Lyonin vaihto on päättynyt, mutta blogi jatkuu aina vaan.

sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Ruoka

Ranskassa kun ollaan niin ruoka on tärkeää. Minulta on aina silloin tällöin kysytty että onko täällä hyvää ruokaa. Kas siinäpä kysymys mihin on mahdotonta vastata tyhjentävästi.

No, kouluruuasta on pitänyt napisemani jo jonkun kerran. Koulun ruoka on kallista ja pahaa. Tarjolla on yleensä ns. räjäytettyä lihaa, jonka kanssa tarjoillaan joko pastaa tai ranskalaisia perunoita. Tämän lisäksi on tarjolla isohko assortimentti sivulautasia. Kaksi lisäserviisiä saa valita- tarjolla on juustoja, salaatteja, leikkeleitä tai jälkiruokia. Jokaiseen ateriaan kuuluu lisäksi pala niin hiivaista leipää, että sillä saa pakin hyvästi sekaisin. Pitää jättää väliin.

Räjäytysliha tarjoillaan suoraan tiskistä, mutta siitä huolimatta se on lautasen kohdatessaan jo niin kylmää että se pitää laittaa mikroon jos siitä haluaa syömäkelpoista. Mikron koulun ruokala tarjoaakin juuri tätä varten. Uskomatonta. Ateria maksaa 3,20 -paitsi jos haluaa lisälautasia jotka ovat 90 senttiä kappale. Lisälautaset hyviä, lämmin ruoka sietämätöntä.

No, ruokakaupasta saa tietysti ruokaa myös. Minun lähikauppani on Leader Price, joka on ilmeisesti halvin kauppa ympäristössä. Ruoka on halpaa ja hyvää, täällä keskustan ruokakauppa ei ole käärinyt veroalennuksia omiin liiveihinsä. Varsinkin ne perinteiset ranskalaiset kamat kuten juustot, viini ja leipä ovat halvempia ja parempia kuin suomessa. Ja tuorepasta maksaa muutaman sentin vähemmän kuin kuivamakaroni. Että silleen.

Eilisellä bändimatkalla tarjottiin illallinen, joka oli valtava lautasellinen leikkeleitä. Ei siis mitään muuta kuin leikkeleitä. Makkaraa ja alabodia. Itselle tuntuu hassulta syödä illalliseksi lautasellinen kylmiä leikkeleitä, mutta näin vain tehtiin. Ja ihan hyviä ne olivat, mutta aika saksalaishenkinen, tynkky olo tulee kun syö lautasellisen makkaroita.

Ranskalainen köökki on ainakin tällä alueella rasvaista, maitoista ja lihaisaa. Melko Atkins- henkinen dieetti, ja kaupasta on aivan turha etsiä mitään kevytjugurttia tai light- juustoa. Ei vaan kertakaikkiaan ole. Mutta toimii ilmeisesti- minä olen useamman kilon kevyempi kuin tänne tultaessa, vaikka ruokavalio onkin melkoisen erilainen. Okei, liikunnan lisääminen ja elämänrytmin säännönmukaistuminen ovat varmasti osaltaan auttaneet, mutta silti.

Ravintoloissa olen käynyt vähän vähemmän. Ravintoloissa syöminen on huomattavasti halvempaa kuin suomessa, mutta siitä huolimatta sen verran hintavaa etten ihan joka viikko kehtaa. Ravintolaruuasta on jo vähän kokemusta. Vaikka se onkin aina hyvää, se on myös huomattavan... no... samanlaista. Alueellinen identiteetti on vahva, ja ruoka on samanlaista melkein joka paikassa. Mutta en valita. Viime viikolla olin mestarin kanssa syömässä kulmaravintolassa ja söin aivan ällistyttävän hyvää kanaa, joka oli valmistettu Bordeauxlaisittain.

Tällaista tällä kertaa.

Bussi

Muusikon tärkeitä työkaluja (oman soittimen ja muiden sellaisten) lisäksi on kulkupeli millä päästään esiintymispaikalle. Se voi olla mitä tahansa lentokoneesta laivaan, mutta useammin kuin ei viimeiset matkat kuljetaan bussilla. Tai sitten koko reissu mennään bussilla, niinkuin eilen. Koulun brass band kävi nimittäin esiintymismatkalla Troyesissa, Orleansin lähellä. Matkaa sinne kertyi reilu 400 kilometriä suuntaansa- suunnilleen sama kuin lähtisi Helsingistä pistokeikalle Vaasaan. Kyllä, minun mielestäni olisi ollut fiksumpaa jäädä Troyesiin yöksi mutta ymmärrän että 30 hengen majoittaminen kengännauhabudjetilla on melkein mahdotonta. Niinpä lähtö oli klo 12 päivällä, tulo kello 5 aamulla. Mutta minkälainen on keikkabussi?

Kevyen musiikin puolen jutuista en osaa sanoa mitään. Rokkibändit ajaa kuulemma busseissa joissa on punkat, köökit ja pleikkarit. Tai siis ne starat. Suurin osa suomalaisista muusikoista ajaa varmaan ikälopuilla kuttereilla tai transiteilla tanssilavalta toiselle, ilman sen kummempaa hohtoa. Klassisten muusikoiden keikkabussina on käytännössä aina linja-autofirmalta vuokrattu tavallinen pitkän matkan bussi. En tiedä olenko jotenkin poikkeuksellinen, mutta kun katselin viime vuoden kalenteria tein karkean arvion, että olen istunut keikkabussissa noin 7000 kilometriä vuoden aikana 7 eri maassa, tähän vielä normit työmatkat Helsinki-Valkeakoski päälle niin mennään varmaan 15000 kilometrissä. Se ei (niinkuin sanottua) ole paljon mitään verrattuna ammatikseen reissaaviin humppasuteihin, mutta riittää antamaan tiettyä rutiinia bussilla matkustamiseen.

On joitain asioita jotka ovat ilmeisesti täysin universaaleja- näihin kuuluu ainakin se, että sikaosasto menee aina takapenkille. Takapenkiltä löytyy yleensä parhaat bileet, piilopullo, korttipelejä rahasta tai ilman, navanalusjuttuja ja juuri sitä seuraa mistä äitisi varoitti. Olkoon kyseessä ranskalainen brass band, Suomalainen kamariorkesteri tai Baltic Youth Orchestra, niin näin on aina.

Vastakkaisesta päästä eli ensimmäisestä etupenkistä löytyy yleensä intendentti tai joku Järjestävä Taho. Yleensä Järjestävä Taho vaatii kaksi istuinta, yhden itselleen ja toisen toimistolleen. Jos kyydissä on kapellimestari sekin on yleensä edessä, tai sitten se on lähetetty lentokoneella edeltä.

Siirtymäetapeilla kuljettajalla ei ole niin suurta väliä- kunhan on hereillä ja selvin päin, niin homma toimii. Abu Dhabi- Dubai- välillä alkoi jännittää, kun kuski alkoi pilkkiä. Vauhtia oli 140 km/h ja näkyvyys aivan täysi nolla. Jos kyseessä on pidempi reissu, varsinkin jos ollaan samalla linja-autolla liikenteessä useampi päivä ympäri maailmaa, kannattaa kuskiin olla väleissä. Kuski nimittäin tietää parhaat taukopaikat, osaa hämmästyttävät määrät kauppojen ja huoltoasemien aikatauluja ulkoa sekä osaa arvioida tulo- ja lähtöaikoja paremmin kuin mikään navigaattori.

Hyvässä bussissa on toimiva WC. Itseasiassa toimiva vessa on välttämätön edellytys- koska muuten pissataukoja pidetään 20 minuutin välein. Parhaimissa busseissa on lisäksi mikroaaltouuni, ja jääkaappi. Jääkaappi on kiva olla olemassa paitsi keikan jälkeistä kylmää olutta ja piiskaryyppyä varten, mutta muutenkin pientien ruokatavaroiden viileänän pitämistä varten. Joissain busseissa on jopa vaihtovirtatöpseleitä läppäreitä varten.

Nykyään monissa busseissa on DVD-soitin ja telkkarit. Tämä on periaatteessa hyvä, mutta kannattaa valita sellaista materiaalia jotka kaikki pystyvät katsomaaan (ei Kieslowskia, ei romnattisia komedioita, ei itkeviä puolanjuutalaisia) ja huomata että volyymi on pakko pitää maltillisena. Joku maanjäristysjärisyttely ei vättämättä toimi.

Sillä busseissa on, ei nyt tylsää, mutta melkein. Jotain ajankulua on kiva olla. Kirja on kaikista paras käyttöliittymältään (ei vaadi sähköä tai latausta, toimii aina ja on heti käyttövalmis). Varoituksen sana ainakin Carruksen ja Volvon busseista, muuten. Insinööri on ollut tarkkana ja mitoittanut lukuvalon, niin, että lukuvalo osuu kirjaan jos sitä pitää sylissään samalla kun selkänoja on täysin ylhäällä. Harva haluaa lukea tässä asennossa useampaa hetkeä, joten muutaman euron led-kirjavalo maksaa hintansa takaisin minuuteissa.

Tämän lisäksi ihmisillä on melkein aina joku mp3- soitin mukana, ja nykyään enemmän ja enemmän läppäreitä. Läppäri ja 3G- modeemi on taivaallinen yhdistelmä sen 3 tuntia kun akku kestää, ja sen jälkeen siitä ei ole mitään hyötyä, ja huoltoasemalla puolen tunnin kahvitauolla on turha kuvitella lataavansa sitä kovin pitkälle.

Pelikortit ovat ajantapon suuri suosikki vuodesta toiseen. Busseissa ongelmana on tilan puute, esimerkiksi pokerin tai sökön pelaaminen on jonkin verran tilaintensiivistä- puhumattakaan siitä riemusta kun pelimerkkejä keräillään ympäri bussia kun bussi ajoi pieneen töyssyyn ison potin aikana. Lentää muuten yllttävän kauaksi ne pienet pelimerkit.

Oma suosikkipaikkani on keskioven takana sijaitseva penkki. Siinä voi roikottaa jalkoja mukavasti ja tilaa on vähän enenmmän kuin tavallisesti. Vaikka minä en ole erityisen iso ihminen, niin minuakin alkaa useamman tunnin paikoillaan istuminen puuduttaa.

Jos aikoo nukkua bussissa eli jos matkustetaan yön yli, kannattaa pölliä lentokoneesta ohutta kangasta oleva saali. Tai hommata joillain rehellisillä keinoilla. Ohutta ilmavaa kangasta kun on niin ei ala hikoiluttaa, mutta saa silti sellaisen kevyen tunteen siitä että on peitto päällään. Mutta kyllä jokaisen bussimatkan jälkeen tekee mieli mennä ensimmäisenä suihkuun. Tänäänkin aamulla kun tuliin kotiin kello 5:40 olo oli siihen malliin rapea että ennen nukkumaan menoa oli pakko käydä suihkussa. Ja miettiä siellä ollessan, että onko tässä hommassa ihan aikuisten oikeesti varsinaisesti järkeä.

keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Henkilöstömuutoksia

Koululla on ensi viikolla mestareita enemmän kuin olisi väliksikään- suurmestari Culbertson saattaa ilmestyä koko ensi viikoksi, tämän lisäksi Roland Tzsempali (pardon my french) pitää mestarikurssia. Tämän lisäksi Arnaud Boukhitine (Melin assari) on jäänyt lopullisesti sairaslomalle, hänen tilalleen tulevat Stéphanie Labeyrie ja Guillaume Varupenne- jotka myös palloilevat koululla ensi viikon. Hommaa siis riittää- ajattelin Zenntbalille soitta Pendereckin Caprricion jota on nyt jyystetty niin että se rupeaa jo kyllästyttämään. Siitä saa kyllä aika maanisen version aikaan, saatte kuulla sitten joskus.

Arnaud tosiaan jää lopullisesti pois, mikä on sääli. Vallan mukava ihminen, ja ainoa opettaja joka puhuu niin hitaasti että ymmärrän kaiken mitä se sanoo. Tätä poisjääntiä käytiin kunnioittamassa syömällä koko luokan kanssa ulkona. Ranskalaiset ovat kaikenlaisen keskustelun ja asioiden fatalistisen hyväksymisen mestareita, ja niinpä viimeinen ehtoollinen (mikä ainakin minulle siitä ensimmäisenä tuli mieleen) ei ollut ollenkaan ankea ja ahdistunut tilaisuus, vaan hauska yhteinen ruokahetki. Vaikkakin vähän haikea.

Ranskalainen keskustelukulttuuri muuten perustuu vänkäämiseen ja eri mieltä olemiseen. Tämän takia minun on siihen vaikea ottaa osaa: vaikka ymmärränkin melkein kaiken, salamavauhtia ohi vilahtelevat kommentit, sivallukset ja huomautukset ovat niin kertakaikkisen nopeita, ettei minulla ole mitään mahdollisuutta ottaa niihin osaa. Kiinnostuksella seurasin keskustelua, jossa algerialaistaustainen mustajalka baarinpitäjä ja joku toinen kinasivat Algerian sodasta, tuosta ranskalaisten Vietnamista. Algerian sota on ranskalaisille vieläkin raskas trauma, josta ei ole syytä puhua ellei ranskalainen itse aloita keskustelua ensin. Ilmeisesti ranskalaiset tekivät siellä kaiken sen mitä natsit tekivät Ranskassa toisen maailmansodan aikaan.

Mustajalka ei muuten ole pejoratiivinen termi. (Tai no on, mutta vain jos sitä käyttää haukkumasanana) Mustajalka (Pied-Noir) tarkoittaa Algerian ranskalaista (ja muita kolonialisteja) ja heidän jälkeläisiään Algeriassa, ja se on ihan eksakti termi. Kun Algerian sota meni ns. vituiksi, suurin osa mustajaloista ymmärsi lähteä takaisin manner-Ranskaan, ja loput lähetettiin enemmän tai vähemmän yhdessä palassa perässä.

Yhteissoittokultuuri

Suomessa on (ainakin niissä musiikkiopistoissa joissa minä olen ollut oppilaana ja myöhemmin töissä) että pennut laitetaan ensimmäisen tilaisuuden tullen orkesteriin. Kun soitin pysyy käsissä ja joku tunnistettava ääni saadaan värkistä ulos, on jo ensimmäisen orkesteriharjoituksen aika.

Ei täällä. Täällä orkesterisoittoa alkaa toden teolla tulla vasta musiikkiopisto- vaiheen loppupuolella ja ammattiopinnoissa, ja sen kyllä huomaa. Edellisessä entryssä kerroin Thierry Caensin periodista, joka oli mielenkiintoinen sekoitus rautaista osaamista ja suulleen kaatuvaa katastrofia. Tällä kertaa olen mukana koulun soittajista kootussa brass bandissa (joka lähtee ensi lauantaina Orleansiin), ja tämän lisäksi kävin kuuntelemassa Lyonin kaupunginorkesteria sekä muutamaa kamarimusiikkipumppua viime viikkoina.

Ja uskokaa tai älkää, mutta nämä ihmiset eivät kertakaikkiaan osaa soittaa yhtyeessä. En tiedä miten yleinen ilmiö tämä on, mutta ainakin Elisa kertoo samaa. Vireessä on pahoja ongelmia, ja ennenkaikkea kuuntelu ja toisen soittoon reagoiminen ovat todella jähmeitä. Mozartin mitälie jousikvartettoa kuunnellessa kävi ilmi että siinä oli vain neljä yhtä aikaa soivaa ääntä (1 solisti ja 3 säestyssoitinta) eikä jousikvartettia. Sama homma kaupunginorkesterin kanssa: soundi on aivan taivaallinen, mutta orkesteri jumalattoman epätasaisen kuuloinen ja soittaa huonosti yhteen.

Solistikulttuuri on tässäkin varmasti yhtenä syynä- paitsi rutiinin puute, myös ohjelmiston ja opetuksen fokusointi pelkästään solistimateriaaliin saa hyvänkin soittajan sitten... no... fokusoitumaan pelkäksi solistiksi. Ja orkesteri jossa on 80 solistia, ei ole kovin hyvä orkesteri.

Tämän lisäksi Suomessa on saanut tottua ilmeisesti aivan liian hyviin kapuihin. Em. brass band- projektia vetää yksi pian valmistuva trumpetisti (ei siis ammattikapu eikä kuvittele olevansakaan) joka on harjoittajana hyvä ja johtajana surkea. Ja minulla oli ihan oikeasti vaikeuksia soittaa kun lyönnistä ei saanut mitään informaatiota- päinvastoin. Lienee hyvä osata soittaa hienosti myös huonon kapun johdolla...

torstai 19. marraskuuta 2009

Orkesteriperiodi

Suokaa anteeksi etten ole aikoiin päivittänyt tätä. Vieraita ollut, katsokaas.

Mutta viime viikolla ehdin osallistua ensimmäiselle orkesteriperiodillekin, kuten mainitsin.

Orkesteriperiodi alkoi sillä ainoalla tavalla millä täällä voi mikään homma alkaa. Anne-Lise tuli tuubaluokkaan (jossa olin harjoittelemassa) ja kysyi että miksi vielä täällä olen, treenit alkaa ihan heti. Siinä hetkiseltään selvittelin että mitkä vitun treenit, onko kyseessä kommunikaatio-ongelma vai aikatauluhärö vai mikä, ja kävi ilmi että mun oli päätetty osallistuvan Thierry Caensin johtamaan vaskiyhtyeprojektiin. Minulle oli unohdettu kertoa vain tästä. Oli melkoinen kokemus.

Kaikki tiedämme mitä on solmisaatio- länsimaisen taidemusiikin ja harmonisten funktioiden banalisointia ja pelkistämistä kahden äänen väliseksi intervalliksi. Ranskalaiset käyttävät solmisaatiotavuja (do, re, mi, fa) mutta absoluuttisina nuottien niminä- niin että C on do, D on re jne. Ylennys ilmaistaa tavulla -dies, alennus -bemol, palautus -carré. Eli A flat, tai as, on siis Labemol. Tämä solmisaatiojärjestelmä täällä on sellainen puoliautomaattinen, että jos esimerkiksi lauletaan G-duuria niin se menee so, la, si, do, re, mi fa, so. Ilmeisesti siksi, että fis kuuluu g-duuriin. Jos on jotain poikkeussäveliä niin sitten käytetään noita etuliitteitä. Systeemi on siis huomattavan hankala jopa ranskalaisille, puhumattakaan minulle. Ja sitten kun tähän lyödään päälle tolkuttomat lukusanat niin treeneissä mentiin huomattavan autopilotilla.

Muuten proggis oli aikalailla samanlainen kuin vastaava tuote Suomessa. Thierry Caens on julmettu trumpetisti joka ei kertakaikkiaan osaa johtaa yhtyettä, ei yhtään. Ohjelmistossa oli sovitus amerikkalaisesta pariisissa, jossa on melko vinkeitä temponvaihtoja tms. koukkuja. Jos kippari ei osaa esimerkiksi antaa uutta tempoa koholla niin rytmimusiikin soitto on huomattavan vaikeaa. Ranskalainen auktoriteettikulttuuri tekee touhusta ihan samanlaista kuin panssarisoittokunnassa, jossa jokainen väärä ääni oli minun (varusmiehen) syytä virkaikäni vuoksi, vaikka olisin istunut torvi sylissä taukoa laskemassa. Niin myös Caens markkeerasi jokaisen selkeästi puutteelliseen lyöntitekniikkaan kuuluneen virheen soittajille, jonka seurauksena bändin trumpetistit meni pahasti kipsiin ja soitti tavallista huonommin. Yleisö ei olisi edes suurinta osaa näistä virheistä huomannut, ellei niitä tosiaan olisi markkeerattu kunnon teatterilla. Jalkapallokansaa...

Minäkin olin eilen baarissa soittamassa ja katsomassa jalkapallon karsintapeliä Ranska-Irlanti. Ranska pääsi häpeästä tekemällä jatkoajalla käsimaalin. Jumalan käsi tuli tässäkin väliin. Ja vaikka muut tuomarit asian huomasivat, niin ruotsalainen päätuomari hyväksyi maalin. Voi tavaton.

Säät ovat täällä muuttuneet nahkealehtisen vyöhykkeen talveksi, joskin viime aikoina pihalla on pärjäillyt pelkässä t-paidassa. Sekin on aika vinkeä kokemus keskellä marraskuuta.

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Kela

Suomalainen sosiaaliturva on maailman parasta ja suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kivijalka. Samaan aikaan Kela on ehkä järjettömin paperinpyörittämiseen keskittynyt, ydintoiminnoistaan (jota ei ilmeisesti ole maalaisliiton ja Kauko Juhantalonkaan tukeminen) irtautunut menneen ajan linnake. Kuulkaas nimittäin tätä.

Koska opiskelen ulkomailla, saan ulkomaan opintotukea. Olen hakenut ulkomaan opintotukea lomakkeella OTm (tjsp) ja Kela on sen myöntänytkin.

Kela ei ilmeisesti kuitenkaan pysy itsensä perässä tekemistään päätöksistä. Sain nimittäin selvityspyynnön joku aika sitten. Kun muutin Ranskaan, tein väliaikaisen osoitteenmuutoksen. Tämä tieto ei ole vieläkään tavoittanut Kelaa, joka lähetti suomalaiseen vanhaan osoitteeseeni selvityspyynnön ulkomailla asumista ja siitä, kuulunko sosiaaliturvan piiriin Suomessa. Yksinkertaisempi ihminen voisi ajatella, että jos Kela on minulle myöntanyt opintotuen ulkomaille opiskelua varten, Kela tietäisi että opiskelen ulkomailla. Ei suinkaan.

Asiakaspalvelullinen kela oli kuintekin selvityspyntöön (joka siis koski ulkomailla opiskelua) liittänyt palautuskuoren, jossa kotimaan postimaksu on maksettu, ja paulutusosoitteena Kela, PL 337, 220006 VASTAUSLÄHETYS. Tämähän lämmittää Ranskassa suuresti. Jouduin sitten soittamaan kelan 010- alkuisiin puhelimiin saadakseni selville jonkun järkevän palautusosoitteen.

Pitää toivoa että kirje ja lomake (miksei tätäkin asiaa voinut hoitaa puhelimella tai esimerkiksi kelan sinällään kivassa muttan herttaisen hyödyttömässä verkkopalvelussa) ehtii kelaan ennen määräaikaa, etten putoa sosiaalisen turvaverkon ulkopuolelle. Saattaa nimittäin olla että jos siinä pysyminen vaatii näin paljon työtä, sinne takaisin kiipeäminen on aivan täysin mahdotonta.

Lukusanat

Ranskalaiset numerot rakennetaan aivan törkeällä tavalla. Yhdestä kymmeneen mennään ihan normaalisti, yhdestätoista eteenpäin alkaa ongelmat- yksitoista (onze), kaksitoista (douze), kolmetoista (treize?) ovat kaikki omia sanojaan, mutta nämä noudattavat vielä jotain logiikkaa- seitsemääntoista asti. Seitsemäntoista onkin yllättäen dix-sept, eli kymmenen-seitsemän, kahdeksantoista dix-huit, yhdeksäntoista dix-neuf. Kaksikymmentä on vingt, ja kahdestakymmenestä kuuteenkymmenen kertoma menee normaalisti. Periaatteessa- esimerkiksi esimerkiksi tällä murrealueella voidaan numero 32 sanoa paitsi trente-deux(eli kolmekymmentä-kaksi), myös vingt-douze (eli kaksikymmentä-kaksitoista).

Ranskalaiset numerot menevät virallisesti paskaksi kun päästään seitsemäänkymmeneen. Toisin kun kymmenjärjestelmään tottuneet kunnon ihmiset, ranskalaiset ovat päättäneet käyttää systeemiä joka on osittain kymmenjärjestelmä ja osittain 20-järjetelmä ja osittain vain sekava kasa höyryävää paskaa.

Kertomat menevät periaatteessa loogisesti: 20 (vingt) 30 (trente) 40 (quarante) 50 (cinquante) 60 (soixante), mutta numeroa 70 ei olekaan.* 70 on soixante-dix, eli kuusikymmentä-kymmenen, 71 taas on soixante-onze eli kuusikymmentä-yksitoista. Ja niin edelleen. Tällä logiikalla voidaan muodostaa sanahirviöitä, kuten seitsemänkymmentäyhdeksän: Soixante-dix-neuf.

80 ei ole myöskään mikään luku*. 80 on nimittäin quatre-vingt, eli käänettynä neljä kahtakymmentä. 83 on siis quatre-vingt-trois.

Lukusanaa 90 ei ole standardiranskassa olemassa*. Logiikka on sama- 90 on quatre-vingt-dix, eli neljä kahtakymmentä-kymmenen. 98 on quatre-vingt-dix-neuf. 94 on quatre-vingt-quatorze.

Tämä tuli mieleen kun istuin orkesteriharjoituksissa jossa näitä numeroita käytettiin. Minä kyllä ymmärrän nämä mutta tarvitsen aina noin 20 sekuntia aikaa lukusanan käsittelyyn, pilkkomiseen ja kääntämiseen. No, pultissa istuessa tämä ei tietysti onnistu, vaan yleensä pitää mennä tuurilla ja päätellä mistä lähdetään.

Tämän kertaisessa proggiksessa on kapellimestarina Thierry Caens, joka periaatteessa ymmärtää ulkomaalaisten ongelman (meitä on siellä muutama) ja yrittää auttaa. Professeur Caens kääntää englanniksi sen minkä osaa, mikä ei ole paljon. Toinen vielä riemastuttavampi tapa on käyttää englantia ja ranskaa sekaisin. On commence ten before soixante-deux, on ohje jolla saadaan tipautettua myös ranskalaiset ymmärtämästä mistä pitäisi alkaa.

*Tietyillä kielialueilla, kuten Sveitsissä tai Belgiassa, asuu kunnon ihmisiä jotka pitävät jotain järkeä tässä touhussa ja sanovat seitsemänkymmentä septante, kahdeksankymmentä huitante ja yhdeksänkymmentä nonante ja käyttävät mukavaa ymmärrettäää kymmeniin perustuvaa numeraalijärjestelmää, mutta nämä ranskalaiset rintamailla eivät siihen kykene. Lisäksi maalaiset sanovat tosiaan numerot eri tavalla kuin kaupunkilaiset.

keskiviikko 4. marraskuuta 2009

Jalkapallo, kulttuuri ja mellakka sosiaalisena konstruktiona

Kun Claude Lévi-Straussistakin aika jätti, leikitään pieni löyhästi strukturalistinen ajatusleikki. Suokaa anteeksi tämän entryn rapsodinen luonne. Kyllä se clue sieltä lopusta löytyy.

Oletetaan, että ryhmittymä X ilmoittaa pitävänsä Helsingin keskustassa mellakan, ja ilmoittaa vielä ajan ja paikan. Miten yhteiskunta reagoi tähän? Legitiimillä voimankäytöllä- poliisilla ja rajavartiolaitoksella. Oletetaan, että ryhmittymä Y ilmoittaa pitävänsä myös mellakan Helsingin keskustassa tiettynä aikana ja tietyssä paikassa. Miten yhteiskunta reagoi tähän? Sulkemalla Mannerheimintien, antamalla mellakoitsijoiden mellakoida ja tapella keskenään sekä pitämällä sivulliset ulkona mellakasta, sekä yrittämällä rajoittaa aineellisia vahinkoja.

Mikä ryhmittymillä X ja Y on erona? X on kiljulla käyvää vaihtoehtonuorisoainesta, Y taas Suomen jalkapallomaajoukkueen ja Venäjän jalkapallomaajoukkueen faneja.

En ole sosiologi tai sosiaaliantropologi, mutta on kiinnostavaa miettiä miksi jalkapallofanien mellakka on sosiaalisesti hyväksyttävä, ja vaihtoehtohippien mellakka taas on ehdottoman paha.

Mietitään mellakan tavoitteita. Yhteinen tekijä hipeillä ja jalkapallohuligaaneilla on varmasti yhteenkuuluvaisuuden tunteen lisääntyminen, jonkinlaisen heimoaatteen tunnustaminen ja itsensä määrittely negaatiolla muiden kautta. Toinen tekijä on varmasti Studio Julmahuvista tuttu me nyt vaan halutaan saada huomioo ja päästä pätemään.

Päämäärät ovat molemmilla ryhmittymillä sekavia. Virallisessa Asem- mielenosoituksessa vasemmistonuoret lähtivät Aasian maiden konferenssia kosekevaan mielenosoitukseen vahvasti Aasian maita koskevalla banderollilla Toisenlainen Eurooppa on mahdollinen, joka ainakin minussa aloitti henkisen eroprosessin vasemmistosta- miten kukaan voi olla niin pihalla? Tähdennyksenä mainittakoon, että vasemmistonuoret eivät virallisesti osallistuneet puheenjohtajaansa lukuunottamatta Smash Asem- mielenosoitukseen. Jalkapallohuligaaneilla ei varmasti ole sen kummempia perusteita toiminnalleen- omaa joukkuetta voi varmasti ihan kaikkien kanssa tukea muillakin tavoitteilla kuin tappelemalla toisen joukkueen kannattajien ja poliisin kanssa ja särkemällä paikkoja. Tavoitteena on (ilmeisesti) ihan vain särkeä ja tuhota mahdollisimman paljon.

Tästä voidaan tehdä johtopäätös: paitsi että vieraat tekevät juhlan, niin hipit tekevät mellakan. Jalkapallohuligaanien mellakka on sosiaalisesti hyväksyttävämpi, koska siinä huliganoivat lihaa syövät heteromiehet. Voidaanko? Käännetäänpä asetelma toisinpäin: lihaa syövät heteromiehet Kiasman nurkalla vaatimassa jotain mitä eivät itsekään tiedä, ja lauma vaihtoehtonuoria laulamassa olee-olee-oleoleee ja heittelemässä venäläisiä kanssahippejä tiilillä? En väitä tietäväni, mutta uskoisin että poliisi pistäisi tässäkin tilanteessa hipit kuriin.

Tämä voi johtua monesta syystä. Varmasti yksi on suomalainen konformistinen, konsensushakuinen mielenmalli ja veneenkeikuttamisen välttäminen- jos joku ihan oikeasti mellakoi ilman hyväksyttävää syytä (jalkapalloa, känniä tai vappua) niin se on varmasti jollain tapaa vaarallista. Vaikka mellakoijina olisi joukko keskenkasvuisia R-junan tuomia ihmisiä, joista suurin osa oli paikalla uteliaisuudesta. Jos taas edellämainittuja hyviä syitä löytyy, mellakalle on olemassa selitys- se voidaan ymmärtää, kuitata, ehkä jopa hyväksyä.

Jalkapallohuligaanien kohdalla mellakan konstruktio (vaikka kosntruktivismi ei kuulemma ole enää sosiologien skenessä muodissa) on helpompi ymmärtää, vaikka se on täsmälleen yhtä irrationaalista kuin hippien mellakka. Tämä ei välttämättä ole huono asia, 1930- luvulla Lapuan liike loppui nimenomaan siihen että liike siirtyi (liikkeenä) sanoista tekoihin ja alkoi- mellakoimaan. Tämä ei käynyt, ja Svinhufvud puuttui tilanteeseen. Okei, tämä on aika rankka kärjistys mutta analogiana mielestäni ainakin jollain tasolla toimiva.

Kaksi tekijää siis määräävät mellakan hyväksyttävyyden: ensisijaisesti kuka mellakoi ja toissijaisesti mellakan syyn legitimaatio. Mellakka on (Suomessa) jees niin pitkään kun se on sisällöltään ja/tai mudoltaan karnevaalia- jos siinä taas on jonkinlainen yhteiskuntarauhaa häiritsevä elementti, niin sitten se ei enää käy. Mielenkiintoista on muuten, että Smash Asem- ihmiset (kuten edellä todettin) eivät missään vaiheessa asettaneet tavoitteikseen tai päämäärikseen muuta kuin tuoda kaaosta Helsingin kaduille (jonka hoiti myöhemmin poliisi) mutta koska porukassa oli selkeästi yhteiskunnan ulkopuolinen ja antikonformistinen pohjavire, katsottiin mellakka pahaksi.

Ehkä. Mun mielestä. Voi olla.

No miten tämä sitten liittyy Lyoniin?

Tänään pyöräillessäni koululta himaan en päässyt normaalia reittiäni Bellecourin aukion läpi, koska poliisi oli sen sulkenut. Poliisi piti sitä pidätys- ja johtokeskuksena. Paikalla oli arviolta 200 santarmia (sen näköisiä äijiä ettei tehnyt mieli mennä kysymään mitä tapahtuu) panssariajoneuvoja ja vesitykkejä, kymmeniä poliisiautoja. Minä katsomaan silmät pyöreinä että mitä tämä on. Ensimmäisenä tuli mieleen maajussien mielenosoitukset, jotka täällä saattaa lähteä kunnolla lapasesta, toinen mielessä käynyt vaihtoehto oli presidentin vierailu tai joku vastaava valtiotapahtuma. Vuokraemäntäni kertoi kuitenkin, että illalla pelataan Olympique Lyonnais- FC Liverpool -jalkapallo-ottelu. Ja missä pelataan jalkapalloa, siellä särjetään paikkoja.

Myöhemmin illalla jouduin lähtemään jokakeskiviikkoisesta pokeri-illasta aikaisemmin, koska kaveriden mukaan ei olisi ollut kovin viisasta lähteä ajamaan keskustan läpi fillarilla kun matsi olisi päättynyt ja kapupunki täynnä huligaaneja. Peli päättyi muuten 1-1. Toisaalta vasemmistoliiton puheenjohtaja totesi tämän kaiken olevan vain jalkapallokulttuuria. Go, figure.

Jos haluatte huvittaa itseänne muuten, niin kannattaa kaivaa HS:n keskustelupalsta näistä mainituista tapahtumista. Reclaim the streets- tapahtuman yleisin kommentointi on ihmettelyä siitä eikö poliisi saa hippejä kuriin, ja miten yhteiskuntaa tällä tavalla häiritään, ja saavatko autoilijat sitten ajaa yhtenä päivänä vuodesssa jalkakäytävillä. Jalkapallohuligaanikeskustelussa taas oli kovasti ihmetelty miksei poliisi vetänyt ryssiä kunnolla päihin. Että näin.

Mutta kannattaa muistaa että HS:n keskustelupalstalla on lähinnä huumoriarvoa eikä sitä sovi lukea liian paljon, tai maailmankuva saattaa kieroutua ja usko lähimmäisiin loppua.

maanantai 2. marraskuuta 2009

Liikenne ja uimahallit

Kun nyt iltaisin on mahdollisuus, eli omien opintojen lisäksi järjestötoiminta ei vie kaikkea valveillaoloaikaa, olen alkanut pitkästä aikaa urheilla. Se on paitsi mukavaa niin myös helppoa- nyt kun säät eivät enää suosi lenkkeilyä (niissä ultrakireissä verkkareissa jotka ostin) niin siirryin naapurin uimahallin käyttäjäksi. Uimahalli on kirjaimellisesti seuraavassa talossa ja aivan naurettavan halpa- kymmenen kerran sarjalippu opiskelijoille maksoi 15,90€.

Täkäläiset ilmeisesti pitävät uimisesta, kaupungissa on vissiin viitisentoista uimahallia. Ymmärrän kyllä hyvin, kesällä täällä on ilmeisesti niin kuuma että uida tekee mieli, ja Rhône ja Saône ovat siinä kunnossa ettei niissä voi uida, niin halleja ovat sitten perustaneet kun mertakaan ei oikein ole.

Minäkin pidän uimisesta, mutta edellisessä postauksessa pyöritelty tehokkuus on minun ristini.

Uimahallietiketti on täällä nimittäin sellainen, että jos vastaavalla tavalla olisi pyörinyt Pyynikin uimahallissa, niin vanha kärttyinen allasvalvoja Terttu olisi vienyt raiveleista pukuhuoneeseen ja antanut viikon porttikiellon. Täällä nimittäin on täysin normaalia
  • vaihtaa tyyliä kesken allasmitan.
  • vaihtaa rataa kesken allasmitan
  • pysähtyä kesken allasmitan ja alkaa kävellä (wtf?)
  • notkua ja norkoilla altaiden päädyssä niin sankalla joukolla ettei ponnistaminen onnistu
  • uida kaksi rinnakkain ja jutella. Siis jutella!
  • ajaa siksakkia
Kaikki nämä aiheuttavat minulle ongelmia- mutta toisaalta ei kellekkään muulle. Paikalliset ovat tietysti ihan sinut tämän kanssa. Minä olen nopea uimari ja en halua notkua hallilla, vaan uida matkaa ja mennä kotiin. Ilmeisesti nuoriso (vanhuksia täällä ei itseasiassa juuri näy) tulee uimahalliin hengailemaan- mikä on varmasti tervehenkisempää kuin ostarilla tai kaduilla notkuminen. Tämä notkuminen vain hidastaa minua. Vaikka olenkin tällainen 100-kiloinen keijukainen niin uintitekniikkani on niin vahva että minun pitää mennä nopeimmalle radalle. Ja tällä nopeimalla radalla uida rintauintia, kun muut kroolaavat ihan perseellään olevalla tekniikalla. Tietysti se on hauskaakin.

Tänään nimittäin joku elvis nauratti naisia taas siinä radan päädyssä ja halusi näyttää tekniikkaansa. Minä olin tähän pelleen jo niin rikki kun se sähläsi koko ajan, että kun se sitten lähti kroolaamaan niin vedin siitä rintauinnilla kauhealla kyydillä ohitse, tällä atleettisella vartalollani. Pentumaista, mutta hauskaa. Allas on muuten 33 metriä pitkä. Kätevää kellottaa itseään tai laskea matkaa. Siinähän se aika toisaalta menee muistellessa 33. kertotaulua.

Vähän samaa vikaa täällä on liikenteessä. Suomessa olisi kortti pois jo aika monesta tempusta mitä täällä näkee päivittäin, ja toisaalta esimerkiksi suomalainen tapa rutiininomaisesti ajaa suojatien ohi pysähtyneen auton olisi täällä aivan ennenkuulumatonta. On aivan normaalia peruuttaa risteyksessä jos menee ohi omasta luukusta, tai ajaa 2-3 rinnakkain yhdellä kaistalla. Punaisia valoja autoilijoiden osalta toisaalta noudatetaan, ja Helsingin mallista kaupunkimoottoritietä ei tänne ole tehty, joten nopeudet pysyvät pieninä.

Itse en kyllä ajaisi autolla suurin surminkaan täällä. On perin ongelmallista kun ei kertakaikkiaan tiedä minkälaisia sääntöjä tai kirjoitettuja tai kirjoittamattomia lakeja on ja mitä niistä pitää noudattaa. Jalankulkijat, kaupunkipyöräilijät ja skootterit skippaavat rutiininomaisesti punaiset valot. Itselleni kävi niin että poliisimoottoripyörä (joka ei ollut hälytysajossa) alkoi kiivailemaan ja antamaan äänimerkkejä, kun odottelin punaisissa valoissa fillareineni. Piti sitten ajaa punaisia päin.

Mielenkiintoinen oivallus on myös yksisuuntaisten katujen suuri määrä. Jokaiselle yksisuuntaiselle kadulle on tehty kuitenkin vastakarvaan menevä kaista. Se on joko täysimittainen jolloin joukkoliikenne ja fillarit pääsevät toiseenkin suuntaan, tai sitten pienellä korokkeella erotettu kouru jota pitkin fillarit etenevät. Génial!

Kehuin edellisessä postauksessa joukkoliikennettä. Se on hyvää, mutta Lyon on myös hyvä esimerkki siitä, että liikennettä ei ilmeisesti ole jotain absoluuttista määrää joka kulkee joko julkisilla tai autoilla. Täällä nimittäin joukkoliikennettä käytetään todella paljon, mutta autoja on aivan tolkuttomasti ja liikenne iltapäivisin aivan jumissa. Sanottava muuten on, että noi Velo'v- polkupyörät on nopein tapa päästä mihinkään. Metrolla menee koululle puoli tuntia, fillarilla 20 minuuttia. Joukkoliikenne on muutenkin ilmeisesti mahdollisimman paljon erotettu muusta liikenteestä, jolloin pahat ruuhkat eivät vaikuta ihan niin murhaavasti kumipyöräliikenteeseen.

P.S. Soitin tänään tuubaa (Mirafone 2398 tjsp) jolla Roger Bobo on levyttänyt ensimmäisen levynsä. Aika huikea tunne, ja mieletön torvi. Pienempi kuin mun F-tuuba, mutta silti se on C-tuuba pitkällä vitosella. Sellaisen vois joskus itsekin hankkia.