, että minua ei kiinnosta miten pääsee Disneylandiin- sen sijaan olen hyvin kiinnostunut Strasbourgin junan tuloraiteesta. Mikkihiiri kertoi ettei sinne kannata mennä, Disneylandissa on paljon mukavampaa. Melkein kävi niinkuin siinä Studio Julmahuvin sketsissä. Ei sentään ihan.

Orkesteri on hyvä ja CC-tuuba blendaa paljon pikkutorvea paremmin. Täällä on muuten jännä istumajärjestys- kornot istuvat tuuban edessä (siis kapusta katsottuna oikealla). Kerrankin cornoista kuului jotain oikein kunnolla. Itseasiassa tuttipaikoissa en oikeastaan kuullut mitään muuta kuin nelostorven soinnun terssin, joka tulikin sitten niin lujaa että minulla tukka lepattaa taaksepäin. Mutta yhtäkaikki- käytännössä koko tuubakama on yhdessä kuratorvien kanssa, joten ratkaisu on perusteltu.

tiistai 11. toukokuuta 2010

Pelkoa ja inhoa Aostassa

Olen taas takaisin Lyonissa, enkä lähde minnekään vähään aikaan, paitsi Suomeen parin viikon päästä. Takki on aika tyhjä. Kisat meni huonosti.

Ensimmäisellä kierroksella piti soittaa Bachin BWV 1007:n ensimmäinen menuetti ja Gigue sekä Hindemithin sonaatin eka osa ja kolmannen osan kadenssi. Tämä oli sikäli hyvä ratkaisu että pianistia esittänyt metsuri ei pystynyt torpedoimaan oikeastaan juuri mitään, paitsi kaikki tempovaihdot Hindemitin ekasta osasta. No, ei se minun soittoni siihen kaatunut.

Itse olen esiintynyt paljon ja monenlaisissa tilanteissa ja olen ollut siinä uskossa, että olen kokenut esiintyjä enkä kipsaa helpolla. No, nyt se sitten sattui kohdalle. Syke oli kaiken aikaa 200, suu kuiva ja kädet tärisee. Mitään ei adrenaliinipöllyn läpi kunnolla kuullut. En tiedä miten se loppujen lopuksi meni, mutta oma kokemus oli todella kamala. Monen kuukauden työ hajosi silmien edessä palasiksi ilman että sille pystyi tekemään yhtään mitään.  Tarpeetonta lienee sanoakaan, että välieräpaikasta oli turha haaveilla.

Uskoisin että kaikkia muusikoita (ja miksei muitakin ns. intohimoammateissa toimivia ihmisiä) yhdistävä tekijä on se, että omaa taidetta ja omaa musiikkia ei oikein voi eriyttää minäkuvasta, ja musiikin arvostelu ja arvottaminen on elimellisesti myös taitelijan ja ihmisen suoraa arvostelua. Tälle ei voi mitään (eikä oikeastaan pidäkään, koska ketään ei kiinnosta virkamusiikki) mutta varsinkin musiikkikilpailuissa tämä dualistinen minäkuva on huomattavan haitallinen. Kun vereslihalla yrittää antaa kaikkensa ja soittaakin ihan täyttä paskaa, niin... no. Sitä tuntee itsensä huonoksi ihmiseksi.

Ekan erän jälkeen kysyin palautetta Fabien Wallerandilta (joka on oikeasti tosi mukava tyyppi), mikä osoittautui virheeksi. Ranskalainen palautteenantokulttuuri on huomattavan tyly. Ihan kaikessa ystävyydessä Wallerand kertoi, että vire oli ihan päin helvettiä, soundi huono, ja Bachin tulkinta muuten kiva mutta siinä ei ollut yhtään musiikkia. Oma vika tietysti, ei olisi pitänyt kysyä. Tämän jälkeen ei voinut muuta kuin mennä hotellille ja itkeä vitutustaan. Mutta näin se menee joskus. En ole kyllä koskaan ollut niin järkyttynyt, ja vakavasti harkitsin pitkään aikaan koko helvetin torven soiton lopettamista.

Mutta en kuitenkaan lopettanut. Seuraavana päivänä oli Gene Pokornyn mestarikurssi, ja siellä sitten soitinkin niin hienosti kuin vain ikinä osasin. Ja se on aika hienosti. Totta kai sitä toivoisi että olisi mennyt toisin päin, mutta hyvä että edes näin. Pokorny oli huomattavan hauska ukko ja muisteli vieläkin reissuaan Tampereelle ja jotain mustaan makkaraan liittyvää hävyttömyyttä jonka Harri Miettunen oli hänelle opettanut.

Kaikista mukavin asia kilpailussa oli se, että lopputuloksia ei selkeästi oltu sovittu. Usein näissä pikkukilpailuissa saattaa käydä niin että kylän oma poika onkin finaalissa, vaikka ei olisi ollut syytä. Nyt ei näin ollut- finalistit olivat portugalilainen Ricardo, amerikkalainen John ja etelätirolilainen Wolfgang. Wolfgang oli siis periaatteessa italialainen, mutta häntä ei missään kohtaa esitelty italialaisena, vaan nimenomaan etelätirolilaisena. Etelä-Tiroli on pääasiallisesti saksankielinen provinssi Itävallan kyljessä. Etelä-Tirolilaiset eivät missään nimessä ymmärrä olevansa italialaisia.

Kielikysymys oli muuten aika hauska- italialaisilla on huomattavia ongelmia ymmärtää toisiaan. Calabriasta tulleet tuubistit joutuivat puhumaan todella hitaasti että tulisivat ymmärretyiksi maan pohjoisimmassa provinssissa. Ja sitten oli yksi raukka bergamosta, joka puhui niin hassusti, että aina kun se avasi suunsa niin kaikki meinasivat kuolla nauruun. Aikamoista.

torstai 6. toukokuuta 2010

Matkailu kovertaa

No niin, nyt olen kaiken hässäköinnin jälkeen päässyt Aostaan. Paljon on aikaa kulun Mussolinin ajoista, nimittäin ajoissa ei kulje enää fasistin juna, paska haisee ja balalaika soi. Ei tämä nyt ole mitään verrattuna siihen Hollannin reissuun, mutta annaha ko mie haastan.

Matka Lyonista Chamberleyhyn sujui leppoisasti. Torvien kanssa matkustettaessa ongelmana on se, että nukkua ei oikein voi (koska aina on mahdollista että heräät siihen että joku kolistelee vaunuvälikössä olevia torviasi tai yrittää kantaa niitä ulos) ja junassa ei voi oikein liikkua, koska ne saattavat olla jonkun tiellä. No Chamberleystä oli vaihtoyhteys Torino Porta Susaan, josta vaihtoyhteys Aostaan. Niin, olen täällä siis kilpailujen takia.

Tunnelma junassa muuttui kuin taikaiskusta kun päästiin Torinoon menevään junaan. Naamaa vääntävät, toisiaan kyräilevät ranskalaiset olivat vaihtuneet isä Camillon oloiseen pastoriin, joka piti eläkeläisille raamattuvisaa. En kyllä ymmärrä miten vastaus joka toiseen kysymykseen oli rigor mortis, mutta yhtäkaikki.

Vaikka EU:ssa liikutaan ja Shengen-alueella, niin siitä huolimatta poliisi tuli tarkastamaan kaikkien henkkarit sekä Ranskan viimeisellä, että Italian ensimmäisellä asemalla. Minä kokeilin ajokortilla, ja sitä ei edes vilkaistu. Sen sijaan kaikkien tummahipiäisten (ei siis edes neekereiden, vaan etelän ihmisten myös) ID:t tiirattiin oikein huolella. Italian puolella olin vahtimassa torvia välikössä kun poliisi tuli paikalle. Olin juuri kysynyt konduktööriltä kysymyksen johon tämä vastasi, jolloin Garabinieri ilmeisesti oletti minut Trenitalian henkilökunnaksi ja totesi ciao, ja hyppäsi ulos junasta ja huusi kollegoilleen tutto bene. Nuo ******nuolijaviiksiset miehet nahkatakeissaan ja lentäjälaseissaan eivät olleet vaaleasta pohjoiseurooppalaisesta ollenkaan kiinnostuneita, mutta näyttivät suoraan The Fast Showsta karanneilta.

En tiedä minkä takia, mutta juna tuli sitten myöhässä Torinon Porta Susalle. Ensimmäinen vaihtoyhteiys lähtisi vartin päästä junan saapumisesta ja toisella (45min) myöhemminkin ehtisi, mutta kontrollifriikki sisälläni oli kovin valmis menemään ensimmäisellä junalla. Joka sekin oli myöhässä, mutta ei tarpeeksi. No, mitään ei ollut menetetty joten suunnistin Uscita-biljetteria- kylttien mukaan ostamaan lippua Aostaan. Uscita-kylttejä seuraamalla pääsi maanalaliselta asemalta liukuportaita ylös eräänlaiseen aulaan. Ja tästä tuli kyllä Matrix- Revolutions mieleen. Vaikka joka paikassa oli kyltit ulos ja lipunmyyntiin, kaikki liukuportaat johtivat sille samalle laiturille josta juuri tuli. Kyse ei ollut minun tyhmyydestäni, vaan siinä samassa aulassa pyöri italialainen ja ranskalainen eläkeläisryhmä sekä useita muita matkailijoita.

Paikalle pärähti konduktöörihenkilö joka totesi että koska asemaa renoveerataan on kyltit vähän hukassa. Päästäkseen lipunmyyntiin piti mennä siis takaisin sinne alakertaan ja siitä sitten toiseen aulaan, josta pääsi oikeasti ulos. Mysteeriksi jäi miksi rakentaa aula, josta ei pääse mihinkään. Mutta Italia on Italia.

Kävin pizzalla ennen junan lähtöä. Tuli kiire. Menin takaisin asemalle. Remontti jatkui ja sen seurauksena aseman tiedotus noudatteli jotain variaatiota Heisenbergin epätarkkuusperiaatteesta- junasta saattoi saada (imaginäärisen) tiedon sen lähtöajasta tai lähtölaiturista, mutta molempia ei yhtä aikaa näkynyt missään, ja nämäkin vaihtuivat tiuhaan. Mutta italialainen totesi vain No problem ja vaihtoi laituria. Kaikki Aostaan menijät, siis. Minä myös, matkalaukkuineni ja kaksine tuubineni. Perkele sentään. Tämän lisäksi laiturinäyttöihin tuli tieto junan tilanteesta 2 minuuttia sovitun lähtöajan jälkeen. Onneksi juna oli myöhässä.

Junassa oli konduktööri joka ei puhunut mitään kieltä. Olin (niinkuin jokaisena junamatkana aiemminkin) laittanut torvet siihen aulaan, tai mikä vestibule se nyt lieneekään. Ja sitten menin paikalleni. Lippuani ei ollut leimattu, koska yhtä ainoata helvetin leimauskonetta ei ollut koko laiturilla. Tässä kohtaa konnari ilmoitti että a) lippu pitää leimata b) helvettiin ykkösluokasta ja c) torvet pitää siirtää veturiin. No, en tätä pellepyllyilyä enää jaksanut ja suostuin puhumaan pelkästään ranskaa. Onneksi tämä pehmitti konduktööriä ja tilanne saatiin ystävällisen kanssamatkustajan avulla ratkaistua.

Ja Aostassa löytyi sellainen säestäjä, joka oli ns. musiikkiopiston senioritasoa. Hindemithin sonaatti on vielä vaativampi pianistille kuin tuuballe, ja tämä täti otti aikamoisen metsuriasenteen koko biisiin. Jumalauta mitä kiinniottoja joutuu tekemään, kun täti vetää tempon vituiksi ja sen jälkeen hyppää puoli tahtia eteenpäin tasoittaakseen tilanteen. Katsotaan nyt sitten mitä huomenna tapahtuu.

Asun hostellissa joka on pieni mutta hintaansa nähden hyvä, ja sen lisäksi partsilta näkyy Mont Blanc. Ei paha neljälläkympillä yöstä, sis aamupalan.

keskiviikko 5. toukokuuta 2010

Taide kuuluu kaikille?

Itse olen aina katsonut ja kuunnellut vähän kateellisena näitä niin kutsuttuja kulttuurin suurkuluttajia. No, suurin osa heistä on näitä itseään korostavia hipstereitä, jotka kertovat narisevalla helsingin murteella kuinka Banksy on nykyään siis niin kaupallistunutta paskaa ja kuinka Deadушки:n varhaistuotanto on ihan jees mut uus kama on ihan sikaväsynyttä, ja vertailevat kuka on saanut iPod Touchiinsa kummallisinta pohjoisarmenialaista ug-rokkia, josta kukaan ei ymmärrä edes lyriikoita, mutta kaikki nyökyttelevät hyväksyvästi.

Mutta aina välillä löytää sellaisia ihmisiä jotka kokevat vilpittömästi saavansa sisältöä elämäänsä taidenäyttelyistä, kaikista erityyppisistä konserteista, teatterista, sirkuksesta, performansseista ja herra ties mistä. Heitä minä ihan oikeasti kadehdin. Itse saan harvoin järisyttäviä kiksejä kulttuurispektaakkeleista. Joskus tietysti. En oikein tiedä miksi- Ehkä kulttuurin tuottaminen itsessään kyynistää, tai ehkä olen kokenut liian paljon liian nuorena.

Itse en ole koskaan maksanut RSO:n, HKO:n, Tapiola Sinfoniettan tai Tampereen Kaupunginorkesterin lipuista. Jyväskylän orkesterin liput muistaakseni ostin kerran omalla rahalla, mikä tuntui oudolta. Musiikin opiskelijoille tarjotaan ilmaiset liput suunnilleen kaikkiin Helsingin seudun kausikonsertteihin, ja niissä käyminen on mielestäni puolipakollista. Itsekin olen notkunut paljon Finlandia-talolla ja kulttuuritalolla (tai kuten Urkissa voi puolihuolimattomasti sanoa ammattislangilla, finkulla ja kultsalla). Lisäksi oopperaan saa samana päivänä lippuja muistaakseni vitosella. Ei paha.

Ja koska tyttöystäväni perhe- ja tuttavapiiristä iso osa harrastaa tai tekee työkseen teatteria, myös näyttämötaiteen osalta säännöllisen epäsäännöllisesti tulee ennakkonäytöksiä, outoja friikkiprokkiksia, ilmaislippuja tai muita sen sellaisia.

Ja koska äitini on museossa töissä, tulee kaikenlaisissa taidemuseoissa käytyä joko perheen kanssa tai itsekseen. Perheen kanssa niistä ei yleensä makseta (tai joku muu maksaa) ja opiskelijaliput taidemuseoihin on yleensä parin euron luokkaa.

Kun on tottunut näihin ilmaisiin tai halpoihin lippuihin erilaisiin kulttuuritapahtumiin, niin väkisinkin sitä aina hätkähtää kun Helsingin Juhlaviikot julkaisevat ohjelmansa. Lippujen hinnat on nimittäin sellaisia, että heikompia hirvittää. Huvilatelttaan ei saa opiskelija-alennuksia, ja lippujen hinnat ovat 30-50 euroa. Juhlaviikot taisi luopua muutaman vuoden takaisesta Taide kuuluu kaikille- sloganistaan. Ei se ainakaan ensi kesänä minulle kuulu. Työttömänä muusikonrenttuna en kyllä voi maksaa 50 euroa keikkalipusta- en vaikka haluaisin. Ja tässä sitten sisäinen kyynikkoni toteaa, että ehkä silti kannattaa jäädä kotiin. Ei se kuitenkaan olis ihan niin hyvää.

Tämän lisäksi Helsingin ainoa Jazz-festari Viapori Jazz rokottaa konserttilipuistaan 25 euroa laaki. RSO ja HKO tietysti myyvät opiskelijalippuja ja Art Goes Kapakka- festaria voi käydä yytsimässä ilmaiseksi. Mutta jos huvilateltan liput maksavat saman verran kuin Madonnan konsertin kenttäpaikat, niin... no niin. Mikäs siinä. Hyvin näyttää juhlaviikot pärjäävän ilman minun ropojani.

Vaikka minä olen tietysti poikkeustapaus (tai en välttämättä muusikkojen keskuudessa) niin uskon Oskalan Hannun väitteen siitä että varsinkin Helsingissä on lippujen hinnat kroonisesti liian pienet. Voi hyvinkin olla. Itse en keikkaile kovin usein (lue= juuri koskaan) klubeilla tai omilla konserteilla. Meidän alat on niin erilaiset. Kympin voin hyvin maksaa pääsylipusta, 15 euroa jos joku vakuuttaa keikan olevan hyvä. Siitä ylöspäin kyllä jo vähän mietin.

Tämä nyt tietysti sen takia että olen vähävarainen opiskelija. Ehkä tilanne on sitten erilainen kun minulla joskus mahdollisesti on kuukausipalkka. Silloin lupaan etten laske parin kympin keikkalippuja, paitsi ehkä vähän. Minulle kaikenlaisissa kulttuuritapaamisissa ramppaaminen on kuitenkin niin verissä että en sitä varmasti lopeta. Mutta pitäisikö keksiä joku tapa houkutella uutta verta juhlaviikoille ja klubikeikoille? Saataisiin ns. sitoutettua uutta yleisöä?

Heittona täällä ja esim. Tukholmassa nähty malli, jossa soittohommat hinnoitellaan per setti. Soittoruokalan seinällä oli kyltti jossa kerrottiin setin hinnan olevan 30kr, ja lisääkin sai antaa. Paikka oli piukassa, ja jokaisen setin jälkeen setä kiersi hatun kanssa ravintolan. En tiedä paljonko tästä saatiin rahaa, mutta piheimmät kuuntelivat yhden setin, suurin osa osti toisenkin kaljan ja jäi hengailemaan, ja taisi vielä kuunnella kolmannenkin setin. Se viimeinen 30-40 kruunua pienissä kaljoissa ei enää tuntunutkaan ollenkaan niin pahalta.