Lyonin vaihto on päättynyt, mutta blogi jatkuu aina vaan.

torstai 25. helmikuuta 2010

Odysseija eli junakaaos Euroopan malliin

Pari kuukautta aiemmin kirjoitin Euroopan junaliikenteestä, ja nyt oli aika kokeilla sitä käytännössä. Lopputulos muistutti sitä B-luokan Leslie Martin- komediaa missä se äijä yrittää päästä jouluksi himaan eri välineillä. Kuulkaas nimittäin tätä- ja joka sana on totta, ja kaikki tämä tapahtuu yhdelle miehelle jolla on torvi selässä, toinen työnnössä ja salkku. 

Matka alkoi eilen Part-Dieun rautatieasemalta. Nizza-Bryssel -juna oli muutaman minuutin myöhässä mutta tämä ei haitannut, koska olin varannut reilusti aikaa kaikkiin vaihtoihin. Minun oli siis tavoitteena mennä Lyonista Brysseliin, Brysselistä Rotterdamiin ja Rotterdamista Einhoveniin. Lähtö klo 10:26, tulo klo 16:42. Noin periaatteen tasolla suunitelma oli hyvä.

Noin sata kilometriä ennen pariisia TGV sitten hyytyi. Konduktööri kertoi, että teknisen vian takia matka viivästyy noin puolen tuntia. No mikäs siinä, minun aikatauluni kestäisivät tällaisen. Kun vikaa oli korjattu yli puoli tuntia, menin kysymään koduktööriltä aikatauluista. Konduktööri katseli lippujani ja selitti myötätuntoisesti, että tämä juna ei ylipäätään ole menossa Brysseliin. Siis mitä? Kävi ilmi, että Belgian junaonnettomuuden takia junayhteyksiä Brysseliin ei ole, vaan Lillessä pitää vaihtaa bussiin, joka menee Brysseliin.

Lilleen tultiin kolme varttia aikataulusta myöhässsä, mikä nyt ei tietenkään enää tuntunut missään. Lillessä kuulutettiin Brysselin bussien lähtevän sektorilta F, mitä ikinä se tarkoittikaan. Lillen juna-asema on todella sotkuinen ja sektoria F etsi useampi ihminen. Tämän lisäksi Lillestä Lontooseen lähtevät eurostar- junat ovat kroonisesti sekaisin, joten asemalla oli aikamoinen tunnelma. Sektoria F ei vaan löytynyt vaan piti kysyä Henkilökunnalta, jolla oli selvästi kiire jonnekin. Henkilökunnan kanssa tilanne äityi huuteluksi- ranskaksi.

Brysselin bussi löytyi viimein, ja tunnin odottelun jälkeen se jopa lähti kohti Brysseliä. Tässä kohtaa ymmärsin jo vaihtoyhteyksien menneen kauan aikaa sitten, ja keskityin lukemaan Le Monde Diplomatiqueta ja Newsweekiä.

Bryssel, Euroopan pääkaupunki, on varmasti yksi rumimpia kaupunkeja mitä olen tällä planeetalla nähnyt. Ei siis rakennuskieleltään, mutta bussilla lähestyttäessä näkee korttelitolkkulla palaneita, hylättyjä taloja, puoliksi purettuja taloja, kerjäläisiä, likaa ja paskaa. Euroopan pääkaupunki näytti Kiovan takapihoilta. Ja sitten päästiin puleeratulle juna-asemalle. Tässä kohtaa on syytä huomauttaa, että Belgia on kaksikielinen maa. Puhuvat flaamia ja ranskaa. Bryssel on flaaminkielistä aluetta.

Juna-asemalla menin suoraan infoon pyytämään uutta yhteyttä. Infossa oli selkeää ranskaa puhuva ystävällinen täti, joka antoi uuden vaihtoyhteyden kulkevan Maastrichtin kautta. No mikäs siinä, seuraava Maastrichtin juna lähtisi vartin päästä. Raahauduin raiteelle 12 josta junan piti infomonitorin mukaan lähteä. Raiteella 12 oli rumin koskaan näkemäni pieni lähiliikennejuna. Minä kysymään paikalla olleelta konduktööriltä että eikai tämä juna Maastrichtiin mene, kun siellä on se sopimus ja kaikki. Ei mennyt. Mistähän se sitten lähtisi? Ei kai sitä voi tietää. Aikataulun mukaan sen pitäisi lähteä tästä. Ei lähde. Mistähän saisi tietää mistä se lähtisi? Katso monitoreista. Mutta monitorin mukaan se lähtee tästä. No, sitten monitori on väärässä.

Tässä kohtaa flaaminkielinen kuuluttaja kertoi junan lähtöraiteen muttuneen. Flaaminkielinen R-äänne on niin voimakas, että kun sen sylkäisee mikrofoniin, niin mitään lopussa olevasta lauseesta ei kuulu mitään. Henkilökuntaa myöten kukaan ei saanut selvää uudesta raiteesta. Arvelivat sen olevan 14. Ehkä. 150 ihmistä rynnisti raitteelle 14, koska junan piti lähteä 5 minuuttia sitten. Raiteella 14 oli toinen kondyktööri joka vihaisesti kertoi että tämä juna ei lähde yhtään mihinkään. Menkää raiteelle 17. Sinne sitten taas norsulauma rynnisti. Raiteelta 17 sitten löytyi Maastrichtin juna.

Tässä kohtaa muistin että hotelli pyysi soittamaan jos tulen myöhemmin kuin kuudelta. Soitin hotelliin ja selitin että belgialaisten paskiaisten takia junaliikenne on sekaisin ja tulen Eindhoveniin myöhässä. Huonoa englantia puhuva nainen selitti, että minun varaukseni oli viime viikon keskiviikkona. Minä kysmyään että miten on mahdollista, jos tein varauksen vasta torstaina. Täti myönsi tilanteen olevan mielenkiintoinen, mutta pahoitteli ettei hänellä ole vapaita huoneita. No, onneksi samaan aikaan tuubistikollega lähetti viestin ja kysyi olenko tulossa. Kuultuaan pulani hän lupasi järjestää hotellin ja onnistuikin siinä.

Minä taas toivorikkaana kysymään konduktööriltä mahdollisia vaihtoyhteyksiä Maastrichtista. Konduktööri kertoi että valitettavasti hän ei osaa sanoa Hollannin puolen vaihtoyhteyksistä yhtään mitään, mutta Liègestä junamiehistö vaihtuisi ja hollantilaiset kollegat tietäisvät enemmän. Liège on Belgian puolella oleva persereikä. Hollantilaisia junamiehistöjä ei näkynyt, vaan belgialaiset vaihtoivat keskenään. Minä sitten kysymään että onko Liègestä mahdollisesti vaihtoyhteyttä Eindhoveniin. Ystävällinen ranskaa puhuva henkilkunta kertoi että hän ei osaa sanoa Hollannin polesta mitään. Mainitsin että ymmärtääkseni Liège kuuluu Belgialle, jonka hän myönsi todeksi ja ihmetteli myös tietämättömyyttään.

Hieman Liègen jälkeen henkilökunta kuulutti flaamiksi, että juna oli jo niin pahasti myöhässä että ei se menisi Maastrichtiin ollenkaan, vaan kääntyisi takaisin Brysseliin. Maastrichtiin haluavat matkustajat poistettiin junasta Visé- nimisellä väliasemalla, jossa ei ollut mitään. Seuraavan junan kerrottiin tulevan ehkä tunnin päästä, mutta varmaksi tätä ei osattu luvata. Tässä kohtaa totesin että nyt ei auta enää odottaa ekhä tulevaa junaa, vaan otin muutaman muun ulkomaalaisen kanssa taksin Viséstä Maastrichtiin- Belgiasta Hollantiin. Taksia odoteltiin 20 minuuttia ja kun se viimein tuli, oli melkoinen temppu laittaa samaan taksiin 2 tuubaa, 4 ihmistä, 4 laukkua ja taksikuski.

No Maastrichtiin päästiin ja minä juna-asemalle, josta löytyi viimeinen Eindhoveniin lähtevä juna joka oli lähdössä 2 minuutin kuluttua. Juoksin ja punnersin raiteelle 6 kaikkine tavaroinen ja ehdin kuin ehdinkin tähän viimeiseen vuoroon. Hollantilaisten puolella junat lähtivät ajoissa- aina. Eindhovenista taksilla hotellille ja nukkumaan. En ole varmaan koskaan ollut niin väsynyt kuin silloin.

Takaisintulomatka oli mielenkiintoinen. Olin kysynyt valmiiksi vaihtoyhteydet Brysselin asemalla myös takaisintulosuuntaan. Koska pääsin lähtemään aikaisemmin kuin olin suunnitellut, menin juna-asemalle kysymään uutta reititystä. Ystävällinen lippuhenkilö kertoi että Brysselin mulkuilla ei ole mitään oikeutta mennä sotkemaan Hollannin rautateiden systeemejä tai uudelleenreitittää matkustajia. Nähtyään edessään minussa tapahtuvan murtumisen ja luhistumisen henkilö heltyi ja lähetti minut Utrechtin kautta Brysseliin. Hollannin puolella oli taas junat minuutilleen ajoissa.


Minulla oli aikaa Utrechtin junassa puhua konduktöörin kanssa Belgian junaonnettomuuden syistä. Konduktöörihenkilö yksityisajatteli, että kyseessä oli organisatorinen ongelma. Hänen mukaansa Belgian rataverkko on yhtä huonossa kunnossa ja täyttä paskaa kuin koko muukin maa ja sen infrastruktuuri, ja puoliautomaattinen kulunvalvonta (joka siis varoittaa punaisen läpi ajamisesta mutta ei pysäytä junaa, niinkuin länsimaissa) huutaa kuulemma koko ajan. Epävirallisesti junakuljettajia on kehotettu huolellisuuten ja tarkkuuteen mutta painamaan kuittausnappia jos on varma systeemivirheestä. Tunnetuilla seurauksilla. Tämän lisäksi konduktööri arveli belgialaisten työmoraalin ja -tapojen tuntien junanraatojen olevan paikoillaan vielä ensi vuonnakin.

Bryselissä ampaisin taas lipputoimistoon kysymään mahdollisuutta ehtiä Pariisiin. Lippuhenkilön mukaan Thalys- junia Pariisiin lähtee parin tunnin välein, mutta lähtöajoista hän ei osannut sanoa mitään varmaa. Ei liioin raiteesta. Kiitin vuolaasti tästä runsaasta informaatiosta ja siirryin Subwayhyn syömään. Thalys-juna lähti kuin lähtikin vain muutaman minuutin aikatauluun merkitystä 16:25 myöhässä. Helpottuneena junassa kehuin konduktöörille tämän olleen ensimmäinen juna Belgiassa joka oli ajoissa ja meni minne sen pitikin. Konduktööri näytti hämmästyneeltä ja sanoi että kuule, tämän junan lähtöaika oli jo 14:25. Että se siitä. Pariisin juna meni Hallen ohi (jossa siis se junaonnettomuus tapahtui) ja jälki oli kyllä aika mykistävää.

Edelleen kahden tuuban kanssa oli huomattavan hieno kokemus vaihtaa Pariisin Gare de Nordista lähijunalla Gare de Lyonille. Vaikka minä olen navigoinut Kievin metrossa kyrillisten aakkosten ja Lost- tyylisten asemanimien kanssa, oli Pariisin RER-linjakarttaa huomattavan hankala lukea. Mutta pääsin Gare de Lyonille. Jossa olin 2 tuntia ennen junan lähtöä kaikkine tuubinen ja matkatavaroineni, hiestä litimärkänä ja uupuuneena mutta hyvin tyytyväisenä siitä, että edessä oli enää yksi taival kotia kohti.

Ja ne pruuvit meni ihan päin vittua. Henkilökohtaisena toivotuksena toivon Benelux-maiden, eritysesti Belgian, putoavan maan päältä. Vahinko ei lienisi suuren suuri.

perjantai 19. helmikuuta 2010

Viidestoista yö

Viime yönä molemmat soittimeni jäivät kerran junaan, kerran junan alle, kerran kaatuivat mereen ja lopuksi aiheuttivat lento-onnettomuuden. Tämän lisäksi myöhstyin pari kertaa koko tilaisuudesta, tipuin ainakin 15 kertaa ensimmäiseltä kierrokselta, mutta tätä tuskaa kompensoi se, että minut valittiin Hollannin vastarintaliikkeen (varsin menestyneeksi) johtajaksi. Pruuvien lähestymisen tuntee siitä, että painajaiset alkavat ja muuttuvat absurdeiksi.

Olisi kiinnostavaa katsoa mitä ukko-Freudilla olisi sanottavaa näistä unikuvistani. Huomattavan usein olen seikkaillut valtion, vastarintaliikkeen tai jonkun muun tärkeän instanssin johdossa, ja varsinkin nyt pruuvien alla unikuvat ovat keskittyneet ylläripylläri soittimieni väkivaltaiseen tuhoutumiseen mitä kummallisimmilla tavoilla.

Stressitasoa nostaa ihan oikeastikin kuljetusongelmat. Belgiassa sattui paha junaonnettomuus juuri sillä Pariisi-Bryssel -rataosuudella jota minun pitäisi ensi tiistaina käytää. Tämän lisäksi Belgialaiset junakuskit ovat jostain käsittämättömästä syystä menneet vielä lakkoon tämän muistoksi. Onnettomuuden syy oli toisen junan veturinkuljettajan päin punaisia ajo. En oikein ymmärrä minkä puolesta tai mitä vastaan he lakkoilevat, mutta olkoon miten vain. Kuljetusongelmia on muillakin, siskoni Anna ja poikaystävänsä Teemu ovat tulossa tänne, mutta Luftwaffe on menossa maanataina lakkoon myöskin. Kannatan kaikkia työväenoikeuksia ja muita, mutta lentäjien lakot on aina tuntuneet joltisakin falskeilta.




 Pistän tähän vielä muutaman painajaisiin liittyvän sarjakuvan. Fingerporin luultavasti tunnette kaikki, mutta vasemmalla olevaan Xkcd:n kannattaa tutustua jos ei vielä ole tuttu.

Mutta siis ensi keskiviikkona 24.2. kilpaillaan Hollannin Eindhovenissa taas työpaikoista. Toivottakaa onnea, toivotaan että ulkomaanpelle voittaa tälläkin kertaa!

tiistai 16. helmikuuta 2010

Maksullista koulutusta

Tämän päivän hesari tietää kertoa, että suomalaisen maksuttoman koulutuksen alasajo on taas nytkähtänyt eteenpäin. Kokoomuksen Heljä Misukan johdolla kokoontunut työryhmä on tullut tulokseen, että jos suomalaisesta korkeakoulutuksesta tekee maksullista, ulkomaisia kiinnostaa enemmän ja koulutus on parempaa, koska ulkomaisia kiinnostaa enemmän.

Koulutuksen hyvyyttä ja huonoutta on hankala mitata. Tiedemaailmassa käytetään usein mittarina Shangain listaa, joka on kokoelma erilaisia mittareita tunnettuudesta, viittauksista, palkinnoista ja muista sen sellaisista. Listan kärjessä on melkolailla aina Harvard. Suomalaisista yliopistoista parhaiten pärjää Helsingin yliopisto, joka on sijalla 72. Viidensadan kärkeen mahtuu myös Turun, Oulun, Jyväskylän ja Kuopion yliopistot.

Suomessa on tälläkin hetkellä menossa maailman mittakaavassa täysin ainutlaatuinen hanke, jossa selvitetään saadaanko pelkästään pöyristyttävällä määrällä rahaa tehtyä kolmesta keskinkertaisesta yliopistosta innovaatioyliopisto, joka karahtaa Shanghain listan kärkeen ja nostaa suomalaisen yliopisto-opetuksen maailman huipulle. Tämä olisi hauskaa ellei se olisi totta. Lisäksi innovaatioyliopiston johtoon on valittu Tuula Teeri. Vuoden hauskimpana lehtisitaattina olkoon Suomen Kuvalehdestä löytynyt Teerin määritelmä huippuyliopistosta.

”Innovaatioyliopiston idea on siirtää yliopistossa syntyvät ideat yhteiskunnan käyttöön. Kun luonnontieteilijä keksii jonkun periaatteen, insinööri ottaa sen haltuunsa, muotoilija tekee siitä houkuttelevan ja kauppatieteilijä markkinoi sen. Kyse on uuden management-ketjun luomisesta.”

Eli siis teekkari keksii vempaimen, kauppatieteilijä markkinoi sen ja taikkilainen tekee sille kivan kotelon. Tämä olisi suorastaan veret seisauttavan humoristista, ellei Teeri olisi ihan oikeasti yliopiston rehtori ja ilmeisesti tosissaan. Suomen yliopistokenttä ei minun luullakseni pitkään kestä näitä ilmaa myyviä spin doctoreita; management- ketjuista on tapana jäädä pää vetävän käteen. Teerin näkemys yliopistosta tuntuu lähinnä Nokian tuotekehitysosastolta, mutta niin kai se innovaatioyliopisto sitten on.

Asiaan taas. Koulutusvienti on isoa bisnestä, paitsi Suomessa. Heljä Misukan puoluetoverilleen Hennalle luovuttama esitys oli oireellinen- sen sijaan että siinä keksittäisiin keinoja parantaa suomalaisen yliopisto-opetuksen laatua maailmantasolle, saatiin idea että jos koulutuksesta pyydetään rahaa, se varmaan tuntuu houkuttelevammalta. Primus motor näissä tutkimuksissa on suomalaisten peruskoulujen menestys Pisa- tutkimuksissa. En edes yritä seurata tätä logiikkaa- varmaa on että häviäjinä oat ainakin suomalaiset yliopistot.

Jos maksullisella koulutuksella aletaan kilpailla oikeasti maailman huippujen yliopistojen kanssa, niin pitäisi keksiä jotain muuta kuin feelgood- lukukausimaksut. Maksullisen koulutuksen järkevyydestä voi olla montaa mieltä, mutta tosiasia on se, että se on täällä. Nyt on vain kiinnostavaa katsoa, pilaavatko Teerin kaltaiset hyvää tarkoittavat kohelit suomalaiset yliopistot vai keksitäänkö tässä vielä jotain mikä oikeasti nostaisi niiden tasoa niin, että niihin riittäisi tulijoita senkin jälkeen kun ne maksavat.

Ja jos joku nyt oikeasti kuvittelee että maksuton koulutus säilyy edes suomalaisille, niin olen valmis lyömään hyvästä viskipullosta vetoa että 20 vuoden päästä Helsingin yliopisto on tippunut Shanghain listalla yli 100 pykälää, innovaatioyliopisto vähin äänin haudattu, ja keskivertoinen yliopisto-opetus maksaa kaikille. Toivottavasti olen väärässä.

maanantai 15. helmikuuta 2010

Kuka ajattelisi lapsia?

Tuomas Nevanlinna oli oikeassa miettiessään, miten kaikenlaiset ihmiset löytävät kodin vihreässä puolueessa. Olen seurannut lievästi sanoen kummastuneena vihreiden sisällä olevaa ristivetoa internetistä ja sen mahdollisuuksista.

ViNo eli vihreät nuoret on julkaisst linjapaperin tietotekniikasta. Se on typerä ja naiivi, mutta toisaalta niin sen pitääkin olla. Poliittisten nuorisojärjestöjen kannanotot ovat aina kertaluokkaa emopuoluettaan radikaalimpia. Kokoomusnuoret on holtittomissa kannanotoissaan täysin legendaarinen- kokkareiden liittokokousta odotetaan läpi poliittisen kentän sen parodiahorisontin tuolla puolen olevan luonteen vuoksi. Viime vuonna kokkarijügendin liittarin vinkein anti oli toista tuntia kestänyt debatti siitä, pitäisikö kokoomusnuorten vaatia ilmavoimien tunnukseksi takaisin hakaristiä. Ihan oikeasti, ei naureta siellä. Tätä mietti monta sataa isänmaan toivoa, ja vielä useampi nauroi vedet silmissä aiheesta olevien yuotube-videoiden äärellä. Mutta asiaan, asiaan.

Osataan sitä vihreissäkin. Demografisista, yleishumanistisista ja sattumanvaraisista syistä vihreissä on paljon tietokoneiden päälle ymmärtäviä ihmisiä. Jyrki J Kasvi on ollut nettipersoonanan olemassa jo kauan ennen eduskuntavaaliuraansa. Ja paitsi nörttinä, myös tekniikan tohtorina ymmärtää aika paljon netistä ja ennenkaikkea sen kommunikativiisuudesta ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Vihreissä on myös Viite- tieteen ja teknologian vihreät. Lyhyesti, vihreän puolueen sisällä on paljon osaamista tietokoneista ja tietoyhteiskunnasta. Se, että vihreillä pyyhitään pöytää hallitustyössä ei valitettavasti tuo tätä osaamista kenenkään tietoisuuteen, mutta yhtäkaikki.

Vihreiden kummallinen nettikampanja alkaa kaukaa, joulukuulta 2008. Elokuvaohjaaja, Espoon kaupunginvaltuuttettu Kaisa Rastimo (vihr.) kirjoitti kauhistelevan blogimerkinnän Uuteen Suomeen. Kolumnin sisältönä oli pääasiassa netistä löytyvien ikävien asioiden päivittelyä, sekä puolihuolimattomasti heitetty ihmettely siitä, eikö kukaan tosiaan sensuroi nettiä. No ei sensuroi, ja nettiin päätyivät myös Rastimon hulluttelut kenenkään estämättä. Uuden Suomen vakiokommentoijat kävivät blogimerkinnän tiimoilta hieman keskiarvoa järkevämmän keskustelun, jossa ei mainittu pakkoruotsia kertaakaan.

Jyrki Kasvi vastasi Rastimolle. Taas käytiin keskustelu, jossa aiheesta etäännyttiin viestiketjun pituuden funktiona, eikä oikein todettu muuta kuin että lasten kanssa pitää puhua netin järkevästä käytöstä ja siitä, että netti ei itsessään ole hyvä eikä paha vaan pelkkä työkalu. 

Rastimo on myös ollut oikeutetusti huolissaan omasta työstään ja leivästään, elokuvaohjaaja kun on. Suomessa ei elokuvaohjaajana tehdä Jacksonin ja Cameronin tilejä, ja Markus Selinkin taitaa olla vaihteeksi putkassa talousepäselvyyksistä ja Mannerheim-elokuvasta ei ole vieläkään toteutumisvarmuutta. Ja Rastimon Myrsky- elokuva oli oikeasti sen nähneiden mukaan hyvä. Ongelmana on se, että Rastimo itse on daiju.



Oikeasti pelottavaa on, että Rastimo on myös vihreiden tietoyhteiskuntatyöryhmässä. Rastimo on enemmän kuin oikeassa sanoessaan, että tietoyhteiskunnan kehittämistä ei pidä jättää nörteille. Ei varmasti pidä. Mutta Rastimon ristinä ovat tietämättömyys, joustamattomuus ja ennakkoluuloisuus. Rastimo kirjoitti blogissaan entryn omista tavoitteistaan. Se sai vastaansa noin 200 kommenttia, joissa sisältönä on lähinnä ihmettelyä Rastimon tarkoitusperistä ja väärinymmärryksistä.


Ennen kaikkea Rastimon vaatimus internetin sensuroinnista lasten etuun vedoten on ällöttävä. Rastimo on itse ohjaaja. On oikein ja ymmärrettävää suuttua siitä että omaa työtä jaetaan ilmaiseksi verkossa, mutta tästä seuraavien sensuurivaatimusten perustelu lasten oikeuksilla on suorastaan rikollisen tyhmää. Rastimo ei käsitykseni mukaan ole populisti, mutta hulluttelujen perusteleminen kuka ajattelisi lapsia- argumentaatiolla viittaisi vahvasti siihen suuntaan. Tämän lisäksi suomalaisten operaattoreiden syyttäminen prostituution tukemisesta on ajatusoksennuksena suorastaan riemastuttava. Ikävää on että Rastimo ei ole kommentoinut keskustelua blogissaan juuri mitenkään.

On tervehdyttävää, että luovan työn käytöstä ja käytön IPR-periaatteista käydään keskustelua, ja itse luovana työläisenä en ole ihan tarkkaan muodostanut kantaani. Rastimo on kuitenkin pystynyt aikaansaamaan vain metakeskustelua- kohinaa siitä, miten sanotaan sekä molemminsuuntaisia tölväisyjä ja vittuilua. Erityisesti valtuustoryhmän viereisellä penkillä istuvan Jyrki Kasvin kurmuuttaminen syö Rastimon pisteitä rajusti.


Tietoyhteiskunnan suunnittelua ei pidä jättää vain nörteille, mutta vielä vähemmän se pitää jättää tädeille joilla on Mielipiteet vailla tietoa.

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Oma kieli, oma mieli

Minä muistan, kun opin lukemaan. Peltolammin lastentarhassa jotenkin vain keksin miten kirjaimet täytyi järjestää, että niistä tuli mielekäs sana. Muistan edelleen aivan yhtä selkeästi, miten omituinen kokemus oli lukea Huckleberry Finnin seikkailuja- tarina ja ennekaikkea kieli kiihottivat jatkamaan, mutta lukeminen oli vielä väsyttävää- kirjainten ja sanojen siirto ajatuksiksi tapahtui haparoiden eikä suinkaan automaattisesti.

Koulun aloittaessani luin jo paljon, kieli oli ilmiönä niin fasinoiva että se suorastaan pakotti jatkamaan. Koulussa opin kuitenkin hyvin pian vihaamaan äidinkieltä. Aapeli-Aapinen (Hyvä Suomi! 1) tuntui suorastaan rienaukselta- Davy Crockettin ja Robinson Crusoen maailmasta pudottiin yhtäkkiä vajaalla käyvän, ilmeisesti valiumkoukussa pyristelevän tontun johdattamaan absurdiin maailmaan jossa tarina jatkui sen mukaan mitä uusia kirjaimia opittiin (noin 2 kuukaudessa) ja miten niitä voitiin käyttää tarinassa (ei mitenkään).

Lukemista vieläkin kirvelevämpi kokemus lieni ns. homokauno. Kaunokirjoitus on vittumaista nykertämistä, josta ei ole ollut koskaan kenellekään muuta kuin haittaa. 2 vuotta harjoiteltiin pipertämään kirjaimia oikein (ärrän sakara on hei liian korkea!) ja vasta kolmannella luokalla sai alkaa tekstaamaan. Pystyykö joku näyttämään ihmisen, joka on vielä 12-vuotiaana oikeasti kirjoittanut kaunolla? Varsinkin vasenkätisille kaunokirjoittaminen on jo fyysisesti mahdotonta. Nyt jos joku kertoo motoriikasta, niin voin soittaa tuuballa Arbanin karakteristiset etydit- kyllä hienomotoriikkaa löytyy. Minä en siis koulussa voinut kertakaikkiaan sietää äidinkieltä, muiden joukossa.

Itse taisin aloittaa kunniakkaan kouluhäirikön urani piirtelemällä tämä vamma-aapisen sen arvolle sopivilla kuvilla ja liimaamalla aapeli-tontun päälle syövyttävää- tarran. Josta tuli kotona satikutia. Lienee turha mainita että koulussa saattoi ilmetä lieviä keskittymisvaikeuksia.

Mutta Peltolammin sivukirjastonhoitaja Irene oli päiväkodinjohtaja Mallan ohella varsinainen matriarkka. Tarinan mukaan Malla laittoi vanhoilla päivillään vielä kaljaa juovia pahiksia kuriin ostarilla, kun olivat kaikki olleet päiväkodissa ja tottelivat vanhasta muistista. Mutta Irene antoi kirjastokortin, joka tuntui olleen avain onneen. Tämän lisäksi Irene piti kuria kirjastossa ja vahti että lapset lukevat vain hyvää kirjallisuutta- itse en saanut esimerkiksi lainata Kuinka Aku Ankkaa luetaan- pamflettia. Noidan käsikirja sen sijaan pelotti minulta ja luokkakavereilta paskat housuun.

Meillä kotona ei koskaan jaettu kirjallisuutta tai kirjoja lastenkirjoihin ja aikuisten kijroihin, vaan hyviin ja huonoihin. Itse olen lukenut paljon. Minua ovat usein kiinnostaneet paitsi tarinat, myös kieli jota käytettiin. Siis suomi tietysti, mutta kielen nyanssit, värit, rytmi ja sen sellaiset seikat. Tämän takia luin paitsi 82.14, niin myös uskomattomat määrät muuta tavaraa, siviili-ilmailun radioliikenneoppaista itsepuolustuslajien historiaan. Mitään sanottavaa hyötyä niistä ei ole ollut, mutta väliäkö sillä.

Ehkä tämän seurauksena herkistyin kielelle ja sen vivahteille. Koulussa esimerkiksi maantieto tuntui vastenmieliseltä- paitsi siksi että se on vastenmielistä ja tylsää, niin myös siksi että maantiedon oppikirja oli aivan järjettömän huonosti kirjoitettu. Se tuli muutama vuosi sitten vastaan. Tylsiä luettelomaisia lauseita, kokkareisia rakenteita, kiilalauseita ja kirjoitusvirheitä vilisevä kieli kertoi lukijalle enemmän kuin tekstin sisältö. Biologian kanssa oli ihan sama juttu, mutta onneksi tätini jaksoi biologina selittää innostuneesti ja mielenkiintoisesti samat asiat.

Tämä tuli täällä ollessani mieleen, koska haluan lukea. Minulla on Pohjantähteiden ensimmäinen nide sekä muutamia keskihuonoja, lentomatkalle ostettuja pokkareita. Siinä kaikki suomeksi. Englanniksi otin mukaan kokonaislaitoksen Shakespearen näytelmistä, joka toimii tietysti aina. Suomea ja englantia voin lukea niin että rentoudun ja nautin kielestä, immersoidun. Ranskankeilisen proosan lukemiseen tarvitaan sanakirja. Mikä onkaan rentouttavampi lukukokemus kuin kuin dekryptata tönkköistä ranskankielistä lausetta ja yrittää arvata mikä on sanan perusmuoto ja plarata sitä sanakirjasta? Juu ei mikään. Tämä on huomattavan äryttävää. Illalla tuli nimittäin jostain syystä valtava halu lukea Rimmisen pussikaljaromaania, ihan vaan sen kielen takia. Mutta kun ei onnistu, kun oma kirjasto on Claviksella. Samoin kävi Haavikko-vainaan kanssa. Tai Eeva-Liisa Mannerin.

Ranskasta on sanottava, että arvostavat kirjallisuuttaan kyllä. Kielialueen koon takia mistä tahansa suuremmasta marketista löytää kattavan valikoiman Zolaa, Baudelairea tai Hugoa. Pokkareina 6,95 kappale. Ja ilmeiesti ovat kaikki ne lukeneetkin, mitä olen haastatellut ihmisiä. Nyt jos vielä ne ymmärtäisin, niin minäkin olisin osa suurta franco-eurooppalaista perhettä. Tänään jopa luin keittokirjan alkusanoja iltalukemiseksi, kun on se englanniksi. Että niin huonosti täällä menee. Arvostakaa kirjastoanne ennenkuin pakkaatte sen kellariin.

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Ei juuri mistään kotoisin

Tämä teksti on julkaistu Saymaa 1/2010- lehdessä.

Laskeskelin, että olen elämäni aikana asunut 3 maassa 2 mantereella, käynyt viime vuonna esiintymässä 7 maassa Euroopassa ja 2 Euroopan ulkopuolella, ajanut bussilla noin 5000 kilometriä (lentokilometrejä en uskalla edes arvailla) ja ollut 100 yötä pois kotoa.

Ja uskon, että jos jokainen teistä räknäilee, pääsee suunnilleen samoihin lukuihin osa huikeasti yli, osa taas alle. En minä ole mitenkään poikkeuksellinen. Nykyajan nuori muusikonplanttu kiertää maailmaa opiskeluaikanaan todennäköisesti enemmän kuin 30 vuotta vanhempi kollega ikinä.

Politiikasta voi olla montaa mieltä, mutta Euroopan yhdentyminen on kyllä satanut kaltaistemme muusikkojen laariin. Nykyään on melkein helppoa lähteä muiden rahoilla vuodeksi opiskeleman ulkomaille niin, että opinnot voi sitoa omaan tutkintoon. Ei tarvitse viisumia, Suomen Pankin lupaa vaihtaa suuri määrä markkoja ulkomaan valuutaksi, oleskelu- opiskelu- tai työlupaa. Byrokratiaa on varmasti tarpeeksi, mutta ei mitään verrattuna siihen mitä se on ollut.

Ulkomaille töihin hakeutuminenkin on EU-kansalaiselle naurettavan helppoa. Tämä työmarkkinoiden harmonisaatio on itseasiassa minun mielestäni yksi EU:n suurimmista saavutuksista- suurempi kuin yhteinen valuutta tai ulkopolitiikka. Sillä on oikeasti merkitystä konkreettisella tasolla ihan jokaiselle.

Harmonisaatio kulkee kyllä toiseenkin suuntaan- Akatemiaan tulee joka vuosi suuri määrä vaihtareita, suomalaisille työmarkkinoille (eli myös koesoittoihin) tulee koko ajan EU-kansalaisia, tieto kulkee nopeammin. Varsinkin Helsingin Sanomat on ehtinyt välillä lietsomaan jopa suoranaista alarmismia siitä, että ulkomaalaiset pärjäävät suomalaisten orkesterien koesoitoissa.

Niin pärjäävät- ja koesoitoissa pärjää vain olemalla parempi kuin kukaan muu. Ei varmasti vaadi kovin suurta matikkapäätä tajuta, että tässä kohtaa pitää katsoa Akatemian suuntaan. Miksi Suomen Ainoa Ja Yksi Euroopan Suurimmista MusiikkiKorkeaKouluista ei kouluta opiskelijoitaan niin, että ne pärjäisivät? Yleensä tässä kohtaa keskustelu tyrehtyy ja kuolee pois.

Suomalaisia on ulkomaalaisissa orkestereissa vielä enemmän kuin ulkomaalaisia suomalaisissa. Suomalaisia katsotaan ulkomaisissa pruuveissa samanlaisella pelonsekaisella kauhulla kuin ulkomaalaisia täällä- toi on varmaan tosi hyvä kun se on Ulkomaalainen. Ulkomailla suomalainenkin on ulkomaalainen.

Hyvä kysymys olisi- että mitä sitten? On tietysti mahdollista ottaa kovin nationalistinen katsantokanta ja vaatia ulkomaalaisia pois suomalaisista orkestereista. Orkestereilla on kuitenkin velvollisuus tehdä parasta mahdollista musiikkia- ja jos ulkomaalainen soittaa paremmin kuin kukaan suomalainen, niin minä ainakin veronmaksajana vaadin, että se ulkomaalainen otetaan töihin. Ei kai se kansalaisuus muuta sitä soiton tasoa?

Älkää peljätkö, sillä ainakin toistaiseksi maistereiden työllistymistilanne on hyvä- melkein kaikki akatemialaiset alkavat rakentaa työuraansa jo opiskelujen alkuvaiheessa ja ovat luoneet toimivan suhdeverkoston työelämäään siirtymiseen mennessä. Akatemialaiset ovat kova luu ulkomailla niinkuin kotimaassakin. Kansainvälisyys lisääntyy ja toivottavasti vähentää tällaista typerää nokittelua siitä, saako ulkomaalaiset soittaa suomalaisissa orkestereissa.

Koska suomalaiset on niin kovia, että sitten ne menee ulkomaille. Ja kyllä nekin pärjää.

maanantai 8. helmikuuta 2010

Huntujuttu

Suomalaisista lehdistä on saanut seurata keskustelua ranskalaisten suhtautumisesta burkhan käyttöön- oikeastaan enemän kuin ranskan lehdistä. No tämä johtuu ranskalaisen mediakentän pirstaloitumisesta ja siitä että ulkomaalaisen on huomattavan vaikea seurata lehtidiskurssia, vaikka kieltä puhuisikin.

Ranskassa on julmettu määrä maanlaajuisia päivälehtiä, ja vielä useampia paikallisia lehtiä, ja sen päälle vielä uskomaton määrä erilaisia erikoispäivälehtiä. Suomalainen lukija kokee todellisen in media res- hetken avatessaan vaikkapa Le Monden; keskustelu jostain aiheesta on saattanut käynnistyä vuosi sitten, ja pystyäkseen edes jotenkin ymmärtämään lukemaansa on tiedettävä suunnilleen kaikki edellä käydystä keskustelusta. Muuten artikkelit ovat vähän kuin dementikon kanssa juttelu- jutut ovat periaatteessa ihan valideja ja koherentteja, mutta eivät ankkuroidu millään tavalla mihinkään kontekstiin.

Jokaisella lehdellä on vielä peittelemätön poliittinen agendansa joka tulee tietää että osaa lukea juttuja tietyn suodattimen läpi. Objektiivista journalismiahan ei ole olemassa enkä tiedä sitten kumpi on parempi- yleistajuisesti kirjoitettu ja hyvin taustoitettu poliittisesti korrekti hesari, vai rehellisesti väriä tunnustavat ja vaikeaselkoiset Le Monde tai Le Figaro. Tai tiedättekö mitä kantaa edustavat Aujourd'hui, France Soir, L'équipe, Canard Enchainée, Le Progres, Libération... minä nimittäin en tiedä, ja on hankala ottaa selvää. Yhteistä kaikille on, että lehdet ovat tietylle kohderyhmälle kirjoitettuja ja osittain häpeilemättömän elitistisiä. Lehdet jakautuvat selkeästi kahdella akselilla- puoluesidonnaisuudella (joka on ilmiesesti joka lehdellä) ja "luokkasidonnaisuudella". Tarkoitan tällä enemmän jakoa akateemiset lehdet-rahvaan lehdet. Jopa ulkomaalainen huomaa tämän kirjoitustyylistä aina silloin tällöin. Le Monde käyttää korkeaa vokabulääriä ja hankalia liittomuotoja, passé simpleä ja komplisoituja lauserakenteita, Aujourd'hui (iltalahteä vastaava) taas yksinkertaista sanastoa ja passé composéta.

Aina välillä netistä löytää näitä maahanmuuttoalarmisteja jotka kertovat että muslimit yrittävät soluttautua Eurooppaan, ja Ranskan tilanne kuvaa eurooppalaisen identiteetin murtumista ja lännen uppoamista. Todettakoon, että ranskalaisia ei voisi vähempää kiinnostaa eurooppalainen identiteetti (mitä se muuten on?) heille riittää ranskalainen identiteetti. Ja monikulttuurisuus ja islam kuuluvat kiinnostavalla tavalla ranskalaiseen identiteettiin. Ranskahan oli siirtomaavalta, joka piti hallussaan suurta osaa Pohjois-Afrikan muslimivaltioista. Vaikka ranskalaiset tekivät kaikkea samaa ikävää mitä muutkin siirtomaavallat, muslimius ja Afrikan muslimivaltiot (Françafrique) käsitettiin osana suurta ranskalaista imperiumia ja sitä identiteettiä, johon kuuluu myös merentakaiset provinssit eli outre-merit. Ovat nuo outre-merit vieläkin muuten Ranskan hallinnassa.

Siinä mielessä tuntuu jotenkin oudolta kuulla suomalaisten maahanmuuttokriitikoiden keskustelevan ranskalaisia uhkaavasta eurooppalaisen identiteetin rappiosta. Itse en ole törmännyt minkäänlaiseen vastakkainasetteluun muslimiväestön ja ranskalaisten välillä. Se ei tarkoita etteikö sellaista olisi, mutta täytyy muistaa että ranskalaiset ovat pirun riitaista sakkia jo keskenään ja muslimi- ranskalainen- jakolinja ei vaan ole olemassa sellaisena kuin se Suomesta käsin helposti nähdään. Integraatiota helpottaa tietysti sekin, että ranska on edelleen de facto lingua franca monessa osassa Afrikkaa. Ja ranskalaiselle tärkein identiteettiä määrittävä tekijä on kieli- kun osaa ranskaa, kelpaa ranskalaisesta. Ei ennen. Uskokaa, kyllä minä tiedän.

Mutta ne hunnut. Ranskan kansalliskokous on nyt ilmeisesti äänestänyt läpi lain, joka kieltää käyttämästä burkhaa. Tämä on tietysti käytännössä yhtä tyhjän kanssa- ranskan seitsemästä miljoonasta musulmaanista 1900 käyttää burkhaa. Tämä keskustelu kytkeytyy paitsi tulossa oleviin parlamenttivaalieihin, myös tähän identiteettikeskusteluun tavalla, jota en oikein hahmota. Ymmärtääkseni burkhaa ei ole käytetty pohjoisafrikkalaisessa islam-traditiossa paitsi hiljattain- se on enemmänkin afgranistanilainen tapa. Saattaa olla että ranskalaiset kokevat nämä Afganistanin muumit uhkana nimenomaan ranskalaisuudelle ja siihen kuuluvaan islamille. Ja on tietysti selvää, että radikaalia islamia ei kukaan halua ovelleen sen enempää kuin aborttiklinikoiden pommittajia tai espanjan inkvisitiota.

Itse en ole nähnyt täällä ollessani kertaakaan burkhaan pukeutuneita ihmisiä. Hijabia käytettiin melko yleisesti entisessä naapurustossani, vaikka suurin osa ihmisistä silti pukeutui normaalisti. Mutta tätä juttua on todella hankala selvittää, koska lehtien lukemiseen ei riitä mikään aika maailmassa.

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Kuvia naapurustosta

Lisäsin Picasa- albumiini muutaman uuden kuva, ja kokeilen josko niiden hotlinkkaus onnistuisi tästä. EDIT: periaatteessa onnnistuu mutta jostain syystä picasa hyväksyy vain standardimalliset kuvat. Eli klikkailkaa niitä kuvia, niin saatte täysikokoiset versiot.

Lähettäjä Uusikoti
Tässä on olohuoneeni.
Lähettäjä Uusikoti
Tässä taas on makuuhuone.
Lähettäjä Uusikoti
Ja tältä talo näyttää ulospäin.

Kävin myös pienellä iltapäiväkävelyllä kameran kanssa, ja tässä muutama kuva naapurustosta.

Lähettäjä Uusikoti
Ranskalaista eleganssia


Lähettäjä Uusikoti
Kuten totesin, uusi koti on vuoren rinteellä. Tässä toinen näkymä alas:
Lähettäjä Uusikoti
Kokeilin tuota photarin automaattista panoraamatoimintoa ja kyllä se ihan asiallista jälkeä tuntuu tekevän.

Lähettäjä Uusikoti
Kotikatu

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Uusi koti!

Noniin lapsukaiset, päivittäkäähän osoiteitetonne: Mun uusi osoite on

Monsieur Tuomas Saloniemi
45 Rue de Trion
69005 LYON
FRANCE

Eli muutin. Tämä uusi kämppä oli sellainen kirjaimellisesti eteen tippunut tarjous. Ja jos olisin ollut liikenteessä 2 minuuttia aikaisemin olisin ehtinyt jo metroon, jossa puhelin ei kuulu, ja kämppä olisi mennyt jollekin toiselle, ehkä. Mistä näistä tietää.

No- joillekin teistä on jo nihkeily tuosta vanhasta asunnosta tuttua. Mutta suurimpina ongelmina oli olematon ääni- ja lämpöeristys, kämpän pimeys, kalleus, kivilattia, kylmyys, pienuus, saniteettitilojen toivottomuus ja ennenkaikkea se, että se oli ihan törkeän kallis. Ranskalainen yhteiskunta on kiinni suhteista. Joten oli ihan turhaa edes toivoa saavansa muuta kuin pientä ja kallista rotankoloa, jos tulee paikalle tuntematta ketään. Suhteilla (eikä siis mitenkään kähmimällä tai diilailemalla, vaan levittämällä sanaa että etsii kämppää) näitä sitten löytyy.

Miten tämä eroaa entisestä asunnostani? No- täälllä on yli 40 neliäötä enemmän tilaa. Kyseessä on iso kaksio. Sen lisäksi kylpyhuone ja vessa on erikseen- ja kylppäri on iso. Ja hanasta tulee ihan sen lämpöistä vettä kuin haluaa- ei enää suihkua, joka tuo mieleen vanhojen miesten ongelmat. Puhumattakaan siitä että kylppärin ja makuuhuoneen välillä on kynnys. Huonekorkeus on rapiat 3 metriä, parkettilattiat, ja- get this- pesukone. Ei tartte maksaa enää kolmea euroa koneellisesta pyykkiä. Ja kämppä on täysin kalustettu.

Tämä kämppä on vuokralla yhdeltä konservatorion fagotistilta, joka lähti Saksaan vaihtoon kevääksi. Erasmus- verkosto voisi oikeastaan laittaa jonkun home swapping- sivuston pystyyn. Kun minä muutin pois Clavikselta Sophie, joka tuli saksata vaihtoon, asuu minun kämpässä ja minun tavaroilla. Minä asun täällä vaihtoon lähteneen tyypin kämpässä. Ja ymmärtääkseni tämä kaveri täältä lähti myös asumaan jonkun vaihtoon lähteneen kämppään. Eikö olisikin kätevää jos halukkaat voisivat suoraan laittaa näistä ilmoituksia muille vaihtareille? Säästyttäisiiin verta imeviltä vuokravälitystoimistoilta, saataisiin ihmisille parempia kämppiä, säästettäisiin aikaa ja hermoja. Vieraassa kulttuurissa vieraalla kielellä ja vierailla tavoilla kämpän säätäminen on ihan oikeasti todella vittumaista. Puhumattakaan siitä että jos muuttaa valmiiksi kalustettuun kotiin, jää helvetin kalliit alkuinvestoinnit pois.

Minulla nimittäin varmasti suurin yksittäinen kuluerä oli kämpän sisustus- eikä mitään marimekkokankaita ja fengshui- suihkulähteitä vaan vedenkeitintä, pyykinkuivaustelinettä, lakanaa, moppia, lautasia veitsiä, kattiloita ja haarukoita- mitä nyt jokaiseen kotiin vuosien varrella huomaamatta kertyy. Jos sen kaiken ostaa kerralla niin uskokaa minua, se on kallista. Ja yleensä tyhjässä, kaikuvassa kämpässä on sen verran ahtaalla ettei ole aikaa ruveta selvittämään mistä löytyisi kirppareita tai vastaavia, vaan kamat pitää ostaa NYT HETI. Siinä ei auta ruveta vertailemaan liiemmälti hintoja.

Rrotankolo muuten maksoi 420 euroa kuussa- johon päälle 40 euroa sähköstä, 20 euroa vakuutuksesta ja laskennallinen 10 euroa netistä. Tämä kämppä taas on 430- sisältäen kaiken. Netin, veden, sähkön, vakuutuksen ja helvetin uteliaan naapurin.

Ja sähkölaskusta muuten- en oikein ymmärrä mitähän sähköyhtiö on ajatellut. Siis- kilowattitunti maksaa noin 15 senttiä. Puolet enemmän kuin Suomessa, muuten, ja Ranskassa käytännössä kaikki sähkö tedään ilmaista energiaa tuottavilla ydinvoimaloilla. Asiaan, mulle sovittiin arvioveloitukseksi 40€. No jos kilowattitunti maksaa 15snt, niin 4000 sentillä saa 267 kWh kuukaudessa. Korjatkaa jos olen väärässä. Kämpän sähkölaitteet koostui yhdestä 500 watin lämppäristä, kuumavesibroilerista, vedenkeittimestä ja läppäristä. Minun järkeni mukaan en olisi saanut tuota summaa täyteen, vaikka olisin koko valveillaoloaikani käyttänyt kaikkia sähkölaitteita täysillä. Mikähän juttu sekin nyt lieni.

maanantai 1. helmikuuta 2010

järjestetään festarit! Joo! Sigamageeta!

Tämän päivän hesari tiesi kertoa, että valtio on luvannut pistää piikin aukin niin, että ensikin vuoden kaustisten festarit saadaan järjetettyä. Itsellänikin on erityinen suhde kansanmusiikkiin. Kamu-piirit ovat musiikillisesti keskimäärin innovatiivisempia, järjestötoiminnassa ja kaikenlaisessa sumplimisessa klasareita paljon edellä. Klasarimuusikko joko opettaa, kiertää freenä orkestereissa tai on virassa orkesterissa. Näin kärjistetysti, tietysti erilaisia työnkuvia on klassisella puolella valtava kirjo.

Mutta kansanmuusikoilla ei ole vakituisia työpaikkoja sitäkään vähää kuin mitä meillä klasareilla. Ilmeisesti kamu-puolella usein lähdetään siitä, että perustetaan orkesteri, myydään sitä, mahdollisesti järjestetään festivaalit, tehdään levyjä ja vaikka mitä. Klasaripuolella taas struktuuri on jo hyvin pitkälle olemassa, ja sen perustamisesta ei tarvitse murehtia. Uudistamisesta ehkä vähäsen. Mutta siis, lopputuloksena on että kamu-ihmisillä valmiudet ja visiot kaiken maailman pöhköistä festivaaleista on aina alitajunnassa, valmiina pomppaamaan esiin.

Kamu-puolellakin on kuitenkin perinteitä ja instituutioita- varmasti yksi koko suomen festivaalikentän dinosauruksista on Kaustisen kansanmusiikkijuhlat. Ovat sen laittaneet pystyyn 1968. Samana vuonna muuten Euroopassa oli käynnissä viimeisin hullu vuosi, Prahassa oli kevät ja Helsingissäkin opiskelijat valtasivat juhlallisin menoin oman talonsa. Perimätiedon mukaan oven klasia on ollut rikkomassa noin junavaunullinen ihmisiä. No mutta kuitenkin.

En ole itse koskaan paikan päällä käynyt, mutta on kuulemma vallan hieno festivaali. Jotain siellä on kuitenkin mennyt pahasti pieleen ja juhlien talous on ollut kuralla kovasti. Hannu Oskala kirjoittaa aiheesta blogissaan, ja tietää tästä kansanmuusikkona enemmän.

Hesarin jutusta käy ilmi että tätä vuonna 1968 perustettua festivaalia on johdettu jotenkin ihan kummallisesti. Sponsorisopimuksista oli saatu 7000€ tappiota. Tämä on tietysti aivan beyond me, miten tämä tehdään. Tämän lisäksi festivaalin viinanmyynti kävi pahasti miinuksella, koska drinkkilippuja oli liikenteessä niin paljon, että esiintyjät ja korruptiohenkilöstä kaatoivat kitusiinsa ilmaista viinaa tuhansilla euroilla päivässä.


Se että maksetaan sponsorisopimuksista ja juodaan ilmaista viinaa niin että saadaan budjetti ruvelle, kuulostaa hellyttävällä tavalla joltain Kihniön Kiljupunkkareiden Syyspillu Kapinaa! -festivaalilta, mutta en kertakaikkiaan keksi yhtään ainutta tapaa millä Kaustisen kaltaisen, valtionavun piirissä toimivan ison festivaalin budjetointi, talousjohtaminen tai budjettikuri voidaan ylipäätään tehdä niin että moinen olisi mahdollista. Itse olen kerran järjestänyt vastaavat tuomiopäivän bileet ja paljon myöhemmin toiminut ylioppilaskuntahommissa ja oppinut tekemään pienistäkin jutuista aika tarkat laskelmat joiden perusteella päätetään voidaanko jotain tehdä.

Y-liikeestä saadulla, täysin maallikkopohjalla toimivallakin rahanpyörittelykokemuksella olen tähän asti pystynyt tekemään juttuja sillä tavalla, että niiden tuotto/tappio tiedetään. Festivaalin järjestäminen on riskialtista puuhaa koska yksi matalapaine saattaa pilata koko viikonlopun festarin, tai sähkökatko viedä illan tuotat tai mitä tahansa, mutta se on taivaan varma, että ilmaista viinaa juodaan niin kauan kuin sitä tarjotaan. Ja siihen tarjoamiseen voi kyllä itse vaikuttaa.