Lyonin vaihto on päättynyt, mutta blogi jatkuu aina vaan.

perjantai 29. tammikuuta 2010

Eläkkeelle? Not in my name!

Kuuntelen tällä hetkellä radiosta väittelyä, jossa Demari ja Työnantajapuolen Verikoira vääntävät eläkeiän nostamisesta ja muista siihen liittyvistä kysymyksistä. Keskustelussa on ihmetyttänyt lähtökohtainen olettamus siitä että suurin osa ihmisistä pitää työtä välttämättömänä pahana, joka pitää lusia ennenkuin pästään Eläkkeelle. Ja nyt ovat paskiaisiet vielä nostamassa sitä ikää, milloin pääsee Eläkkeelle- tuolle autereiselle saarekkeelle, mistä taivaasta sataa mannaa ja jugurttia, 40 neitsyttä viekoittelee eläkeläisiä ja viina on halpaa, jollei jopa ilmaista.

No. Minä pidän musiikista, oikeastaan minä jopa rakastan musiikkia. Jos minusta on kiinni niin haluan tehdä musiikista ammatin ja haluan pystyä tekemään musiikkia niin pitkään kuin ikinä suinkin mahdollista. Ajatus siitä, että saisin rahasta tehdä sitä asiaa mihin minut on koko yhteiskunnan ja Euroopan Unionin kalliilla rahalla koulutettu ja jota rakastan oikeastaan yli kaiken, on suorastaan ihana.

Minä en halua eläkkeelle- minä haluaisin työpaikan ja pysyä siinä Aina. Minusta tuntuu että nyt on kyse siitä, että tulevien eläkeläisten nimissä neuvottelee demarit, joiden käsitys työelämästä on samanlainen kuin AY-liikkeiden. AY-liikkeethän eivät enää minun kaltaisistani paskiaisista välitä. Varmasti suurin perseennäyttö minun ikäluokalleni oli AY-liikkeen kannanotto siihen, että YT-neuvotteluissa ensimmäisenä pitäisi nuoret laittaa ensimmäisenä pihalle. Se sinetöi AY-liikkeen kuvan saavutettujen etujen puolustajana- menneisyyden ja suurien ikäluokkien etujärjestönä, jota ei prekariaatti ja muu nuoriso kiinnosta paskaakaan. Ja nyt demarit ja AY-liike ovat jostain saaneet päähänsä, että kaikki haluavat mahdollisimman nopeasti eläkkeelle.

En tiedä haluavatko- tunnen monia ihmisiä jotka eivät halua. Varmasti monet haluavatkin.

Olen pitkään luullut että asenteeni johtuu näistä ruusunpunaisista silmälaiseista, eli siitä että opiskelen ammattia rakastamastani alasta. Haluaako luokkahitsaaja tai autoasentaja sitten painaa duunia ns. loppuun asti? Ainakin yle oli jostain löytänyt turkulaisen bussikuskin, joka kertoi eläkkeelle jäämisestään (vapaasti translitteroiden) "No siin mä sitte istusi kiikustualis reinot jalas ja miäti et tässäks tää ny oli- tätäks tää o sitte 20 vuat, ku aamuteeveki oli loppunu eikä postikaa viäl tullu- ja sit mää soiti pomol ja kysysi et pääseeks ajaa vuaroo."

En minä tiedä miltä minusta tuntuu 40 vuoden päästä- varmaan samalta- mutta jos nyt pitää tehdä päätöksiä, niin minä tuuperrun sorvin ääreen enkä ikinä lakkaa tekemästä musiikkia.

J'accuse eli niin hieno maa että pummitkin puhuu Ranskaa

(Tämä teksti on alunperin julkaistu Saymaa- lehdessä 4/2009)

Istuttiin ruokalassa syömässä mautonta lounasta (ei se ruoka täällä aina niin hyvää ole kuin luulisi)  ja kun minäkin nyt saan jo suusta ulos ihan kokonaisia lauseita, alkoi yksi luokkakaveri (Loïc)kyselemään opiskelusta Suomessa, kun saattaisi olla kiinnostunut lähtemään vaihtoon. Siinä sitten Loïc kyseli suomalaisesta korkeakoulutusjärjestelmästä. Onko hyvä opettaja? On ihan perkeleen hyvä. Onko luokkatunteja? Ei ole.  Onko iso tuubaluokka? Ei ole tuubaluokkaa. Onko paljon soittotunteja? 90 minuuttia viikossa. Onko kamarimusiikkia? Jos joku viitsii järjestää.   Onko yhteissoittoa? Ei ole edes tuubaluokkaa. Onko yhteissessioita pasunistien kanssa? Ei varmasti ole. Baritonistien kanssa? Ei ole. Onko orkesterikirjallisuutta? Ei ole. Onko sektiosoittoa? Ei ole.  Onko mestarikursseja? Ei todellakaan tuubisteille.

Tämän keskustelun jälkeen jäin itsekin miettimään että miksi ihmiset ylipäätään hakeutuvat Akatemiaan. Akatemian vaskiopetus on käyrätorvia lukuunottamatta lapsipuolen asemassa. Ja tuon keskustelun jälkeen en ole ihan varma suosittelisinko Akatemiaa ihmisille, jos vaihtoehtoja on. Akatemialla on käynyt tuuri opettajien kanssa. Vaskipuolella (mistä minä parhaiten tiedän) joka ainoa opettaja on asialleen omistautunut ja huipputasoa. Mutta kukaan ei hoida eikä koordinoi vaskien opetusta millään tavalla- kukaan ei tappele lisää rahaa luokkatuntien pitämiseen, ei mestarikurssien järjestämiseen. Ei sitä rahaa kyllä annetakaan näille vähän hassuille humppatorville. Lähes kaikki opettajat ovat sivutoimisia, jolloin he saavat palkkansa siitä 90 minuutista opetusta jonka pitävät viikossa. Eikä kenenkään voida edes olettaa harrastavan Akatemian vaskimusiikin opetusta.

No mutta otetaan takapakkia. Mitä oikein on tapahtunut? Miten minä jouduin selittämään suomalaista korkeakoulujärjestelmää huonolla ranskalla Loïcille? Tarina alkaa kaukaa, mustasta tammikuusta 2009 Helsingissä, kun kirjoitin epätoivoisesti vaihtopapereita ja mietin minne hakisin. Viikkoa ennen takarajaa sain kuulla kaupungista nimeltä Lyon, jossa opettaa mies nimeltä Melvin Culbertson. Kaverin maine on rautainen, ja minä sitten vaihdoin viimeisen vaihtoehtoni (joka oli muistaakeni Düsseldorf) tähän Lyoniin. Ja erinäisten vaihdeiden jälkeen olen sitten täällä.

Kun tulin ensimmäisenä päivänä koululle, tapasin (paitsi tuubaluokan) niin myös vaihtokoordinaattorin. Kyselin häneltä käytännön järjestelyistä ja siitä, paljonko opetusta saa. Rouva katsoi minua vähän hämmästyneena ja sanoi että niin paljon kuin tarvitsee, tottakai. Minä muistelin Akatemian tuntikattoa ja orson ilmoittamatta vähentyneitä tuntikiintiöitä, ja tunsin itseni onnekkaaksi. Ensimmäisenä viikkona mestari itse piti kolmen päivän session, mestarin assistentti päivän verran, säestystunteja sai kun kirjoitti nimen listaan haluamalleen ajalle ja meni paikalle. Säestäjä oli tietysti myös kaikissa yhteissessioissa mukana. opetusta oli noin 30 tuntia- Akatemian mittapuussa lukukauden soittotunnit. Viikossa. Eikä tahti siitä ole sanottavammin hiljentynyt.

Varsinaisia yksityistunteja on vähän- tuubaluokka soittaa melkein koko ajan yhdessä. Mestari-kisälli- perinne on kyllä voimissaan täälläkin, mutta luokkatunneissa on kyllä omat puolensa. Kaiken aikaa kuulee missä muut menee, voi oppia muiden virheistä. Ja yhdessä soitto on mukavaa ja kehittävää. Luokalle on syntynyt kiva perinne, jossa pidemmällä olevat soittajat ohjaavat ja vahtivat vähän nuorempia.

Tämä yhdessä soittamisen määrä oli aluksi murskaava yllätys tällaiselle koppihinkkarille kuin minä. Olin tottunut tekemään omia juttuja omaan tahtiin omassa rauhassa, ja yhtäkkiä  pyydetäänkin mukaan lämmittelyrinkiin missä on 5 muuta tuubistia ja soitetaan minulle täysin tuntemattomia harjoituksia. Muutaman päivän paniikin ja punastelun jälkeen tästä tuli ihan luonteva osa minunkin aamurutiinejani. En kyllä olisi uskonut.

Mutta on joissain asioissa Akatemiakin näitä kermaperseitä edellä. Orkesteri- ja yhteissoittokulttuuri on Suomessa valovuosia täkäläistä edellä. Suomessa yhteissoitto tulee niin selkäytimestä kaikille ja on niin tuttua ettei sitä aina välillä edes huomaa- mutta siinä me kaikki ollaan tosi hyviä. Ihan oikeasti.

Täkäläisessä yhteissoittoproduktiossa vireessä on pahoja ongelmia, ja ennenkaikkea kuuntelu ja toisen soittoon reagoiminen ovat todella jähmeitä. Mozartin mitälie jousikvartettoa kuunnellessa kävi ilmi että siinä oli vain neljä yhtä aikaa soivaa ääntä (1 solisti ja 3 säestyssoitinta) eikä jousikvartettia. Sama homma kaupunginorkesterin kanssa: soundi on aivan taivaallinen, mutta orkesteri jumalattoman epätasaisen kuuloinen ja soittaa huonosti yhteen.

Solistikulttuuri on tässäkin varmasti yhtenä syynä- paitsi rutiinin puute, myös ohjelmiston ja opetuksen fokusointi pelkästään solistimateriaaliin saa hyvänkin soittajan sitten... no... fokusoitumaan pelkäksi solistiksi. Ja orkesteri jossa on 80 solistia, ei ole kovin hyvä orkesteri.

Mutta suosittelen vaihtovuotta kaikille. Kokemus on todella mieletön ja avartava monessa mielessä; hyvässä ja pahassa. Vaihdossa oppii paljon kulttuurista ja muista, mutta ennen kaikkea itsestään.

Eurooppa kulkee kiskoilla

Niinkuin noista aikaisemmista päivityksistä on käynyt ilmi, niin olen lähdössä koesoittoon Eindhoveniin, Het Brabant Orkest- nimiseen orkesteriin. Suomesta ulkomailla pruuveissa käyminen on aivan järjettömän kallis harrastus- 2 torvea lentokoneessa on helposti lentolipun päälle monen sadan euron lasku, puhumattakaan siitä riskistä että joku laukkuapina pelaa soitinkotelolla jääkiekkoa tai että määränpäässä huomaa että soittimet onkin lähetetty toiselle mantereelle. Niinpä usein kannattavinta on mennä omalla autolla, mikä taas on tyhmää. Mutta nyt kun Asuu Keski-Euroopan keskellä niin voi mennä junalla.

Vaikka tiesin Euroopan liikkuvan kiskoilla, junaliikenteen arkipäiväisyys pääsi yllättämään minut. Kenellekään ei tule mieleenkään lähteä hakemaan ensisijaisesti lentolippuja valtioiden välisille reiteille- juna on yleensä niin paljon halvempi ja nopeampi että se on itsestäänselvyys. Varsinkin kun aikoo matkustaa kahden soittimen kanssa Ranskasta Hollantiin, osa arvostaa suoria yhteyksiä,  turvatarkastuksettomuutta, keskustasta keskustaan kulkevia junia sekä huomattavasti tiheämpää yhteysväliverkkoa. Lyonista, vanhasta kauppakaupungista ja rautatiekeskuksesta on varsinkin hyvät yhteydet joka puolelle.

Lyonista lähtee joka päivä 5 suoraa junaa Brysseliin. Matka-aika on aika tarkkaan 4 tuntia ja lipun hinta vaihtelee 25 eurosta 60 euroon per suunta. Lentokoneella matkustettaessa vaihtoehtona olisi BA:n Heatrown kautta kulkeva vuoro, matka-aika sama 4 tuntia ja hinta 365 euroa meno-paluu. Tämän lisäksi kentällä pitää olla 1,5 tuntia ennen koneen lähtöä ja tullessa pitää jonottaa matkatavarat ja hankkiutua keskustaan, joten matka-aikaan voi surutta laskea vielä 2 tuntia päälle.

Berliiniin pääsee Lyonista yöjunalla alle 200 eurolla meno-paluu. Lentäen hinta nousee 300 euroon. Lontooseen ja takaisin pääsee 150 eurolla, Barcelonaan 140 eurolla ja niin edelleen. Ei välttämättä halpaa mutta melkein järjestään halvempaa kuin lentäminen, ja huomattavasti mukavampaa. '

Suomessa on asiat raideleveyden takia huonosti. Suomessa käytetään vanhan Venäjän-yhteyden takia vielä kirjaimellisesti tsaarinaikaista 1524 millimetrin leveyttä. Tämän takia Suomesta pääsee junalla Venäjälle mutta ei Ruotsin, koska ruotsissa taas käytetään ns. standardileveyttä, eli 1435 millimetriä. Vaikka Euroopassa yleisesti käytetäänkin tätä ns. standardileveytät, on se silti heiman harhaanjohtavaa markkinointia koska siinä ei ole kyllä mitään standardia itsessään. Wikipedia listaa ympäri maailmaa käytössä olevia raideleveyksiä, ja niitä on paljon.

Raideyhteys Suomesta Eurooppaan vaatisi siis joko erillistä kalustoa tai jatkuvaa telien vaihtamista. Toinen vaihtoehto olisi rakentaa uudestaan Viron rautatieverkko eurooppalaisella leveydellä ja luoda suomesta vaihtoyhteys Viroon. Viron junaradat ovat ns. ryssän tekosia- leveäraiteisiä ja huonossa kunnossa, joten uudellenrakennus on joka tapauksessa edessä.

Koska lentoliikenne on joka tapauksessa auringonlaskun ala, on Tallinnan rautatietunneli esimerkiksi muuttunut vuodessa haihattelusta ihan varteenotettavaksi vaihtoehdoksi. Itse kannatan kovasti raideliikenteen voimakasta lisäystä- yöjunalla pääsisi Helsingistä käytännössä yön yli melkein mihinkä tahansa päin Eurooppaa. Jos junan keskinormaali matkanopeus on 350 kilometriä tunnissa, herää 8 tunnin jälkeen yli 2500 kilometrin päästä- esimerkiksi Barcelonasta. 

Itseä jännittää lähinnä tässä Hollannin matkassa paluu- minulla on nimittäin takaisin tullessa vaihto Pariisissa. Eikä mikä tahansa vaihto, vaan Gare de l'Estiltä pitää vaihto Gare de Lyoniin. Mitähän siitäkin nyt sitten tulee?

perjantai 22. tammikuuta 2010

Kolme pientä ruokaa

Ensinnäkin toi BSTN-kurssi ja Lisp. Lisp on vähän niinkuin puolukkapuuro- kokkareista, vaikeasti määriteltävää, pahaa ja potkii vastaan mutta varmasti hyväksi minulle. Hyväksyn tämän ja ymmärrän että se nyt vaan on opeteltava, ja eikun härkää sarvesta. Minä olen niitä sähköpaimeneen kusijoita joiden on pakko kokeilla asiat itse ennen kuin niistä voi muodostaa jotain menttaalista mallia. Lispin tapauksessa tämä tarkoittaa jonkin Lisp- compilerin lataamista ja näiden asioiden opettelua itse. No, ainoa mäkille oleva lisp-pakki on ilmeisesti MCL, joka on ilmeisesti abandonwarea. Viimeisin vapaa stable-buildi tosin vaatii joko Motorolan* (!!!) tai G-sarjan prosessorit. Siis näitä turhan moderneja intel PC:itä, jotka tuli markkinoille 2006, ei tueta. Pitää kokeilla kääntää itse tai ajaa jonkun kuppaisen emulaattorin läpi. Voi kiesus, miten ne olettaa ihmisten oppivan näitä jos asioista voi harjoitella 1,5 tuntia viikossa?

Lisäksi Sedän koodausopetus tuntuu vähän perse edellä puuhun menemiseltä. Me ei olla vieläkään opeteltu tulostamaan lispissä hello worldiä tai antamaan tai asettamaan muuttujia tai pyytämään inputtia. Sen sijaan listoja voidaan periaatteessa pyöritellä jo miten päin tahansa. Ja kun tähän lisätään kielivaikeudet (sekä lispin että ranskan kanssa) niin esimerkiksi lispin ehtorakenne tuntuu todella hankalalta. Siis onko oikeasti niin että lisp ottaa else- polun if- funktion attribuuttina? Take the red pill, todellakin. Nojoo, se tietokoneista.

Het Brabants orkestin orkkapaikat tuli. Yllätys on varmaan se ettei ole mitän yllätyksiä- ekalla kierroksella Williamsin eka osa ilman kadenssia, Walkyria ja Mestarilaulajat, tokalla kiepillä Williamsin toinen osa, unkarilainen marssi, Prokan viitonen, Mahlerin ykkönen, Amerikkalainen pariisissa, Heldenleben ja jotain muuta perushuttua. Kiinostavaa katsoa ketä sinne tulee- veikkaisin että aika paljon saksalaisia. Yhtään hollantilaista tuubistia nimittäin en yrityksistä huolimatta muista. Ajattelin ihan silkkaa vittumaisuuttani näyttää nären munat kaikille ja voittaa paikan. Mutta puhettahan maailmaan riittää. Suosittelen mutten kaikille tuubisteille lataamaan Santa Cecilian orkkapaikkapaketin (PDF) ja opettelemaan ne. Lista on aika hyvä siitä mitä nyt vaan koskaan voi tulla pruuveissa vastaan.

Nyt kun nuo Brabantin orkkapaikat tuli olo tuntuu itseasiassa aika helpottuneelta. En tiedä miten kaikkki muut valmistautuvat pruuveihin, mutta minä ainakin soitan helvetisti. Ihan liikaa, mikäli katsotaan hyötysuhdetta. Ennen orkkapaikkoja pitää vain arvailla mitä kysytään- sitten kun lista ja kopiot tulee niin tietää mitä pitää treenata. Minuna aniankin helpotaa. Onneksi nuo pruuvit on kuukauden päästä. Olen nimittäin elänyt aika viulistimaista elämää ja herännyt joka aamu melkein tosia iakaisin harjoittelemaan ja harjotellut päivässä paljon. En tajua miten joku jaksaa moista tahtia kymmeniä vuosia. Kuukausi nyt menee, mutta ei kyllä yhtään sen enempää. Ei. yhtään. enempää.

Tinnitus pn palannut. En keksi mitään elimellistä syytä miksi näin, joten vittumaisen vinkunan täytyy johtua ressistä, jonka täytyy johtua näistä tulevista pruuveista. Onneksi enää kuukausi täytyy kestää tätä. Teille jotka ette tiedä niin tinnitus on korvan virheaistimus mikä lähetetään kuulosignaalina eteenpäin. Siis aivot luulevat korvan kuulevan jotain. Korvahan ei kuule mitään, korvassa on ainoastaan vaurio äänten aistimisen kanssa ja siellä on tavallaan jäänyt johtoja oikkariin. Mutta lopputuloksena on huomattavan ärsyttävä kuloaistimus. Se voi olla oikeastaan mitä vain- jotkut ovat kertoneet kosken pauhusta, toisilla soi puhelin koko ajan. Joillain on siniaaltoinen piippaus tietyll ätajuusalueella. Minulla on luojan kiitos vaikeasti määriteltävä melukenttä kuulokynnyksen ylärajoilla. Ei siis mitään suoraa ääntä, vaa nenemmänkin alue jossa ei voi määritellä ääntä siinä mielessä kuin me se tunnetaan koska se koko alue on lumisadetta. No, yrittäkää itse selittää jotain kuuloaistimiusta sanoilla niin ymmärrätte miten hankalaa se on.

Minulla tämä kaikki on luulatavasti alkanut musiikkiharrastuksen alkuaikoina Pirkanmaan Musiikkiopiston junioripuhallinorkesterista. Ja nimenomaan kolmostrumettisektiosta, joka on suoraan rumpusetin edessä. Harjoituksissa nimittäin ei desibeleissä säästelty, vaikka musiikillinen loppuratkaisu jätti aina hieman toivomisen varaa. Toinen mahdollisuus on korvatulehduskierre, jonka sairastin lapsena. Vasta viime aikoina on alettu selvittämään yhteyttä useiden korvatulehdusten ja tinnitusten välillä, ja sellainen on kyetty osoittamaan. Tietysti täysin akateemista on tietysti miettiä mistä tinnitus on lähtenyt, koska sille ei ole parannuskeinoa.

Nykyään on tietysti tilanne toinen- entinen työnantajani teetti minule Elacin- korvatulpat ja osaan varoa tilanteita joissa vahinkoa kuullolle saattaisi tulla. Ja koska tämä "kohina" on ollut minulla niin kauan kuin muistan, että minulla on ollut aikaa sopeutua ja tilanne ei häiritse minua juurikaan.  Mutta se on kuin luuvalo tai kihti toisille- on parempia ja huonompia aikoja. Minulla tinnitus tulee aina selvemmin esiin kun ressi vaivaa tai unirytmi on mennyt vituilleen. Se on itseasiassa ihan hyvä- minä kuulen suoran indikaattorin että nyt pitää tehdä jotain. Jotkut ihmiset ymmärtävät vasta viime hetkillä hellittää koska kroppa ei anna tarpeeksi merkkejä. Ovat raukat liian hyvässä kunnossa.




*Apple siirtyi Motorolan prosessoreista IBM:n 1990-luvun alkupuolella. Se, että lisp-compilerissa on tuki vielä 68k- prosessoreille mutta ei Inteleille kertoo Lispist aika paljon. Koska Lisp on niin symbolinen kieli, epäilen etttä se on hyvin alhaisen tason kieli järjestelmäinteraktiossa ja siksi suhtaudun skeptisesti sen ajamiseen emulattoreiden läpi. Ei sillä että olisin kokeillut asiaa, pois se minusta.

Median muodot

Oikeastaan Xkcd tiivisti kaiken sen minkä aioin kirjoitaa. Näitä minun kirjoittamiani tekstejä ei ole tarkoitettu ääneen luettavaksi. Jos tekisin kuunnelmia kirjoittaisin varmasti eri tavalla. Vaikka yleisö (tai kirjoittamisen kohde) ja kirjoittaja pysyisivät samana, tyylilaji ratkaisee minkälaisen muodon teksti saa.

Pohdin tätä asiaa metrossa kuunnellessani podcastina tullutta aikakauslehtikatsausta. En oiekastaan tiedä miksi olen tilannut aikakauslehtikatsauksen ja lehtikatsauksen. Teille jotka ette näitä tunne- toimittaja poimii viikon varrelta 'tärkeinä' tai 'osuvina' pitämiään artikkeleita ja lukee nämä sitten ääneen radiossa.

Näistä itse pidän enemmän mielipidelehtikatsauksesta. Mielipidelehtikatsaukseen pääsee yleensä viikkolehtien vasemmalla kädellä kirjoitettuja juttuja, joiden ajatusta ei ole viitsitty terävöittää tarpeeksi. Ammattikirjoittaja on urakoinut pääkirjoituksen, kolumnin, alanurkan ja luottaa siihen että se nyt ymmärretään suunnilleen oikein- tai jos ei ymmärretä niin ketään ei kiinnosta. Näin itseasiassa suurelta osin tapahtuukin, jos jutut vain luetaan. Jos pointti on vaikeaselkoinen tai se puuttuu, lukija ei edes lue juttua loppuun vaan siirtyy neutraalisti seuraavalle sivulle. Mutta herrajumala jos ne luetaan ääneen.

Toimittaja Tiina Lundbergilla on pettämätön vainu bongata tämä vähäosaisempi tekstisaasta ja lukea se ääneen radiossa. Lundberg on korrekti Ylen toimittaja joka ei avoimesti vittuile tai solvaa, mutta alakoulumaisen selvästä artikulaatiosta ja liiotelluista puhemaneereista johtuen lopputulos on yleensä typeryydessään fyysistä pahoinvointia aiheuttava. Tekstien sisällöllinen onttous, sisäinen inkoherenssi ja typerä muotoilu pääsevät uusiin sfääreihin kun nämä jutut luetaan hitaasti ja huolellisesti, selkeästi artikuloiden läpi. Suosittelen!

sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Ranskalainen orkesterikulttuuri

Bordeauxin orkesteriin hakevat bassopasunistia. Bordeauxin orkesteri on yksi Ranskan hienoimmista orkstereista- ihan oikeasti kova bändi. Ja mitä koesoitossa pitää sitten soittaa? Ekalla kierroksella Lebedevin konsertto. Tokalla kierroksella Bozzan New Orleans. Ja sitten kolmannella kierroksella orkkapaikkoja.

Ei tulle yllätyksenä kenellekään että sinne viimeiselle kierrokselle pääsee sitten niitä ihmisiä, jotka ovat oman soittimensa solisteja ja soolosoittajia, jos kaksi ensimmäsitä kierrosta mittaa pelkästään soolosoittamisen taitoa. Vikalla kierroksella sitten ilmeisesti toivotaan että joukossa on joku joka osaa sekä timanttisen soolosoiton että raudanlujan orkesteriosaamisen.

Bordeauxin orkesterin kyseen ollessa on luultavaa että niitä ihmemiehiä on siellä vikalla kierroksella, mutta jokaista lippulaivaorkesteria kohti on 20 maakuntaorkesteria, jotka koostuvat 80 solistista, ja jotka kuulostavatkin ihan siltä. 

perjantai 15. tammikuuta 2010

Budapest Festival Orchestra, Iván Fischer ja Petra Lang

Kuinka moni teistä tietää, että Wagnerin tuotantoon kuuluu muutakin kuin 20 tuntia laulettua salkkarin ja sormusten herran yhdistelmää? Herralla on myös orkesterikappaleita, pianosonaatteja, laulusarjoja ja jopa sinfonia.

Syy, miksi edellä mainittu mestari oli täällä käymässä oli se, että Budapest Festival Orchestran kiertueen viimeinen etappi oli Lyonissa. Itse en tiennyt koko konsertista ennen kuin tänään. Ja sali lieni loppuunmyyty. Baszinka järjesti kuitenkin ystävällisesti minulle lipun konserttiin ja sain itseasiassa helvetin hyvän paikan ykkösparven keskeltä ekalta riviltä. Ranskalaisten tiedottaminen taas oli parhaimmillaan.

Ohjelmistovalinnat olivat mielenkiintoisia. Orkesteri soitti Wagnerin Siegfried- idyllin ja laulusarjan Viisi sävelrunoa naisäänelle pianosäestyksellä Mathilde Wesendonckin teksteihin. Varsin proosallinen nimi, eikö?

Siegfried-idylli on avausnumerona petollinsen salakavala. Vaikka se on muodoltaan kelpo kappale perinteiseksi orkesterialkusoitoksi, se on kaukana sellaisesta harmittomasta lämmittelynumerosta jollaisena sitä voi erehtyä pitämään. BFO on tottunut soittamaan yhdessä mutta aliarvioi kovasti Wagnerin vaikeuden. Orkesteri soitti yksinkertaisesti alussa aivan liian kovaa, mikä kostautui äänimaailman elementoitumisena ja jopa vireongelmina. Fischerin johtamistyyli on aika kulmikas, mikä ei ainakaan auta bändiä.

Saundimaailma tasoittui loppua kohti, mutta sellaista melkein pornografista hehkua minkä Siegfried- idylli ansaitsee, ei päässyt syntymään kuin hetkittäin. Myöhäisromanttista soundia orkesteri haki forseeraamalla ja värittämällä huippupaikkoja turvallisesti mutta yllätyksettömästi.

Mutta oikeastaan illan paras numero oli tuo laulusarja. En ole koskaan kuullut Petra Langista ja häpeän sitä kovasti. Eukko tuli näyttämään niinsanotusti närhen munat ja onnistui täydellisesti. Vaikka Lang onkin ilmeiseti leimallisesti wagner-mezzo, hän otti äärimmäisen lied-mäisen lähestymistavan laulusarjaan. Kontrasti wagneriaanisen orkesterin ja saksalaiseen lied-perinteeseen nojaavan laulusolistin välillä oli lumoava.

Viisiosaisen laulusarjan ensimmäisessä numerossa mopo meinasi kerran karata käsistä ja kontrolli pettää, mutta laulaja sai nopeasti korjattua tilanteen. Orkesteri ja kapellimestari rauhoittuivat selvästi ja musiikin linjakkuus nousi täysin eri lukemiin kuin Siegfried-idyllissä.

Orkestrointi on tehty vaihtelevasti- vesivärisistä instrumenttisooloista hurjiin tuttipaikkoihin. Niissä kohdin missä wagneriaaninen orkestraatio peittää laulun, Lang antoi orkesterin mennä menojaan eikä lähtenyt ajamaan kilpaa. Lied-lähestymistapa toi huomattavan paljon eloa ja tunteikkuutta orkesterin ja solistin väliseen vuorovaikutukseen. Laulusarjan dramaturgia vaatii selvästi vuorottelua ja dynaamisia vaihteluita. Fischer sai kaivettua orkesterista fantastisia uusia sävyjä.

Saattaa olla, että sarja oli Langin äänelle hitusen matala. Langin mezzosopraano oli jumalaisen kaunis eikä missään kohtaa pakotetun kuuloinen, mutta matalassa rekisterissä ehkä aavistuksen liian kapoisa. Mutta kun niitä matalia ääniä ei rupea sieltä repimään ja työntämään niin tämä ei kyllä juuri haitannut.

Yksi asia on muuten huomautettava- Lang seisoi kädet sivuilla, paikallaan ja lauloi. Ja yleisö kuunteli. Lang ei kokenut tarpeelliseksi tehdä taidetta tanssiesityksellä lisää tulkintaa. Joissain suomalaisissa orkestereissa on joskus häirinnyt varsinkin klarinettisektiossa esiintyvä tanssitauti- soinnun kvintti saattaa saada klarinetistin niin taiteelliseksi, että tuoli ja tila ei tahdo riittää kun musiikillinen ilmaisu tuodaan soitinta heiluttamalla julki. Lang näytti että tämä ei ole tarpeen. Riittää kun kommunikoi musiikilla ja jättää tanssimisen ammattitanssijoille.

Päänumerona oli Petruska. Mitä tähän möhkäleeseen nyt sanoisi. Voi olla että bändin tietty raakuus ja kulmikkuus johtuu siitä että ne on soittaneet Petruskaa 10 konserttia. Petruska oli sitten raaka. Ihan niin raaka kuin sen toivookin olevan. Se oli alkuvoimainen ja palava ja ennenkaikkea jatkuvasti yhdessä. Bändi soitti kuin yksi soittaja- ihan justiin niinkuin orkesterikonserteissa parhaimmillan on kun bändi innostuu.

Petruskasta on paha nostaa esille mitään yksilösuorituksia koska biisi on niin täynnä virtuoosista kamaa kaikille. Petruska taitaa olla ainoita biisejä joista on koesoittopaikkoja joka ainoassa stemmassa. Ja kaikki meni niin hyvin että sitä vain katsoi suu auki ja mietti että mahtaako tuo olla tottakaan.

Ranskalaisesta yleisöstä on muuten sanottava pari sanaa. Ensinnäkin konsertit alkavat täällä 20:30. Ja tänään oltiin ulkona klo 23. Syksyllä Mahlerin 6 sinfonia oli kuulemma loppunut puoli 12. Kätevää kun viimeinen metro on mennyt ja ratikat ei enää kulje. Jopa minulle teki tämä päivä tiukkaa- tosin minä olen elänyt kiltin pojan elämää ja ollut joka päivä (!) puoli yhdeksältä konservatoriolla.

No, konserttiyskijät oli kovasti paikalla. Ranskalaisilla ei ole minkäänlaisia käytöstapoja mitä tulee muiden ihmisten suhteen, ja tämä tulee ilmi tässäkin asiassa. Suomessa en muista koska joku olisi niistänyt nenää konsertin aikana. Täällä sekin oli mahdollista. Toisaalta kovasti ihmiset flunssansa unohtivat kun Lang alkoi laulaa. Toinen asia on että väliajalla ei ole tapana mennä mihinkään, vaan salissa alkavat kiertää tuotemyyjät jotka myy korista suklaapatukoita ja pastilliaskeja. Ja Petruskan viimeinen sointu huipentui kännykän ääneen. Vittumaisena miehenä tunnettu Fischer piti viimeistä ääntä niin pitkään että puhelin oli saatu sammutettua. Yleisökasvatusta tämäkin.

Kyllä näitä mestareita riittää

Tällä kertaa vuorossa oli taas yksi unkarilainen sankari- nimittäin Jozsef Bazsinska. Miksi noitten unkarilaisten nimet ei voi olla mitenkään ihmismäisiä. No anyways, Culbertsonin vanha oppilas Bazsinska on mun mielestä vielä kovempi äijä kuin Zentpali. Bazsinksan piti pitää mestarikurssi, mutta arvaatteko mitä tapahtui? Josezf lähti lounaalle mestarin kanssa. Ja arvaatteko mitä sitten tapahtui? Ei mitään, koska lounas kesti 5 tuntia. Mestarikurssi jäi, ja äijä piti vain pienen lämmittelytyöpajan ja demonstraation tuubaluokalle.

Sikäli ironista että Mel oli hinkannut kaikkien biisit putikuntoon kun niitä sitten Bazsinkskalle soitettaisiin. No ei niistä sitten mitään soitettu. Mutta nyt minä olen kuullut millainen on tuuban äärirekisteri- Baszinska nimittäin tempaisi subkontra-dissän C-tuubasta ja vielä hienolla saundilla. Siis melkein puolitoista oktaavia pianon matalimman koskettimen alle. Taajuus on kutakuinkin 19.4 Hz ja ääni on varmasti viimeinen minkä tajuaa vielä auditiiviseksi informaatioksi. toisessa ääripäässä oli sitten soiva kaksiviivaninen A. Eli kevyt kuuden oktaavin rekisteri. Ja muukin soitto kulki aika mallikkaasti äijällä.

Mestarilla on mestarin työtavat, mutta aina välillä on pieniä vaikeuksia ymmärtää pointteja noissa sen touhuissa. Esimerkiksi ennen joulua se oli löytänyt jostain musiikkikaupan alelaarista play along- sellovihkoja elokuvateemoista. Siis niitä missä on CD-levyllä kornit taustat ilman sooloa. Sitten se tuli silmät kiiluen ja pisti koko luokan soittamaan näitä- yhdessä. Sitten 6 tuuba ja 5 baritonia jyristeli Amelien tunnaria, Gladidaattorin tunnaria ja Mission Impossiblen tunnaria siihen malliin että lamput meinaa irrota katosta. Ja se vihko soitettiin kokonaan läpi, eli 12 biisiä. Oli muuten vähän ns. turpa ruvella sen jälkeen. Sellomateriaali kun kulkee aika korkealla.

Eilen se sai jonkun vision Pendereckin Capricciosta ja metodi oli taas sama- neljä tuubistia soittaa Capricciota läpi helvetin hitaasti. No- tempoon 80 se on aivan tappokamaa ensimmäisen sivun jälkeen. Yllättävän hyvin se sai noita pointtejaan välitettyä vaikka siitä oli herkkyys ja taide kaukana kun 4 tuubaa soittaa yhtä aikaa niitä äärirekisteripaikkoja taitteissa. Silti toivoisin ehkä enemmän yksitysitunteja.

Arnaud on tokeentunut sen verran että on tullut takaisin töihin. Harmi sinänsä, sillä minä tykkäsin Stéphanesta itseasiassa enemmän. Arnaud on niin saamarin esoteerinen ja taiteellinen ja jossain ihan toisessa maailmassa- puhumattakaan että se tunneilla istuu pianon taakse ja mutisee niitä outoja juttujaan sieltä, kaukana kaikista. Stéphane soitti malliksi, antoi käytännön vinkkejä, istui vieressä ja korjasi aina virheen. Viimeisimpänä soitin Mestarilaulajien tuubasooloa Arnaudille ja se alkoi puhumaan punaisista autoista ja vahinkoilmoituskaavakkeesta. Ja tämä ei ollut mikään luullunymmärtämisongelma, ei sen maailmaan pääse muutkaan sisälle.

Yritän järjestää Tim Buzbeetä tänne pitämään mestarikurssia. Toivottavasti onnistuu- en kyllä usko koska jos tuubistin mestarikurssin järjestäminen akatemiaan ei onnistu niin täälläkin ne mahdollisuudet ovat heikot, ja täällä sentään otetaan tuubansoitto vakavasti ja yhtenä musiikin lajina, toisin kuin Akatemiassa.

keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Lisp on kuollut, eläköön Lisp!

Tietokoneaiheinen artikkeli. Jos aristaa, jätä väliin.

Aina välillä sitä törmää sellaisiin asioihin, joiden luulee jotka pitkän aikaa takaperin ekspiroituneen ja poistuneen tästä maailmasta. Yksi näistä on Mel Culbertson joka luojan kiitos on vielä maailmassa (ja tulee muuten huomenna taas töihin) ja toinen on Lisp- ohjelmointikieli. Lisp on julkaistu 1958 eli samana vuonna kuin Mitro Repo ja Michael Jackson- samana vuonna kun Kekkonen piti ensimmäisen uudenvuoden puheensa televisiossa, Nikita Hrutsevista tuli Neuvostoliiton pääsihteeri ja säännöllinen lentomatkailu Atlantin yli aloitettiin. Reikäkorteista oli jo luovuttu 8 -tuumaisten levykkeiden hyväski. Niinsanotut lerput eli 5.25 tuuman levykkeet muuten tulivat vasta 1974. Tietokoneiden näyttöinä käytettiin kiviä heitteleviä pikkukiinalaisia. Että näin vanha kieli on Lisp.

Lisp on siis ohjelmointikielien Emacs. Lisp ei oikeastaan ole yhtään mitään- se on symbolinen ohjelmakieli joka käyttäjän täytyy ensin itse kirjoittaa ennen kuin sitä voi käyttää- ja käytettävyydeltän Lispin kääntäjän jälkeen Brainfuck tuntuu html- koodin kirjoittamiselta. Perimätiedon mukaan Jumala kirjoitti maailman Lispillä.

No, jostain syystä BSTN-kurssilla tuhatkaunon oli taas korvannut lihava setä joka tällä kertaa opetti lispin käyttöä. Itselle ohjelmointi on ehkä niukin naukin tuttua- saatan hätätilanteesssa kirjoittaa jokusen simppelin unix-scriptin tai todellisessa tarpeessa PHP:tä. Tiedän suunnilleen miten ohjelmointikielet toimii. Paitsi Lisp.

Lispissä ei ole mitään nykyisten ohjelmointikielten turhuuksia (kuten if-then-else- rakenteita tai järkevä syntaksia (no syntaksia ylipäätään(ei varmasti löydy (sen sijaan sulkeita on tarpeeksi, (ja syntaksin voi kirjoittaa itse))))) ja se käsittelee dataa pelkästään listoina joita verrataan toisiinsa. Siis pelkästään. Listoina. Joita verrataan. Toisiinsa. Ihan tajutonta.

Setä oli tosiaan kirjoittanut Lispinsä itse- ja kaikki funktiot oli tietysti ranskaksi. Lispin sisäänrakennetut funktiot on jo itsessään informatiivisesti nimettyjä (', car, cdr, caddr, cddr, cons jne jne.) ja kun tähän lisätään ranskalaiset terminologiat niin oli sellainen bstn- tunti että asiasta, josta minun olisi pitänyt tietää vähän tavallista enemmän (tietokoneohjlemointi) ei tullut yhtään mitään tolkkua. Anekdoottina muuten- lispin komentotulkista ei tule muuta vastausta kuin sinne kirjoitettuja funktiotuloksia tai T tai NIL. T on siis TRUE ja NIL on siis false. Mitään muuta dataa ei vehkeestä taida ilman mustaa tiedettä ja vuohien uhraamista saada irti.

Ilmeisesti Lispiä käytetään tulevaisuudessa murskaamaan numeroita. Lisp on kuulemma tosi hyvä boolen algoritmien jäystämisessä. Voinee olla. Itseasiassa sen olisi parempi olla, koska mitään järkeä siinä ei kyllä noin ohjelmointikielen ominaisuudessa ollut. Vähän jännittää mihin setä oikein aikoo mennä tämän Lisp- hulluttelun kanssa. Jotenkin olettaisin että se liittyy musiikiin ja toivoisin että se olisi kovin, kovin lyhytaikaista.

lauantai 9. tammikuuta 2010

Lunta

Eilen jo kerroinkin että täällä on satanut lunta. Tilanne muuttui katastrofaaliseksi tänään, sillä lunta satoi lisää. Ilmeisesti yhden lumisateen sulamista voidaan odottaa, mutta toinen laittoi ns. kupin nurin. Siis mitä tapahtui?

Iltapäivällä satoi muutaman tunnin lunta kunnolla ja nyt illalla sillai maltillisemmin. Itse kävelin koululta kotiin ihan huvin vuoksi joten mistään lumimyrskystä ei todellakaan ole kysymys, ihan vaan normaalista räntäsateesta. Lämpötila on -1°C ja tuulta ei oikeastaan ole. Lunta on nyt maassa noin 6-7 senttiä.

Mitkä tästä ovat seuraukset? Lyonin lentokenttä on laitettu kiinni, Lyonin ohittavia moottoriteitä ei saa ajaa rekoilla, liikennelaitos on lopettanut kaiken pintaliikenteen (metrot kulkevat), alkuviikko on julistettu kaikille vapaaksi (töihin ei saa mennä) ja mummot menee kuuppeluijaa auraamattomilla jalkakäytävillä ja suurin osa porukasta hortoilee autojen seassa koska siellä pääsee kulkemaan. Minuahan kalossillisena ihmisenä sohjo jalkakäytävällä ei haittaa.

Anteeksi nyt, mutta mitä vittua? Olen yrittänyt välttää kaikkia itseäni ja muita koskevia kulttuurillisia stereotypioita, mutta on se nyt jumalauta kumma kun tuntuu ettei kukaan ole koskaan lunta nähnytkään. Siis miten jollekulle tulee mieleen laittaa esimerkiksi lentokenttä kiinni muutaman sohjosentin takia? Tämä on kuitenkin kaupunki joka on tunnin-parin ajomatkan päässä alpeilta jossa käsittääkseni on lunta. Eikä lumi nyt näillekään voi olla ihan tuntematonta.

Täällä kaikista suosituin lumen- ja liukkaudenestokeino on kevään odottaminen. Toiseksi suosituin on suolan kaataminen lumen päälle ja jo edellä mainittu sohjon laappaaminen naapurin tontille. Ei täällä tietysti kannata pitää varastossa kauheaa määrää lumiauroja mutta jos jokaiseen suola-autoon laittaisi lumikolan niin päästäisiin jo pitkälle. Ja sitä en kyllä tajua että miten voi lentokentältä loppua lumiaurat siihen malliin että koko kenttä pitää pistää kiinni? Ymmärrän että jos vain toinen pidettäisiin auki mutta tämä menee kyllä jo vähän kohtuuttomuuksiin.

Älkää nyt ymmärtäkö tätä väärin, minusta on kiva kun sataa lunta jo lumen itseisarvon takia. Lumi on kaunista ja valkoista. Toiseksi konsalla on mukavasti tilaa kun ihmiset pysyvät kotona. Pesulassa tuntemattomilla on jutun aihetta kun aina voi taivastella säätä. Jos joku on joskus lukenut Canal Granden niin välillä minusta tuntuu siltä insinööriltä joka yrittää vimmaisesti muuttaa asioita. Sitä kyllä yritän välttää.

perjantai 8. tammikuuta 2010

Kalossit ja kuumavesipullo

Paljon on vettä virranut Rhônessa siitä kun viimeksi kirjoitin. Oli nähkääs joululoma, ja minä Suomessa. Oli kuva nähdä pitkästä aikaa sukulaisia ja ystäviä. Kiitos kaikille joita tapasin ja anteeksi niiltä, joita en ehtinyt tavata. En ottanut ressiä ihmisten tapaamisesta, en tehnyt listoja keitä pitää nähdä vaan katsoin mitä tapahtuu.

Joulu meni normaaliin tapaansa, niinkuin pitääkin. Kotona syötiin hyvin ja kävin jopa hiihtämässä. Ihan oikeasti. Ilmeisesti koulun liikuntakasvatus on kohdaltani epäonnistunut, koska johonkin aivojen takakoloon on jäänyt jotain mikä nauttii liikunnasta.

Takaisintulomatka oli aavistuksen tavallista mielenkiintoisempi. Mikään firma ei lennä suoraan Helsingistä Lyoniin, vaan matkat kulkevat joko Frankfurtin tai Münchenin kautta, niin tälläkin kertaa. Lentokone tuli Helsinkiin myöhässä, jonka seurauksena se myös lähti myöhässä. Kääntöajat on todellakin karsittu nollaan. Nå, Müncheniin tultiin siis melkein tunti myöhässä. Tämän seurauksena vaihtolento Lyoniin oli jo ehtinyt lähteä. Olin ainoa Lyoniin vaihtava niin eivät viitsineet pidätellä sitä konetta. Muutamaa muuta toppuuttelivat.

Menin suoraan transfer check-inniin hakemaan uutta boardingpassia. Tässä kohtaa tyttö kertoi että minut on rebookattu kello 21 lähtevään koneeseen. Ja kello oli siis kaksi iltapäivällä. Tässä kohtaa melkein paloi käämi ja aloitin kärttyilyn. Kerroin että NokiaSiemens Networks ei varmasti katso hyvällä tällaista kikkailua ja yhteistyötä varmasti täytyy harkita. Huomatkaa että tässä kohtaa minulla oli musta pitkä villakangastakki, asiantuntijasalkku ja hattu ja valkoinen kaulahuivi. Kärttyilystä johtuen tai siitä huolimatta tyttö kertoi että Zürichin kone on juuri lähdössä ja jos pääsen kahdessa minuutissa portille, ehdin Zurichin kautta Lyonin koneeseen. Näin tehtiin ja Minä Zurichiin.

Sveitsi ei kuulu EU:hun joten turvatarkastus tehdään uudestaan koska olen lähdössä EU-alueen ulkopuolelta EU-alueelle. No, mikään ei ole niin riemullista kuin seistä turvatarkastusjonossa kun lennon boordaus on jo alkanut, varsinkin kun on kentällä jossa ei ole koskaan käynyt eikä tiedä kuinka kaukana asiat ovat. No, ehdin nippa nappa Helvetica- yhtiön Fokkeriin Lyoniin. Jännästi nimnneet lentoyhtiön fontin mukaan.

Noista lentokoneista- Fokker 100:ssa kannattaa yrittää saada paikka riviltä 11, joka on hätäuloskäyntirivi. Airbus A320: koneissa taasen rivi 20 on invapaikkoja, eli enemmän jalkatilaa mutta matkatavaroita saa pitää missä haluaa. Lyoniin tultiin loppujen lopuksi vain pari tuntia myöhässä. Kaikista uskomattominta oli se, että matkalaukku seurasi koko ajan minua. En käsitä millä helvetillä Munchenin kentällä olivat ehtineet työntää mun laukun siihen Zurichin koneeseen koska siitä kun mun bookattiin sinne siihen kun portti meni kiinni oli 4 minuuttia. Aivan totaalisen uskomatonta. Lyonissa menin suoraan tekemään claimia ja täti katsoi minua ja kertoi että odota nyt, kyllä se on Zurichista tullut.



Mutta mistä otsikon mukaiset kalossit ja kuumavesipullo? Täällä on nyt kylmä ja sataa räntää. Kalossit on aivan täysin välttämättömät kun kyntää täällä sohjossa. Lunta hallitaan täällä kaatamalla sen päälle suolaa ja odottamalla sen sulamista. Toinen metodi on ottaa ns. laappa (siis se kumitelainen työkalu millä suomalaisissa väärinrakennettuissa vessoissa työnnelläään vettä viemäriin) ja työntää sillä sohjoa naapurin puolelle. Jokaisen kaupan edessä on puoliympyrän muotoinen laapattu alue.

Kuumavesipuollon sain mummolta ja se on kullanarvoinen koska täällä on kylmä. Siis tosi kylmä nyt. Kolmen poissaoloviikon aikana tännekin on tullut oikea talvi ja kämpän vetoisuusongelmat ovat nyt korostuneet. Kuuma petikaveri auttaa pitämään lämmön oikealla paikalla.