Sibelius-Akatemia pintaa syvemmältä

Tämä kirjoitus on julkaistu lyyra.fi -verkkoportaalissa

Pyysivät kirjoittamaan jotain Sibelius-Akatemiasta. Sillai raflaavasti, ettei mitään pönötystä. No sehän minulta, Suomen ainoalta 27-vuotiaalta sedältä, käy kuin boogie. Itse luen kaikenlaisen pönöttämisen ja tärkeän ihmisen leikkimisen rakkaaksi harrastuksekseni. Kirjoita tässä nyt sitten ilman pönötystä. No, yritetään.

Jokainen jonka ÄO ylittää ruumiinlämmön varmasti löytää kaiken tarvittavan faktan akatemiasta alle minuutissa, siitä samasta internetistä jota sä luet just nyt. Turha kai niitä on kerrata. No, jos vähän kuitenkin.

Akatemia on Suomen suurin ja yksi Euroopan suurimmista musiikkikorkeakouluista, Akatemian oman mainosmateriaalin mukaan. Paradoksaalisesti Akatemian pienuus ja elinkelvottomuus on myös yksi tärkeä syy uuden taideyliopiston perustamiseen. Opiskelin muuten vuoden Ranskassa, Lyonissa. Käänsin kertaalleen tämän Akatemian mainoslauseen ranskaksi, ja ranskalaisilla ystävilläni tuli maitokahvia nenästä kun niitä nauratti niin kovasti. Vaikka nyt olisikin musiikkitehdas, niin ei sitä nyt oikeasti tarvitse ainakaan mainokseksi laittaa. Tuolla etelässä päin valtava suuruus on yksiselitteisesti negatiivinen asia.

Olihan niitä eroja muitakin. Sellainen musiikillisen moniosaamisen ajatus, jota Akatemiassa hellitään, on tuolla ulkomailla aika vieras. Lyonin kansalliskonservatoriossa ei todellakaan ollut sijaa  jatsin, kansanmusiikin tai musiikkiteknologian linjalle. No, tämän lisäksi kaikenlaisen kevyen musiikin soittaminen oli sanattomalla sopimuksella konservatorion tiloissa kielletty. Soittakoon muualla sitä profaania musiikkiaan. Kyllähän tuota klassisen musiikin rypistelyä vuoden jaksoin, mutta Akatemialle on kyllä kiva tulla senkin takia, että saa oikein luvan ja opintopisteiden kanssa soittaa kaikenlaista sekoilua.

Ja oikein veronmaksajien rahoilla. Teidän jokaisen rahoilla. Tehkää ite parempi jos ei kelpaa. Oli hesarissa muistaakseni juttua siitä, mitä maisteri maksaa. Halvimmalla sai vaasalaisia yhteiskuntatieteiden maistereita, kovinta hintaa joutui maksamaan teatteritieteilijöistä. Vaasalaisista en tiedä mutta Teakin porukka on kyllä niin mukavaa, että on se sen arvoista. Ja sit lisäksi saattaa tuntea jonkun joka pääsee joskus telkkariin. Todennäköisesti se pääsee kuitenkin vain Milenkaan tai KOM- ravintolaan, mutta ei Onnelaan.

Mutta asiaan, asiaan. Akatemian koulutus on sekin melko helvetin kallista, paitsi just sulle. Suurin osa Akatemian opetuksesta on yksityisopetusta. Se se vasta on niin kallista että naurattaa. Viisi ja puoli vuotta, kerran viikossa tapaat opettajasi puolitoista tuntia viikossa. Vain sinä ja se. Tämä on muuten aika erikoinen malli muutenkin. Maailmalla ollessani tällaisia yksityistunteja ei oikein ole, vaan koko luokka soitti yhdessä. Molemmissa malleissa on hyvät ja huonot puolensa.

Toinen homma oli noiden orkestereiden kanssa. Jos haluatte kuulla oikein maailmanluokan orkestereita, niin menkää Finladia-talolle. Tai tulevaisuudessa musiikkitalolle. Suomalainen orkesterikulttuuri ja orkesterit on niin vahvoja, että ne pesee lattiaa Ranskan ykkösorkestereilla. Orkesterikulttuuri kuuluu täällä päin soittajien koulutuksen ruisleipään. Jokainen akatemialainen saa (tai joutuu, näkökulmasta riippuen) soittaa jonkun Tosi Kovan Jätkän johtamassa orkesterissa kerran vuodessa. Ehkä. Ranskassa taas orkesterisoitto oli todella ylenkatsottua ja kaikki kouluttautuivat solisteiksi. Mikä on ääreisjärkevää. Tuubaluokalla on 12 äijää jotka haluavat tuubasolisteiksi. Että onnea uravalinnalle. Tuubisti joka saa töitä on jo onnekas äijä, ja 12 tuubasolistia maailmassa kuulostaa katastrofaaliselta.

Yleensä kirjoittaessa tietää yleisönsä. Ei tässä tapauksessa, joutuu lentämään sokkona. Mitähän te nyt sitten haluaisitte tietää? Minä olen viihtynyt tuossa Suomen suurimmassa ja yhdessä Euroopan suurimmista musiikkikorkeakouluista melko hyvin. Itse olen ollut hyvin skeptinen taideyliopistojen suhteen. Kun tiedeyliopistojen toimintamalleja aletaan väkisin änkemään enemmän tai vähemmän ammattikouluja muistuttaviin instituutioihin, jälki voi olla pahaa. Akatemiassa on arvioitu että yliopistostatuksen hyvät puolet voittavat älyttömien hallintorakenteiden huonot puolet. Näinpä se varmaan on. En tiedä. Suurin osa euroopan musiikkikorkeakouluista on jatkanut ylpeästi korkeakouluina ja syöneet bolognese- prosessista vain lihapullat kastikkeesta. Muutenkin meidän oma opetusministeriömme tuntuu olevan ainoa joka ottaa vakavasti kaiken hulluttelun lähtien opintopisteistä ja päättyen AHOTT- prosesseihin. Kukaan ei ollut Lyonin konservatoriossa kuullutkaan opintopisteistä.

Eikä kyllä hopsistakaan. Siellä henkilökohtainen opintosuunnitelma tuli postissa kotiin. Sitä sitten sai seurata tai olla seuraamatta, mikä sitten tarkoitti fuduja konservatoriolta. Luonnollisesti oppilaalta ei pahemmin kyselty mitä koservatoriossa haluttiin opiskella. Sen hallinto tiesi paljon, paljon paremmin. Itse kyllä kannatan tätä pullamössöistä Suomen mallia enemmän. Mutta kukin miten haluaa.

Miten mikään ei selvinnyt

Tällä viikolla piti alkaa opetus. Opetuskin tavallaan alkoi, ja tällä viikolla piti myös selvitä yleisten aineiden tilanne ja kaikki muu. Vaikka tuosta Akatemian opinto-ohjauskatastrofista on jo paljon sanottu, täytyy sanoa että voimattomuuden tunne täytti minut tänään. Viimeksi olen kokenut vastaavan akatemialaisena fuksina, kun systeemistä ei saanut mitään selvää eikä keneltäkään apua.

Kaikki me täytimme erasmus- hakupapereihin sellaisen suuntaa-antavan hopsin. Sen tekeminen oli ilman opinto-opasta hyvin summittaista, joten minäkin kirjoitin niihin papereihin mitä nyt mieleen tuli. Itse olin kirjoittanut sinne musiikkiteknologiaa, ranskan kieltä, kamarimusiikkia, orkseteria tms. No- opintoasiainpäällikkö piti näitä hopseja sitovina ja ymmärsi että meidän yliopisto haluaa meidän tekevän näitä. Tämä siis siitä paperista, jonka itse kirjoitin. Tämän lisäksi kenellekkään meistä ei ollut merkitty opintopistemääriä, joten kaveri oli sitä mieltä että suoritusmerkinnät riittää. Kun sain väännettyä että vuoden opinnot on noin 60 pojoaja creditit on pakko tulla, se sanoi että fine- laitetaan 60 pojoa sitten vuoden lopussa. Helpostihan se käy- täällä ne ei vissiin käytä noita. Toisallta tämä koulu onkin ylpeästi konservatorio eikä yliopisto, jolloin ne voivat pyyhkiä perseensä kaikenlaisilla bolognese- prosesseilla ja tehdä mikä oikein on. Ilmeisen suuri osa eurooppalaisista musiikkioppilaitoksista muutti itsensä bolognese- prosessin uhatessa konservatorioiksi. Viisas veto.

Sivumennen sanoen Akatemia voisi lopettaa mainostamasta itseään yhtenä euroopan suurimmista musiikkiyliopistoista. Täällä se ei todellakaan ole mikään meriitti, vaan aivan päinvastoin. Pariisin konservatoriolle nauretaan persoonattomana musiikkitehtaana, kun siellä on yli tuhat oppilasta.

No, minun hopsiini tuli kuorolaulua, tuubansoittoa, jotain musiikkiteknologiaa, art et civilication eli musiikinhistoriaa, joku analyysikurssi ja ehkä kamarimusiikkia.

Eilen tapasin sitten suurmestarin itsensä. En tiedä onko kyse ymmärtämysvaikeuksista vai mistä, mutta en minä tiennyt että mikään alkaa. Kun tulin koululle kymmenen aikaan aamulla, niin Arnaud Boukhitine (Melin assari, Ensemble Intercontemporain) ja Melvin itse olivat paikalla. Sessioivat siinä baritonien ja saxhornien kanssa ja sanoivat että katsellaan iltapäivällä. Sitten ne vaan kaikki hävisivät, ja tulivat neljän aikaan takaisin. Tämän jälkeen Mel bongasi toisen tuubistin ja minut ja pisti soittamaan duettoja. Soittettiin ensin yksi vihko Offenbachin selloduettoja. Sitten toinen jotain espanjalaista barokkia. Sitten Mozartin menuetteja. Minä soitin ykköstä ja niin että veri meinaa tursuta ikenistä kun pitää ulvottaa kaiken aikaa, ja Culbertson vaan istuu nurkassa. Ja tätä kesti tunnin. Sitten päivä oli loppu. wtf?

Tänään oli sellainen kevyt Melin vetämä aamulämmittely. Onneksi tulin puhaltamaan jo vähän aikaisemmin että pärjäsin, oli nimittäin sen verran kevyt aamulämmittely että oli vähän oksat pois. Tämän jälkeen Mel vei meidät konserttiin ja kertoi että koko tuubaluokka lähtee parin viikon päästä Oviedoon. Ja päivä saattaa jatkua. Vähän on toisenlainen meininki kuin suomessa.