Kyllä se vaan aika kulkee nopeasti. Viimeisiä viedän täällä Lyonissakin- diplomin soittaneet ihmiset on jo täysin hävinneet näköpiiristä, opetusta ei enää ole vaan on ainoastaan kokeita. Itselläni ei ole kuin kuorolaulukoe (ei naureta, se on vakava asia) ja bstn- outoilu.
Minua hieman ihmetyttää tuo bstn- koe. Kurssilla on käyetty paljon Max/MSP- ohjelmistoalustaa (tai softapankkia tai interfacea tai miten sitä nyt luonnehtisi, tuntuu taipuvan aika moneen se) mutta koska koululla on vain 2 konetta joita saa käyttää sen tunnin ajan (eikä missään tapauksessa muuten) on tuon softan haltuunotto jäänyt huomattavan etäiseksi itselle. Minä tykkään opiskella uudet asiat (oli ne sitten polkupyöriä tahi tietokoneohjelmia tahi musiikkia) räpläämällä ja kikkailemalla, mutta näin ei siis ole nyt voinut toimia.
Bstn- setä tietää tämän, joten kurssin loppukoe toteutetaan- piirtämällä taululle vuokaavio. Meidän pitää siis piirtää luuranko ohjlemasta, joka käynnistyy midin noteon- arvolla, ottaa sävelkorkeuden siitä, sen jälkeen randomoi velocity- arvon ja sitten vielä segerstamiaanisen vapaapulsatiivisesti pätkii sitä, ja sen jälkeen lähettää sen outtiin, ja lopettaa toimintansa noteoffilta. Tämä nyt ei olisi mitenkään maailman hankalin asia tehdä jos siitä ohjelmasta olisi joku kunnon käsitys, mutta tunnilla viikossa ei mennä kyllä kuuhun. Pitää yrittää lukea softan dokumentaatio kunnolla jo sielät saisi jotain vinkkiä. Muutenkin vihjeitä otetaan kiitolisuudella vastaan.
Ymmärrän, että tuota kurssista on aika hankala tehdä mitään koetta, mutta tuo tietokoneohjelman piirtäminen fläppitaululle kuulostaa jotenkin niin... ranskalaiselta. Voi itku mitä touhua. En tiedä kuinka syvällisesti monsieur professori haluaa tuon vuokaavion. Ohjelman struktuurihan on helppo kuvailla mutta en nyt kyllä ihan yksittäisistä funktioista rupea muistelemaan että millä tavalla ja mihin reikään se nyt syötteensä otti ja mistä palikasta sitä dataa nyt eteenpäin lähtee.
Kuorolaulutentti on jonkin verran mystinen myös, mutta ilmeisesti ideana on laulaa niitä iänikuisia biisejä pienillä yhtyeillä. Siinä nyt ei pitäisi olla mitään suurempaa ongelmaa.
Sain minimihintaan lentoaikataulujakin muutettua niin, että tulen jo 25.6. Suomeen. Hyvä sinällään, täällä ei nimittäin varmasti tapahtdu silloin yhtään mitään. Lentohommeleista puheenollen- ei se luftwaffellakaan aina ihan putkeen mene. Kun tulin Suomesta viime kerralla, oli kone lähdöstään 20 minuuttia myöhässä. Tämä aiheutti kerrannaisvaikutuksineen sen, että uutta slottia ei ihan lähimailta löytynyt, ja kone pääsi lähtemään kauimmaiselta kiitotieltä ja puoli tuntia myöhässä.
Näköjään se on luftwafellekin halvempaa ajaa sitten myöhässä kuin yrittää kiriä aikataulua kiinni. Minulla on tunnin vaihto eikä edes matkatavaroita mukana, mutta myöhässä tulo aiheutti sen, että Frankfurtin A-terminaalin porttipaikka oli vaihtunut B- terminaalin apron-parkiksi. Alunperin koneen piti tulla ihan Lyonin koneen viereen, mutta nyt oltiin eri terminaalissa, bussikyytien varassa ja muutenkin kaikki meni päin helvettiä.
No, siitä sitten munaravia toiseen terminaaliin jossa terminaalin toisesta pääästä kuului kuulutus että portti sulkeutuu minuutin päästä. Apinanraivolla sitten ehdin noin 25 sekunnin marginaalilla Lyoniin illaksi. Olisi se ollut melkoista jos en olisi ehtinyt. Helvetin saksalaiset.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste koulu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste koulu. Näytä kaikki tekstit
torstai 10. kesäkuuta 2010
perjantai 22. tammikuuta 2010
Kolme pientä ruokaa
Ensinnäkin toi BSTN-kurssi ja Lisp. Lisp on vähän niinkuin puolukkapuuro- kokkareista, vaikeasti määriteltävää, pahaa ja potkii vastaan mutta varmasti hyväksi minulle. Hyväksyn tämän ja ymmärrän että se nyt vaan on opeteltava, ja eikun härkää sarvesta. Minä olen niitä sähköpaimeneen kusijoita joiden on pakko kokeilla asiat itse ennen kuin niistä voi muodostaa jotain menttaalista mallia. Lispin tapauksessa tämä tarkoittaa jonkin Lisp- compilerin lataamista ja näiden asioiden opettelua itse. No, ainoa mäkille oleva lisp-pakki on ilmeisesti MCL, joka on ilmeisesti abandonwarea. Viimeisin vapaa stable-buildi tosin vaatii joko Motorolan* (!!!) tai G-sarjan prosessorit. Siis näitä turhan moderneja intel PC:itä, jotka tuli markkinoille 2006, ei tueta. Pitää kokeilla kääntää itse tai ajaa jonkun kuppaisen emulaattorin läpi. Voi kiesus, miten ne olettaa ihmisten oppivan näitä jos asioista voi harjoitella 1,5 tuntia viikossa?
Lisäksi Sedän koodausopetus tuntuu vähän perse edellä puuhun menemiseltä. Me ei olla vieläkään opeteltu tulostamaan lispissä hello worldiä tai antamaan tai asettamaan muuttujia tai pyytämään inputtia. Sen sijaan listoja voidaan periaatteessa pyöritellä jo miten päin tahansa. Ja kun tähän lisätään kielivaikeudet (sekä lispin että ranskan kanssa) niin esimerkiksi lispin ehtorakenne tuntuu todella hankalalta. Siis onko oikeasti niin että lisp ottaa else- polun if- funktion attribuuttina? Take the red pill, todellakin. Nojoo, se tietokoneista.
Het Brabants orkestin orkkapaikat tuli. Yllätys on varmaan se ettei ole mitän yllätyksiä- ekalla kierroksella Williamsin eka osa ilman kadenssia, Walkyria ja Mestarilaulajat, tokalla kiepillä Williamsin toinen osa, unkarilainen marssi, Prokan viitonen, Mahlerin ykkönen, Amerikkalainen pariisissa, Heldenleben ja jotain muuta perushuttua. Kiinostavaa katsoa ketä sinne tulee- veikkaisin että aika paljon saksalaisia. Yhtään hollantilaista tuubistia nimittäin en yrityksistä huolimatta muista. Ajattelin ihan silkkaa vittumaisuuttani näyttää nären munat kaikille ja voittaa paikan. Mutta puhettahan maailmaan riittää. Suosittelen mutten kaikille tuubisteille lataamaan Santa Cecilian orkkapaikkapaketin (PDF) ja opettelemaan ne. Lista on aika hyvä siitä mitä nyt vaan koskaan voi tulla pruuveissa vastaan.
Nyt kun nuo Brabantin orkkapaikat tuli olo tuntuu itseasiassa aika helpottuneelta. En tiedä miten kaikkki muut valmistautuvat pruuveihin, mutta minä ainakin soitan helvetisti. Ihan liikaa, mikäli katsotaan hyötysuhdetta. Ennen orkkapaikkoja pitää vain arvailla mitä kysytään- sitten kun lista ja kopiot tulee niin tietää mitä pitää treenata. Minuna aniankin helpotaa. Onneksi nuo pruuvit on kuukauden päästä. Olen nimittäin elänyt aika viulistimaista elämää ja herännyt joka aamu melkein tosia iakaisin harjoittelemaan ja harjotellut päivässä paljon. En tajua miten joku jaksaa moista tahtia kymmeniä vuosia. Kuukausi nyt menee, mutta ei kyllä yhtään sen enempää. Ei. yhtään. enempää.
Tinnitus pn palannut. En keksi mitään elimellistä syytä miksi näin, joten vittumaisen vinkunan täytyy johtua ressistä, jonka täytyy johtua näistä tulevista pruuveista. Onneksi enää kuukausi täytyy kestää tätä. Teille jotka ette tiedä niin tinnitus on korvan virheaistimus mikä lähetetään kuulosignaalina eteenpäin. Siis aivot luulevat korvan kuulevan jotain. Korvahan ei kuule mitään, korvassa on ainoastaan vaurio äänten aistimisen kanssa ja siellä on tavallaan jäänyt johtoja oikkariin. Mutta lopputuloksena on huomattavan ärsyttävä kuloaistimus. Se voi olla oikeastaan mitä vain- jotkut ovat kertoneet kosken pauhusta, toisilla soi puhelin koko ajan. Joillain on siniaaltoinen piippaus tietyll ätajuusalueella. Minulla on luojan kiitos vaikeasti määriteltävä melukenttä kuulokynnyksen ylärajoilla. Ei siis mitään suoraa ääntä, vaa nenemmänkin alue jossa ei voi määritellä ääntä siinä mielessä kuin me se tunnetaan koska se koko alue on lumisadetta. No, yrittäkää itse selittää jotain kuuloaistimiusta sanoilla niin ymmärrätte miten hankalaa se on.
Minulla tämä kaikki on luulatavasti alkanut musiikkiharrastuksen alkuaikoina Pirkanmaan Musiikkiopiston junioripuhallinorkesterista. Ja nimenomaan kolmostrumettisektiosta, joka on suoraan rumpusetin edessä. Harjoituksissa nimittäin ei desibeleissä säästelty, vaikka musiikillinen loppuratkaisu jätti aina hieman toivomisen varaa. Toinen mahdollisuus on korvatulehduskierre, jonka sairastin lapsena. Vasta viime aikoina on alettu selvittämään yhteyttä useiden korvatulehdusten ja tinnitusten välillä, ja sellainen on kyetty osoittamaan. Tietysti täysin akateemista on tietysti miettiä mistä tinnitus on lähtenyt, koska sille ei ole parannuskeinoa.
Nykyään on tietysti tilanne toinen- entinen työnantajani teetti minule Elacin- korvatulpat ja osaan varoa tilanteita joissa vahinkoa kuullolle saattaisi tulla. Ja koska tämä "kohina" on ollut minulla niin kauan kuin muistan, että minulla on ollut aikaa sopeutua ja tilanne ei häiritse minua juurikaan. Mutta se on kuin luuvalo tai kihti toisille- on parempia ja huonompia aikoja. Minulla tinnitus tulee aina selvemmin esiin kun ressi vaivaa tai unirytmi on mennyt vituilleen. Se on itseasiassa ihan hyvä- minä kuulen suoran indikaattorin että nyt pitää tehdä jotain. Jotkut ihmiset ymmärtävät vasta viime hetkillä hellittää koska kroppa ei anna tarpeeksi merkkejä. Ovat raukat liian hyvässä kunnossa.
*Apple siirtyi Motorolan prosessoreista IBM:n 1990-luvun alkupuolella. Se, että lisp-compilerissa on tuki vielä 68k- prosessoreille mutta ei Inteleille kertoo Lispist aika paljon. Koska Lisp on niin symbolinen kieli, epäilen etttä se on hyvin alhaisen tason kieli järjestelmäinteraktiossa ja siksi suhtaudun skeptisesti sen ajamiseen emulattoreiden läpi. Ei sillä että olisin kokeillut asiaa, pois se minusta.
Lisäksi Sedän koodausopetus tuntuu vähän perse edellä puuhun menemiseltä. Me ei olla vieläkään opeteltu tulostamaan lispissä hello worldiä tai antamaan tai asettamaan muuttujia tai pyytämään inputtia. Sen sijaan listoja voidaan periaatteessa pyöritellä jo miten päin tahansa. Ja kun tähän lisätään kielivaikeudet (sekä lispin että ranskan kanssa) niin esimerkiksi lispin ehtorakenne tuntuu todella hankalalta. Siis onko oikeasti niin että lisp ottaa else- polun if- funktion attribuuttina? Take the red pill, todellakin. Nojoo, se tietokoneista.
Het Brabants orkestin orkkapaikat tuli. Yllätys on varmaan se ettei ole mitän yllätyksiä- ekalla kierroksella Williamsin eka osa ilman kadenssia, Walkyria ja Mestarilaulajat, tokalla kiepillä Williamsin toinen osa, unkarilainen marssi, Prokan viitonen, Mahlerin ykkönen, Amerikkalainen pariisissa, Heldenleben ja jotain muuta perushuttua. Kiinostavaa katsoa ketä sinne tulee- veikkaisin että aika paljon saksalaisia. Yhtään hollantilaista tuubistia nimittäin en yrityksistä huolimatta muista. Ajattelin ihan silkkaa vittumaisuuttani näyttää nären munat kaikille ja voittaa paikan. Mutta puhettahan maailmaan riittää. Suosittelen mutten kaikille tuubisteille lataamaan Santa Cecilian orkkapaikkapaketin (PDF) ja opettelemaan ne. Lista on aika hyvä siitä mitä nyt vaan koskaan voi tulla pruuveissa vastaan.
Nyt kun nuo Brabantin orkkapaikat tuli olo tuntuu itseasiassa aika helpottuneelta. En tiedä miten kaikkki muut valmistautuvat pruuveihin, mutta minä ainakin soitan helvetisti. Ihan liikaa, mikäli katsotaan hyötysuhdetta. Ennen orkkapaikkoja pitää vain arvailla mitä kysytään- sitten kun lista ja kopiot tulee niin tietää mitä pitää treenata. Minuna aniankin helpotaa. Onneksi nuo pruuvit on kuukauden päästä. Olen nimittäin elänyt aika viulistimaista elämää ja herännyt joka aamu melkein tosia iakaisin harjoittelemaan ja harjotellut päivässä paljon. En tajua miten joku jaksaa moista tahtia kymmeniä vuosia. Kuukausi nyt menee, mutta ei kyllä yhtään sen enempää. Ei. yhtään. enempää.
Tinnitus pn palannut. En keksi mitään elimellistä syytä miksi näin, joten vittumaisen vinkunan täytyy johtua ressistä, jonka täytyy johtua näistä tulevista pruuveista. Onneksi enää kuukausi täytyy kestää tätä. Teille jotka ette tiedä niin tinnitus on korvan virheaistimus mikä lähetetään kuulosignaalina eteenpäin. Siis aivot luulevat korvan kuulevan jotain. Korvahan ei kuule mitään, korvassa on ainoastaan vaurio äänten aistimisen kanssa ja siellä on tavallaan jäänyt johtoja oikkariin. Mutta lopputuloksena on huomattavan ärsyttävä kuloaistimus. Se voi olla oikeastaan mitä vain- jotkut ovat kertoneet kosken pauhusta, toisilla soi puhelin koko ajan. Joillain on siniaaltoinen piippaus tietyll ätajuusalueella. Minulla on luojan kiitos vaikeasti määriteltävä melukenttä kuulokynnyksen ylärajoilla. Ei siis mitään suoraa ääntä, vaa nenemmänkin alue jossa ei voi määritellä ääntä siinä mielessä kuin me se tunnetaan koska se koko alue on lumisadetta. No, yrittäkää itse selittää jotain kuuloaistimiusta sanoilla niin ymmärrätte miten hankalaa se on.
Minulla tämä kaikki on luulatavasti alkanut musiikkiharrastuksen alkuaikoina Pirkanmaan Musiikkiopiston junioripuhallinorkesterista. Ja nimenomaan kolmostrumettisektiosta, joka on suoraan rumpusetin edessä. Harjoituksissa nimittäin ei desibeleissä säästelty, vaikka musiikillinen loppuratkaisu jätti aina hieman toivomisen varaa. Toinen mahdollisuus on korvatulehduskierre, jonka sairastin lapsena. Vasta viime aikoina on alettu selvittämään yhteyttä useiden korvatulehdusten ja tinnitusten välillä, ja sellainen on kyetty osoittamaan. Tietysti täysin akateemista on tietysti miettiä mistä tinnitus on lähtenyt, koska sille ei ole parannuskeinoa.
Nykyään on tietysti tilanne toinen- entinen työnantajani teetti minule Elacin- korvatulpat ja osaan varoa tilanteita joissa vahinkoa kuullolle saattaisi tulla. Ja koska tämä "kohina" on ollut minulla niin kauan kuin muistan, että minulla on ollut aikaa sopeutua ja tilanne ei häiritse minua juurikaan. Mutta se on kuin luuvalo tai kihti toisille- on parempia ja huonompia aikoja. Minulla tinnitus tulee aina selvemmin esiin kun ressi vaivaa tai unirytmi on mennyt vituilleen. Se on itseasiassa ihan hyvä- minä kuulen suoran indikaattorin että nyt pitää tehdä jotain. Jotkut ihmiset ymmärtävät vasta viime hetkillä hellittää koska kroppa ei anna tarpeeksi merkkejä. Ovat raukat liian hyvässä kunnossa.
*Apple siirtyi Motorolan prosessoreista IBM:n 1990-luvun alkupuolella. Se, että lisp-compilerissa on tuki vielä 68k- prosessoreille mutta ei Inteleille kertoo Lispist aika paljon. Koska Lisp on niin symbolinen kieli, epäilen etttä se on hyvin alhaisen tason kieli järjestelmäinteraktiossa ja siksi suhtaudun skeptisesti sen ajamiseen emulattoreiden läpi. Ei sillä että olisin kokeillut asiaa, pois se minusta.
perjantai 15. tammikuuta 2010
Kyllä näitä mestareita riittää
Tällä kertaa vuorossa oli taas yksi unkarilainen sankari- nimittäin Jozsef Bazsinska. Miksi noitten unkarilaisten nimet ei voi olla mitenkään ihmismäisiä. No anyways, Culbertsonin vanha oppilas Bazsinska on mun mielestä vielä kovempi äijä kuin Zentpali. Bazsinksan piti pitää mestarikurssi, mutta arvaatteko mitä tapahtui? Josezf lähti lounaalle mestarin kanssa. Ja arvaatteko mitä sitten tapahtui? Ei mitään, koska lounas kesti 5 tuntia. Mestarikurssi jäi, ja äijä piti vain pienen lämmittelytyöpajan ja demonstraation tuubaluokalle.
Sikäli ironista että Mel oli hinkannut kaikkien biisit putikuntoon kun niitä sitten Bazsinkskalle soitettaisiin. No ei niistä sitten mitään soitettu. Mutta nyt minä olen kuullut millainen on tuuban äärirekisteri- Baszinska nimittäin tempaisi subkontra-dissän C-tuubasta ja vielä hienolla saundilla. Siis melkein puolitoista oktaavia pianon matalimman koskettimen alle. Taajuus on kutakuinkin 19.4 Hz ja ääni on varmasti viimeinen minkä tajuaa vielä auditiiviseksi informaatioksi. toisessa ääripäässä oli sitten soiva kaksiviivaninen A. Eli kevyt kuuden oktaavin rekisteri. Ja muukin soitto kulki aika mallikkaasti äijällä.
Mestarilla on mestarin työtavat, mutta aina välillä on pieniä vaikeuksia ymmärtää pointteja noissa sen touhuissa. Esimerkiksi ennen joulua se oli löytänyt jostain musiikkikaupan alelaarista play along- sellovihkoja elokuvateemoista. Siis niitä missä on CD-levyllä kornit taustat ilman sooloa. Sitten se tuli silmät kiiluen ja pisti koko luokan soittamaan näitä- yhdessä. Sitten 6 tuuba ja 5 baritonia jyristeli Amelien tunnaria, Gladidaattorin tunnaria ja Mission Impossiblen tunnaria siihen malliin että lamput meinaa irrota katosta. Ja se vihko soitettiin kokonaan läpi, eli 12 biisiä. Oli muuten vähän ns. turpa ruvella sen jälkeen. Sellomateriaali kun kulkee aika korkealla.
Eilen se sai jonkun vision Pendereckin Capricciosta ja metodi oli taas sama- neljä tuubistia soittaa Capricciota läpi helvetin hitaasti. No- tempoon 80 se on aivan tappokamaa ensimmäisen sivun jälkeen. Yllättävän hyvin se sai noita pointtejaan välitettyä vaikka siitä oli herkkyys ja taide kaukana kun 4 tuubaa soittaa yhtä aikaa niitä äärirekisteripaikkoja taitteissa. Silti toivoisin ehkä enemmän yksitysitunteja.
Arnaud on tokeentunut sen verran että on tullut takaisin töihin. Harmi sinänsä, sillä minä tykkäsin Stéphanesta itseasiassa enemmän. Arnaud on niin saamarin esoteerinen ja taiteellinen ja jossain ihan toisessa maailmassa- puhumattakaan että se tunneilla istuu pianon taakse ja mutisee niitä outoja juttujaan sieltä, kaukana kaikista. Stéphane soitti malliksi, antoi käytännön vinkkejä, istui vieressä ja korjasi aina virheen. Viimeisimpänä soitin Mestarilaulajien tuubasooloa Arnaudille ja se alkoi puhumaan punaisista autoista ja vahinkoilmoituskaavakkeesta. Ja tämä ei ollut mikään luullunymmärtämisongelma, ei sen maailmaan pääse muutkaan sisälle.
Yritän järjestää Tim Buzbeetä tänne pitämään mestarikurssia. Toivottavasti onnistuu- en kyllä usko koska jos tuubistin mestarikurssin järjestäminen akatemiaan ei onnistu niin täälläkin ne mahdollisuudet ovat heikot, ja täällä sentään otetaan tuubansoitto vakavasti ja yhtenä musiikin lajina, toisin kuin Akatemiassa.
Sikäli ironista että Mel oli hinkannut kaikkien biisit putikuntoon kun niitä sitten Bazsinkskalle soitettaisiin. No ei niistä sitten mitään soitettu. Mutta nyt minä olen kuullut millainen on tuuban äärirekisteri- Baszinska nimittäin tempaisi subkontra-dissän C-tuubasta ja vielä hienolla saundilla. Siis melkein puolitoista oktaavia pianon matalimman koskettimen alle. Taajuus on kutakuinkin 19.4 Hz ja ääni on varmasti viimeinen minkä tajuaa vielä auditiiviseksi informaatioksi. toisessa ääripäässä oli sitten soiva kaksiviivaninen A. Eli kevyt kuuden oktaavin rekisteri. Ja muukin soitto kulki aika mallikkaasti äijällä.
Mestarilla on mestarin työtavat, mutta aina välillä on pieniä vaikeuksia ymmärtää pointteja noissa sen touhuissa. Esimerkiksi ennen joulua se oli löytänyt jostain musiikkikaupan alelaarista play along- sellovihkoja elokuvateemoista. Siis niitä missä on CD-levyllä kornit taustat ilman sooloa. Sitten se tuli silmät kiiluen ja pisti koko luokan soittamaan näitä- yhdessä. Sitten 6 tuuba ja 5 baritonia jyristeli Amelien tunnaria, Gladidaattorin tunnaria ja Mission Impossiblen tunnaria siihen malliin että lamput meinaa irrota katosta. Ja se vihko soitettiin kokonaan läpi, eli 12 biisiä. Oli muuten vähän ns. turpa ruvella sen jälkeen. Sellomateriaali kun kulkee aika korkealla.
Eilen se sai jonkun vision Pendereckin Capricciosta ja metodi oli taas sama- neljä tuubistia soittaa Capricciota läpi helvetin hitaasti. No- tempoon 80 se on aivan tappokamaa ensimmäisen sivun jälkeen. Yllättävän hyvin se sai noita pointtejaan välitettyä vaikka siitä oli herkkyys ja taide kaukana kun 4 tuubaa soittaa yhtä aikaa niitä äärirekisteripaikkoja taitteissa. Silti toivoisin ehkä enemmän yksitysitunteja.
Arnaud on tokeentunut sen verran että on tullut takaisin töihin. Harmi sinänsä, sillä minä tykkäsin Stéphanesta itseasiassa enemmän. Arnaud on niin saamarin esoteerinen ja taiteellinen ja jossain ihan toisessa maailmassa- puhumattakaan että se tunneilla istuu pianon taakse ja mutisee niitä outoja juttujaan sieltä, kaukana kaikista. Stéphane soitti malliksi, antoi käytännön vinkkejä, istui vieressä ja korjasi aina virheen. Viimeisimpänä soitin Mestarilaulajien tuubasooloa Arnaudille ja se alkoi puhumaan punaisista autoista ja vahinkoilmoituskaavakkeesta. Ja tämä ei ollut mikään luullunymmärtämisongelma, ei sen maailmaan pääse muutkaan sisälle.
Yritän järjestää Tim Buzbeetä tänne pitämään mestarikurssia. Toivottavasti onnistuu- en kyllä usko koska jos tuubistin mestarikurssin järjestäminen akatemiaan ei onnistu niin täälläkin ne mahdollisuudet ovat heikot, ja täällä sentään otetaan tuubansoitto vakavasti ja yhtenä musiikin lajina, toisin kuin Akatemiassa.
keskiviikko 13. tammikuuta 2010
Lisp on kuollut, eläköön Lisp!
Tietokoneaiheinen artikkeli. Jos aristaa, jätä väliin.
Aina välillä sitä törmää sellaisiin asioihin, joiden luulee jotka pitkän aikaa takaperin ekspiroituneen ja poistuneen tästä maailmasta. Yksi näistä on Mel Culbertson joka luojan kiitos on vielä maailmassa (ja tulee muuten huomenna taas töihin) ja toinen on Lisp- ohjelmointikieli. Lisp on julkaistu 1958 eli samana vuonna kuin Mitro Repo ja Michael Jackson- samana vuonna kun Kekkonen piti ensimmäisen uudenvuoden puheensa televisiossa, Nikita Hrutsevista tuli Neuvostoliiton pääsihteeri ja säännöllinen lentomatkailu Atlantin yli aloitettiin. Reikäkorteista oli jo luovuttu 8 -tuumaisten levykkeiden hyväski. Niinsanotut lerput eli 5.25 tuuman levykkeet muuten tulivat vasta 1974. Tietokoneiden näyttöinä käytettiin kiviä heitteleviä pikkukiinalaisia. Että näin vanha kieli on Lisp.
Lisp on siis ohjelmointikielien Emacs. Lisp ei oikeastaan ole yhtään mitään- se on symbolinen ohjelmakieli joka käyttäjän täytyy ensin itse kirjoittaa ennen kuin sitä voi käyttää- ja käytettävyydeltän Lispin kääntäjän jälkeen Brainfuck tuntuu html- koodin kirjoittamiselta. Perimätiedon mukaan Jumala kirjoitti maailman Lispillä.
No, jostain syystä BSTN-kurssilla tuhatkaunon oli taas korvannut lihava setä joka tällä kertaa opetti lispin käyttöä. Itselle ohjelmointi on ehkä niukin naukin tuttua- saatan hätätilanteesssa kirjoittaa jokusen simppelin unix-scriptin tai todellisessa tarpeessa PHP:tä. Tiedän suunnilleen miten ohjelmointikielet toimii. Paitsi Lisp.
Lispissä ei ole mitään nykyisten ohjelmointikielten turhuuksia (kuten if-then-else- rakenteita tai järkevä syntaksia (no syntaksia ylipäätään(ei varmasti löydy (sen sijaan sulkeita on tarpeeksi, (ja syntaksin voi kirjoittaa itse))))) ja se käsittelee dataa pelkästään listoina joita verrataan toisiinsa. Siis pelkästään. Listoina. Joita verrataan. Toisiinsa. Ihan tajutonta.
Setä oli tosiaan kirjoittanut Lispinsä itse- ja kaikki funktiot oli tietysti ranskaksi. Lispin sisäänrakennetut funktiot on jo itsessään informatiivisesti nimettyjä (', car, cdr, caddr, cddr, cons jne jne.) ja kun tähän lisätään ranskalaiset terminologiat niin oli sellainen bstn- tunti että asiasta, josta minun olisi pitänyt tietää vähän tavallista enemmän (tietokoneohjlemointi) ei tullut yhtään mitään tolkkua. Anekdoottina muuten- lispin komentotulkista ei tule muuta vastausta kuin sinne kirjoitettuja funktiotuloksia tai T tai NIL. T on siis TRUE ja NIL on siis false. Mitään muuta dataa ei vehkeestä taida ilman mustaa tiedettä ja vuohien uhraamista saada irti.
Ilmeisesti Lispiä käytetään tulevaisuudessa murskaamaan numeroita. Lisp on kuulemma tosi hyvä boolen algoritmien jäystämisessä. Voinee olla. Itseasiassa sen olisi parempi olla, koska mitään järkeä siinä ei kyllä noin ohjelmointikielen ominaisuudessa ollut. Vähän jännittää mihin setä oikein aikoo mennä tämän Lisp- hulluttelun kanssa. Jotenkin olettaisin että se liittyy musiikiin ja toivoisin että se olisi kovin, kovin lyhytaikaista.
Aina välillä sitä törmää sellaisiin asioihin, joiden luulee jotka pitkän aikaa takaperin ekspiroituneen ja poistuneen tästä maailmasta. Yksi näistä on Mel Culbertson joka luojan kiitos on vielä maailmassa (ja tulee muuten huomenna taas töihin) ja toinen on Lisp- ohjelmointikieli. Lisp on julkaistu 1958 eli samana vuonna kuin Mitro Repo ja Michael Jackson- samana vuonna kun Kekkonen piti ensimmäisen uudenvuoden puheensa televisiossa, Nikita Hrutsevista tuli Neuvostoliiton pääsihteeri ja säännöllinen lentomatkailu Atlantin yli aloitettiin. Reikäkorteista oli jo luovuttu 8 -tuumaisten levykkeiden hyväski. Niinsanotut lerput eli 5.25 tuuman levykkeet muuten tulivat vasta 1974. Tietokoneiden näyttöinä käytettiin kiviä heitteleviä pikkukiinalaisia. Että näin vanha kieli on Lisp.
Lisp on siis ohjelmointikielien Emacs. Lisp ei oikeastaan ole yhtään mitään- se on symbolinen ohjelmakieli joka käyttäjän täytyy ensin itse kirjoittaa ennen kuin sitä voi käyttää- ja käytettävyydeltän Lispin kääntäjän jälkeen Brainfuck tuntuu html- koodin kirjoittamiselta. Perimätiedon mukaan Jumala kirjoitti maailman Lispillä.
No, jostain syystä BSTN-kurssilla tuhatkaunon oli taas korvannut lihava setä joka tällä kertaa opetti lispin käyttöä. Itselle ohjelmointi on ehkä niukin naukin tuttua- saatan hätätilanteesssa kirjoittaa jokusen simppelin unix-scriptin tai todellisessa tarpeessa PHP:tä. Tiedän suunnilleen miten ohjelmointikielet toimii. Paitsi Lisp.
Lispissä ei ole mitään nykyisten ohjelmointikielten turhuuksia (kuten if-then-else- rakenteita tai järkevä syntaksia (no syntaksia ylipäätään(ei varmasti löydy (sen sijaan sulkeita on tarpeeksi, (ja syntaksin voi kirjoittaa itse))))) ja se käsittelee dataa pelkästään listoina joita verrataan toisiinsa. Siis pelkästään. Listoina. Joita verrataan. Toisiinsa. Ihan tajutonta.
Setä oli tosiaan kirjoittanut Lispinsä itse- ja kaikki funktiot oli tietysti ranskaksi. Lispin sisäänrakennetut funktiot on jo itsessään informatiivisesti nimettyjä (', car, cdr, caddr, cddr, cons jne jne.) ja kun tähän lisätään ranskalaiset terminologiat niin oli sellainen bstn- tunti että asiasta, josta minun olisi pitänyt tietää vähän tavallista enemmän (tietokoneohjlemointi) ei tullut yhtään mitään tolkkua. Anekdoottina muuten- lispin komentotulkista ei tule muuta vastausta kuin sinne kirjoitettuja funktiotuloksia tai T tai NIL. T on siis TRUE ja NIL on siis false. Mitään muuta dataa ei vehkeestä taida ilman mustaa tiedettä ja vuohien uhraamista saada irti.
Ilmeisesti Lispiä käytetään tulevaisuudessa murskaamaan numeroita. Lisp on kuulemma tosi hyvä boolen algoritmien jäystämisessä. Voinee olla. Itseasiassa sen olisi parempi olla, koska mitään järkeä siinä ei kyllä noin ohjelmointikielen ominaisuudessa ollut. Vähän jännittää mihin setä oikein aikoo mennä tämän Lisp- hulluttelun kanssa. Jotenkin olettaisin että se liittyy musiikiin ja toivoisin että se olisi kovin, kovin lyhytaikaista.
torstai 17. joulukuuta 2009
BSTN
Nyt on yksi yö aikaa Suomeen lähtöö, laukku pakattu, suurin osa lahjoista ostettu ja punkkupullo auki joten ajattelin että mikä olisikaan sen parempaa kuin kirjoittaa hieman blogia.
Nimittäin tuosta musiikin teorian kurssista, eli BSTN:stä. Prof. Tuhatkauno on tuotu takaisin ja kurssi on saanut todella mielenkiintoisia käänteitä. Kurssihan alkoi uuden musiikin tekniikkojen analyysina (Xenakis yms) ja matemaattisten mallien soveltamisesta musiikkiin josta edettiin viritysjärjestelmiin.
No, aikaa on nyt vierähtänyt ja kurssi on mennyt huomattavasti mielenkiintoisemmaksi. En tiedä mitä se Akatemian kursseista muistuttaisi, varmasti jotain MuTen signaalikäsittely-kurssin, uuden musan analyysin ja musiikkipsykologian yhdistelmää, ripauksella akustiikkaa höystettynä.
Viime aikoina on nimittäin siirrytty akustiikan peruskäsitteisiin, joista on siirrytty sensoriprespektioon, joista on siirrytty tietokoneilemaan. En tiedä miten tuon sensoriprespektion kääntäisi, mutta siis kursseilla on pohdittu paljon sitä miksi äänet kuulostavat siltä kuin ne kuulostavat, miksi huilu kuulsotaa erilaiselta kuin klarinetti, mikä on doppler- ilmiö, äänen vaihe, siniaalto, ja miten korva huijaa ihmistä.
Vaikka koulun välineistö on aika antiikkista, niin mikroluokassa on kyllä G5 PowerMacit. Ja yksi pari Peaveyn matolaatikkoja kaiuttimina. Mutta syykin selvisi tähän teknispainotteiseen kurssiin: nimittäin muutama vuosikymmen sitten ranskan valtio hermostui siihen että kaikki nauroivat niille, koska ranskalainen musiikkiperinne oli ohutta ja ranskalaiset orkesterit paskoja. Ranskan valtio totesi että germaanista perinnettä on turha yrittää jäljitellä ja Debusykin on jo vähän passé, joten panostivat moderniin musiikkiin ja loivat IRCAMin, modernin musiikin tutkimuskeskuksen.
No, tämä osoittautui ehkä parhaaksi ranskalaiseksi peliliikkeeksi sitten Kevätuhrin mellakan. Ircamista kasvoi törkeän isojen investointien avulla maailamn todennäköisesti paras modernin musiikin mesenaatti, residenssi ja tutkimuskeskus. Siellä muuten Saariahotkin nykyään luuhaa. No, Ircam on ilmeisesti paitsi kouluttanut opettajia, myös kirojituttanut paljon softaa.
Tämä analyysikurssi toimii aika pitkälle AudioSculptin ja MAX/MSP:n varassa. Audiosculpt on melko modulaarinen softa millä pystyy analysoimaan oikeastaan mitä tahansa osa-aluetta äänestä. Voi tutkia ylä-ääneksiä, myllyttää numeraalista dataa haluamistaan parametreistä, analysoida yli/alipäästösuodattimia ja herra ties mitä muuta tahansa. Softalla voi tehdä oikeastaan ihan mitä tahansa. Todella avartava. Ainoa ongelma on, että se on "englanniksi" eli sen on ranskalainen äijä kirjoittanut omalla käsityksellään "engalnnista". Työkalut=tools= on käännetty frangalisiksi "Treatments" ja niin edelleen.
MAX/MSP taas on softakokoelma jolla voi ainakin simuloida oskilloskooppia ja rakentaa signaalin reititysketjua erilaisten myllyjen läpi. MAX/MSP:hn voi koodata omiakin palikoitaan jos tarvetta ja halua ilmenee. Tuhatkauno kyllästyi kun ei saanut kanttiaaltoa oskilloskooppiin ja hakkasi näppäimistö savuten 90 sekuntia (siis kirjaimellisesti, käsistä näkyi harmaata) jonka jälkeen pörinää rupesi kuulumaan ja kanttiaaltoa meni oskilloskooppiin. Aika hyvin kaverilta joka ei välillä löydä file->open valikkoa tietokoneesta.
Nimittäin tuosta musiikin teorian kurssista, eli BSTN:stä. Prof. Tuhatkauno on tuotu takaisin ja kurssi on saanut todella mielenkiintoisia käänteitä. Kurssihan alkoi uuden musiikin tekniikkojen analyysina (Xenakis yms) ja matemaattisten mallien soveltamisesta musiikkiin josta edettiin viritysjärjestelmiin.
No, aikaa on nyt vierähtänyt ja kurssi on mennyt huomattavasti mielenkiintoisemmaksi. En tiedä mitä se Akatemian kursseista muistuttaisi, varmasti jotain MuTen signaalikäsittely-kurssin, uuden musan analyysin ja musiikkipsykologian yhdistelmää, ripauksella akustiikkaa höystettynä.
Viime aikoina on nimittäin siirrytty akustiikan peruskäsitteisiin, joista on siirrytty sensoriprespektioon, joista on siirrytty tietokoneilemaan. En tiedä miten tuon sensoriprespektion kääntäisi, mutta siis kursseilla on pohdittu paljon sitä miksi äänet kuulostavat siltä kuin ne kuulostavat, miksi huilu kuulsotaa erilaiselta kuin klarinetti, mikä on doppler- ilmiö, äänen vaihe, siniaalto, ja miten korva huijaa ihmistä.
Vaikka koulun välineistö on aika antiikkista, niin mikroluokassa on kyllä G5 PowerMacit. Ja yksi pari Peaveyn matolaatikkoja kaiuttimina. Mutta syykin selvisi tähän teknispainotteiseen kurssiin: nimittäin muutama vuosikymmen sitten ranskan valtio hermostui siihen että kaikki nauroivat niille, koska ranskalainen musiikkiperinne oli ohutta ja ranskalaiset orkesterit paskoja. Ranskan valtio totesi että germaanista perinnettä on turha yrittää jäljitellä ja Debusykin on jo vähän passé, joten panostivat moderniin musiikkiin ja loivat IRCAMin, modernin musiikin tutkimuskeskuksen.
No, tämä osoittautui ehkä parhaaksi ranskalaiseksi peliliikkeeksi sitten Kevätuhrin mellakan. Ircamista kasvoi törkeän isojen investointien avulla maailamn todennäköisesti paras modernin musiikin mesenaatti, residenssi ja tutkimuskeskus. Siellä muuten Saariahotkin nykyään luuhaa. No, Ircam on ilmeisesti paitsi kouluttanut opettajia, myös kirojituttanut paljon softaa.
Tämä analyysikurssi toimii aika pitkälle AudioSculptin ja MAX/MSP:n varassa. Audiosculpt on melko modulaarinen softa millä pystyy analysoimaan oikeastaan mitä tahansa osa-aluetta äänestä. Voi tutkia ylä-ääneksiä, myllyttää numeraalista dataa haluamistaan parametreistä, analysoida yli/alipäästösuodattimia ja herra ties mitä muuta tahansa. Softalla voi tehdä oikeastaan ihan mitä tahansa. Todella avartava. Ainoa ongelma on, että se on "englanniksi" eli sen on ranskalainen äijä kirjoittanut omalla käsityksellään "engalnnista". Työkalut=tools= on käännetty frangalisiksi "Treatments" ja niin edelleen.
MAX/MSP taas on softakokoelma jolla voi ainakin simuloida oskilloskooppia ja rakentaa signaalin reititysketjua erilaisten myllyjen läpi. MAX/MSP:hn voi koodata omiakin palikoitaan jos tarvetta ja halua ilmenee. Tuhatkauno kyllästyi kun ei saanut kanttiaaltoa oskilloskooppiin ja hakkasi näppäimistö savuten 90 sekuntia (siis kirjaimellisesti, käsistä näkyi harmaata) jonka jälkeen pörinää rupesi kuulumaan ja kanttiaaltoa meni oskilloskooppiin. Aika hyvin kaverilta joka ei välillä löydä file->open valikkoa tietokoneesta.
maanantai 14. joulukuuta 2009
Kisat
Pahoittelen pidempää taukoa ja sporadisia päivityksiä. Ei siihen mitään syytä varsinaisesti ole, koulu tuppaa vain viemään pirusti aikaa.
Olin muuten eilen (sunnuntaina) soittamassa jonkun paikallisen musiikkiopiston puhallinorkesterin kanssa koulun joulujuhlassa ja täytyy sanoa että on joitain asioita jotka eivät muutu- esimerkiksi musiikkiopiston joulujuhlat lienevät täsmälleen universaaleja. Siinä olisi Claude Lévi-Straussille ollut miettimistä, miten toisistaan tietämättömät musiikkiopisto-kulttuurit ovat kehittyneet täsmälleen samanlaisiksi.
Bändi oli kamala mutta fiilis hieno, ja kapellimestarina outo heppu. Kaverin kädet kävi kun tuulimyllyllä ja parasta oli että keikan aikanakin se huusi bändille (Pierre! Keskity! 46-nyt! Jean-Paul, älä laahaa! Katso tänne!) niin että sylki lensi. Ja sen lisäksi universaali ilmiö on puhallinorketeritoimintaa harrastava nahkaliiviin pukeutuva vanha setä. Nojoo, nojoo.
Mutta niinkuin otsikkokin ilmaisee, niin tarkoitus oli puhua kilpailuista. Tänä keväänä maailmassa järjetetään 2 tuubakilpailua, Brno ja Düsseldorf. Olen tässä pyöritellyt hullua ideaa, ja mikäli resurssit vain suinkaan antavat myöden, osallistun molempiin. Resurssit tarkoittaa tässä kohtaa lähinnä rahaa. Pirun kallis harrastus tuo kilpailuissa käyminen. Jos tekee tiukkaa niin sitten vain Brno. Ohjelmisto kahteen skabaan on melko laaja:
Konsertot:
Alarum, Tomasi, Bozza ja Filas ovat sitten terra incognito. Aikaa on kuitenkin periaatteessa ihan reilusti, kisat ovat syys-lokakuussa. Tämän lisäksi mestari on suhtautunut suorastaan positiivisesti ja konsalta pitäisi tulla vetoapua resitaalien ja harjoituskonserttien tekemiseen. Katsotaan miten äijän käy!
Olin muuten eilen (sunnuntaina) soittamassa jonkun paikallisen musiikkiopiston puhallinorkesterin kanssa koulun joulujuhlassa ja täytyy sanoa että on joitain asioita jotka eivät muutu- esimerkiksi musiikkiopiston joulujuhlat lienevät täsmälleen universaaleja. Siinä olisi Claude Lévi-Straussille ollut miettimistä, miten toisistaan tietämättömät musiikkiopisto-kulttuurit ovat kehittyneet täsmälleen samanlaisiksi.
Bändi oli kamala mutta fiilis hieno, ja kapellimestarina outo heppu. Kaverin kädet kävi kun tuulimyllyllä ja parasta oli että keikan aikanakin se huusi bändille (Pierre! Keskity! 46-nyt! Jean-Paul, älä laahaa! Katso tänne!) niin että sylki lensi. Ja sen lisäksi universaali ilmiö on puhallinorketeritoimintaa harrastava nahkaliiviin pukeutuva vanha setä. Nojoo, nojoo.
Mutta niinkuin otsikkokin ilmaisee, niin tarkoitus oli puhua kilpailuista. Tänä keväänä maailmassa järjetetään 2 tuubakilpailua, Brno ja Düsseldorf. Olen tässä pyöritellyt hullua ideaa, ja mikäli resurssit vain suinkaan antavat myöden, osallistun molempiin. Resurssit tarkoittaa tässä kohtaa lähinnä rahaa. Pirun kallis harrastus tuo kilpailuissa käyminen. Jos tekee tiukkaa niin sitten vain Brno. Ohjelmisto kahteen skabaan on melko laaja:
Konsertot:
- Ralp Waughan-Williams
- Edward Gregson
- Eric Ewazen
- Eugene Bozza
- Juraj Filas
- Paul Hindemith
- Trygve Madsen
- Bruce Groughton
- Sostakovits (arr. Miettunen) Adagio
- Blog: Three Miniatures
- Schumann: Adagio und Allegro
- Gregson: Alarum
- Henry Tomasi: Etre ou ne pas être
- Penderecki: Capriccio
Alarum, Tomasi, Bozza ja Filas ovat sitten terra incognito. Aikaa on kuitenkin periaatteessa ihan reilusti, kisat ovat syys-lokakuussa. Tämän lisäksi mestari on suhtautunut suorastaan positiivisesti ja konsalta pitäisi tulla vetoapua resitaalien ja harjoituskonserttien tekemiseen. Katsotaan miten äijän käy!
perjantai 4. joulukuuta 2009
Haja-asioita
Muutama päivä sitten mennessäni aamulla koululle ihmettelin onko metroliikenne jotenkin sekaisin kun ihmiset jonottivat lippuhallissa pitkässä jonossa tympiintyneen näköisinä. Koska kello oli jo puoli yhdeksän kiiruhdin kuitenkin tehokkaana eteenpäin porteista läpi- paitsi että en, koska kortti näytti punaista. Siihen sitten jonon perään ostamaan biljetteriestä lisää virtaa matkakortille. Kuukausilippu on nimittäin kuukausilippu joka kestää kuukauden, ensimmäisestä päivästä viimeiseen päivään. Ja ensimmäisenä päivänä sitä sitten kaikki lataavat monen kymmenen metrin jonossa.
Tänään oli eka tunti Stéphane Labeyrien kanssa (Orchestre de Paris). Yhteistyö kaverin kanssa sujui jotenkin kauhean luonnollisesti, koska se on jotenkin samanoloinen kuin Petri. Culbertson on kaiken aikaa aivan täysin omissa sfääreissään ja siihen saa vain ajoittain kontaktin. Arnaud taas istui joka tunnilla pianon takana ja puhui ällöttävällä etelän aksentilla syvätaiteellisia juttuja. Stéphaniella taas on sellainen suoraviivainen no-nonsense- lähestymistapa, joka toimii ainakin minulle. Alkuviikon carpaccio- katastrofista on toivuttu, ja tällä kertaa työn alla oli Schumannin adagio ja allegro. Jälki oli huomattavasti parempaa nyt, olin itseasiassa kovasti tyytyväinen varsinkin ekaan osaan.
Erja Joukamo-Ampujan kanssa (muistaakseni) tuli joskus puhetta siitä, kuinka Suomessa pennut laitetaan soittamaan vaativia legato-juttuja heti alusta asti. Puhtaan vapaan legaton soittaminen ei ole nimittäin ihan yksinkertainen juttu, vaikka se tuleekin kaikilta selkäruodosta. Voidaan perustellusti kysyä pitäisikö tällaista vielä pennuilla harjoittaa. Mutta ergo, suomalainen soittotapa painottaa vahvasti siistiä, vireellistä ja saumatonta legatoa. Sanotaanko nyt näin, että ranskalainen ei ehkä niinkään. Ranskassa tyyli on hyvin toinen. Lämmittelyharjoituksina vedetään enemmän ketteryyteen ja nopeuteen perustuvia pyörityksiä, kuin sitä perus taa-ii-aa -kauraa, jonka jokainen muistaa musiikkiopistosta. Minua on katsottu vähän vinoon kun olen mennyt tekemään koppiin vapaat legatot, kun ei niitä kukaan muu halua tehdä.
Ranskalaisten kalusto ei myöskään suosi herkistelylegatoja- suukappaleina kaikilla on Romera Brassin Mel Culbertson- signaturet, jotka painavat noin 600 grammaa laaki ja jotka eivät ole kupiltaan edes D- kuppeja, vaan pohja on melkein tasainen. Rimmi on melko ohut, ja halkaisija valtava. No, se nyt vaan on niin että Conn Hellebergillä (varsinkin läskimmällä rimmillä olevaa 7B:llä) on helpompi soittaa laulavia juttuja. V-kuppi ja järkevä koko tekevät hommasta paljon helpompaa. Kysyin mestarilta syksyllä tullessani haluaako hän minun vaihtavan palan Romeraan ja se kielsi ehdottomasti. Sen mielestä Conn 7B on ehdottomasti parempi jos sitä osaa käyttää oikein.
In your face, ranskalaiset, Schumannin op. 70:n hitaan osan laululinjoista sai tehtyä oikein ällömakean ja pumpulisen ja sellaisen wieniläisunelman ettei koskaan mistään ja niin että nyanssi pysyy kaiken aikaa alhaalla. Haha. Kerrankin tunsi onnistuvansa. Ja kyllä 7B on silti sen verran iso, että sillä tarvittaessa saa painettua orkesterillisen verran porukkaa peltoon. No mutta, se tästä päivän tekniikkapläjäyksestä.
Toinen osa Schumannia on itseasiassa paljon vaikeampi kuin ensimmäinen ja siinä on vielä paljon töitä. Sekin meni ihan hyvin kuitenkin. Labeyrie sitten tunnin lopuksi tönimään olkapäästä että hyvin se meni, ihan oikeasti, älä nyt tollai. Töitä se vaatii. Ja minä katson sitä suu auki että joo kyllä, mutta mää olin tähän todella tyytyväinen. Ilmeisesti olin ollut niin vakava ja vääntänyt naamaa, että sen tulkinnan mukaan olin tyytymätön tuloksiin. Jännä homma.
Tulen tosiaan suomeen 17. päivä, ja ajattelin nyt sitä ennen ottaa oikein supertreenit. Jos saan ohjelmiston (Williamsin ja Bozzan konsertot, Broughtonin sonaatti, Adagio ja Allegro, Carpaccio, Gregsonin Alarum ja joitan muuta) kuosiin niin ajattelin lähteä Düsseldorfin kisoihin. Arvon vielä nyt Brnon ja Düsseldorfin välillä. 50-60. Tai jos saan kulttuurirahaston apurahan, niin vois tehdä molemmat, tai edes jomman kumman.
Olen täällä ollessani soittanut enemmän kuin koskaan. Alan pikkuhiljaa tinkiä aikaisemmasta maksiimistani, jonka mukaan yli 4 tunnin päivittäinen treenaaminen on hyödytöntä. Se ei ole, mutta vaatii sen että treenin pystyy pilkkomaan useammaksi palaksi ja aikansa käyttämään järkevästi. Nykyisellään omaksi päivärymtiksi on muodostunut mennä konsalle vähän yhdeksän jälkeen ja tehdä perusharjoituksia ja lämmittelyjä 12 asti, syödä lounas ja soittaa kahteen asti ja mennä kotiin, ja tulla illalla uudestaan ja soittaa sen minkä haluaa. Aika autistinen elämänmuoto, mutta nyt on se ainoa hetki että tällaisen voi tehdä ja suoraan sanottuna nautin siitä. Tuli juuri mieleeni että olen käynyt keskustassa 3 kertaa viimeisen vajaan kuukauden aikana. Viikonloppuna pitäisi mennä taas, kun Fête de lumiere eli valon juhla alkaa. Huomenna Lyoniin tulee 500 000 ihmistä lisää ja kaupungissa alkaa jokin sellainen, jonka me tunnemme nimellä vappu. Katsotaan mitä tapahtuu.
Tänään oli eka tunti Stéphane Labeyrien kanssa (Orchestre de Paris). Yhteistyö kaverin kanssa sujui jotenkin kauhean luonnollisesti, koska se on jotenkin samanoloinen kuin Petri. Culbertson on kaiken aikaa aivan täysin omissa sfääreissään ja siihen saa vain ajoittain kontaktin. Arnaud taas istui joka tunnilla pianon takana ja puhui ällöttävällä etelän aksentilla syvätaiteellisia juttuja. Stéphaniella taas on sellainen suoraviivainen no-nonsense- lähestymistapa, joka toimii ainakin minulle. Alkuviikon carpaccio- katastrofista on toivuttu, ja tällä kertaa työn alla oli Schumannin adagio ja allegro. Jälki oli huomattavasti parempaa nyt, olin itseasiassa kovasti tyytyväinen varsinkin ekaan osaan.
Erja Joukamo-Ampujan kanssa (muistaakseni) tuli joskus puhetta siitä, kuinka Suomessa pennut laitetaan soittamaan vaativia legato-juttuja heti alusta asti. Puhtaan vapaan legaton soittaminen ei ole nimittäin ihan yksinkertainen juttu, vaikka se tuleekin kaikilta selkäruodosta. Voidaan perustellusti kysyä pitäisikö tällaista vielä pennuilla harjoittaa. Mutta ergo, suomalainen soittotapa painottaa vahvasti siistiä, vireellistä ja saumatonta legatoa. Sanotaanko nyt näin, että ranskalainen ei ehkä niinkään. Ranskassa tyyli on hyvin toinen. Lämmittelyharjoituksina vedetään enemmän ketteryyteen ja nopeuteen perustuvia pyörityksiä, kuin sitä perus taa-ii-aa -kauraa, jonka jokainen muistaa musiikkiopistosta. Minua on katsottu vähän vinoon kun olen mennyt tekemään koppiin vapaat legatot, kun ei niitä kukaan muu halua tehdä.
Ranskalaisten kalusto ei myöskään suosi herkistelylegatoja- suukappaleina kaikilla on Romera Brassin Mel Culbertson- signaturet, jotka painavat noin 600 grammaa laaki ja jotka eivät ole kupiltaan edes D- kuppeja, vaan pohja on melkein tasainen. Rimmi on melko ohut, ja halkaisija valtava. No, se nyt vaan on niin että Conn Hellebergillä (varsinkin läskimmällä rimmillä olevaa 7B:llä) on helpompi soittaa laulavia juttuja. V-kuppi ja järkevä koko tekevät hommasta paljon helpompaa. Kysyin mestarilta syksyllä tullessani haluaako hän minun vaihtavan palan Romeraan ja se kielsi ehdottomasti. Sen mielestä Conn 7B on ehdottomasti parempi jos sitä osaa käyttää oikein.
In your face, ranskalaiset, Schumannin op. 70:n hitaan osan laululinjoista sai tehtyä oikein ällömakean ja pumpulisen ja sellaisen wieniläisunelman ettei koskaan mistään ja niin että nyanssi pysyy kaiken aikaa alhaalla. Haha. Kerrankin tunsi onnistuvansa. Ja kyllä 7B on silti sen verran iso, että sillä tarvittaessa saa painettua orkesterillisen verran porukkaa peltoon. No mutta, se tästä päivän tekniikkapläjäyksestä.
Toinen osa Schumannia on itseasiassa paljon vaikeampi kuin ensimmäinen ja siinä on vielä paljon töitä. Sekin meni ihan hyvin kuitenkin. Labeyrie sitten tunnin lopuksi tönimään olkapäästä että hyvin se meni, ihan oikeasti, älä nyt tollai. Töitä se vaatii. Ja minä katson sitä suu auki että joo kyllä, mutta mää olin tähän todella tyytyväinen. Ilmeisesti olin ollut niin vakava ja vääntänyt naamaa, että sen tulkinnan mukaan olin tyytymätön tuloksiin. Jännä homma.
Tulen tosiaan suomeen 17. päivä, ja ajattelin nyt sitä ennen ottaa oikein supertreenit. Jos saan ohjelmiston (Williamsin ja Bozzan konsertot, Broughtonin sonaatti, Adagio ja Allegro, Carpaccio, Gregsonin Alarum ja joitan muuta) kuosiin niin ajattelin lähteä Düsseldorfin kisoihin. Arvon vielä nyt Brnon ja Düsseldorfin välillä. 50-60. Tai jos saan kulttuurirahaston apurahan, niin vois tehdä molemmat, tai edes jomman kumman.
Olen täällä ollessani soittanut enemmän kuin koskaan. Alan pikkuhiljaa tinkiä aikaisemmasta maksiimistani, jonka mukaan yli 4 tunnin päivittäinen treenaaminen on hyödytöntä. Se ei ole, mutta vaatii sen että treenin pystyy pilkkomaan useammaksi palaksi ja aikansa käyttämään järkevästi. Nykyisellään omaksi päivärymtiksi on muodostunut mennä konsalle vähän yhdeksän jälkeen ja tehdä perusharjoituksia ja lämmittelyjä 12 asti, syödä lounas ja soittaa kahteen asti ja mennä kotiin, ja tulla illalla uudestaan ja soittaa sen minkä haluaa. Aika autistinen elämänmuoto, mutta nyt on se ainoa hetki että tällaisen voi tehdä ja suoraan sanottuna nautin siitä. Tuli juuri mieleeni että olen käynyt keskustassa 3 kertaa viimeisen vajaan kuukauden aikana. Viikonloppuna pitäisi mennä taas, kun Fête de lumiere eli valon juhla alkaa. Huomenna Lyoniin tulee 500 000 ihmistä lisää ja kaupungissa alkaa jokin sellainen, jonka me tunnemme nimellä vappu. Katsotaan mitä tapahtuu.
keskiviikko 2. joulukuuta 2009
Pienet sammakot, pienet sammakot
Ne lystikkäitä on, mutta myös yllättävän maukkaita. Suorastaan herkullisia. Itse pidän enemmän herkullisista kuin lystikkäistä sammakoista, mutta se on ihan makuasia. Nämä herkulliset sammakot ovat vaaleita lihaltaan ja maistuvat joltain kiinteälihaisen kalan ja vaalealihaisen riistan väliltä.
Tänään nimittäin syötiin oikein ranskalainen menu: alkuruuaksi etanoita ja pääruoaksi sammakoita. Jälkiruuaksi minä otin kahvin ja mestarit vielä paikallista jäätelöä kakun kanssa, normaaleine ruokajuomineen. Itse ajattelin tässä vaiheessa jo budjettiani (mikä oli mennyt päin helvettiä jo siinä kohtaa kun lupauduin ravintolaan, jonka kuvittelin olevan eri) mutta onneksi Mel oli (tyyllilleen uskollisena hiljaisesti) hoitanut koko pöydän laskun jo aikaisemmin, joten minulle ei jäänyt mitään maksettavaa. Hyvä sinänsä, ranskalaiset nimittäin taas muuttivat suunnitelmia. Meidän piti mennä Consegliereen, jossa lounasmenu on 11€ ja johon rahat nyt muutenkin riitävät niukin naukin, mutta sitten joku sai vision paremmasta ravintolasta ja sinne mentiin. Niinkuin tavallista, mikään ei pidä koskaan paikkaansa. Nyt sitten kuitenkin mentiin siihen kalleimpaan bistroon. Mutta sainpahan syödä sammakonreisiä ja etanoita jonkun muun piikkiin. Tämän lisäksi mestari otti itse pääruoaksi pässinkiveksiä, joita sain maistaa ja joista olin tyytyväinen etten ottanut niitä pääruoaksi, Maistuivat lähinnä simarusinoilta suolavedessä.
Täällä on tällä viikolla ollut Roland Stzenpalin mestarikurssi. Itseasiassa mestarikurssia oli vain eilen ja tänään pidettiin leikkikonsertti. Itse soitin sitä Penderckin Capricciota, jota olen fecabook- päivityksissäkin maininnut. Kaikki te tuubistit tämän jo tiedätte, mutta teille jotka ette soita ko. soitinta sanon, että yrittäkää vittu sitten ite. Kyseessä on nimittäin sellainen biisi, että sen voi soitta kahdella tavalla- joko hyvin tai huonosti. Teknisesti nimittäin biisi on siitä herkkä että ensimmäisestä virheestä lähdetään menemään sellaisiin syvyyksiin ja väärien äänten painajaiseen jota ei voi uskoakaan, kunnes päästään viimeiseen Bb:hen jonka kiksaa aina yläkautta, ja kirsikkana kakun päällä on seuraava ala-Bb jota ei edes tiennyt voivan kiksata, kunnes on sen tilalle soittanut elämää suuremman väärän äänen. Tällainen olo mulla oli tämän biisin jälkeen, ja niin kyllä oli kaikilla mestareillakin. Meni nimittäin vituiksi, penkin alle, mäkeen, käteen, tai mitä proverbiä nyt haluattekin käyttää kuvaamaan epäonnistumista.
Itseasiassa ensimmäista kertaa täällä ollessa tuli mieleen että onneksi mulla on luottokortti ja voin lähteä vaikka nyt heti. Ihan nyt kertakaikkisen heti, jos vaan koneessa on istumapaikkoja. Niin paljon hävetti ja vitutti sen biisin ja ennenkaikkea sen esityksen jälkeen. Mestari kertoi että Capriccion kanssa on ollut valtava edistyminen, mutta minä häntä muistutin että Düsseldorfin tai Brnon kisoissa ei ole kyse siitä kuka edistyy eniten vaan siitä kuka soittaa parhaiten. Myönsi tämän oikeaksi ja käski harjoittelemaan, ei kuulemma ole paljosta kiinni. Pitää luottaa ja toivoa että näin on.
Mutta Sznepntpalin (miten jollain ihmisellä voi olla tuollainen sukunimi?) mukana tuli rekka-autollinen torvia. Nimittäin Melton /B&S on hänen konsettikiertueensa sponsorina, ja kun tulin eilen koululle pasuunaluokkaan oli kannettu 20 torvea. Suurin osa sellaisia että tuubisti ei märimmissäkään unissaan pääse tekemisiin sellaisen torvimäärän ja -laadun kanssa. No, nyt vain kaikki Meltonin tuotannossa olevat uudet torvet olivat paikalla, mukaan lukien Alan Baer 6450 CC ja Walter Higens 645-HGS-L -iso-f. Baer oli vielä inhimillinen 14 000 euron hinnallaan, mutta HGS-L meni jo vähän överiksi- hintaa 40 000€. Siis 40 donaa, oikeesti. Molempia koitin, ja koska latentisti etsiskelen uutta f-tuubaa, tuo HGS-L oli hinnan kuulemiseen saakka ihan potentiaalinen. Kuka maksaa rivitalokaksion verran torvesta? En minä ainakaan. PT-10 oli myös an potentiaalinen ja Björn-Larsenin uudet mallit muutkin tosi hyviä. B&S-maisesti respossi ja resonanssi koko torvessa on ihan hyvä, mutta saundista ei saa kovi paljoa irti vaikka tekisi mitä taikatemppuja.
Huolestuttavissa määrin kommariventtiilejä on korvattu pumppuventtilivehkeillä. Pumppuventtiili on (paitsi hidas ja artikulaatioltaan huono ja vikaherkkä ja epävireinen ja torven responssin totaalisen mollukaksi muuttava ja saundin vääristävä ja legaton pilaava niin myös) itselleni ihan täyttä myrkkyä, en niillä pysty soittamaan mitään nopeaa yhtään enkä hidastakaan varttia kauempaa. Menee käsi rikki. Pitää toivoa etteivät vallan kokonaan lähde jenkkien ja Stesnpsalin mukaan tekemään niitä torvia. Loppuu muuten multa työkalut.
Riittää välineurheilusta. Syy miksi Szpentpali on täällä on yksinkertainen. Mestari kuuli että se tulee Pariisin konservatorioon, ja mikään ei ole niin varmaa kuin se, että lyonilainen on sitä mieltä että mikä tulee Pariisiin, tulee myös Lyoniin, jos se on jotain erikoista. Vaikka henki menisi ja rahat loppuisi ja isotäti pitäisi myydä, mestari pitää saada Lyoniin. Kuulin keskustelun jossa konsan rehtori sanoo Culbertsonille että (suoraan käännettynä) sillä hinnalla ei ole mitään väliä, se kaveri nyt vaan kertakaikkiaan pitää saada tänne sen Pariisin keikan jälkeen, hoida asia. Ja Culbertson, joka tietää miten näiden kanssa pelataan, hymyilee intiaanimaista hymyään ja hoitaa asian. Koska Culbertsonhan oli alunperin se joka rehtorille kertoi että koko äijä on tulossa Pariisiin.
Soitti resitaalin äsken, se Tsenpsali. Oli varmasti mielenkiintoisin tuubaresitaali minkä olen koskaan kuullut. Ststsenpalin kiertuepianisti oli jo häipynyt Salzburgiin (seuraavaan etappiin) koska tämä Lyonin keikka tuli vähän ex tempore, ja artisti hälytti jonkun jazzpianisti-kaverinsa keikalle. No- jatsarithan ei osaa kunnolla lukea edes nuotteja, mutta groove on mitä perkeleellisin. Niinkuin tälläkin kaverilla. Materiaalina oli ihan toista kuin Pariiisn resitaalissa (Händel, Marcello, Bach, tms.) koska pianistina oli jatsari, materiaali oli Rolandin uuden levyn fuusiota. Toimii! Oli hyvän kuuloista. Chic Corean Spain ja paljon unkarilaista nykyjazzia tuli kuunneltua. Sen lisäksi haluan heti sen Rolandin 2250- torven, kun Melton tekee niitä kommariventtiileillä. Ja rahastahan Gerhard- setä tekee vaikka mitä. Ovat kuulemma kokeilleet. Oli aika messevä torvi. Ja yhtään ei ollut soittajasta kiinni.
Onneksi Rolandkin myönsi ettei ole jazzsoittaja. Sen verran nolottavaa oli kuunnella, kun pianisti laahaa perässään tuubistia, tai kun tuubisti lopettaa soolon ja alkaa soittamaan komppia, ja diminuendoi kyllä mezzopianoon, mutta soittaa soundillisesti edeelleenkin sooloa, vaikka soittaakin kahden äänen komppia. Aikamoista. Ja tuli todettua että ei sitä jazz-artikulaatiota suotta niille äijille opeteta montaa vuotta Suomen suurimmassa ja yhdestä euroopan suurimmista musiikkikorkeakouluista, mille mutten sivumennen mainituuna täällä vieläkin nauretaan, kun käänsin tämän mainoslauseen ranskaksi.
Sehän on vähän kuin mainostaisi että osta Suomen rumin ja yksi Euroopan rumimmista autoista. Suuruus ei ole todellakaan täällä hyve.
Tänään nimittäin syötiin oikein ranskalainen menu: alkuruuaksi etanoita ja pääruoaksi sammakoita. Jälkiruuaksi minä otin kahvin ja mestarit vielä paikallista jäätelöä kakun kanssa, normaaleine ruokajuomineen. Itse ajattelin tässä vaiheessa jo budjettiani (mikä oli mennyt päin helvettiä jo siinä kohtaa kun lupauduin ravintolaan, jonka kuvittelin olevan eri) mutta onneksi Mel oli (tyyllilleen uskollisena hiljaisesti) hoitanut koko pöydän laskun jo aikaisemmin, joten minulle ei jäänyt mitään maksettavaa. Hyvä sinänsä, ranskalaiset nimittäin taas muuttivat suunnitelmia. Meidän piti mennä Consegliereen, jossa lounasmenu on 11€ ja johon rahat nyt muutenkin riitävät niukin naukin, mutta sitten joku sai vision paremmasta ravintolasta ja sinne mentiin. Niinkuin tavallista, mikään ei pidä koskaan paikkaansa. Nyt sitten kuitenkin mentiin siihen kalleimpaan bistroon. Mutta sainpahan syödä sammakonreisiä ja etanoita jonkun muun piikkiin. Tämän lisäksi mestari otti itse pääruoaksi pässinkiveksiä, joita sain maistaa ja joista olin tyytyväinen etten ottanut niitä pääruoaksi, Maistuivat lähinnä simarusinoilta suolavedessä.
Täällä on tällä viikolla ollut Roland Stzenpalin mestarikurssi. Itseasiassa mestarikurssia oli vain eilen ja tänään pidettiin leikkikonsertti. Itse soitin sitä Penderckin Capricciota, jota olen fecabook- päivityksissäkin maininnut. Kaikki te tuubistit tämän jo tiedätte, mutta teille jotka ette soita ko. soitinta sanon, että yrittäkää vittu sitten ite. Kyseessä on nimittäin sellainen biisi, että sen voi soitta kahdella tavalla- joko hyvin tai huonosti. Teknisesti nimittäin biisi on siitä herkkä että ensimmäisestä virheestä lähdetään menemään sellaisiin syvyyksiin ja väärien äänten painajaiseen jota ei voi uskoakaan, kunnes päästään viimeiseen Bb:hen jonka kiksaa aina yläkautta, ja kirsikkana kakun päällä on seuraava ala-Bb jota ei edes tiennyt voivan kiksata, kunnes on sen tilalle soittanut elämää suuremman väärän äänen. Tällainen olo mulla oli tämän biisin jälkeen, ja niin kyllä oli kaikilla mestareillakin. Meni nimittäin vituiksi, penkin alle, mäkeen, käteen, tai mitä proverbiä nyt haluattekin käyttää kuvaamaan epäonnistumista.
Itseasiassa ensimmäista kertaa täällä ollessa tuli mieleen että onneksi mulla on luottokortti ja voin lähteä vaikka nyt heti. Ihan nyt kertakaikkisen heti, jos vaan koneessa on istumapaikkoja. Niin paljon hävetti ja vitutti sen biisin ja ennenkaikkea sen esityksen jälkeen. Mestari kertoi että Capriccion kanssa on ollut valtava edistyminen, mutta minä häntä muistutin että Düsseldorfin tai Brnon kisoissa ei ole kyse siitä kuka edistyy eniten vaan siitä kuka soittaa parhaiten. Myönsi tämän oikeaksi ja käski harjoittelemaan, ei kuulemma ole paljosta kiinni. Pitää luottaa ja toivoa että näin on.
Mutta Sznepntpalin (miten jollain ihmisellä voi olla tuollainen sukunimi?) mukana tuli rekka-autollinen torvia. Nimittäin Melton /B&S on hänen konsettikiertueensa sponsorina, ja kun tulin eilen koululle pasuunaluokkaan oli kannettu 20 torvea. Suurin osa sellaisia että tuubisti ei märimmissäkään unissaan pääse tekemisiin sellaisen torvimäärän ja -laadun kanssa. No, nyt vain kaikki Meltonin tuotannossa olevat uudet torvet olivat paikalla, mukaan lukien Alan Baer 6450 CC ja Walter Higens 645-HGS-L -iso-f. Baer oli vielä inhimillinen 14 000 euron hinnallaan, mutta HGS-L meni jo vähän överiksi- hintaa 40 000€. Siis 40 donaa, oikeesti. Molempia koitin, ja koska latentisti etsiskelen uutta f-tuubaa, tuo HGS-L oli hinnan kuulemiseen saakka ihan potentiaalinen. Kuka maksaa rivitalokaksion verran torvesta? En minä ainakaan. PT-10 oli myös an potentiaalinen ja Björn-Larsenin uudet mallit muutkin tosi hyviä. B&S-maisesti respossi ja resonanssi koko torvessa on ihan hyvä, mutta saundista ei saa kovi paljoa irti vaikka tekisi mitä taikatemppuja.
Huolestuttavissa määrin kommariventtiilejä on korvattu pumppuventtilivehkeillä. Pumppuventtiili on (paitsi hidas ja artikulaatioltaan huono ja vikaherkkä ja epävireinen ja torven responssin totaalisen mollukaksi muuttava ja saundin vääristävä ja legaton pilaava niin myös) itselleni ihan täyttä myrkkyä, en niillä pysty soittamaan mitään nopeaa yhtään enkä hidastakaan varttia kauempaa. Menee käsi rikki. Pitää toivoa etteivät vallan kokonaan lähde jenkkien ja Stesnpsalin mukaan tekemään niitä torvia. Loppuu muuten multa työkalut.
Riittää välineurheilusta. Syy miksi Szpentpali on täällä on yksinkertainen. Mestari kuuli että se tulee Pariisin konservatorioon, ja mikään ei ole niin varmaa kuin se, että lyonilainen on sitä mieltä että mikä tulee Pariisiin, tulee myös Lyoniin, jos se on jotain erikoista. Vaikka henki menisi ja rahat loppuisi ja isotäti pitäisi myydä, mestari pitää saada Lyoniin. Kuulin keskustelun jossa konsan rehtori sanoo Culbertsonille että (suoraan käännettynä) sillä hinnalla ei ole mitään väliä, se kaveri nyt vaan kertakaikkiaan pitää saada tänne sen Pariisin keikan jälkeen, hoida asia. Ja Culbertson, joka tietää miten näiden kanssa pelataan, hymyilee intiaanimaista hymyään ja hoitaa asian. Koska Culbertsonhan oli alunperin se joka rehtorille kertoi että koko äijä on tulossa Pariisiin.
Soitti resitaalin äsken, se Tsenpsali. Oli varmasti mielenkiintoisin tuubaresitaali minkä olen koskaan kuullut. Ststsenpalin kiertuepianisti oli jo häipynyt Salzburgiin (seuraavaan etappiin) koska tämä Lyonin keikka tuli vähän ex tempore, ja artisti hälytti jonkun jazzpianisti-kaverinsa keikalle. No- jatsarithan ei osaa kunnolla lukea edes nuotteja, mutta groove on mitä perkeleellisin. Niinkuin tälläkin kaverilla. Materiaalina oli ihan toista kuin Pariiisn resitaalissa (Händel, Marcello, Bach, tms.) koska pianistina oli jatsari, materiaali oli Rolandin uuden levyn fuusiota. Toimii! Oli hyvän kuuloista. Chic Corean Spain ja paljon unkarilaista nykyjazzia tuli kuunneltua. Sen lisäksi haluan heti sen Rolandin 2250- torven, kun Melton tekee niitä kommariventtiileillä. Ja rahastahan Gerhard- setä tekee vaikka mitä. Ovat kuulemma kokeilleet. Oli aika messevä torvi. Ja yhtään ei ollut soittajasta kiinni.
Onneksi Rolandkin myönsi ettei ole jazzsoittaja. Sen verran nolottavaa oli kuunnella, kun pianisti laahaa perässään tuubistia, tai kun tuubisti lopettaa soolon ja alkaa soittamaan komppia, ja diminuendoi kyllä mezzopianoon, mutta soittaa soundillisesti edeelleenkin sooloa, vaikka soittaakin kahden äänen komppia. Aikamoista. Ja tuli todettua että ei sitä jazz-artikulaatiota suotta niille äijille opeteta montaa vuotta Suomen suurimmassa ja yhdestä euroopan suurimmista musiikkikorkeakouluista, mille mutten sivumennen mainituuna täällä vieläkin nauretaan, kun käänsin tämän mainoslauseen ranskaksi.
Sehän on vähän kuin mainostaisi että osta Suomen rumin ja yksi Euroopan rumimmista autoista. Suuruus ei ole todellakaan täällä hyve.
keskiviikko 25. marraskuuta 2009
Henkilöstömuutoksia
Koululla on ensi viikolla mestareita enemmän kuin olisi väliksikään- suurmestari Culbertson saattaa ilmestyä koko ensi viikoksi, tämän lisäksi Roland Tzsempali (pardon my french) pitää mestarikurssia. Tämän lisäksi Arnaud Boukhitine (Melin assari) on jäänyt lopullisesti sairaslomalle, hänen tilalleen tulevat Stéphanie Labeyrie ja Guillaume Varupenne- jotka myös palloilevat koululla ensi viikon. Hommaa siis riittää- ajattelin Zenntbalille soitta Pendereckin Caprricion jota on nyt jyystetty niin että se rupeaa jo kyllästyttämään. Siitä saa kyllä aika maanisen version aikaan, saatte kuulla sitten joskus.
Arnaud tosiaan jää lopullisesti pois, mikä on sääli. Vallan mukava ihminen, ja ainoa opettaja joka puhuu niin hitaasti että ymmärrän kaiken mitä se sanoo. Tätä poisjääntiä käytiin kunnioittamassa syömällä koko luokan kanssa ulkona. Ranskalaiset ovat kaikenlaisen keskustelun ja asioiden fatalistisen hyväksymisen mestareita, ja niinpä viimeinen ehtoollinen (mikä ainakin minulle siitä ensimmäisenä tuli mieleen) ei ollut ollenkaan ankea ja ahdistunut tilaisuus, vaan hauska yhteinen ruokahetki. Vaikkakin vähän haikea.
Ranskalainen keskustelukulttuuri muuten perustuu vänkäämiseen ja eri mieltä olemiseen. Tämän takia minun on siihen vaikea ottaa osaa: vaikka ymmärränkin melkein kaiken, salamavauhtia ohi vilahtelevat kommentit, sivallukset ja huomautukset ovat niin kertakaikkisen nopeita, ettei minulla ole mitään mahdollisuutta ottaa niihin osaa. Kiinnostuksella seurasin keskustelua, jossa algerialaistaustainen mustajalka baarinpitäjä ja joku toinen kinasivat Algerian sodasta, tuosta ranskalaisten Vietnamista. Algerian sota on ranskalaisille vieläkin raskas trauma, josta ei ole syytä puhua ellei ranskalainen itse aloita keskustelua ensin. Ilmeisesti ranskalaiset tekivät siellä kaiken sen mitä natsit tekivät Ranskassa toisen maailmansodan aikaan.
Mustajalka ei muuten ole pejoratiivinen termi. (Tai no on, mutta vain jos sitä käyttää haukkumasanana) Mustajalka (Pied-Noir) tarkoittaa Algerian ranskalaista (ja muita kolonialisteja) ja heidän jälkeläisiään Algeriassa, ja se on ihan eksakti termi. Kun Algerian sota meni ns. vituiksi, suurin osa mustajaloista ymmärsi lähteä takaisin manner-Ranskaan, ja loput lähetettiin enemmän tai vähemmän yhdessä palassa perässä.
Arnaud tosiaan jää lopullisesti pois, mikä on sääli. Vallan mukava ihminen, ja ainoa opettaja joka puhuu niin hitaasti että ymmärrän kaiken mitä se sanoo. Tätä poisjääntiä käytiin kunnioittamassa syömällä koko luokan kanssa ulkona. Ranskalaiset ovat kaikenlaisen keskustelun ja asioiden fatalistisen hyväksymisen mestareita, ja niinpä viimeinen ehtoollinen (mikä ainakin minulle siitä ensimmäisenä tuli mieleen) ei ollut ollenkaan ankea ja ahdistunut tilaisuus, vaan hauska yhteinen ruokahetki. Vaikkakin vähän haikea.
Ranskalainen keskustelukulttuuri muuten perustuu vänkäämiseen ja eri mieltä olemiseen. Tämän takia minun on siihen vaikea ottaa osaa: vaikka ymmärränkin melkein kaiken, salamavauhtia ohi vilahtelevat kommentit, sivallukset ja huomautukset ovat niin kertakaikkisen nopeita, ettei minulla ole mitään mahdollisuutta ottaa niihin osaa. Kiinnostuksella seurasin keskustelua, jossa algerialaistaustainen mustajalka baarinpitäjä ja joku toinen kinasivat Algerian sodasta, tuosta ranskalaisten Vietnamista. Algerian sota on ranskalaisille vieläkin raskas trauma, josta ei ole syytä puhua ellei ranskalainen itse aloita keskustelua ensin. Ilmeisesti ranskalaiset tekivät siellä kaiken sen mitä natsit tekivät Ranskassa toisen maailmansodan aikaan.
Mustajalka ei muuten ole pejoratiivinen termi. (Tai no on, mutta vain jos sitä käyttää haukkumasanana) Mustajalka (Pied-Noir) tarkoittaa Algerian ranskalaista (ja muita kolonialisteja) ja heidän jälkeläisiään Algeriassa, ja se on ihan eksakti termi. Kun Algerian sota meni ns. vituiksi, suurin osa mustajaloista ymmärsi lähteä takaisin manner-Ranskaan, ja loput lähetettiin enemmän tai vähemmän yhdessä palassa perässä.
torstai 19. marraskuuta 2009
Orkesteriperiodi
Suokaa anteeksi etten ole aikoiin päivittänyt tätä. Vieraita ollut, katsokaas.
Mutta viime viikolla ehdin osallistua ensimmäiselle orkesteriperiodillekin, kuten mainitsin.
Orkesteriperiodi alkoi sillä ainoalla tavalla millä täällä voi mikään homma alkaa. Anne-Lise tuli tuubaluokkaan (jossa olin harjoittelemassa) ja kysyi että miksi vielä täällä olen, treenit alkaa ihan heti. Siinä hetkiseltään selvittelin että mitkä vitun treenit, onko kyseessä kommunikaatio-ongelma vai aikatauluhärö vai mikä, ja kävi ilmi että mun oli päätetty osallistuvan Thierry Caensin johtamaan vaskiyhtyeprojektiin. Minulle oli unohdettu kertoa vain tästä. Oli melkoinen kokemus.
Kaikki tiedämme mitä on solmisaatio- länsimaisen taidemusiikin ja harmonisten funktioiden banalisointia ja pelkistämistä kahden äänen väliseksi intervalliksi. Ranskalaiset käyttävät solmisaatiotavuja (do, re, mi, fa) mutta absoluuttisina nuottien niminä- niin että C on do, D on re jne. Ylennys ilmaistaa tavulla -dies, alennus -bemol, palautus -carré. Eli A flat, tai as, on siis Labemol. Tämä solmisaatiojärjestelmä täällä on sellainen puoliautomaattinen, että jos esimerkiksi lauletaan G-duuria niin se menee so, la, si, do, re, mi fa, so. Ilmeisesti siksi, että fis kuuluu g-duuriin. Jos on jotain poikkeussäveliä niin sitten käytetään noita etuliitteitä. Systeemi on siis huomattavan hankala jopa ranskalaisille, puhumattakaan minulle. Ja sitten kun tähän lyödään päälle tolkuttomat lukusanat niin treeneissä mentiin huomattavan autopilotilla.
Muuten proggis oli aikalailla samanlainen kuin vastaava tuote Suomessa. Thierry Caens on julmettu trumpetisti joka ei kertakaikkiaan osaa johtaa yhtyettä, ei yhtään. Ohjelmistossa oli sovitus amerikkalaisesta pariisissa, jossa on melko vinkeitä temponvaihtoja tms. koukkuja. Jos kippari ei osaa esimerkiksi antaa uutta tempoa koholla niin rytmimusiikin soitto on huomattavan vaikeaa. Ranskalainen auktoriteettikulttuuri tekee touhusta ihan samanlaista kuin panssarisoittokunnassa, jossa jokainen väärä ääni oli minun (varusmiehen) syytä virkaikäni vuoksi, vaikka olisin istunut torvi sylissä taukoa laskemassa. Niin myös Caens markkeerasi jokaisen selkeästi puutteelliseen lyöntitekniikkaan kuuluneen virheen soittajille, jonka seurauksena bändin trumpetistit meni pahasti kipsiin ja soitti tavallista huonommin. Yleisö ei olisi edes suurinta osaa näistä virheistä huomannut, ellei niitä tosiaan olisi markkeerattu kunnon teatterilla. Jalkapallokansaa...
Minäkin olin eilen baarissa soittamassa ja katsomassa jalkapallon karsintapeliä Ranska-Irlanti. Ranska pääsi häpeästä tekemällä jatkoajalla käsimaalin. Jumalan käsi tuli tässäkin väliin. Ja vaikka muut tuomarit asian huomasivat, niin ruotsalainen päätuomari hyväksyi maalin. Voi tavaton.
Säät ovat täällä muuttuneet nahkealehtisen vyöhykkeen talveksi, joskin viime aikoina pihalla on pärjäillyt pelkässä t-paidassa. Sekin on aika vinkeä kokemus keskellä marraskuuta.
Mutta viime viikolla ehdin osallistua ensimmäiselle orkesteriperiodillekin, kuten mainitsin.
Orkesteriperiodi alkoi sillä ainoalla tavalla millä täällä voi mikään homma alkaa. Anne-Lise tuli tuubaluokkaan (jossa olin harjoittelemassa) ja kysyi että miksi vielä täällä olen, treenit alkaa ihan heti. Siinä hetkiseltään selvittelin että mitkä vitun treenit, onko kyseessä kommunikaatio-ongelma vai aikatauluhärö vai mikä, ja kävi ilmi että mun oli päätetty osallistuvan Thierry Caensin johtamaan vaskiyhtyeprojektiin. Minulle oli unohdettu kertoa vain tästä. Oli melkoinen kokemus.
Kaikki tiedämme mitä on solmisaatio- länsimaisen taidemusiikin ja harmonisten funktioiden banalisointia ja pelkistämistä kahden äänen väliseksi intervalliksi. Ranskalaiset käyttävät solmisaatiotavuja (do, re, mi, fa) mutta absoluuttisina nuottien niminä- niin että C on do, D on re jne. Ylennys ilmaistaa tavulla -dies, alennus -bemol, palautus -carré. Eli A flat, tai as, on siis Labemol. Tämä solmisaatiojärjestelmä täällä on sellainen puoliautomaattinen, että jos esimerkiksi lauletaan G-duuria niin se menee so, la, si, do, re, mi fa, so. Ilmeisesti siksi, että fis kuuluu g-duuriin. Jos on jotain poikkeussäveliä niin sitten käytetään noita etuliitteitä. Systeemi on siis huomattavan hankala jopa ranskalaisille, puhumattakaan minulle. Ja sitten kun tähän lyödään päälle tolkuttomat lukusanat niin treeneissä mentiin huomattavan autopilotilla.
Muuten proggis oli aikalailla samanlainen kuin vastaava tuote Suomessa. Thierry Caens on julmettu trumpetisti joka ei kertakaikkiaan osaa johtaa yhtyettä, ei yhtään. Ohjelmistossa oli sovitus amerikkalaisesta pariisissa, jossa on melko vinkeitä temponvaihtoja tms. koukkuja. Jos kippari ei osaa esimerkiksi antaa uutta tempoa koholla niin rytmimusiikin soitto on huomattavan vaikeaa. Ranskalainen auktoriteettikulttuuri tekee touhusta ihan samanlaista kuin panssarisoittokunnassa, jossa jokainen väärä ääni oli minun (varusmiehen) syytä virkaikäni vuoksi, vaikka olisin istunut torvi sylissä taukoa laskemassa. Niin myös Caens markkeerasi jokaisen selkeästi puutteelliseen lyöntitekniikkaan kuuluneen virheen soittajille, jonka seurauksena bändin trumpetistit meni pahasti kipsiin ja soitti tavallista huonommin. Yleisö ei olisi edes suurinta osaa näistä virheistä huomannut, ellei niitä tosiaan olisi markkeerattu kunnon teatterilla. Jalkapallokansaa...
Minäkin olin eilen baarissa soittamassa ja katsomassa jalkapallon karsintapeliä Ranska-Irlanti. Ranska pääsi häpeästä tekemällä jatkoajalla käsimaalin. Jumalan käsi tuli tässäkin väliin. Ja vaikka muut tuomarit asian huomasivat, niin ruotsalainen päätuomari hyväksyi maalin. Voi tavaton.
Säät ovat täällä muuttuneet nahkealehtisen vyöhykkeen talveksi, joskin viime aikoina pihalla on pärjäillyt pelkässä t-paidassa. Sekin on aika vinkeä kokemus keskellä marraskuuta.
torstai 15. lokakuuta 2009
Kylmä
Vaikka kaakkois-ranskassa ollaankin niin talvi tulee tännekin. Ja vaikka täkäläisten puheista aina välillä kuultaa epäusko siihen että Helsinskissä (niinkuin se täällä äännetään) ei kävele pingviinejä kadulla ja että lämpötila harvoin laskee alle kymmenen asteen, niin näille pitää vakuutella että -uskokaa tai älkää- minullekin tulee kylmällä kylmä, en varsinaisesti viihdy pakkasessa enkä ota painimatseja jääkarhujen kanssa pysyäkseni lämpöisenä. Itseasiassa en ole koskaan varsinaisesti viihtynyt Suomessa talvella, ainakaan etelässä. Pimeää, kylmää, niljaista, pimeää, loskaista ja pimeää vuodenaikaa varmasti harva kaipaa. Mutta luonto hoitaa täälläkin homman kotiin, talvella tulee kylmä.
Tätä kirjoittaessani kämpässä on noin 16 astetta lämmintä. Itse pärjään mukavasti villapaidan ja villasukkien kanssa- toistaiseksi. Keskuslämmitys on täällä tuntematon asia. Jokaisessa asunnossa on yksi tai useampi sähkökäyttöinen patteri. Ja sen käyttö muuten maksaa aivan sairaasti. Mikäli ymmärsin hinnastoa oikein, niin 600 watin vebaston pouhoottaminen maksaa noin 3,5€ tunnissa. Mikäs siinä jos kämppä pysyisi sillä lämpöisenä, mutta talossa on enemmän läpiä kuin… no niitä on paljon, ja sen lisäksi aikaisemmin kertomani kylmän ja lämpimän tilan ero alkaa nyt korostua. Lämpö ei pysy sisällä.
Tämä talo on jännästi rakennettu toisen talon kylkeen, niin että sisäänkäynti on toisesta talosta josta pitää kulkea tähän taloon. Talojen välissä on parvekkeen tyyppinen patio, joka on siis ulkotilaa. Tähän taloon johtavaa käytävän ovea pidetään auki. En ymmärrä miksi. Olen sitä käynyt laittamassa kiinni ja naapurin isoäiti käy sen aina vääntämässä auki. Mikäs siinä, kiva leikki sekin on. Käytävässä on siis noin -2 astetta lämmintä. Asuntojen ulko-ovet eivät ole sellaisia tavallisia ulko-ovia, vaan enemmänkin sisäovia joihin on laitettu lukko. Eli eivät pidä vetoa, lämmöstä puhumattakaan. Ikkuna on yksöisikkuna ja koko kämpän ilmanvaihto eli sitä pitää aika ajoin pitää auki. Aivan ensi töikseni yritin etsiä Carrefourista ikkunateippiä. Ei löytynyt. Sitä pitää jonkun tuoda suomesta, että saan edes jonkun tolkun tähän energiantuhlauksen riemuparaatiin.
BSTN- kurssi oli taas tällä viikolla. Tuhatkauno oli korvattu lihavalla sedällä joka puhui nopeasti mutta kovaa, ja käsitteli- joukko-oppia ja logiikkaa. Tämän päivän analyysityönä oli Xenakiksen Herma. Se on Xenakiksen tutkielma musiikillisten tapahtumien käytöstä tiettyinä funktioina säveltämisessä. Suoraan sanottuna se kuulostaa aivan paskalta, lähinnä siltä kuin äänet olisi arvottu täysin satunnaisesti. Minkäänlaista auraalisesti hahmotettavaa rytmistä rakennetta tai tonaalisia keskuksia- tai edes minkäänlaista hahmotettavaa järjestystä ei ole, mutta teoksen selitystekstissä on selvitetty yksityskohtaisesti tämä funktioteoria.
No- setä siis kävi läpi joukko-opin ranskaksi kaikkine operaattoreineen. Minulle tämä(kin) osa matematiikkaa on jo aikaisemmin jäänyt huomattavan epäselväksi, ja sitten kun setä puuskuttaa kaikki kymmenkunta operaattoria läpi ja piirtää totuusarvomatriisin näistä niin minä olin aivan kahveella. Joko ranskalaisten koulusivistys on luonontieteiden osalta huomattavasti suomalasita syvempää (minua ei lasketa, en ymmärrä kunnolla edes nelilaskinta) tai sitten kyseinen kurssi on todella diehard- propellihatuille tarkoitettu. Ymmärsin kyllä periaatteen miten Xenakis on näitä juttujaan miettiny. Kyseinen biisi on varmasti aivan helvetillisen vaikea harjoitella ja soittaa ja kuulostaa silti koskettimistolle pudonneelta kissalta- nykymusiikkia parhaimmillaan siis.
Tätä kirjoittaessani kämpässä on noin 16 astetta lämmintä. Itse pärjään mukavasti villapaidan ja villasukkien kanssa- toistaiseksi. Keskuslämmitys on täällä tuntematon asia. Jokaisessa asunnossa on yksi tai useampi sähkökäyttöinen patteri. Ja sen käyttö muuten maksaa aivan sairaasti. Mikäli ymmärsin hinnastoa oikein, niin 600 watin vebaston pouhoottaminen maksaa noin 3,5€ tunnissa. Mikäs siinä jos kämppä pysyisi sillä lämpöisenä, mutta talossa on enemmän läpiä kuin… no niitä on paljon, ja sen lisäksi aikaisemmin kertomani kylmän ja lämpimän tilan ero alkaa nyt korostua. Lämpö ei pysy sisällä.
Tämä talo on jännästi rakennettu toisen talon kylkeen, niin että sisäänkäynti on toisesta talosta josta pitää kulkea tähän taloon. Talojen välissä on parvekkeen tyyppinen patio, joka on siis ulkotilaa. Tähän taloon johtavaa käytävän ovea pidetään auki. En ymmärrä miksi. Olen sitä käynyt laittamassa kiinni ja naapurin isoäiti käy sen aina vääntämässä auki. Mikäs siinä, kiva leikki sekin on. Käytävässä on siis noin -2 astetta lämmintä. Asuntojen ulko-ovet eivät ole sellaisia tavallisia ulko-ovia, vaan enemmänkin sisäovia joihin on laitettu lukko. Eli eivät pidä vetoa, lämmöstä puhumattakaan. Ikkuna on yksöisikkuna ja koko kämpän ilmanvaihto eli sitä pitää aika ajoin pitää auki. Aivan ensi töikseni yritin etsiä Carrefourista ikkunateippiä. Ei löytynyt. Sitä pitää jonkun tuoda suomesta, että saan edes jonkun tolkun tähän energiantuhlauksen riemuparaatiin.
BSTN- kurssi oli taas tällä viikolla. Tuhatkauno oli korvattu lihavalla sedällä joka puhui nopeasti mutta kovaa, ja käsitteli- joukko-oppia ja logiikkaa. Tämän päivän analyysityönä oli Xenakiksen Herma. Se on Xenakiksen tutkielma musiikillisten tapahtumien käytöstä tiettyinä funktioina säveltämisessä. Suoraan sanottuna se kuulostaa aivan paskalta, lähinnä siltä kuin äänet olisi arvottu täysin satunnaisesti. Minkäänlaista auraalisesti hahmotettavaa rytmistä rakennetta tai tonaalisia keskuksia- tai edes minkäänlaista hahmotettavaa järjestystä ei ole, mutta teoksen selitystekstissä on selvitetty yksityskohtaisesti tämä funktioteoria.
No- setä siis kävi läpi joukko-opin ranskaksi kaikkine operaattoreineen. Minulle tämä(kin) osa matematiikkaa on jo aikaisemmin jäänyt huomattavan epäselväksi, ja sitten kun setä puuskuttaa kaikki kymmenkunta operaattoria läpi ja piirtää totuusarvomatriisin näistä niin minä olin aivan kahveella. Joko ranskalaisten koulusivistys on luonontieteiden osalta huomattavasti suomalasita syvempää (minua ei lasketa, en ymmärrä kunnolla edes nelilaskinta) tai sitten kyseinen kurssi on todella diehard- propellihatuille tarkoitettu. Ymmärsin kyllä periaatteen miten Xenakis on näitä juttujaan miettiny. Kyseinen biisi on varmasti aivan helvetillisen vaikea harjoitella ja soittaa ja kuulostaa silti koskettimistolle pudonneelta kissalta- nykymusiikkia parhaimmillaan siis.
lauantai 10. lokakuuta 2009
Opetuksen laatu ja määrä, henkilökohtaiset tuntikatot.
Taas on yksi viikko takana, ja halusin vähän avautua näistä opetusmääristä täällä ja Suomessa. Lähtökohdat on tietysti hyvin erilaiset. Mutta kylmiä lukuja:
Tällä viikolla on ollut mestarin opetusta 3*7 tuntia. Siitä suurin osa ryhmäopetusta, osa yksityistunteja. Mestarin assistentti antaa lisäksi viikossa yleensä yhden tunnin yksityisopetusta ja 3-4 ryhmässä, tämän lisäksi luokkatunneilla on melkein koko ajan pianisti paikalla. Viikossa tulee soitettua ohjatusti siis melkein 30 tuntia! Siis viikossa! Tämän lisäksi tietysti oma harjoittelu ja lämmittelyt luokkakavereiden kanssa. Akatemiassa 30 tuntia ohjattua soittoa tarkoittaisi siis soittotunteja syksystä maaliskuun puoleenväliin. Täällä vastaava potti tulee viikossa, ja voin kertoa että jälki on kyllä sen mukaista. Kyllä muuten oppii.
Totta kai tilastointia hankaloittaa se, että mestari ei ole joka viikko paikalla. Mutta silti. Orkesterisoitinten osastolla vähennettiin juuri tuntimääriä niiltä paskiaisilta jotka eivät ole valmistuneet bolognese- prosessin mukaisessa määräajassa. Täällä ilmeisesti sellaista asiaa kuin henkilökohtainen tuntikiintiö ei ole olemassa, vaan täällä halutaan varmistaa että ihmisistä tulee huippumuusikkoja. Välillä en uskokaan kuinka onnekas olen kun pääsin tänne.
Ilmeisesti vielä on uutuuden viehätystä ja hybristä on ilmassa, kuukauden täällä olon jälkeen. Nyt jo itseasiassa harmittaa että joutuu 8 kuukauden päästä lähtemään. Koulu on ollut paljon intensiivisempää kuin olisin luullut. Turistina en ole juuri ensimmäisten parin viikon jälkeen joutanut olemaan. Koulunkäynti on aika toisenlaista täällä. En tiedä mitä se on tutkinto-opiskelijoille, mutta itse olen yrittänyt tehdä "hopsistani" aika samannäköisen kuin täkäläisillä.
Täällä on muuten kuorolaulu pakollisena aineena. Niinpä minäkin olen nyt mieskuorossa. En ole ikuna kuorossa laulanut (paitsi muutamassa satunnaisessa progiksessa) mutta kivaa on.
Tällä viikolla on ollut mestarin opetusta 3*7 tuntia. Siitä suurin osa ryhmäopetusta, osa yksityistunteja. Mestarin assistentti antaa lisäksi viikossa yleensä yhden tunnin yksityisopetusta ja 3-4 ryhmässä, tämän lisäksi luokkatunneilla on melkein koko ajan pianisti paikalla. Viikossa tulee soitettua ohjatusti siis melkein 30 tuntia! Siis viikossa! Tämän lisäksi tietysti oma harjoittelu ja lämmittelyt luokkakavereiden kanssa. Akatemiassa 30 tuntia ohjattua soittoa tarkoittaisi siis soittotunteja syksystä maaliskuun puoleenväliin. Täällä vastaava potti tulee viikossa, ja voin kertoa että jälki on kyllä sen mukaista. Kyllä muuten oppii.
Totta kai tilastointia hankaloittaa se, että mestari ei ole joka viikko paikalla. Mutta silti. Orkesterisoitinten osastolla vähennettiin juuri tuntimääriä niiltä paskiaisilta jotka eivät ole valmistuneet bolognese- prosessin mukaisessa määräajassa. Täällä ilmeisesti sellaista asiaa kuin henkilökohtainen tuntikiintiö ei ole olemassa, vaan täällä halutaan varmistaa että ihmisistä tulee huippumuusikkoja. Välillä en uskokaan kuinka onnekas olen kun pääsin tänne.
Ilmeisesti vielä on uutuuden viehätystä ja hybristä on ilmassa, kuukauden täällä olon jälkeen. Nyt jo itseasiassa harmittaa että joutuu 8 kuukauden päästä lähtemään. Koulu on ollut paljon intensiivisempää kuin olisin luullut. Turistina en ole juuri ensimmäisten parin viikon jälkeen joutanut olemaan. Koulunkäynti on aika toisenlaista täällä. En tiedä mitä se on tutkinto-opiskelijoille, mutta itse olen yrittänyt tehdä "hopsistani" aika samannäköisen kuin täkäläisillä.
Täällä on muuten kuorolaulu pakollisena aineena. Niinpä minäkin olen nyt mieskuorossa. En ole ikuna kuorossa laulanut (paitsi muutamassa satunnaisessa progiksessa) mutta kivaa on.
keskiviikko 7. lokakuuta 2009
Pankkitili, vakuutus ja viikonpäivien opettelu
Pitää varmaan opetella nuo viikonpäivät ranskaksi. Kävi nimittäin ilmi että se teoriakurssi onkin huomenaamulla. Siis Mercredi on keskiviikko, Jeudi on torstai. Eihän siellä aamulla sitten mitään teoriatuntia ollut, mutta olinpahan koululla klo 8.
Tänään sain myös pankkitilin avattua Société Généraleen. Koko prosessi oli aika riemukas. Vaihtokoordinattori nimenomaisesti suositteli tuota pankkia ja jotenkin ymmärsin että sieltä saisi enganninkielistä palvelua. No kilin villat saanut. Pankkitoimihenkiklö (joka oli oikein reipas nuorimies) haki tilanteen huomattuaan prosessiin kaverinsa. Kaveri ei myöskään puhunut ollenkaan englantia ja minulle jäi hieman epäselväksi hänen roolinsa, mutta hommat saatiin hoidettua. Välillä kavereiden touhu muistutti pahasti Kummeleiden Härkönen & Wileniusta; kun tietokone ei heti toiminut pankkitoimihenkilö töni monitoria ja kutsui tietokonettaa putainiksi. Ei ehkä ihan suomessa vastaavaa osuuspankin jakkupukuvirkailijalta tulisi. Otin kotivakuutuksen pankin yhteyteen, joka on hippasen kallis eli 15€ kuussa, mutta minkäs sille voi. Korttipalvelupaketti pakollisella korttivakuutuksella (sisältää myös laukun hukkaamisesta aiheutuvat kulut, kuten lukkojen vaihdon?) ja visakortilla maksaa 5€ kuussa. Taas uusi visa. Siis oli hyvää ja ystävällistä palvelua, ja ranskankielen taitoni kasvoi taas. Torvien vakuutus pitää varmaan hoitaa Lloydsin kautta, Sosietee ei niitä vakuuttanut.
Tänään oli kuitenkin sitten ihan luento-opetustakin. Kurssin nimi oli BSTN, eli Bas Scientifique des Techniques Nouvelles, tai jotain sinne päin. Olin siis kirjoittanut siihen leikkihopsiini music technology. Lähinnä tällä hain studiotyöskentelyä ja sen sellaista nappien vääntelyä, ja tämä oli opintoasiainpäällikön moielestä sitten sitä. No, mitä sitten tuli? Kurssi on todellakin uusien sävellystekniikoiden tieteellisperäistä pohdintaa. Lähinnä kai vastaa jotain uuden musan analyysikurssia. Kurssia pitää sellainen professori Tuhatkaunon oloinen setä. Tänään käytiin läpi kultaisen leikkauksen suhdetta fibonaccin sarjaan sekä näiden suhdetta Pythagoraaseen ja viritysjärjestelmiin, sekä analysoitiin Xenakiksen ja Bartokin teoksia. Kurssi on aivan järjettömän, ihmeellisen hyvä. Tämän lisäksi setä puhuu hitaasti ja selkeästi joten minäkin pysyn suurelta osin mukana. Toivotaan että homma ei lähde ns. lapasesta joulua kohti, että kurssin saisi läpikin.
Illalla oli vielä säestysharjoitus japanialaisen tädin kanssa, joka soittaa huomisella mestarin sessiolla pianoa. Mestari siis tulee huomenna, ja tädin kanssa tänään treenattiin Hindemithin sonaattia. Täti myös kertoi viimein miten se ensimmäisen osan mahdoton kohta saadaan menemään- pitää ajatella isona tirolina- ja se saatiin meneen ihan kohdilleen! Muutenki se on melko mahoton täti soittaan pianoa.
Tänään sain myös pankkitilin avattua Société Généraleen. Koko prosessi oli aika riemukas. Vaihtokoordinattori nimenomaisesti suositteli tuota pankkia ja jotenkin ymmärsin että sieltä saisi enganninkielistä palvelua. No kilin villat saanut. Pankkitoimihenkiklö (joka oli oikein reipas nuorimies) haki tilanteen huomattuaan prosessiin kaverinsa. Kaveri ei myöskään puhunut ollenkaan englantia ja minulle jäi hieman epäselväksi hänen roolinsa, mutta hommat saatiin hoidettua. Välillä kavereiden touhu muistutti pahasti Kummeleiden Härkönen & Wileniusta; kun tietokone ei heti toiminut pankkitoimihenkilö töni monitoria ja kutsui tietokonettaa putainiksi. Ei ehkä ihan suomessa vastaavaa osuuspankin jakkupukuvirkailijalta tulisi. Otin kotivakuutuksen pankin yhteyteen, joka on hippasen kallis eli 15€ kuussa, mutta minkäs sille voi. Korttipalvelupaketti pakollisella korttivakuutuksella (sisältää myös laukun hukkaamisesta aiheutuvat kulut, kuten lukkojen vaihdon?) ja visakortilla maksaa 5€ kuussa. Taas uusi visa. Siis oli hyvää ja ystävällistä palvelua, ja ranskankielen taitoni kasvoi taas. Torvien vakuutus pitää varmaan hoitaa Lloydsin kautta, Sosietee ei niitä vakuuttanut.
Tänään oli kuitenkin sitten ihan luento-opetustakin. Kurssin nimi oli BSTN, eli Bas Scientifique des Techniques Nouvelles, tai jotain sinne päin. Olin siis kirjoittanut siihen leikkihopsiini music technology. Lähinnä tällä hain studiotyöskentelyä ja sen sellaista nappien vääntelyä, ja tämä oli opintoasiainpäällikön moielestä sitten sitä. No, mitä sitten tuli? Kurssi on todellakin uusien sävellystekniikoiden tieteellisperäistä pohdintaa. Lähinnä kai vastaa jotain uuden musan analyysikurssia. Kurssia pitää sellainen professori Tuhatkaunon oloinen setä. Tänään käytiin läpi kultaisen leikkauksen suhdetta fibonaccin sarjaan sekä näiden suhdetta Pythagoraaseen ja viritysjärjestelmiin, sekä analysoitiin Xenakiksen ja Bartokin teoksia. Kurssi on aivan järjettömän, ihmeellisen hyvä. Tämän lisäksi setä puhuu hitaasti ja selkeästi joten minäkin pysyn suurelta osin mukana. Toivotaan että homma ei lähde ns. lapasesta joulua kohti, että kurssin saisi läpikin.
Illalla oli vielä säestysharjoitus japanialaisen tädin kanssa, joka soittaa huomisella mestarin sessiolla pianoa. Mestari siis tulee huomenna, ja tädin kanssa tänään treenattiin Hindemithin sonaattia. Täti myös kertoi viimein miten se ensimmäisen osan mahdoton kohta saadaan menemään- pitää ajatella isona tirolina- ja se saatiin meneen ihan kohdilleen! Muutenki se on melko mahoton täti soittaan pianoa.
maanantai 5. lokakuuta 2009
Sekalaisia asioita
Koko ranska menee sunnuntaina klo 12:45 kiinni ja ilmeisesti mamman luokse syömään. Yhtään mikään ei ole auki. Tämän opin kun aoin jatkaa lampun metsästystä ja nukuin perse homeessa kymmeneen asti. No nyt on sitten lamppu, ja onpa vielä yölamppu ja pyykinkuivausteline ja Henning Mankellia ranskaksi. Taas meni niin paljon rahaa että vähän hirvittää, mutta eipä noita oikein voinut jättää ostamatta. No ruotsalaiset dekkarit ranskaksi tietysti olisi voinut, mutta tää kieli pitää nyt oppia.
Aloitin ranskalaiseen kirjallisuuteen tutustumisen Emilie Zola teoksesta L'argent. Tämä oli tietysti hieman väärä pää aloittaa, ensimmäisen luvun sain ährättyä loppuun tajuamatta siitä paljoakaan. Huono nuoriso lorvii ja voi kaikin tavoin pahoin absinttipäissään Pariisissa- toisaalta ilmeisesti kaikki ranskalainen 1800- luvun kirjallisuus käsittelee tavalla tai toisella tätä tematiikkaa. Että pelkästään tämän tajuaminen ei välttämättä vielä olisi paljoa avannut. Mutta nyt siis ruotsalaisia dekkareita.
Lampun löytäminen oli tuskaa. En ole vieläkään löytänyt täältä mitään kierratyskeskusta tai vastaavaa, enkä edes yhtään lamppukauppaa. C'est-à-dire kun Carrefour ei myy jotain, minä olen pulassa. Löysin lampun viimein, mutta kyllä Ikean lamppuosastoa tuli ikävä. Lamput oli nimittäin paitsi susirumia, myös sikakalliita. Otin lopulta halvimman, 45 euroa maksaneen jalkalampun ja 15 euroa maksaneen yölampun. Valoa kansalle. Mattoja en vielä löytänyt. Tai löysin, lähtien 90 euroa. Antaa olla. Tämän lisäksi yritin etsiä iPodiin rannelenkkiä tai sellaista juttua, tiiättekste, millä sen saa niiq käteen kiinni. Kun näissä ultrakireissä juoksuhousuissa ei oo taskuja. Semmonenkin löyty, vaatimattomaan neljän kympin hintaan. Jäi kauppaan.
Kielen oppimista helpottaa kummasti kun löysin podcastina päivitettävät Radio Francen selkokieliset radiouutiset. Eli Journal facil. Ei ne paljoa helpommat ole, mutta tavallisesta konekiväärinopeudesta on pudotettu neljännes pois ja sanastoa vähän karsittu. Kuuntelin perään myös Ylen uutiset, ja se ero tahdissa oli hengästyttävä. Kun olin kuunnellut retardo-uutiset ranskaksi, niin niiden jälkeen vaikutti ylen uutistenlukija valium-huuruissa torkkuvalta isoäidiltä.
Tällä viikolla koulun pitäisi alkaa noin niinkuin yleistenkin aineiden kanssa. Kiinnostuksella odotan täkäläistä analyysikurssia, varsinkin kun se pidetään keskiviikkoisin klo 8-9:30. Kenellekköhän akatemialla tulisi aloittaa yhtään mikään kurssi kahdeksalta aamulla? Siellä ei varmaan oo edes vahtimestaria vielä silloin.
Mestarin pitäisi tulla tänäkin loppuviikkona pitämään sesisoita. Katsotaan hukkuuko se tällä kertaa.
Aloitin ranskalaiseen kirjallisuuteen tutustumisen Emilie Zola teoksesta L'argent. Tämä oli tietysti hieman väärä pää aloittaa, ensimmäisen luvun sain ährättyä loppuun tajuamatta siitä paljoakaan. Huono nuoriso lorvii ja voi kaikin tavoin pahoin absinttipäissään Pariisissa- toisaalta ilmeisesti kaikki ranskalainen 1800- luvun kirjallisuus käsittelee tavalla tai toisella tätä tematiikkaa. Että pelkästään tämän tajuaminen ei välttämättä vielä olisi paljoa avannut. Mutta nyt siis ruotsalaisia dekkareita.
Lampun löytäminen oli tuskaa. En ole vieläkään löytänyt täältä mitään kierratyskeskusta tai vastaavaa, enkä edes yhtään lamppukauppaa. C'est-à-dire kun Carrefour ei myy jotain, minä olen pulassa. Löysin lampun viimein, mutta kyllä Ikean lamppuosastoa tuli ikävä. Lamput oli nimittäin paitsi susirumia, myös sikakalliita. Otin lopulta halvimman, 45 euroa maksaneen jalkalampun ja 15 euroa maksaneen yölampun. Valoa kansalle. Mattoja en vielä löytänyt. Tai löysin, lähtien 90 euroa. Antaa olla. Tämän lisäksi yritin etsiä iPodiin rannelenkkiä tai sellaista juttua, tiiättekste, millä sen saa niiq käteen kiinni. Kun näissä ultrakireissä juoksuhousuissa ei oo taskuja. Semmonenkin löyty, vaatimattomaan neljän kympin hintaan. Jäi kauppaan.
Kielen oppimista helpottaa kummasti kun löysin podcastina päivitettävät Radio Francen selkokieliset radiouutiset. Eli Journal facil. Ei ne paljoa helpommat ole, mutta tavallisesta konekiväärinopeudesta on pudotettu neljännes pois ja sanastoa vähän karsittu. Kuuntelin perään myös Ylen uutiset, ja se ero tahdissa oli hengästyttävä. Kun olin kuunnellut retardo-uutiset ranskaksi, niin niiden jälkeen vaikutti ylen uutistenlukija valium-huuruissa torkkuvalta isoäidiltä.
Tällä viikolla koulun pitäisi alkaa noin niinkuin yleistenkin aineiden kanssa. Kiinnostuksella odotan täkäläistä analyysikurssia, varsinkin kun se pidetään keskiviikkoisin klo 8-9:30. Kenellekköhän akatemialla tulisi aloittaa yhtään mikään kurssi kahdeksalta aamulla? Siellä ei varmaan oo edes vahtimestaria vielä silloin.
Mestarin pitäisi tulla tänäkin loppuviikkona pitämään sesisoita. Katsotaan hukkuuko se tällä kertaa.
maanantai 28. syyskuuta 2009
Ihmetyksen aihe
Viikonlopun aikana konservatorion respaan oli asennettu ns. rakajarru eli ikkunalasi jossa oli pieni reika ja mikrofoni. Normimeininki rautatieasemilla ja pankeissa tms. Syyna oli sikainfluenssan estaminen. Ideana tietysti kannatettava, mutta en kylla epaile lasin estavan possun possua leviamasta- respan tati nimittain hyppaa lasin toiselle puolelle antamaan poskisudelmat aamulla kaikille tutuilleen, joita on paljon. Mutta ihan hyva idea.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
