Lyonin vaihto on päättynyt, mutta blogi jatkuu aina vaan.

torstai 17. joulukuuta 2009

BSTN

Nyt on yksi yö aikaa Suomeen lähtöö, laukku pakattu, suurin osa lahjoista ostettu ja punkkupullo auki joten ajattelin että mikä olisikaan sen parempaa kuin kirjoittaa hieman blogia.

Nimittäin tuosta musiikin teorian kurssista, eli BSTN:stä. Prof. Tuhatkauno on tuotu takaisin ja kurssi on saanut todella mielenkiintoisia käänteitä. Kurssihan alkoi uuden musiikin tekniikkojen analyysina (Xenakis yms) ja matemaattisten mallien soveltamisesta musiikkiin josta edettiin viritysjärjestelmiin.

No, aikaa on nyt vierähtänyt ja kurssi on mennyt huomattavasti mielenkiintoisemmaksi. En tiedä mitä se Akatemian kursseista muistuttaisi, varmasti jotain MuTen signaalikäsittely-kurssin, uuden musan analyysin ja musiikkipsykologian yhdistelmää, ripauksella akustiikkaa höystettynä.

Viime aikoina on nimittäin siirrytty akustiikan peruskäsitteisiin, joista on siirrytty sensoriprespektioon, joista on siirrytty tietokoneilemaan. En tiedä miten tuon sensoriprespektion kääntäisi, mutta siis kursseilla on pohdittu paljon sitä miksi äänet kuulostavat siltä kuin ne kuulostavat, miksi huilu kuulsotaa erilaiselta kuin klarinetti, mikä on doppler- ilmiö, äänen vaihe, siniaalto, ja miten korva huijaa ihmistä.

Vaikka koulun välineistö on aika antiikkista, niin mikroluokassa on kyllä G5 PowerMacit. Ja yksi pari Peaveyn matolaatikkoja kaiuttimina. Mutta syykin selvisi tähän teknispainotteiseen kurssiin: nimittäin muutama vuosikymmen sitten ranskan valtio hermostui siihen että kaikki nauroivat niille, koska ranskalainen musiikkiperinne oli ohutta ja ranskalaiset orkesterit paskoja. Ranskan valtio totesi että germaanista perinnettä on turha yrittää jäljitellä ja Debusykin on jo vähän passé, joten panostivat moderniin musiikkiin ja loivat IRCAMin, modernin musiikin tutkimuskeskuksen.

No, tämä osoittautui ehkä parhaaksi ranskalaiseksi peliliikkeeksi sitten Kevätuhrin mellakan. Ircamista kasvoi törkeän isojen investointien avulla maailamn todennäköisesti paras modernin musiikin mesenaatti, residenssi ja tutkimuskeskus. Siellä muuten Saariahotkin nykyään luuhaa. No, Ircam on ilmeisesti paitsi kouluttanut opettajia, myös kirojituttanut paljon softaa.

Tämä analyysikurssi toimii aika pitkälle AudioSculptin ja MAX/MSP:n varassa. Audiosculpt on melko modulaarinen softa millä pystyy analysoimaan oikeastaan mitä tahansa osa-aluetta äänestä. Voi tutkia ylä-ääneksiä, myllyttää numeraalista dataa haluamistaan parametreistä, analysoida yli/alipäästösuodattimia ja herra ties mitä muuta tahansa. Softalla voi tehdä oikeastaan ihan mitä tahansa. Todella avartava. Ainoa ongelma on, että se on "englanniksi" eli sen on ranskalainen äijä kirjoittanut omalla käsityksellään "engalnnista". Työkalut=tools= on käännetty frangalisiksi "Treatments" ja niin edelleen.

MAX/MSP taas on softakokoelma jolla voi ainakin simuloida oskilloskooppia ja rakentaa signaalin reititysketjua erilaisten myllyjen läpi. MAX/MSP:hn voi koodata omiakin palikoitaan jos tarvetta ja halua ilmenee. Tuhatkauno kyllästyi kun ei saanut kanttiaaltoa oskilloskooppiin ja hakkasi näppäimistö savuten 90 sekuntia (siis kirjaimellisesti, käsistä näkyi harmaata) jonka jälkeen pörinää rupesi kuulumaan ja kanttiaaltoa meni oskilloskooppiin. Aika hyvin kaverilta joka ei välillä löydä file->open valikkoa tietokoneesta.

maanantai 14. joulukuuta 2009

Kisat

Pahoittelen pidempää taukoa ja sporadisia päivityksiä. Ei siihen mitään syytä varsinaisesti ole, koulu tuppaa vain viemään pirusti aikaa.

Olin muuten eilen (sunnuntaina) soittamassa jonkun paikallisen musiikkiopiston puhallinorkesterin kanssa koulun joulujuhlassa ja täytyy sanoa että on joitain asioita jotka eivät muutu- esimerkiksi musiikkiopiston joulujuhlat lienevät täsmälleen universaaleja. Siinä olisi Claude Lévi-Straussille ollut miettimistä, miten toisistaan tietämättömät musiikkiopisto-kulttuurit ovat kehittyneet täsmälleen samanlaisiksi.

Bändi oli kamala mutta fiilis hieno, ja kapellimestarina outo heppu. Kaverin kädet kävi kun tuulimyllyllä ja parasta oli että keikan aikanakin se huusi bändille (Pierre! Keskity! 46-nyt! Jean-Paul, älä laahaa! Katso tänne!) niin että sylki lensi. Ja sen lisäksi universaali ilmiö on puhallinorketeritoimintaa harrastava nahkaliiviin pukeutuva vanha setä. Nojoo, nojoo.

Mutta niinkuin otsikkokin ilmaisee, niin tarkoitus oli puhua kilpailuista. Tänä keväänä maailmassa järjetetään 2 tuubakilpailua, Brno ja Düsseldorf. Olen tässä pyöritellyt hullua ideaa, ja mikäli resurssit vain suinkaan antavat myöden, osallistun molempiin. Resurssit tarkoittaa tässä kohtaa lähinnä rahaa. Pirun kallis harrastus tuo kilpailuissa käyminen. Jos tekee tiukkaa niin sitten vain Brno. Ohjelmisto kahteen skabaan on melko laaja:

Konsertot:
  • Ralp Waughan-Williams
  • Edward Gregson
  • Eric Ewazen
  • Eugene Bozza
  • Juraj Filas
Sonaatit:
  • Paul Hindemith
  • Trygve Madsen
  • Bruce Groughton
Säläbiisit:
  • Sostakovits (arr. Miettunen) Adagio
  • Blog: Three Miniatures
  • Schumann: Adagio und Allegro
  • Gregson: Alarum
  • Henry Tomasi: Etre ou ne pas être
  • Penderecki: Capriccio
Hommaa on itseasiassa pirusti. Materiaalin soiva aikakin on yhteensä lähempänä 3 tuntia. Hyvä juttu on se, että noista biiseistä oikeastaan ihan muutama on täysin tuntematon, ja Blog, Gregsonin konsertto, miniatyyrit, Sostakovits, Hindemith ja Williams on harjoiteltu kertaalleen joskus ihan esityskuntoon.

Alarum, Tomasi, Bozza ja Filas ovat sitten terra incognito. Aikaa on kuitenkin periaatteessa ihan reilusti, kisat ovat syys-lokakuussa. Tämän lisäksi mestari on suhtautunut suorastaan positiivisesti ja konsalta pitäisi tulla vetoapua resitaalien ja harjoituskonserttien tekemiseen. Katsotaan miten äijän käy!

torstai 10. joulukuuta 2009

Fêtes desLumières I

Mikäpä sen hauskempaa kuin tylsistyttää ihmisiä lomakuvilla? Nyt sain jopa kuvia hotlinkattua blogiin. Jotta täältä nimittäin pesee. Tässä kaupungissa järjestetään vuosittain valojen juhla (fêtets des lumières) joka on ehkä eniten käsistä lähtenyt spektaakkeli ikinä. 

Lukekaa itse wikipediasta historia, liittyy Marian palvontaan mutta vasta viimeisen kymmen vuoden sisään tästä spektaakkelista on tehty SPEKTAAKKELI.

Festivaali kestää 4 päivää, kerää kaupunkiin 4 miljoonaa turistia ja valoinstallaatioi kaikki suuret nähtävyydet. Tarjolla on paitsi valoja niin myös videotaidetta, veistostaidetta, korttelitaidetta, ite-taidetta jumalanpalvontamenoja ja herra tietää mitä mutta. Sen lisäksi katuparaatejam Vin chaudea (aivan täysin glögiä!). Kuvissahan nämä ei näytä miltään mutta kuvitelkaa itse valo- ja äänispektaakkeli joka kattaa suurimmillaan puolet torista, joka on 2 kertaa senaatintorin kokoinen. 


 
Cathedrale Sait-Jean on Lyonin tuomiokirkko. Kirkon seinään heijastettiin valtavilla videoprojektoreilla montaasi, jossa käytiin läpi kirkon rakentamista. Tämä oli mielestäni paras esityksistä, latautunut, täynnä alluusioita ja viittauksia. Täytyy sanoa että tekijät on kyllä muuten aivan varmasti myös lukeneet Katedraalin!

 
Knoppitietoa- onko noi päätykivet korinttilaiset?
 
Kirkkoa suunitellaan
 
Ja rakennetaan
Posted by Picasa

lauantai 5. joulukuuta 2009

Haju-asia

Pistetään nyt Elisan mieliksi sitten yksi juttu hajuistakin. Viime viikolla tuli vastaan Bachin 2. huilusonaatin (es-duuri) nuotti. En ole tuota biisiä soittanut varmaan kahdeksaan vuoteen- viime kerran Kanadan vuoden aikana.

Kun aikaa oli niin sen sitten soitin läpi (ihmeellistä muuten miten ne biisit pysyy takaraivossa vaikka niihin ei koske) ja ihmettelin että mikä täällä muuten haisee. Rupeaako tämä tuubaluokkakin mätänemään?

Nåei. Yhtäkkiä muistin vain hirveän voimakkaasti miltä Kanadan talon kellarissa haisi, koska pääasiassa harjoittelin siellä. Hajuaisti kai tutkitustikin linkittää muistoja erityisen voimakkaasti mutta mielenkiintoista oli se, että homma meni jotenkin väärin päin aivoissa ja tuli perille ihan oikeana haju-aistimuksena jonka sitten myöhemmin tajusin muistoksi.

Onneksi en ole harjoitellut/soittanut kovin montaa kertaa tunkiolla/huusissa/keksi itse. Olisihan se nyt riemullista jos kesken soiton tulee mieleen epäillä että onko vierustoveri tehnyt housuun kunnes tajuaa vaan että hajuaisti siinä vain puuhaa pientä käytännön jäynää.

perjantai 4. joulukuuta 2009

Haja-asioita

Muutama päivä sitten mennessäni aamulla koululle ihmettelin onko metroliikenne jotenkin sekaisin kun ihmiset jonottivat lippuhallissa pitkässä jonossa tympiintyneen näköisinä. Koska kello oli jo puoli yhdeksän kiiruhdin kuitenkin tehokkaana eteenpäin porteista läpi- paitsi että en, koska kortti näytti punaista. Siihen sitten jonon perään ostamaan biljetteriestä lisää virtaa matkakortille. Kuukausilippu on nimittäin kuukausilippu joka kestää kuukauden, ensimmäisestä päivästä viimeiseen päivään. Ja ensimmäisenä päivänä sitä sitten kaikki lataavat monen kymmenen metrin jonossa.

Tänään oli eka tunti Stéphane Labeyrien kanssa (Orchestre de Paris). Yhteistyö kaverin kanssa sujui jotenkin kauhean luonnollisesti, koska se on jotenkin samanoloinen kuin Petri. Culbertson on kaiken aikaa aivan täysin omissa sfääreissään ja siihen saa vain ajoittain kontaktin. Arnaud taas istui joka tunnilla pianon takana ja puhui ällöttävällä etelän aksentilla syvätaiteellisia juttuja. Stéphaniella taas on sellainen suoraviivainen no-nonsense- lähestymistapa, joka toimii ainakin minulle. Alkuviikon carpaccio- katastrofista on toivuttu, ja tällä kertaa työn alla oli Schumannin adagio ja allegro. Jälki oli huomattavasti parempaa nyt, olin itseasiassa kovasti tyytyväinen varsinkin ekaan osaan.

Erja Joukamo-Ampujan kanssa (muistaakseni) tuli joskus puhetta siitä, kuinka Suomessa pennut laitetaan soittamaan vaativia legato-juttuja heti alusta asti. Puhtaan vapaan legaton soittaminen ei ole nimittäin ihan yksinkertainen juttu, vaikka se tuleekin kaikilta selkäruodosta. Voidaan perustellusti kysyä pitäisikö tällaista vielä pennuilla harjoittaa. Mutta ergo, suomalainen soittotapa painottaa vahvasti siistiä, vireellistä ja saumatonta legatoa. Sanotaanko nyt näin, että ranskalainen ei ehkä niinkään. Ranskassa tyyli on hyvin toinen. Lämmittelyharjoituksina vedetään enemmän ketteryyteen ja nopeuteen perustuvia pyörityksiä, kuin sitä perus taa-ii-aa -kauraa, jonka jokainen muistaa musiikkiopistosta. Minua on katsottu vähän vinoon kun olen mennyt tekemään koppiin vapaat legatot, kun ei niitä kukaan muu halua tehdä.

Ranskalaisten kalusto ei myöskään suosi herkistelylegatoja- suukappaleina kaikilla on Romera Brassin Mel Culbertson- signaturet, jotka painavat noin 600 grammaa laaki ja jotka eivät ole kupiltaan edes D- kuppeja, vaan pohja on melkein tasainen. Rimmi on melko ohut, ja halkaisija valtava. No, se nyt vaan on niin että Conn Hellebergillä (varsinkin läskimmällä rimmillä olevaa 7B:llä) on helpompi soittaa laulavia juttuja. V-kuppi ja järkevä koko tekevät hommasta paljon helpompaa. Kysyin mestarilta syksyllä tullessani haluaako hän minun vaihtavan palan Romeraan ja se kielsi ehdottomasti. Sen mielestä Conn 7B on ehdottomasti parempi jos sitä osaa käyttää oikein.

In your face, ranskalaiset, Schumannin op. 70:n hitaan osan laululinjoista sai tehtyä oikein ällömakean ja pumpulisen ja sellaisen wieniläisunelman ettei koskaan mistään ja niin että nyanssi pysyy kaiken aikaa alhaalla. Haha. Kerrankin tunsi onnistuvansa. Ja kyllä 7B on silti sen verran iso, että sillä tarvittaessa saa painettua orkesterillisen verran porukkaa peltoon. No mutta, se tästä päivän tekniikkapläjäyksestä.

Toinen osa Schumannia on itseasiassa paljon vaikeampi kuin ensimmäinen ja siinä on vielä paljon töitä. Sekin meni ihan hyvin kuitenkin. Labeyrie sitten tunnin lopuksi tönimään olkapäästä että hyvin se meni, ihan oikeasti, älä nyt tollai. Töitä se vaatii. Ja minä katson sitä suu auki että joo kyllä, mutta mää olin tähän todella tyytyväinen. Ilmeisesti olin ollut niin vakava ja vääntänyt naamaa, että sen tulkinnan mukaan olin tyytymätön tuloksiin. Jännä homma.

Tulen tosiaan suomeen 17. päivä, ja ajattelin nyt sitä ennen ottaa oikein supertreenit. Jos saan ohjelmiston (Williamsin ja Bozzan konsertot, Broughtonin sonaatti, Adagio ja Allegro, Carpaccio, Gregsonin Alarum ja joitan muuta) kuosiin niin ajattelin lähteä Düsseldorfin kisoihin. Arvon vielä nyt Brnon ja Düsseldorfin välillä. 50-60. Tai jos saan kulttuurirahaston apurahan, niin vois tehdä molemmat, tai edes jomman kumman.

Olen täällä ollessani soittanut enemmän kuin koskaan. Alan pikkuhiljaa tinkiä aikaisemmasta maksiimistani, jonka mukaan yli 4 tunnin päivittäinen treenaaminen on hyödytöntä. Se ei ole, mutta vaatii sen että treenin pystyy pilkkomaan useammaksi palaksi ja aikansa käyttämään järkevästi. Nykyisellään omaksi päivärymtiksi on muodostunut mennä konsalle vähän yhdeksän jälkeen ja tehdä perusharjoituksia ja lämmittelyjä 12 asti, syödä lounas ja soittaa kahteen asti ja mennä kotiin, ja tulla illalla uudestaan ja soittaa sen minkä haluaa. Aika autistinen elämänmuoto, mutta nyt on se ainoa hetki että tällaisen voi tehdä ja suoraan sanottuna nautin siitä. Tuli juuri mieleeni että olen käynyt keskustassa 3 kertaa viimeisen vajaan kuukauden aikana. Viikonloppuna pitäisi mennä taas, kun Fête de lumiere eli valon juhla alkaa. Huomenna Lyoniin tulee 500 000 ihmistä lisää ja kaupungissa alkaa jokin sellainen, jonka me tunnemme nimellä vappu. Katsotaan mitä tapahtuu.

keskiviikko 2. joulukuuta 2009

Pienet sammakot, pienet sammakot

Ne lystikkäitä on, mutta myös yllättävän maukkaita. Suorastaan herkullisia. Itse pidän enemmän herkullisista kuin lystikkäistä sammakoista, mutta se on ihan makuasia. Nämä herkulliset sammakot ovat vaaleita lihaltaan ja maistuvat joltain kiinteälihaisen kalan ja vaalealihaisen riistan väliltä.

Tänään nimittäin syötiin oikein ranskalainen menu: alkuruuaksi etanoita ja pääruoaksi sammakoita. Jälkiruuaksi minä otin kahvin ja mestarit vielä paikallista jäätelöä kakun kanssa, normaaleine ruokajuomineen. Itse ajattelin tässä vaiheessa jo budjettiani (mikä oli mennyt päin helvettiä jo siinä kohtaa kun lupauduin ravintolaan, jonka kuvittelin olevan eri) mutta onneksi Mel oli (tyyllilleen uskollisena hiljaisesti) hoitanut koko pöydän laskun jo aikaisemmin, joten minulle ei jäänyt mitään maksettavaa. Hyvä sinänsä, ranskalaiset nimittäin taas muuttivat suunnitelmia. Meidän piti mennä Consegliereen, jossa lounasmenu on 11€ ja johon rahat nyt muutenkin riitävät niukin naukin, mutta sitten joku sai vision paremmasta ravintolasta ja sinne mentiin. Niinkuin tavallista, mikään ei pidä koskaan paikkaansa. Nyt sitten kuitenkin mentiin siihen kalleimpaan bistroon. Mutta sainpahan syödä sammakonreisiä ja etanoita jonkun muun piikkiin. Tämän lisäksi mestari otti itse pääruoaksi pässinkiveksiä, joita sain maistaa ja joista olin tyytyväinen etten ottanut niitä pääruoaksi, Maistuivat lähinnä simarusinoilta suolavedessä.

Täällä on tällä viikolla ollut Roland Stzenpalin mestarikurssi. Itseasiassa mestarikurssia oli vain eilen ja tänään pidettiin leikkikonsertti. Itse soitin sitä Penderckin Capricciota, jota olen fecabook- päivityksissäkin maininnut. Kaikki te tuubistit tämän jo tiedätte, mutta teille jotka ette soita ko. soitinta sanon, että yrittäkää vittu sitten ite. Kyseessä on nimittäin sellainen biisi, että sen voi soitta kahdella tavalla- joko hyvin tai huonosti. Teknisesti nimittäin biisi on siitä herkkä että ensimmäisestä virheestä lähdetään menemään sellaisiin syvyyksiin ja väärien äänten painajaiseen jota ei voi uskoakaan, kunnes päästään viimeiseen Bb:hen jonka kiksaa aina yläkautta, ja kirsikkana kakun päällä on seuraava ala-Bb jota ei edes tiennyt voivan kiksata, kunnes on sen tilalle soittanut elämää suuremman väärän äänen. Tällainen olo mulla oli tämän biisin jälkeen, ja niin kyllä oli kaikilla mestareillakin. Meni nimittäin vituiksi, penkin alle, mäkeen, käteen, tai mitä proverbiä nyt haluattekin käyttää kuvaamaan epäonnistumista.

Itseasiassa ensimmäista kertaa täällä ollessa tuli mieleen että onneksi mulla on luottokortti ja voin lähteä vaikka nyt heti. Ihan nyt kertakaikkisen heti, jos vaan koneessa on istumapaikkoja. Niin paljon hävetti ja vitutti sen biisin ja ennenkaikkea sen esityksen jälkeen. Mestari kertoi että Capriccion kanssa on ollut valtava edistyminen, mutta minä häntä muistutin että Düsseldorfin tai Brnon kisoissa ei ole kyse siitä kuka edistyy eniten vaan siitä kuka soittaa parhaiten. Myönsi tämän oikeaksi ja käski harjoittelemaan, ei kuulemma ole paljosta kiinni. Pitää luottaa ja toivoa että näin on.

Mutta Sznepntpalin (miten jollain ihmisellä voi olla tuollainen sukunimi?) mukana tuli rekka-autollinen torvia. Nimittäin Melton /B&S on hänen konsettikiertueensa sponsorina, ja kun tulin eilen koululle pasuunaluokkaan oli kannettu 20 torvea. Suurin osa sellaisia että tuubisti ei märimmissäkään unissaan pääse tekemisiin sellaisen torvimäärän ja -laadun kanssa. No, nyt vain kaikki Meltonin tuotannossa olevat uudet torvet olivat paikalla, mukaan lukien Alan Baer 6450 CC ja Walter Higens 645-HGS-L -iso-f. Baer oli vielä inhimillinen 14 000 euron hinnallaan, mutta HGS-L meni jo vähän överiksi- hintaa 40 000€. Siis 40 donaa, oikeesti. Molempia koitin, ja koska latentisti etsiskelen uutta f-tuubaa, tuo HGS-L oli hinnan kuulemiseen saakka ihan potentiaalinen. Kuka maksaa rivitalokaksion verran torvesta? En minä ainakaan. PT-10 oli myös an potentiaalinen ja Björn-Larsenin uudet mallit muutkin tosi hyviä. B&S-maisesti respossi ja resonanssi koko torvessa on ihan hyvä, mutta saundista ei saa kovi paljoa irti vaikka tekisi mitä taikatemppuja.

Huolestuttavissa määrin kommariventtiilejä on korvattu pumppuventtilivehkeillä. Pumppuventtiili on (paitsi hidas ja artikulaatioltaan huono ja vikaherkkä ja epävireinen ja torven responssin totaalisen mollukaksi muuttava ja saundin vääristävä ja legaton pilaava niin myös) itselleni ihan täyttä myrkkyä, en niillä pysty soittamaan mitään nopeaa yhtään enkä hidastakaan varttia kauempaa. Menee käsi rikki. Pitää toivoa etteivät vallan kokonaan lähde jenkkien ja Stesnpsalin mukaan tekemään niitä torvia. Loppuu muuten multa työkalut.

Riittää välineurheilusta. Syy miksi Szpentpali on täällä on yksinkertainen. Mestari kuuli että se tulee Pariisin konservatorioon, ja mikään ei ole niin varmaa kuin se, että lyonilainen on sitä mieltä että mikä tulee Pariisiin, tulee myös Lyoniin, jos se on jotain erikoista. Vaikka henki menisi ja rahat loppuisi ja isotäti pitäisi myydä, mestari pitää saada Lyoniin. Kuulin keskustelun jossa konsan rehtori sanoo Culbertsonille että (suoraan käännettynä) sillä hinnalla ei ole mitään väliä, se kaveri nyt vaan kertakaikkiaan pitää saada tänne sen Pariisin keikan jälkeen, hoida asia. Ja Culbertson, joka tietää miten näiden kanssa pelataan, hymyilee intiaanimaista hymyään ja hoitaa asian. Koska Culbertsonhan oli alunperin se joka rehtorille kertoi että koko äijä on tulossa Pariisiin.

Soitti resitaalin äsken, se Tsenpsali. Oli varmasti mielenkiintoisin tuubaresitaali minkä olen koskaan kuullut. Ststsenpalin kiertuepianisti oli jo häipynyt Salzburgiin (seuraavaan etappiin) koska tämä Lyonin keikka tuli vähän ex tempore, ja artisti hälytti jonkun jazzpianisti-kaverinsa keikalle. No- jatsarithan ei osaa kunnolla lukea edes nuotteja, mutta groove on mitä perkeleellisin. Niinkuin tälläkin kaverilla. Materiaalina oli ihan toista kuin Pariiisn resitaalissa (Händel, Marcello, Bach, tms.) koska pianistina oli jatsari, materiaali oli Rolandin uuden levyn fuusiota. Toimii! Oli hyvän kuuloista. Chic Corean Spain ja paljon unkarilaista nykyjazzia tuli kuunneltua. Sen lisäksi haluan heti sen Rolandin 2250- torven, kun Melton tekee niitä kommariventtiileillä. Ja rahastahan Gerhard- setä tekee vaikka mitä. Ovat kuulemma kokeilleet. Oli aika messevä torvi. Ja yhtään ei ollut soittajasta kiinni.

Onneksi Rolandkin myönsi ettei ole jazzsoittaja. Sen verran nolottavaa oli kuunnella, kun pianisti laahaa perässään tuubistia, tai kun tuubisti lopettaa soolon ja alkaa soittamaan komppia, ja diminuendoi kyllä mezzopianoon, mutta soittaa soundillisesti edeelleenkin sooloa, vaikka soittaakin kahden äänen komppia. Aikamoista. Ja tuli todettua että ei sitä jazz-artikulaatiota suotta niille äijille opeteta montaa vuotta Suomen suurimmassa ja yhdestä euroopan suurimmista musiikkikorkeakouluista, mille mutten sivumennen mainituuna täällä vieläkin nauretaan, kun käänsin tämän mainoslauseen ranskaksi.

Sehän on vähän kuin mainostaisi että osta Suomen rumin ja yksi Euroopan rumimmista autoista. Suuruus ei ole todellakaan täällä hyve.

sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Ruoka

Ranskassa kun ollaan niin ruoka on tärkeää. Minulta on aina silloin tällöin kysytty että onko täällä hyvää ruokaa. Kas siinäpä kysymys mihin on mahdotonta vastata tyhjentävästi.

No, kouluruuasta on pitänyt napisemani jo jonkun kerran. Koulun ruoka on kallista ja pahaa. Tarjolla on yleensä ns. räjäytettyä lihaa, jonka kanssa tarjoillaan joko pastaa tai ranskalaisia perunoita. Tämän lisäksi on tarjolla isohko assortimentti sivulautasia. Kaksi lisäserviisiä saa valita- tarjolla on juustoja, salaatteja, leikkeleitä tai jälkiruokia. Jokaiseen ateriaan kuuluu lisäksi pala niin hiivaista leipää, että sillä saa pakin hyvästi sekaisin. Pitää jättää väliin.

Räjäytysliha tarjoillaan suoraan tiskistä, mutta siitä huolimatta se on lautasen kohdatessaan jo niin kylmää että se pitää laittaa mikroon jos siitä haluaa syömäkelpoista. Mikron koulun ruokala tarjoaakin juuri tätä varten. Uskomatonta. Ateria maksaa 3,20 -paitsi jos haluaa lisälautasia jotka ovat 90 senttiä kappale. Lisälautaset hyviä, lämmin ruoka sietämätöntä.

No, ruokakaupasta saa tietysti ruokaa myös. Minun lähikauppani on Leader Price, joka on ilmeisesti halvin kauppa ympäristössä. Ruoka on halpaa ja hyvää, täällä keskustan ruokakauppa ei ole käärinyt veroalennuksia omiin liiveihinsä. Varsinkin ne perinteiset ranskalaiset kamat kuten juustot, viini ja leipä ovat halvempia ja parempia kuin suomessa. Ja tuorepasta maksaa muutaman sentin vähemmän kuin kuivamakaroni. Että silleen.

Eilisellä bändimatkalla tarjottiin illallinen, joka oli valtava lautasellinen leikkeleitä. Ei siis mitään muuta kuin leikkeleitä. Makkaraa ja alabodia. Itselle tuntuu hassulta syödä illalliseksi lautasellinen kylmiä leikkeleitä, mutta näin vain tehtiin. Ja ihan hyviä ne olivat, mutta aika saksalaishenkinen, tynkky olo tulee kun syö lautasellisen makkaroita.

Ranskalainen köökki on ainakin tällä alueella rasvaista, maitoista ja lihaisaa. Melko Atkins- henkinen dieetti, ja kaupasta on aivan turha etsiä mitään kevytjugurttia tai light- juustoa. Ei vaan kertakaikkiaan ole. Mutta toimii ilmeisesti- minä olen useamman kilon kevyempi kuin tänne tultaessa, vaikka ruokavalio onkin melkoisen erilainen. Okei, liikunnan lisääminen ja elämänrytmin säännönmukaistuminen ovat varmasti osaltaan auttaneet, mutta silti.

Ravintoloissa olen käynyt vähän vähemmän. Ravintoloissa syöminen on huomattavasti halvempaa kuin suomessa, mutta siitä huolimatta sen verran hintavaa etten ihan joka viikko kehtaa. Ravintolaruuasta on jo vähän kokemusta. Vaikka se onkin aina hyvää, se on myös huomattavan... no... samanlaista. Alueellinen identiteetti on vahva, ja ruoka on samanlaista melkein joka paikassa. Mutta en valita. Viime viikolla olin mestarin kanssa syömässä kulmaravintolassa ja söin aivan ällistyttävän hyvää kanaa, joka oli valmistettu Bordeauxlaisittain.

Tällaista tällä kertaa.

Bussi

Muusikon tärkeitä työkaluja (oman soittimen ja muiden sellaisten) lisäksi on kulkupeli millä päästään esiintymispaikalle. Se voi olla mitä tahansa lentokoneesta laivaan, mutta useammin kuin ei viimeiset matkat kuljetaan bussilla. Tai sitten koko reissu mennään bussilla, niinkuin eilen. Koulun brass band kävi nimittäin esiintymismatkalla Troyesissa, Orleansin lähellä. Matkaa sinne kertyi reilu 400 kilometriä suuntaansa- suunnilleen sama kuin lähtisi Helsingistä pistokeikalle Vaasaan. Kyllä, minun mielestäni olisi ollut fiksumpaa jäädä Troyesiin yöksi mutta ymmärrän että 30 hengen majoittaminen kengännauhabudjetilla on melkein mahdotonta. Niinpä lähtö oli klo 12 päivällä, tulo kello 5 aamulla. Mutta minkälainen on keikkabussi?

Kevyen musiikin puolen jutuista en osaa sanoa mitään. Rokkibändit ajaa kuulemma busseissa joissa on punkat, köökit ja pleikkarit. Tai siis ne starat. Suurin osa suomalaisista muusikoista ajaa varmaan ikälopuilla kuttereilla tai transiteilla tanssilavalta toiselle, ilman sen kummempaa hohtoa. Klassisten muusikoiden keikkabussina on käytännössä aina linja-autofirmalta vuokrattu tavallinen pitkän matkan bussi. En tiedä olenko jotenkin poikkeuksellinen, mutta kun katselin viime vuoden kalenteria tein karkean arvion, että olen istunut keikkabussissa noin 7000 kilometriä vuoden aikana 7 eri maassa, tähän vielä normit työmatkat Helsinki-Valkeakoski päälle niin mennään varmaan 15000 kilometrissä. Se ei (niinkuin sanottua) ole paljon mitään verrattuna ammatikseen reissaaviin humppasuteihin, mutta riittää antamaan tiettyä rutiinia bussilla matkustamiseen.

On joitain asioita jotka ovat ilmeisesti täysin universaaleja- näihin kuuluu ainakin se, että sikaosasto menee aina takapenkille. Takapenkiltä löytyy yleensä parhaat bileet, piilopullo, korttipelejä rahasta tai ilman, navanalusjuttuja ja juuri sitä seuraa mistä äitisi varoitti. Olkoon kyseessä ranskalainen brass band, Suomalainen kamariorkesteri tai Baltic Youth Orchestra, niin näin on aina.

Vastakkaisesta päästä eli ensimmäisestä etupenkistä löytyy yleensä intendentti tai joku Järjestävä Taho. Yleensä Järjestävä Taho vaatii kaksi istuinta, yhden itselleen ja toisen toimistolleen. Jos kyydissä on kapellimestari sekin on yleensä edessä, tai sitten se on lähetetty lentokoneella edeltä.

Siirtymäetapeilla kuljettajalla ei ole niin suurta väliä- kunhan on hereillä ja selvin päin, niin homma toimii. Abu Dhabi- Dubai- välillä alkoi jännittää, kun kuski alkoi pilkkiä. Vauhtia oli 140 km/h ja näkyvyys aivan täysi nolla. Jos kyseessä on pidempi reissu, varsinkin jos ollaan samalla linja-autolla liikenteessä useampi päivä ympäri maailmaa, kannattaa kuskiin olla väleissä. Kuski nimittäin tietää parhaat taukopaikat, osaa hämmästyttävät määrät kauppojen ja huoltoasemien aikatauluja ulkoa sekä osaa arvioida tulo- ja lähtöaikoja paremmin kuin mikään navigaattori.

Hyvässä bussissa on toimiva WC. Itseasiassa toimiva vessa on välttämätön edellytys- koska muuten pissataukoja pidetään 20 minuutin välein. Parhaimissa busseissa on lisäksi mikroaaltouuni, ja jääkaappi. Jääkaappi on kiva olla olemassa paitsi keikan jälkeistä kylmää olutta ja piiskaryyppyä varten, mutta muutenkin pientien ruokatavaroiden viileänän pitämistä varten. Joissain busseissa on jopa vaihtovirtatöpseleitä läppäreitä varten.

Nykyään monissa busseissa on DVD-soitin ja telkkarit. Tämä on periaatteessa hyvä, mutta kannattaa valita sellaista materiaalia jotka kaikki pystyvät katsomaaan (ei Kieslowskia, ei romnattisia komedioita, ei itkeviä puolanjuutalaisia) ja huomata että volyymi on pakko pitää maltillisena. Joku maanjäristysjärisyttely ei vättämättä toimi.

Sillä busseissa on, ei nyt tylsää, mutta melkein. Jotain ajankulua on kiva olla. Kirja on kaikista paras käyttöliittymältään (ei vaadi sähköä tai latausta, toimii aina ja on heti käyttövalmis). Varoituksen sana ainakin Carruksen ja Volvon busseista, muuten. Insinööri on ollut tarkkana ja mitoittanut lukuvalon, niin, että lukuvalo osuu kirjaan jos sitä pitää sylissään samalla kun selkänoja on täysin ylhäällä. Harva haluaa lukea tässä asennossa useampaa hetkeä, joten muutaman euron led-kirjavalo maksaa hintansa takaisin minuuteissa.

Tämän lisäksi ihmisillä on melkein aina joku mp3- soitin mukana, ja nykyään enemmän ja enemmän läppäreitä. Läppäri ja 3G- modeemi on taivaallinen yhdistelmä sen 3 tuntia kun akku kestää, ja sen jälkeen siitä ei ole mitään hyötyä, ja huoltoasemalla puolen tunnin kahvitauolla on turha kuvitella lataavansa sitä kovin pitkälle.

Pelikortit ovat ajantapon suuri suosikki vuodesta toiseen. Busseissa ongelmana on tilan puute, esimerkiksi pokerin tai sökön pelaaminen on jonkin verran tilaintensiivistä- puhumattakaan siitä riemusta kun pelimerkkejä keräillään ympäri bussia kun bussi ajoi pieneen töyssyyn ison potin aikana. Lentää muuten yllttävän kauaksi ne pienet pelimerkit.

Oma suosikkipaikkani on keskioven takana sijaitseva penkki. Siinä voi roikottaa jalkoja mukavasti ja tilaa on vähän enenmmän kuin tavallisesti. Vaikka minä en ole erityisen iso ihminen, niin minuakin alkaa useamman tunnin paikoillaan istuminen puuduttaa.

Jos aikoo nukkua bussissa eli jos matkustetaan yön yli, kannattaa pölliä lentokoneesta ohutta kangasta oleva saali. Tai hommata joillain rehellisillä keinoilla. Ohutta ilmavaa kangasta kun on niin ei ala hikoiluttaa, mutta saa silti sellaisen kevyen tunteen siitä että on peitto päällään. Mutta kyllä jokaisen bussimatkan jälkeen tekee mieli mennä ensimmäisenä suihkuun. Tänäänkin aamulla kun tuliin kotiin kello 5:40 olo oli siihen malliin rapea että ennen nukkumaan menoa oli pakko käydä suihkussa. Ja miettiä siellä ollessan, että onko tässä hommassa ihan aikuisten oikeesti varsinaisesti järkeä.

keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Henkilöstömuutoksia

Koululla on ensi viikolla mestareita enemmän kuin olisi väliksikään- suurmestari Culbertson saattaa ilmestyä koko ensi viikoksi, tämän lisäksi Roland Tzsempali (pardon my french) pitää mestarikurssia. Tämän lisäksi Arnaud Boukhitine (Melin assari) on jäänyt lopullisesti sairaslomalle, hänen tilalleen tulevat Stéphanie Labeyrie ja Guillaume Varupenne- jotka myös palloilevat koululla ensi viikon. Hommaa siis riittää- ajattelin Zenntbalille soitta Pendereckin Caprricion jota on nyt jyystetty niin että se rupeaa jo kyllästyttämään. Siitä saa kyllä aika maanisen version aikaan, saatte kuulla sitten joskus.

Arnaud tosiaan jää lopullisesti pois, mikä on sääli. Vallan mukava ihminen, ja ainoa opettaja joka puhuu niin hitaasti että ymmärrän kaiken mitä se sanoo. Tätä poisjääntiä käytiin kunnioittamassa syömällä koko luokan kanssa ulkona. Ranskalaiset ovat kaikenlaisen keskustelun ja asioiden fatalistisen hyväksymisen mestareita, ja niinpä viimeinen ehtoollinen (mikä ainakin minulle siitä ensimmäisenä tuli mieleen) ei ollut ollenkaan ankea ja ahdistunut tilaisuus, vaan hauska yhteinen ruokahetki. Vaikkakin vähän haikea.

Ranskalainen keskustelukulttuuri muuten perustuu vänkäämiseen ja eri mieltä olemiseen. Tämän takia minun on siihen vaikea ottaa osaa: vaikka ymmärränkin melkein kaiken, salamavauhtia ohi vilahtelevat kommentit, sivallukset ja huomautukset ovat niin kertakaikkisen nopeita, ettei minulla ole mitään mahdollisuutta ottaa niihin osaa. Kiinnostuksella seurasin keskustelua, jossa algerialaistaustainen mustajalka baarinpitäjä ja joku toinen kinasivat Algerian sodasta, tuosta ranskalaisten Vietnamista. Algerian sota on ranskalaisille vieläkin raskas trauma, josta ei ole syytä puhua ellei ranskalainen itse aloita keskustelua ensin. Ilmeisesti ranskalaiset tekivät siellä kaiken sen mitä natsit tekivät Ranskassa toisen maailmansodan aikaan.

Mustajalka ei muuten ole pejoratiivinen termi. (Tai no on, mutta vain jos sitä käyttää haukkumasanana) Mustajalka (Pied-Noir) tarkoittaa Algerian ranskalaista (ja muita kolonialisteja) ja heidän jälkeläisiään Algeriassa, ja se on ihan eksakti termi. Kun Algerian sota meni ns. vituiksi, suurin osa mustajaloista ymmärsi lähteä takaisin manner-Ranskaan, ja loput lähetettiin enemmän tai vähemmän yhdessä palassa perässä.

Yhteissoittokultuuri

Suomessa on (ainakin niissä musiikkiopistoissa joissa minä olen ollut oppilaana ja myöhemmin töissä) että pennut laitetaan ensimmäisen tilaisuuden tullen orkesteriin. Kun soitin pysyy käsissä ja joku tunnistettava ääni saadaan värkistä ulos, on jo ensimmäisen orkesteriharjoituksen aika.

Ei täällä. Täällä orkesterisoittoa alkaa toden teolla tulla vasta musiikkiopisto- vaiheen loppupuolella ja ammattiopinnoissa, ja sen kyllä huomaa. Edellisessä entryssä kerroin Thierry Caensin periodista, joka oli mielenkiintoinen sekoitus rautaista osaamista ja suulleen kaatuvaa katastrofia. Tällä kertaa olen mukana koulun soittajista kootussa brass bandissa (joka lähtee ensi lauantaina Orleansiin), ja tämän lisäksi kävin kuuntelemassa Lyonin kaupunginorkesteria sekä muutamaa kamarimusiikkipumppua viime viikkoina.

Ja uskokaa tai älkää, mutta nämä ihmiset eivät kertakaikkiaan osaa soittaa yhtyeessä. En tiedä miten yleinen ilmiö tämä on, mutta ainakin Elisa kertoo samaa. Vireessä on pahoja ongelmia, ja ennenkaikkea kuuntelu ja toisen soittoon reagoiminen ovat todella jähmeitä. Mozartin mitälie jousikvartettoa kuunnellessa kävi ilmi että siinä oli vain neljä yhtä aikaa soivaa ääntä (1 solisti ja 3 säestyssoitinta) eikä jousikvartettia. Sama homma kaupunginorkesterin kanssa: soundi on aivan taivaallinen, mutta orkesteri jumalattoman epätasaisen kuuloinen ja soittaa huonosti yhteen.

Solistikulttuuri on tässäkin varmasti yhtenä syynä- paitsi rutiinin puute, myös ohjelmiston ja opetuksen fokusointi pelkästään solistimateriaaliin saa hyvänkin soittajan sitten... no... fokusoitumaan pelkäksi solistiksi. Ja orkesteri jossa on 80 solistia, ei ole kovin hyvä orkesteri.

Tämän lisäksi Suomessa on saanut tottua ilmeisesti aivan liian hyviin kapuihin. Em. brass band- projektia vetää yksi pian valmistuva trumpetisti (ei siis ammattikapu eikä kuvittele olevansakaan) joka on harjoittajana hyvä ja johtajana surkea. Ja minulla oli ihan oikeasti vaikeuksia soittaa kun lyönnistä ei saanut mitään informaatiota- päinvastoin. Lienee hyvä osata soittaa hienosti myös huonon kapun johdolla...

torstai 19. marraskuuta 2009

Orkesteriperiodi

Suokaa anteeksi etten ole aikoiin päivittänyt tätä. Vieraita ollut, katsokaas.

Mutta viime viikolla ehdin osallistua ensimmäiselle orkesteriperiodillekin, kuten mainitsin.

Orkesteriperiodi alkoi sillä ainoalla tavalla millä täällä voi mikään homma alkaa. Anne-Lise tuli tuubaluokkaan (jossa olin harjoittelemassa) ja kysyi että miksi vielä täällä olen, treenit alkaa ihan heti. Siinä hetkiseltään selvittelin että mitkä vitun treenit, onko kyseessä kommunikaatio-ongelma vai aikatauluhärö vai mikä, ja kävi ilmi että mun oli päätetty osallistuvan Thierry Caensin johtamaan vaskiyhtyeprojektiin. Minulle oli unohdettu kertoa vain tästä. Oli melkoinen kokemus.

Kaikki tiedämme mitä on solmisaatio- länsimaisen taidemusiikin ja harmonisten funktioiden banalisointia ja pelkistämistä kahden äänen väliseksi intervalliksi. Ranskalaiset käyttävät solmisaatiotavuja (do, re, mi, fa) mutta absoluuttisina nuottien niminä- niin että C on do, D on re jne. Ylennys ilmaistaa tavulla -dies, alennus -bemol, palautus -carré. Eli A flat, tai as, on siis Labemol. Tämä solmisaatiojärjestelmä täällä on sellainen puoliautomaattinen, että jos esimerkiksi lauletaan G-duuria niin se menee so, la, si, do, re, mi fa, so. Ilmeisesti siksi, että fis kuuluu g-duuriin. Jos on jotain poikkeussäveliä niin sitten käytetään noita etuliitteitä. Systeemi on siis huomattavan hankala jopa ranskalaisille, puhumattakaan minulle. Ja sitten kun tähän lyödään päälle tolkuttomat lukusanat niin treeneissä mentiin huomattavan autopilotilla.

Muuten proggis oli aikalailla samanlainen kuin vastaava tuote Suomessa. Thierry Caens on julmettu trumpetisti joka ei kertakaikkiaan osaa johtaa yhtyettä, ei yhtään. Ohjelmistossa oli sovitus amerikkalaisesta pariisissa, jossa on melko vinkeitä temponvaihtoja tms. koukkuja. Jos kippari ei osaa esimerkiksi antaa uutta tempoa koholla niin rytmimusiikin soitto on huomattavan vaikeaa. Ranskalainen auktoriteettikulttuuri tekee touhusta ihan samanlaista kuin panssarisoittokunnassa, jossa jokainen väärä ääni oli minun (varusmiehen) syytä virkaikäni vuoksi, vaikka olisin istunut torvi sylissä taukoa laskemassa. Niin myös Caens markkeerasi jokaisen selkeästi puutteelliseen lyöntitekniikkaan kuuluneen virheen soittajille, jonka seurauksena bändin trumpetistit meni pahasti kipsiin ja soitti tavallista huonommin. Yleisö ei olisi edes suurinta osaa näistä virheistä huomannut, ellei niitä tosiaan olisi markkeerattu kunnon teatterilla. Jalkapallokansaa...

Minäkin olin eilen baarissa soittamassa ja katsomassa jalkapallon karsintapeliä Ranska-Irlanti. Ranska pääsi häpeästä tekemällä jatkoajalla käsimaalin. Jumalan käsi tuli tässäkin väliin. Ja vaikka muut tuomarit asian huomasivat, niin ruotsalainen päätuomari hyväksyi maalin. Voi tavaton.

Säät ovat täällä muuttuneet nahkealehtisen vyöhykkeen talveksi, joskin viime aikoina pihalla on pärjäillyt pelkässä t-paidassa. Sekin on aika vinkeä kokemus keskellä marraskuuta.

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Kela

Suomalainen sosiaaliturva on maailman parasta ja suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kivijalka. Samaan aikaan Kela on ehkä järjettömin paperinpyörittämiseen keskittynyt, ydintoiminnoistaan (jota ei ilmeisesti ole maalaisliiton ja Kauko Juhantalonkaan tukeminen) irtautunut menneen ajan linnake. Kuulkaas nimittäin tätä.

Koska opiskelen ulkomailla, saan ulkomaan opintotukea. Olen hakenut ulkomaan opintotukea lomakkeella OTm (tjsp) ja Kela on sen myöntänytkin.

Kela ei ilmeisesti kuitenkaan pysy itsensä perässä tekemistään päätöksistä. Sain nimittäin selvityspyynnön joku aika sitten. Kun muutin Ranskaan, tein väliaikaisen osoitteenmuutoksen. Tämä tieto ei ole vieläkään tavoittanut Kelaa, joka lähetti suomalaiseen vanhaan osoitteeseeni selvityspyynnön ulkomailla asumista ja siitä, kuulunko sosiaaliturvan piiriin Suomessa. Yksinkertaisempi ihminen voisi ajatella, että jos Kela on minulle myöntanyt opintotuen ulkomaille opiskelua varten, Kela tietäisi että opiskelen ulkomailla. Ei suinkaan.

Asiakaspalvelullinen kela oli kuintekin selvityspyntöön (joka siis koski ulkomailla opiskelua) liittänyt palautuskuoren, jossa kotimaan postimaksu on maksettu, ja paulutusosoitteena Kela, PL 337, 220006 VASTAUSLÄHETYS. Tämähän lämmittää Ranskassa suuresti. Jouduin sitten soittamaan kelan 010- alkuisiin puhelimiin saadakseni selville jonkun järkevän palautusosoitteen.

Pitää toivoa että kirje ja lomake (miksei tätäkin asiaa voinut hoitaa puhelimella tai esimerkiksi kelan sinällään kivassa muttan herttaisen hyödyttömässä verkkopalvelussa) ehtii kelaan ennen määräaikaa, etten putoa sosiaalisen turvaverkon ulkopuolelle. Saattaa nimittäin olla että jos siinä pysyminen vaatii näin paljon työtä, sinne takaisin kiipeäminen on aivan täysin mahdotonta.

Lukusanat

Ranskalaiset numerot rakennetaan aivan törkeällä tavalla. Yhdestä kymmeneen mennään ihan normaalisti, yhdestätoista eteenpäin alkaa ongelmat- yksitoista (onze), kaksitoista (douze), kolmetoista (treize?) ovat kaikki omia sanojaan, mutta nämä noudattavat vielä jotain logiikkaa- seitsemääntoista asti. Seitsemäntoista onkin yllättäen dix-sept, eli kymmenen-seitsemän, kahdeksantoista dix-huit, yhdeksäntoista dix-neuf. Kaksikymmentä on vingt, ja kahdestakymmenestä kuuteenkymmenen kertoma menee normaalisti. Periaatteessa- esimerkiksi esimerkiksi tällä murrealueella voidaan numero 32 sanoa paitsi trente-deux(eli kolmekymmentä-kaksi), myös vingt-douze (eli kaksikymmentä-kaksitoista).

Ranskalaiset numerot menevät virallisesti paskaksi kun päästään seitsemäänkymmeneen. Toisin kun kymmenjärjestelmään tottuneet kunnon ihmiset, ranskalaiset ovat päättäneet käyttää systeemiä joka on osittain kymmenjärjestelmä ja osittain 20-järjetelmä ja osittain vain sekava kasa höyryävää paskaa.

Kertomat menevät periaatteessa loogisesti: 20 (vingt) 30 (trente) 40 (quarante) 50 (cinquante) 60 (soixante), mutta numeroa 70 ei olekaan.* 70 on soixante-dix, eli kuusikymmentä-kymmenen, 71 taas on soixante-onze eli kuusikymmentä-yksitoista. Ja niin edelleen. Tällä logiikalla voidaan muodostaa sanahirviöitä, kuten seitsemänkymmentäyhdeksän: Soixante-dix-neuf.

80 ei ole myöskään mikään luku*. 80 on nimittäin quatre-vingt, eli käänettynä neljä kahtakymmentä. 83 on siis quatre-vingt-trois.

Lukusanaa 90 ei ole standardiranskassa olemassa*. Logiikka on sama- 90 on quatre-vingt-dix, eli neljä kahtakymmentä-kymmenen. 98 on quatre-vingt-dix-neuf. 94 on quatre-vingt-quatorze.

Tämä tuli mieleen kun istuin orkesteriharjoituksissa jossa näitä numeroita käytettiin. Minä kyllä ymmärrän nämä mutta tarvitsen aina noin 20 sekuntia aikaa lukusanan käsittelyyn, pilkkomiseen ja kääntämiseen. No, pultissa istuessa tämä ei tietysti onnistu, vaan yleensä pitää mennä tuurilla ja päätellä mistä lähdetään.

Tämän kertaisessa proggiksessa on kapellimestarina Thierry Caens, joka periaatteessa ymmärtää ulkomaalaisten ongelman (meitä on siellä muutama) ja yrittää auttaa. Professeur Caens kääntää englanniksi sen minkä osaa, mikä ei ole paljon. Toinen vielä riemastuttavampi tapa on käyttää englantia ja ranskaa sekaisin. On commence ten before soixante-deux, on ohje jolla saadaan tipautettua myös ranskalaiset ymmärtämästä mistä pitäisi alkaa.

*Tietyillä kielialueilla, kuten Sveitsissä tai Belgiassa, asuu kunnon ihmisiä jotka pitävät jotain järkeä tässä touhussa ja sanovat seitsemänkymmentä septante, kahdeksankymmentä huitante ja yhdeksänkymmentä nonante ja käyttävät mukavaa ymmärrettäää kymmeniin perustuvaa numeraalijärjestelmää, mutta nämä ranskalaiset rintamailla eivät siihen kykene. Lisäksi maalaiset sanovat tosiaan numerot eri tavalla kuin kaupunkilaiset.

keskiviikko 4. marraskuuta 2009

Jalkapallo, kulttuuri ja mellakka sosiaalisena konstruktiona

Kun Claude Lévi-Straussistakin aika jätti, leikitään pieni löyhästi strukturalistinen ajatusleikki. Suokaa anteeksi tämän entryn rapsodinen luonne. Kyllä se clue sieltä lopusta löytyy.

Oletetaan, että ryhmittymä X ilmoittaa pitävänsä Helsingin keskustassa mellakan, ja ilmoittaa vielä ajan ja paikan. Miten yhteiskunta reagoi tähän? Legitiimillä voimankäytöllä- poliisilla ja rajavartiolaitoksella. Oletetaan, että ryhmittymä Y ilmoittaa pitävänsä myös mellakan Helsingin keskustassa tiettynä aikana ja tietyssä paikassa. Miten yhteiskunta reagoi tähän? Sulkemalla Mannerheimintien, antamalla mellakoitsijoiden mellakoida ja tapella keskenään sekä pitämällä sivulliset ulkona mellakasta, sekä yrittämällä rajoittaa aineellisia vahinkoja.

Mikä ryhmittymillä X ja Y on erona? X on kiljulla käyvää vaihtoehtonuorisoainesta, Y taas Suomen jalkapallomaajoukkueen ja Venäjän jalkapallomaajoukkueen faneja.

En ole sosiologi tai sosiaaliantropologi, mutta on kiinnostavaa miettiä miksi jalkapallofanien mellakka on sosiaalisesti hyväksyttävä, ja vaihtoehtohippien mellakka taas on ehdottoman paha.

Mietitään mellakan tavoitteita. Yhteinen tekijä hipeillä ja jalkapallohuligaaneilla on varmasti yhteenkuuluvaisuuden tunteen lisääntyminen, jonkinlaisen heimoaatteen tunnustaminen ja itsensä määrittely negaatiolla muiden kautta. Toinen tekijä on varmasti Studio Julmahuvista tuttu me nyt vaan halutaan saada huomioo ja päästä pätemään.

Päämäärät ovat molemmilla ryhmittymillä sekavia. Virallisessa Asem- mielenosoituksessa vasemmistonuoret lähtivät Aasian maiden konferenssia kosekevaan mielenosoitukseen vahvasti Aasian maita koskevalla banderollilla Toisenlainen Eurooppa on mahdollinen, joka ainakin minussa aloitti henkisen eroprosessin vasemmistosta- miten kukaan voi olla niin pihalla? Tähdennyksenä mainittakoon, että vasemmistonuoret eivät virallisesti osallistuneet puheenjohtajaansa lukuunottamatta Smash Asem- mielenosoitukseen. Jalkapallohuligaaneilla ei varmasti ole sen kummempia perusteita toiminnalleen- omaa joukkuetta voi varmasti ihan kaikkien kanssa tukea muillakin tavoitteilla kuin tappelemalla toisen joukkueen kannattajien ja poliisin kanssa ja särkemällä paikkoja. Tavoitteena on (ilmeisesti) ihan vain särkeä ja tuhota mahdollisimman paljon.

Tästä voidaan tehdä johtopäätös: paitsi että vieraat tekevät juhlan, niin hipit tekevät mellakan. Jalkapallohuligaanien mellakka on sosiaalisesti hyväksyttävämpi, koska siinä huliganoivat lihaa syövät heteromiehet. Voidaanko? Käännetäänpä asetelma toisinpäin: lihaa syövät heteromiehet Kiasman nurkalla vaatimassa jotain mitä eivät itsekään tiedä, ja lauma vaihtoehtonuoria laulamassa olee-olee-oleoleee ja heittelemässä venäläisiä kanssahippejä tiilillä? En väitä tietäväni, mutta uskoisin että poliisi pistäisi tässäkin tilanteessa hipit kuriin.

Tämä voi johtua monesta syystä. Varmasti yksi on suomalainen konformistinen, konsensushakuinen mielenmalli ja veneenkeikuttamisen välttäminen- jos joku ihan oikeasti mellakoi ilman hyväksyttävää syytä (jalkapalloa, känniä tai vappua) niin se on varmasti jollain tapaa vaarallista. Vaikka mellakoijina olisi joukko keskenkasvuisia R-junan tuomia ihmisiä, joista suurin osa oli paikalla uteliaisuudesta. Jos taas edellämainittuja hyviä syitä löytyy, mellakalle on olemassa selitys- se voidaan ymmärtää, kuitata, ehkä jopa hyväksyä.

Jalkapallohuligaanien kohdalla mellakan konstruktio (vaikka kosntruktivismi ei kuulemma ole enää sosiologien skenessä muodissa) on helpompi ymmärtää, vaikka se on täsmälleen yhtä irrationaalista kuin hippien mellakka. Tämä ei välttämättä ole huono asia, 1930- luvulla Lapuan liike loppui nimenomaan siihen että liike siirtyi (liikkeenä) sanoista tekoihin ja alkoi- mellakoimaan. Tämä ei käynyt, ja Svinhufvud puuttui tilanteeseen. Okei, tämä on aika rankka kärjistys mutta analogiana mielestäni ainakin jollain tasolla toimiva.

Kaksi tekijää siis määräävät mellakan hyväksyttävyyden: ensisijaisesti kuka mellakoi ja toissijaisesti mellakan syyn legitimaatio. Mellakka on (Suomessa) jees niin pitkään kun se on sisällöltään ja/tai mudoltaan karnevaalia- jos siinä taas on jonkinlainen yhteiskuntarauhaa häiritsevä elementti, niin sitten se ei enää käy. Mielenkiintoista on muuten, että Smash Asem- ihmiset (kuten edellä todettin) eivät missään vaiheessa asettaneet tavoitteikseen tai päämäärikseen muuta kuin tuoda kaaosta Helsingin kaduille (jonka hoiti myöhemmin poliisi) mutta koska porukassa oli selkeästi yhteiskunnan ulkopuolinen ja antikonformistinen pohjavire, katsottiin mellakka pahaksi.

Ehkä. Mun mielestä. Voi olla.

No miten tämä sitten liittyy Lyoniin?

Tänään pyöräillessäni koululta himaan en päässyt normaalia reittiäni Bellecourin aukion läpi, koska poliisi oli sen sulkenut. Poliisi piti sitä pidätys- ja johtokeskuksena. Paikalla oli arviolta 200 santarmia (sen näköisiä äijiä ettei tehnyt mieli mennä kysymään mitä tapahtuu) panssariajoneuvoja ja vesitykkejä, kymmeniä poliisiautoja. Minä katsomaan silmät pyöreinä että mitä tämä on. Ensimmäisenä tuli mieleen maajussien mielenosoitukset, jotka täällä saattaa lähteä kunnolla lapasesta, toinen mielessä käynyt vaihtoehto oli presidentin vierailu tai joku vastaava valtiotapahtuma. Vuokraemäntäni kertoi kuitenkin, että illalla pelataan Olympique Lyonnais- FC Liverpool -jalkapallo-ottelu. Ja missä pelataan jalkapalloa, siellä särjetään paikkoja.

Myöhemmin illalla jouduin lähtemään jokakeskiviikkoisesta pokeri-illasta aikaisemmin, koska kaveriden mukaan ei olisi ollut kovin viisasta lähteä ajamaan keskustan läpi fillarilla kun matsi olisi päättynyt ja kapupunki täynnä huligaaneja. Peli päättyi muuten 1-1. Toisaalta vasemmistoliiton puheenjohtaja totesi tämän kaiken olevan vain jalkapallokulttuuria. Go, figure.

Jos haluatte huvittaa itseänne muuten, niin kannattaa kaivaa HS:n keskustelupalsta näistä mainituista tapahtumista. Reclaim the streets- tapahtuman yleisin kommentointi on ihmettelyä siitä eikö poliisi saa hippejä kuriin, ja miten yhteiskuntaa tällä tavalla häiritään, ja saavatko autoilijat sitten ajaa yhtenä päivänä vuodesssa jalkakäytävillä. Jalkapallohuligaanikeskustelussa taas oli kovasti ihmetelty miksei poliisi vetänyt ryssiä kunnolla päihin. Että näin.

Mutta kannattaa muistaa että HS:n keskustelupalstalla on lähinnä huumoriarvoa eikä sitä sovi lukea liian paljon, tai maailmankuva saattaa kieroutua ja usko lähimmäisiin loppua.

maanantai 2. marraskuuta 2009

Liikenne ja uimahallit

Kun nyt iltaisin on mahdollisuus, eli omien opintojen lisäksi järjestötoiminta ei vie kaikkea valveillaoloaikaa, olen alkanut pitkästä aikaa urheilla. Se on paitsi mukavaa niin myös helppoa- nyt kun säät eivät enää suosi lenkkeilyä (niissä ultrakireissä verkkareissa jotka ostin) niin siirryin naapurin uimahallin käyttäjäksi. Uimahalli on kirjaimellisesti seuraavassa talossa ja aivan naurettavan halpa- kymmenen kerran sarjalippu opiskelijoille maksoi 15,90€.

Täkäläiset ilmeisesti pitävät uimisesta, kaupungissa on vissiin viitisentoista uimahallia. Ymmärrän kyllä hyvin, kesällä täällä on ilmeisesti niin kuuma että uida tekee mieli, ja Rhône ja Saône ovat siinä kunnossa ettei niissä voi uida, niin halleja ovat sitten perustaneet kun mertakaan ei oikein ole.

Minäkin pidän uimisesta, mutta edellisessä postauksessa pyöritelty tehokkuus on minun ristini.

Uimahallietiketti on täällä nimittäin sellainen, että jos vastaavalla tavalla olisi pyörinyt Pyynikin uimahallissa, niin vanha kärttyinen allasvalvoja Terttu olisi vienyt raiveleista pukuhuoneeseen ja antanut viikon porttikiellon. Täällä nimittäin on täysin normaalia
  • vaihtaa tyyliä kesken allasmitan.
  • vaihtaa rataa kesken allasmitan
  • pysähtyä kesken allasmitan ja alkaa kävellä (wtf?)
  • notkua ja norkoilla altaiden päädyssä niin sankalla joukolla ettei ponnistaminen onnistu
  • uida kaksi rinnakkain ja jutella. Siis jutella!
  • ajaa siksakkia
Kaikki nämä aiheuttavat minulle ongelmia- mutta toisaalta ei kellekkään muulle. Paikalliset ovat tietysti ihan sinut tämän kanssa. Minä olen nopea uimari ja en halua notkua hallilla, vaan uida matkaa ja mennä kotiin. Ilmeisesti nuoriso (vanhuksia täällä ei itseasiassa juuri näy) tulee uimahalliin hengailemaan- mikä on varmasti tervehenkisempää kuin ostarilla tai kaduilla notkuminen. Tämä notkuminen vain hidastaa minua. Vaikka olenkin tällainen 100-kiloinen keijukainen niin uintitekniikkani on niin vahva että minun pitää mennä nopeimmalle radalle. Ja tällä nopeimalla radalla uida rintauintia, kun muut kroolaavat ihan perseellään olevalla tekniikalla. Tietysti se on hauskaakin.

Tänään nimittäin joku elvis nauratti naisia taas siinä radan päädyssä ja halusi näyttää tekniikkaansa. Minä olin tähän pelleen jo niin rikki kun se sähläsi koko ajan, että kun se sitten lähti kroolaamaan niin vedin siitä rintauinnilla kauhealla kyydillä ohitse, tällä atleettisella vartalollani. Pentumaista, mutta hauskaa. Allas on muuten 33 metriä pitkä. Kätevää kellottaa itseään tai laskea matkaa. Siinähän se aika toisaalta menee muistellessa 33. kertotaulua.

Vähän samaa vikaa täällä on liikenteessä. Suomessa olisi kortti pois jo aika monesta tempusta mitä täällä näkee päivittäin, ja toisaalta esimerkiksi suomalainen tapa rutiininomaisesti ajaa suojatien ohi pysähtyneen auton olisi täällä aivan ennenkuulumatonta. On aivan normaalia peruuttaa risteyksessä jos menee ohi omasta luukusta, tai ajaa 2-3 rinnakkain yhdellä kaistalla. Punaisia valoja autoilijoiden osalta toisaalta noudatetaan, ja Helsingin mallista kaupunkimoottoritietä ei tänne ole tehty, joten nopeudet pysyvät pieninä.

Itse en kyllä ajaisi autolla suurin surminkaan täällä. On perin ongelmallista kun ei kertakaikkiaan tiedä minkälaisia sääntöjä tai kirjoitettuja tai kirjoittamattomia lakeja on ja mitä niistä pitää noudattaa. Jalankulkijat, kaupunkipyöräilijät ja skootterit skippaavat rutiininomaisesti punaiset valot. Itselleni kävi niin että poliisimoottoripyörä (joka ei ollut hälytysajossa) alkoi kiivailemaan ja antamaan äänimerkkejä, kun odottelin punaisissa valoissa fillareineni. Piti sitten ajaa punaisia päin.

Mielenkiintoinen oivallus on myös yksisuuntaisten katujen suuri määrä. Jokaiselle yksisuuntaiselle kadulle on tehty kuitenkin vastakarvaan menevä kaista. Se on joko täysimittainen jolloin joukkoliikenne ja fillarit pääsevät toiseenkin suuntaan, tai sitten pienellä korokkeella erotettu kouru jota pitkin fillarit etenevät. Génial!

Kehuin edellisessä postauksessa joukkoliikennettä. Se on hyvää, mutta Lyon on myös hyvä esimerkki siitä, että liikennettä ei ilmeisesti ole jotain absoluuttista määrää joka kulkee joko julkisilla tai autoilla. Täällä nimittäin joukkoliikennettä käytetään todella paljon, mutta autoja on aivan tolkuttomasti ja liikenne iltapäivisin aivan jumissa. Sanottava muuten on, että noi Velo'v- polkupyörät on nopein tapa päästä mihinkään. Metrolla menee koululle puoli tuntia, fillarilla 20 minuuttia. Joukkoliikenne on muutenkin ilmeisesti mahdollisimman paljon erotettu muusta liikenteestä, jolloin pahat ruuhkat eivät vaikuta ihan niin murhaavasti kumipyöräliikenteeseen.

P.S. Soitin tänään tuubaa (Mirafone 2398 tjsp) jolla Roger Bobo on levyttänyt ensimmäisen levynsä. Aika huikea tunne, ja mieletön torvi. Pienempi kuin mun F-tuuba, mutta silti se on C-tuuba pitkällä vitosella. Sellaisen vois joskus itsekin hankkia.

tiistai 27. lokakuuta 2009

Kaupunkikuvasta ja liikenteestä

Lyonin tärkeimmät metrolinjat ovat itä-länsi- suunnassa kulkeva D ja (suunnilleen) pohjois-etelä- suunnassa kulkeva A. Metroverkkoon kuuluu myös B, joka kulkee suurinpiirtein lounaasta koilliseen, sekä C joka on oikeastaan muutaman pysäkin funikuularilinja, joka on muutettu metroksi. C on maailman ainoa metro jossa on hammastankovälitys ja 17 prosentin nousu, eli se menee aikamoisessa kenossa. Lyonin liikennelaitokseen kuuluu lisäksi normit bussilinjat sekä rollikoita. Miksei niitäkin voisi hankkia Helsinkiin. Tämän lisäksi on neljä ratikkalinjaa, jotka muistuttavat ehkä enemmän pikaraitioteitä kuin Stadin ratikoita.

Minua lähin metropysäkki on D- linjan Garibaldi, josta on 3 pysäkinväliä keskustaan (Bellecour, jossa voi vaihtaa A- linjaan) ja 6 pysäkinväliä koululle. D- linja on muuten automaattimetro, joka ei ole täällä ollssani vielä kertaakaan esimerkiksi kolaroinut, mikä on kauhean mukavaa. Oikeastaan en juuri muita linjoja käytä, kun tuolla D:llä pääsee mukavasti kodista kouluun.

Ja nyt päästään itseasiassa siihen varsinaiseen aiheeseen. Kävin tänään kavereiden kanssa keilaamassa. Kun kuulin keilahallin olevan lähellä Sans Soucin metroasemaa ajattelin sen olevan jossain aivan lähiössä- Sans Souci on nimittäin vielä kaksi pysäkinväliä Caribaldista itään- jos lasketaan pysäkinväleissä niin se on Bellecourin keskusasemalta viiden pysäkin päässä. Viisi pysäkinväliä olisi Helsingissä Kulosaaressa kuumudessa, tai tulevaisuudessa länsimetron suuntaan elämää sykkivässä Keilaniemessä. Wikipediaa katsellessa käykin ilmi, että Lyonin asukastiheys on 10 000 jäppistä neliökilometrilla, Helsingin vastaava 2700. Kaupungit ovat suunnilleen samankokoisia (Helsinki hiukan isompi) ja molemmilla on isot lähiöalueet ympärillään.

No- Sans Souci tuntui, haisi ja näytti vielä aivan keskustalta. Ihmisiä oli kaduilla, pikkukaupat auki, hälinää ja vilskettä. Ja viiden metropysäkin päässä. Saman homman huomaan metrolinjaa toiseen päähän mentäessä- Walmy (jossa koulu on) ei ole mikään nukkumalähiö jossa viiden jälkeen on auki vain S-market ja kaljakuppila, vaan ihan sellainen elämäväinen keskikaupungin osa.

En ota siihen kantaa onko näin parempi vai huonompi (ei varmasti tarvitse mielikuvitusta miettiä kumpi) mutta on mielenkiintoista miettiä miksi näin kävi. Miksi suomalainen (helsinkiläinen?) kaavoitus on pitkään sallinut tällaisen tilan leväperäisen käytön? Olen Soininvaaran blogista ymmärtänyt että Kallion asukastiheys on paljon keskiarvoa korkeampi ja että suunnitteilla olevasta Jätkänsaaresta on suunnitteilla ihan oikea kaupunginosa eikä nukkumalähiö. Nyt sitä hintaa sitten maksetaan- on jotenkin paradoksaalista että Helsingin asukastiheys on metropoleista ehdottomasti pienin ja silti tila on kertakaikkiaan loppu- Malmin lentokenttää kaavoitetaan asumiskäyttöön ja Sipoo pistetään pikkuhiljaa lihoiksi.

Helsingin osalta täytyy muistaa että kyseessä ei liene mikään sattuma vaan ihan tietoinen poliittinen tahto. Ilmesesti vasta jätkänsaarta kaavoitettaessa vaatimus idiottimaisesta keskipinta-alasta unohdettiin ja sinne kaavoitetttiin paljon pieniä asuntoja. Myös vaatimus parkkipaikoista on ajanut Helsingin pikkuhiljaa aivan kestämättömään tilanteeseen. Kalliossa kaupunkimaiseen asumiseen ja korkeaan asukastiheyteen on päästy sillä että alueella on paljon yksiöitä ja kaksioita. Kalliossa vielä kivijalkakaupatkin menestyvät (pornobaari- ja seksikauppakonsepti valtaa tietysti alaa vauhdilla) vaikka alueella asuu paljon opiskelijoita ja seudulla on vähän nuhruinen maine.

Suomalainen kaupunkikuva on muutenkin jännän eriytynyt. Tietyillä toiminnoilla on selkeästi oma tilansa- on ihan selvää että lähiössä asutaan, keskustassa käydään töissä/koulussa, autot huolletaan jossain teollisuusalueella- näin vain kertakaikkiaan on. Korttelin säteellä mun kämpästä on autokorjaamo, matkatoimisto, kolme ravintolaa, 2 kebabbeeriaa, 2 alimentaria ja yksi ruokakauppa, uimahalli ja kirjasto (ilmeiesti myös päiväkoti ja koulu). Täällä tuntuu jotenkin oudolta että ikkunan alla rasvanahka räplää rellun kaasuttimia päivät pitkät. Jotenkin se tuntuu siltä että se pitäis tehdä jossain Hertsikassa tai Lakalaivassa.

Ja vielä noista pinta-aloista. Lyonin pinta-ala on siis noin 50 neliökilometriä, Helsingin 210. Asukkaita saman verran. Asukastiheyden mediaania en tiedä mutta keskiarvot tuli jo mainittua. Jotenkin minun on vaikea ymmärtää miten niin Helsingistä on tila loppumassa? Lyonia ei ole rakennettu mitenkään erityisen korkeaksi, mutta tiiviiksi. Jos siihen tähdättäisin?

EDIT: Kaupungissa on 2 juna-asemaa pitkän matkan liikenteelle, Part-Dieu ja Perrache. Lähiliikenne on ripoteltu St. Paulin, Brotteauxin, Gorge de Loupin, Jean Macén ja Gare de Vaisen välillä. Täällä kaikkea junaliikennettä ei ole yritetty tukkia yhdelle asemalle. Helsingin asemahan on onnettomassa paikassa pussin perällä. Jokainen juna varaa tavallaan kaksinkertaisen määrän kapasiteettia ja jokainen Transport Tycoonia tietää mikä itku ja murhe nuo yksisyöttöiset asemat ovat. Mutta silti. Entäpä jos meilläkin olisi Töölön asema, Sörnäisten asema, Pasilan asema ja Helsingin rautatieasema erikseen? Tänäänkin ikävät lehdet yllättävästi hidastivat rantaradan toimintaa, joka heijastui tämän yhden ainoan asema-alueen kautta koko pääradalle.

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Takapajula

Minä luulin että minulla oli shekkivihko ja aloin kirjoittaa koulun ruokalassa shekkiä. Tässä vaiheessa kävi ilmi, että pankki ei suinkaan ollut lähettänyt minulle shekkivihkoa, vaan shekkien lunastamiseen tarvittavien vastashekkien vihkosen. Että näin.

Täällä siis yleisesti käytetään shekkejä maksuvälineenä. Suurin osa kaupoista pitää aika kovaa rajaa mistä summasta lähtien ne hyväksyvät pankkikortteja (yleensä alkaen noin 15-20€) mutta shekkien suhten ei ole rajoituksia. Niinpä näin eilen, kun lähiählyssä joku täti kirjoitti shekin kolmelle eurolle.

Pankkitoiminta on muutenkin vähän toisenlaista täällä. Pitää olla tarkkana että käyttää oman firman automaattia, muuten käteisen nostaminen saattaa yhtäkkiä olla rikollisen kallista. Siinä mielessä Suomessa on kyllä asiat paremmin- ei tarvitse miettiä onkohan se Ylä-Pyhtään kirkonkylän automaatti minkä pankin ja mistähän löytyisi lähin Société. Eri pankkeja on toistakymmentä ja jokaisella omat muutamat automaattinsa.

Toinen asia on tuo tunnuslukulistan puute. Täällä verkkopankkiin ei ole avainlukulistaa tai muuta posessioon perustuvaa identifikaatiota, vaan tunnusluku ja salasana. That's it. Tämän lisäksi salasana pitää antaa flash-appletin läpi, mikä vähän hirvittää.

Suomalaisen kliinisen tehokkkuuden kääntöpuolena on tietysti sitten se, että pankissa ei tule käytyä. Ranskalaiset ilmeisesti nauttivat interaktiosta ja ihmiskontaktista- muuta syytä lukuisille erikoiskaupoille (patongit ostetaan patonkikaupasta, ruoka ruokakaupasta, veitset veitsikaupasta, viinit viinikaupasta...) ja tälle jonottamiselle perustuvaan elämäntapaan en keksi.
Ranskalaisille ei ilmeisesti ole mikään ongelma käydä pankissa useampana kertana viikossa. Edelläoleva on tietysti rankkaa kärjistystä ja yleistystä, mutta uskon että siinä on totuuden siemekin.

Mikäs siinä, kyllä tuosta slow life- mentaliteetista tavallaan osaa nauttiakin. Suomessa lienen viimeksi käynyt pankissa ennen lähtöä hakemassa visa-kortin, mutta siitä aikaisempaa kertaa en edes muista. Toisaalta miksi käydä, kun laskun maksu tiskillä maksaa 4-5 euroa. Sitä sitten käyttää mieluummin verkkopankkia.

Tähän mennessä (su aamupäivään) pyykit ovat olleet kuivumassa nyt perjantaista lähtien, ja ovat vieläkin hieman kosteita. Tämän lisäksi kämpässä on mielyttävä sademetsän tunnelma. Ei taida ilmanvaihto toimia ihan niinkuin pitäisi.

perjantai 23. lokakuuta 2009

Kolmanneskvartaalin tarkastelua

Olen ollut Lyonissa nyt noin reilun kuukauden- saavuin 14. syyskuuta. Aika on mennyt tähän asti kuin siivillä. Lienee vähättelyä sanoa että viihdyn täällä. Varmasti suurin syy tähän on äkkiseltään ja yllättäen alkanut arki. Kirjoitin jo joskus aikaisemmin, etten ole pahemmin ehtinyt turisteilemaan tai joutunut sellaiseen kuplaan tai välitilaan josta olisi hankala siirtyä suuntaan tai toiseen. Tavallaan tämä on sääli, mutta uskon että aikaa vain olla ja katsella ympärilleen vielä löytyy. Ensi viikollakin on syysloma.

Arki on tullut vastaan myös niillä osa-alueilla jotka eivät ole kivoja tai mukavia. Aina välillä rahat ei riitä, aina välillä vituttaa muuten vaan. Kulttuurisessa sopeutumisessa ja kielessä riittää tekemistä vielä pitkään. Kämpässä on kylmä ja Suomeen on ikävä. Mutta nämä ovat sellaisia asioita joiden kanssa myös Suomessa joutuu tavalla tai toisella tekemisiin, pelottavampaa olisi se jos kaiken aikaa tuntuisi siltä että on vuoden mittaisella matkalla. Nyt ei ole sellaista, minä asun täällä.

Sen sijaan sitä osaa nauttia huonolla ranskalla käydystä epämukavasta keskustelusta pikapesulassa, ruokalan kovaäänisestä sedästä joka sanoo mua viikingiksi ja piirsi opiskelijakorttiini hitler- viikset, tai kaupunkipyöristä, hampaattomasta lähikaupan myyjästä ja ennen kaikkea siitä että saa soittaa ja paljon, hyvällä opettajalla ja mukavien ihmisten kanssa.

Koulunkäynti on ollut paljon intensiivisempää kuin oletin. Olen tähän asti soittanut varmaan tunneissa mitattuna enemmän kuin viime vuonna yhteensä- osittain siitä syystä että täällä ei ole mitään sen ihmeempää tekemistä (omaa opetusta, järjestötoimintaa, hallintoa, lentokenttätyötä, ja sosiaalinen elämäkin on aika rajallista) ja osittain siitä että nyt tosta torven soitosta olen taas aika innostunut. Tuntuu siltä että se on paljon pakottomampaa nyt, joku hiertävä ja himmentävä elementti on poistunut.

En silti haluaisi täkäläistä systeemiä kuin osittain Suomeen. Kääntöpuolena tälle soiton runsaudelle ja luokan kovuudelle on ranskalainen persemäisyys kaikissa käytännön asioissa, sekä opettajien ehdoton auktoriteetti oppilaisiinsa. Mun kohdalla se toimii koska tulen mestarin kanssa hyvin toimeen, mutta en haluaisi kuvitella mitä tapahtuu jos en tulisi. Mutta mikään käytännön asia ei kyllä täällä toimi. Mestari ehdotta kuukausi sitten että luokka lähtisi mukaan Oviedòon missä mestari pitää mestarikurssin. No, tätä päivämäärää siirrettiin ja vehkattiin ja sitten lyötiin lukkoon, ja sovittiin. No minä tekemään tämän mukaan aikataulut, ja sitten taas eilen mestari ilmoitti että siirretään sittenkin kahdella viikolla taaksepäin päivämäärää. No voi satans, ei se nyt enää käy kun on Suomesta tulossa vieraita.

Tunnit ovat välillä myös aika kaaoksellisia. Ihmiset tulee ja menee ilman että minä huomaan oikein mitään logiikkaa. Lisäksi 16 hengen tuubaluokasta on säännöllisesti paikalla vain 5-6 ihmistä. Mikä on minun kannaltani tietysti hyvä. Tunnit saattaa kestää koko päivän kymmenestä yhdeksään tai voi olla että se kestää vain 4 tuntia, tai voi olla ettei sitä ole ollenkaan. Tämä on aika rasittavaa.

Sosiaalisen verkoston rakentaminen vie tietysti aikaa. Jonkin verran harmillista on se, että kaikki kaverit on konservatoriolta. Tämä nyt ei ole mitenkään yllättävää, mutta aina välillä sitä haluaisi irrottautua koulun maailmasta, kun se on muutenkin niin intensiivistä. Lisäksi ranskalaisiin tutustuminen ei ole ihan yksinkertaista. Ihmiset on hirvittävän ystävällisiä ja mukavia, mutta sellainen hyvää päivää kirvesvartta- tason ohi pääseminen vaatii aika paljon työtä. Tässä on tietysti kielimuurikin joka tulee vastaan. Ymmärrän että on jonkin verran rasittavaa keskustella huonoa ranskaa hitaasti puhuvan ulkomaalaisen kanssa, jolle pitää vielä toistaa joka toinen asia eri sanoilla ja puolet hitaammin kuin mulle. Mutta tämän seurauksena mulla on sellainen turkulainen olo, kun tajuan vitsit puolen minuutin viivellä ja muutenkin kommunikaatio on vähän hankalaa.

Mutta conclusivement, minä en kadu hetkekään että lähdin tänne. Fiilis on edelleen hyvä, soitto kulkee ja uudessa maailmassa on mielenkiintoista ja ihmeellistä olla. Suosittelen kaikille!

sunnuntai 18. lokakuuta 2009

Kaunotaiteista lorvimista

Vietin tänään ihan puhtaan turistipäivän ja aloitin lorvehtimisen käymällä kaunotaiteiden museossa eli Musée des beaux-arts:issa. Täällä oli opiskelijoille ilmainen sisäänpääsy, mistä pisteitä. Museon omat kokoelmat ovat tietysti hippasen massiiviset- niin massiiviset etten jaksanut käydä maalaustaiteen osastolla ollenkaan. Keskityin vain Picasso- näyttelyyn ja ns. romuosastoon eli Egypti- Kreikka- Rooma- etruski- ja islamilaisen taiteen esineosastoihin, joissa oli niilläkin jo kokoa.

Täälläkin siis on siis Picasso- näyttely, mutta jännästä näkökulmasta. Minun ranskantaitoni kohenee kaiken aikaa mutta on vieläkin aika rajoittunutta. Näyttelyn kaikki tekstit oli kirjoitettu hyvin huolitellulla ranskalla, c’est-à-dire minä en ymmärtänyt niistä paljoakaan. Koruinen kieli ja hankalat aikamuodot oudoista verbeistä tekevät ns. temput. Tämän lisäksi ranskalaisesta taidemuseosta oli turha odottaa minkäänlaista englannin sanaa yhtään mistään.

Tämä avasi tavallaan aikamoisen vapauden tulkita näyttelyä ihan sillä tavalla millä minä halusin ja mitä näin. Näyttelyn nimi oli aika arkisesti Picasso, Matisse, Dubuffet, Bacon... Les modernes s’exposent au musée des Beaux-Arts . Näkökulma kuitenkin keskittyi venäläiseen 1900- luvun alun avantgardeen, ja tarkasteli tätä muutaman mestarin (Malevits, Chagall) ja ennenkaikkea Ranskaan emigroituneiden venäläistaiteilijoiden kautta, joita oli paljon. Lisäksi tätä heijastettiin todella jännittävästi Picasson varhaiskauden tuotantoon.

Bolsevikkivallankumouksen alkuhetkinä kaikenlainen kokeellisuus (se kuuluisa avantgardismi) oli sallittua Venäjällä, ja vasta paljon myöhemmin sosialistinen realismi muuttui ainoaksi sallituksi taidesuunnaksi. Olot olivat tietysti melko kurjat, joten taiteilijoita pakeni sankoin joukoin keski-eurooppaan (Stravinski!). Taidemuseon näkökulma oli tietysti ällöttävän frankosentrinen, mutta myönnettäköön että täällä on vähän varaakin siihen. Museon omat kokoelmat emigranttitaiteilijoita (ja Picassoa!) olivat ekstensiiviset.

Oli hätkähdyttävää huomata kuinka paljon venäläisten avantgardistien työt ovat vaikuttaneet Picassoon- ennenkuin Picasso keksi kubismin. Viitteet ovat suorastaan ilmiselviä, kun niitä katsoo näin osoitettuina. Myös suomalaisten taiteilijoiden voisi olettaa ottaneen mallia näistä kavereista- Fury- nimisen kaverin naistutkielmat olivat kuin suoraan Tyko Sallisen… niitä… Hilma? Helmi?...mä oon niin huono tässä namedroppingissa. Mutta tiedätte mitä tarkoitan.

Eihän tämänkään pitäis yllättää, sillä varsinkin kuvataiteiden osalta suomalaiset ovat rampanneet Edelfeltistä lähtien opissa ja oppimassa Keski-Euroopassa ja Pariisissa. Yhteyksiä löytyy yllättävistä paikoista!

Ne egyptiläisten ja muiden romut oli tosiaan sitä tavallista kauraa mitä löytyy joka paikasta, mutta se islamilaisen taiteen osasto oli tosi päräyttävä. Se oli huomattavan pieni verrattuna ympäristöönsä, ainakin. Mutta sieltäpä löytyi kokonainen vitriini ihmisfiguureita. Meillehän aina opetetaan että rättipäät ovat niin hulluja etteivät salli rytmillistä musiikkia tai muita kuin geometrisiä kuvioita, mutta se on vain osa totuutta. Täältä löytyi kumpaakin. Siltä osin opastetekstit olisivat voineet olla edes jollain kielellä vähän informatiivisemmat, nyt niissä lähinnä kehuttiin jotain intendenttiä joka oli saanut vision tästä islamilaisesta osastosta.

Tämän lisäksi kävin Fourvièren basiliskossa. Katsoin että se aukeaa kello 14, ja aavistelin että siellä ovat jumalanpalvontamenot jo loppuneet. Ei ollut, sen sijaan siellä oli drive-in toimitus. Sunnuntaisin ohjelman mukaan 6 messua. Montakohan kanttoria niillä on siellä töissä? Paikassa hienointa oli itse paikka, Basilika on rakennettu vuoren rinteeseen niin, että sen näkee käytännössä mistä tahansa päin Lyonia- ja niin että sieltä näkee koko kaupungin. Itse mökki on aika mielenkiinnoton 1800-luvun puolenvälin mauttomuus. Vaikka kuori onkin rinteeseen päin, niin kirkon viereen on rakennettu näköalatasanne. Funikulaarilla sinnekin piti mennä. Paikka on varsinainen turistirysä, messun alkaessa turisteja hätisteltiin takariviin mutta edelleen videokamerat surisivat ja jenkkienglanti raikasi.

Tämän lisäksi löysin viimein torin. En tiedä kuinka pitkälle talveen se on auki, ja tullessani olivat jo sitä sulkemassakin, mutta nyt tiedän mistä etsiä. Tämän lisäksi torin vieressä oli kirjakirppis. En vieläkään tiedä mistä löytyisi oikea kirppis, mutta nyt tiedän minne kannattaa mennä etsimään ranskankielistä kirjallisuutta, Saônen rannalle.

torstai 15. lokakuuta 2009

Kylmä

Vaikka kaakkois-ranskassa ollaankin niin talvi tulee tännekin. Ja vaikka täkäläisten puheista aina välillä kuultaa epäusko siihen että Helsinskissä (niinkuin se täällä äännetään) ei kävele pingviinejä kadulla ja että lämpötila harvoin laskee alle kymmenen asteen, niin näille pitää vakuutella että -uskokaa tai älkää- minullekin tulee kylmällä kylmä, en varsinaisesti viihdy pakkasessa enkä ota painimatseja jääkarhujen kanssa pysyäkseni lämpöisenä. Itseasiassa en ole koskaan varsinaisesti viihtynyt Suomessa talvella, ainakaan etelässä. Pimeää, kylmää, niljaista, pimeää, loskaista ja pimeää vuodenaikaa varmasti harva kaipaa. Mutta luonto hoitaa täälläkin homman kotiin, talvella tulee kylmä.

Tätä kirjoittaessani kämpässä on noin 16 astetta lämmintä. Itse pärjään mukavasti villapaidan ja villasukkien kanssa- toistaiseksi. Keskuslämmitys on täällä tuntematon asia. Jokaisessa asunnossa on yksi tai useampi sähkökäyttöinen patteri. Ja sen käyttö muuten maksaa aivan sairaasti. Mikäli ymmärsin hinnastoa oikein, niin 600 watin vebaston pouhoottaminen maksaa noin 3,5€ tunnissa. Mikäs siinä jos kämppä pysyisi sillä lämpöisenä, mutta talossa on enemmän läpiä kuin… no niitä on paljon, ja sen lisäksi aikaisemmin kertomani kylmän ja lämpimän tilan ero alkaa nyt korostua. Lämpö ei pysy sisällä.

Tämä talo on jännästi rakennettu toisen talon kylkeen, niin että sisäänkäynti on toisesta talosta josta pitää kulkea tähän taloon. Talojen välissä on parvekkeen tyyppinen patio, joka on siis ulkotilaa. Tähän taloon johtavaa käytävän ovea pidetään auki. En ymmärrä miksi. Olen sitä käynyt laittamassa kiinni ja naapurin isoäiti käy sen aina vääntämässä auki. Mikäs siinä, kiva leikki sekin on. Käytävässä on siis noin -2 astetta lämmintä. Asuntojen ulko-ovet eivät ole sellaisia tavallisia ulko-ovia, vaan enemmänkin sisäovia joihin on laitettu lukko. Eli eivät pidä vetoa, lämmöstä puhumattakaan. Ikkuna on yksöisikkuna ja koko kämpän ilmanvaihto eli sitä pitää aika ajoin pitää auki. Aivan ensi töikseni yritin etsiä Carrefourista ikkunateippiä. Ei löytynyt. Sitä pitää jonkun tuoda suomesta, että saan edes jonkun tolkun tähän energiantuhlauksen riemuparaatiin.

BSTN- kurssi oli taas tällä viikolla. Tuhatkauno oli korvattu lihavalla sedällä joka puhui nopeasti mutta kovaa, ja käsitteli- joukko-oppia ja logiikkaa. Tämän päivän analyysityönä oli Xenakiksen Herma. Se on Xenakiksen tutkielma musiikillisten tapahtumien käytöstä tiettyinä funktioina säveltämisessä. Suoraan sanottuna se kuulostaa aivan paskalta, lähinnä siltä kuin äänet olisi arvottu täysin satunnaisesti. Minkäänlaista auraalisesti hahmotettavaa rytmistä rakennetta tai tonaalisia keskuksia- tai edes minkäänlaista hahmotettavaa järjestystä ei ole, mutta teoksen selitystekstissä on selvitetty yksityskohtaisesti tämä funktioteoria.

No- setä siis kävi läpi joukko-opin ranskaksi kaikkine operaattoreineen. Minulle tämä(kin) osa matematiikkaa on jo aikaisemmin jäänyt huomattavan epäselväksi, ja sitten kun setä puuskuttaa kaikki kymmenkunta operaattoria läpi ja piirtää totuusarvomatriisin näistä niin minä olin aivan kahveella. Joko ranskalaisten koulusivistys on luonontieteiden osalta huomattavasti suomalasita syvempää (minua ei lasketa, en ymmärrä kunnolla edes nelilaskinta) tai sitten kyseinen kurssi on todella diehard- propellihatuille tarkoitettu. Ymmärsin kyllä periaatteen miten Xenakis on näitä juttujaan miettiny. Kyseinen biisi on varmasti aivan helvetillisen vaikea harjoitella ja soittaa ja kuulostaa silti koskettimistolle pudonneelta kissalta- nykymusiikkia parhaimmillaan siis.

tiistai 13. lokakuuta 2009

Kirjastokokemus

Minä sain viimein vakuutusyhtiöltä laskun. Tämä mahdollisti sen, että hankin kirjastokortin. Yritin sitä jo eilen mutta luonnollisesti kirjasto on maanantaisin kiinni. Tietysti.

No, olin aamulla pääkijrastolla, joka on kätevästi ihan muutaman sadan metrin päässä. Ensimmäinen yllätys oli, että kirjastokortti maksaa. Ei paljoa, mutta kuitenkin. Maksuissa oli kolme porrastusta, eli perusmaksulla (12€) sai lainata kirjoja, korotetulla (20€) sai lainata kirjoja sekä CD:itä musiikkiosastolta ja vihko auki- hinnalla (30€) sai sitten mukaan myös DVD:t ja taidelainaamon, mikä ikinä se onkaan. Itselle riitti tuo perusmaksu, sillä koulun kirjaston cd-kokoelma on aika ekstensiivinen, ja voin kipaista kirjastoon läppärin kanssa ja heittää koneelle ne matskut mitä tarvitsen.

Kirjastosa oli myös aika tiukat rajat paljonko kamaa saa lainata. Kerralla maksimissaan 15 nidettä, joista 5 saa olla cd-levyjä tai äänikirjoja. Äänikirjoja saa ilmeisesti lainata tällä perustason kirjastokortillakin. Lienee ihan hyvä, koska olen patologisen huono muistamaan palauttamaan kirjaston lainoja, jolloin niitä ajelehtii jääkiekkokassillinen pitkin kämppää.

Kirjastossa yritin etsiä enganninkielistä kirjallistuutta. Menin tädin luokse ja kysyin englanninkielistä kirjallisuutta parillakin eri tavalla, ja yritin kommunikoida että haluan kirjallisuutta joka on kijroitettu englanniksi. Täti viittoi kokoajan hyllyä kohti, jossa luki Litterature d'Etas-Unis, siis yhdysvaltalainen käännöskirjallisuus. Ei tietenkään koko kirjastosta löytynyt englanninkielistä kirjaa. Mitähän minä oikein ajattelin, kun etsin ranskalaisesta kirjastosta englanninkielistä kirjaa? Ei tietenkään niitä ole. Mutta löytyi se suomenkieliestenkin kirjojen osasto.

Valikoimaa oli noin kahdenkymmenen niteen verran. Hotakaisen juoksuhaudantie oli tarjolla, samoin Sillanpäätä pari nidettä. Ruotsinkielistä kirjallisuutta oli paljon- kaikki Westöt, Les femmes formidables dans l'eau (tjsp) eli Ihanat naiset rannalla, Leena Landeria. Sitten tietysti pakolliset Arto Paasilinnat. Mutta päräyttävin kaikista oli varmasti Un Jour en Ostrobotnie, joka oli -tadaa- Antti Tuurin Pohjanmaa käännettynä ranskaksi. Sen nyt lainasin ja katsotaan, miten Hakalan veljeksien kohellus kääntyy ranskaksi. Kun katsoin noita ruotsinkielisiä niteitä niin ne oli kaikki käännetty (luonnollisesti) ruotista, ja epäilen että niiden lukumäärän yliedustus johtuu siitä raa'asta tosiseikasta että ruotsista ranskaan kääntäviä ihmisiä on enemmän kuin suomesta ranskaan. Mutta nyt siirryn selvittämään, miten Veikko Hakalan ja Toholampisen konstaapeli Materon närävälit käyvät gallien kielellä.

lauantai 10. lokakuuta 2009

Opetuksen laatu ja määrä, henkilökohtaiset tuntikatot.

Taas on yksi viikko takana, ja halusin vähän avautua näistä opetusmääristä täällä ja Suomessa. Lähtökohdat on tietysti hyvin erilaiset. Mutta kylmiä lukuja:

Tällä viikolla on ollut mestarin opetusta 3*7 tuntia. Siitä suurin osa ryhmäopetusta, osa yksityistunteja. Mestarin assistentti antaa lisäksi viikossa yleensä yhden tunnin yksityisopetusta ja 3-4 ryhmässä, tämän lisäksi luokkatunneilla on melkein koko ajan pianisti paikalla. Viikossa tulee soitettua ohjatusti siis melkein 30 tuntia! Siis viikossa! Tämän lisäksi tietysti oma harjoittelu ja lämmittelyt luokkakavereiden kanssa. Akatemiassa 30 tuntia ohjattua soittoa tarkoittaisi siis soittotunteja syksystä maaliskuun puoleenväliin. Täällä vastaava potti tulee viikossa, ja voin kertoa että jälki on kyllä sen mukaista. Kyllä muuten oppii.

Totta kai tilastointia hankaloittaa se, että mestari ei ole joka viikko paikalla. Mutta silti. Orkesterisoitinten osastolla vähennettiin juuri tuntimääriä niiltä paskiaisilta jotka eivät ole valmistuneet bolognese- prosessin mukaisessa määräajassa. Täällä ilmeisesti sellaista asiaa kuin henkilökohtainen tuntikiintiö ei ole olemassa, vaan täällä halutaan varmistaa että ihmisistä tulee huippumuusikkoja. Välillä en uskokaan kuinka onnekas olen kun pääsin tänne.

Ilmeisesti vielä on uutuuden viehätystä ja hybristä on ilmassa, kuukauden täällä olon jälkeen. Nyt jo itseasiassa harmittaa että joutuu 8 kuukauden päästä lähtemään. Koulu on ollut paljon intensiivisempää kuin olisin luullut. Turistina en ole juuri ensimmäisten parin viikon jälkeen joutanut olemaan. Koulunkäynti on aika toisenlaista täällä. En tiedä mitä se on tutkinto-opiskelijoille, mutta itse olen yrittänyt tehdä "hopsistani" aika samannäköisen kuin täkäläisillä.

Täällä on muuten kuorolaulu pakollisena aineena. Niinpä minäkin olen nyt mieskuorossa. En ole ikuna kuorossa laulanut (paitsi muutamassa satunnaisessa progiksessa) mutta kivaa on.

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Pankkitili, vakuutus ja viikonpäivien opettelu

Pitää varmaan opetella nuo viikonpäivät ranskaksi. Kävi nimittäin ilmi että se teoriakurssi onkin huomenaamulla. Siis Mercredi on keskiviikko, Jeudi on torstai. Eihän siellä aamulla sitten mitään teoriatuntia ollut, mutta olinpahan koululla klo 8.

Tänään sain myös pankkitilin avattua Société Généraleen. Koko prosessi oli aika riemukas. Vaihtokoordinattori nimenomaisesti suositteli tuota pankkia ja jotenkin ymmärsin että sieltä saisi enganninkielistä palvelua. No kilin villat saanut. Pankkitoimihenkiklö (joka oli oikein reipas nuorimies) haki tilanteen huomattuaan prosessiin kaverinsa. Kaveri ei myöskään puhunut ollenkaan englantia ja minulle jäi hieman epäselväksi hänen roolinsa, mutta hommat saatiin hoidettua. Välillä kavereiden touhu muistutti pahasti Kummeleiden Härkönen & Wileniusta; kun tietokone ei heti toiminut pankkitoimihenkilö töni monitoria ja kutsui tietokonettaa putainiksi. Ei ehkä ihan suomessa vastaavaa osuuspankin jakkupukuvirkailijalta tulisi. Otin kotivakuutuksen pankin yhteyteen, joka on hippasen kallis eli 15€ kuussa, mutta minkäs sille voi. Korttipalvelupaketti pakollisella korttivakuutuksella (sisältää myös laukun hukkaamisesta aiheutuvat kulut, kuten lukkojen vaihdon?) ja visakortilla maksaa 5€ kuussa. Taas uusi visa. Siis oli hyvää ja ystävällistä palvelua, ja ranskankielen taitoni kasvoi taas. Torvien vakuutus pitää varmaan hoitaa Lloydsin kautta, Sosietee ei niitä vakuuttanut.

Tänään oli kuitenkin sitten ihan luento-opetustakin. Kurssin nimi oli BSTN, eli Bas Scientifique des Techniques Nouvelles, tai jotain sinne päin. Olin siis kirjoittanut siihen leikkihopsiini music technology. Lähinnä tällä hain studiotyöskentelyä ja sen sellaista nappien vääntelyä, ja tämä oli opintoasiainpäällikön moielestä sitten sitä. No, mitä sitten tuli? Kurssi on todellakin uusien sävellystekniikoiden tieteellisperäistä pohdintaa. Lähinnä kai vastaa jotain uuden musan analyysikurssia. Kurssia pitää sellainen professori Tuhatkaunon oloinen setä. Tänään käytiin läpi kultaisen leikkauksen suhdetta fibonaccin sarjaan sekä näiden suhdetta Pythagoraaseen ja viritysjärjestelmiin, sekä analysoitiin Xenakiksen ja Bartokin teoksia. Kurssi on aivan järjettömän, ihmeellisen hyvä. Tämän lisäksi setä puhuu hitaasti ja selkeästi joten minäkin pysyn suurelta osin mukana. Toivotaan että homma ei lähde ns. lapasesta joulua kohti, että kurssin saisi läpikin.

Illalla oli vielä säestysharjoitus japanialaisen tädin kanssa, joka soittaa huomisella mestarin sessiolla pianoa. Mestari siis tulee huomenna, ja tädin kanssa tänään treenattiin Hindemithin sonaattia. Täti myös kertoi viimein miten se ensimmäisen osan mahdoton kohta saadaan menemään- pitää ajatella isona tirolina- ja se saatiin meneen ihan kohdilleen! Muutenki se on melko mahoton täti soittaan pianoa.

maanantai 5. lokakuuta 2009

Sekalaisia asioita

Koko ranska menee sunnuntaina klo 12:45 kiinni ja ilmeisesti mamman luokse syömään. Yhtään mikään ei ole auki. Tämän opin kun aoin jatkaa lampun metsästystä ja nukuin perse homeessa kymmeneen asti. No nyt on sitten lamppu, ja onpa vielä yölamppu ja pyykinkuivausteline ja Henning Mankellia ranskaksi. Taas meni niin paljon rahaa että vähän hirvittää, mutta eipä noita oikein voinut jättää ostamatta. No ruotsalaiset dekkarit ranskaksi tietysti olisi voinut, mutta tää kieli pitää nyt oppia.

Aloitin ranskalaiseen kirjallisuuteen tutustumisen Emilie Zola teoksesta L'argent. Tämä oli tietysti hieman väärä pää aloittaa, ensimmäisen luvun sain ährättyä loppuun tajuamatta siitä paljoakaan. Huono nuoriso lorvii ja voi kaikin tavoin pahoin absinttipäissään Pariisissa- toisaalta ilmeisesti kaikki ranskalainen 1800- luvun kirjallisuus käsittelee tavalla tai toisella tätä tematiikkaa. Että pelkästään tämän tajuaminen ei välttämättä vielä olisi paljoa avannut. Mutta nyt siis ruotsalaisia dekkareita.

Lampun löytäminen oli tuskaa. En ole vieläkään löytänyt täältä mitään kierratyskeskusta tai vastaavaa, enkä edes yhtään lamppukauppaa. C'est-à-dire kun Carrefour ei myy jotain, minä olen pulassa. Löysin lampun viimein, mutta kyllä Ikean lamppuosastoa tuli ikävä. Lamput oli nimittäin paitsi susirumia, myös sikakalliita. Otin lopulta halvimman, 45 euroa maksaneen jalkalampun ja 15 euroa maksaneen yölampun. Valoa kansalle. Mattoja en vielä löytänyt. Tai löysin, lähtien 90 euroa. Antaa olla. Tämän lisäksi yritin etsiä iPodiin rannelenkkiä tai sellaista juttua, tiiättekste, millä sen saa niiq käteen kiinni. Kun näissä ultrakireissä juoksuhousuissa ei oo taskuja. Semmonenkin löyty, vaatimattomaan neljän kympin hintaan. Jäi kauppaan.

Kielen oppimista helpottaa kummasti kun löysin podcastina päivitettävät Radio Francen selkokieliset radiouutiset. Eli Journal facil. Ei ne paljoa helpommat ole, mutta tavallisesta konekiväärinopeudesta on pudotettu neljännes pois ja sanastoa vähän karsittu. Kuuntelin perään myös Ylen uutiset, ja se ero tahdissa oli hengästyttävä. Kun olin kuunnellut retardo-uutiset ranskaksi, niin niiden jälkeen vaikutti ylen uutistenlukija valium-huuruissa torkkuvalta isoäidiltä.

Tällä viikolla koulun pitäisi alkaa noin niinkuin yleistenkin aineiden kanssa. Kiinnostuksella odotan täkäläistä analyysikurssia, varsinkin kun se pidetään keskiviikkoisin klo 8-9:30. Kenellekköhän akatemialla tulisi aloittaa yhtään mikään kurssi kahdeksalta aamulla? Siellä ei varmaan oo edes vahtimestaria vielä silloin.

Mestarin pitäisi tulla tänäkin loppuviikkona pitämään sesisoita. Katsotaan hukkuuko se tällä kertaa.

lauantai 3. lokakuuta 2009

Suomalaisen vastaisku

Eilisen "tunnin" jälkeen tänäänkin oli "tunti". Koululla oli lämmittelysessio kymmeneltä. Tänäänkin lämmitelyt oli aika kovaa toimintaa. Onneksi ne tehtiin ryhmässä, jolloin pienet puutteet omassa osaamisessa eivät näkyneet. Esimerkiksi huulitrillit ovat jääneet oudosti pienelle huomiolle. Olen aina ajatellut että mulla on torvessa venttiilit näitä trillejä varten. Ainakaan huulitrillit f'-g' on sellainen, mitä en nyt ainakaan lämmittelyksi ajatellut. tai 120-tempossa oktaavikuudestoistaosat f-f'. Mutta Mel nämä verryttelyt johtaa, enkä minä ainakaan vastaan sano.

Ranskikset on kaikki aivan älyttömän teknisiä soittajia. Olen täällä korvat punaisena kuunellut kun jokainen harjoittelee Strukovin konserttoa, Pendereckin Capricciota, Stevensin Journeytä (no okei, mä soitan sen kyllä vielä diplomissa) tai jotain muuta järjetöntä tilubiisiä. Tai soittaa asteikkoja sellaisilla tavoilla ettei uskoisi. Ylipäätään olen täällä kuullut sellaisia asioita tehtävän tuuballa joita en luullut ihan oikeasti mahdolliseksi.

No mutta sitten, sitten. Melvin- setä sai vision että tänään soitetaan orkkapaikkoja. Ja kerrankin minä sain näyttää näille mitä minä osaan. Pröpperin orkkapaikkavihosta alettiin soittamaan Wagnereita, ja voi pojat, ne minä osaan kirjaimellisesti ulkoa. Kerrankin minä sain näyttää miten soitetaan orkkapaikat oikeassa rytmissä, tyylillisesti hienosti, kaikki sudenkuopat muistaen ja oikealla soundilla. Ensimmäistä kertaa koko täällä aikana ranskalaiset jäi jossain toiseksi. Culbertson kehui rytmiä kysyi että olenko soittanut Mestarilaulajia orkesterissa useinkin. En kertaakaan, mutta näihin on kyllä tunneilla panostettu senkin edestä. Kiitos, Petri.

Päivä sai hiukan oudon käänteen lounaan jälkeen. Puoli yksi pidettiin lounastauko ja sovittiin että tavataan kahden aikaan. Mel sanoi että saattaa olla liikennelaitoksen lakon vuoksi vähän myöhässä. Fine. No, me odottelimme luokan kanssa mestaria neljään asti. Kun mestari ei vastannut puhelimeensa neljältä, kaikki vain lähti kotiin. Wtf?

Illalla oli vaihtareiden iltamat. 'Vaihtarit' käsittää siis kolme brittiä ja meidät kaksi suomalaista sekä kaksi saksalaista. Ymmärrän näiden brittien osalta että niiden ranskan taito on vielä vähäisempi kuin minun. Mutta rehellisesti sanottuna kaksi näistä briteistä on kyllä niin tyhjäpäitä, että mieluummin vietän aikaa kämpillä facebookin ja virtuaalisosiaalielämän kera kuin niiden kanssa.

Tänään siis mentiin porukan kanssa syömään ja kuunneltiin tyhmiä juttuja. Tämän jälkeen jatkettiin toisen britin kotiin (joka on paremmalla paikalla, hienompi ja halvempi kuin minun, perkele) ja matkalle sattui Ben & Jerry. Siis se jäätelötehdas. Molemmat britit sai hulluskohtauksen ja alkoivat kikattamaan ja huutamaan. Ja sitten se kielenkäyttö. En minäkään osaa ranskaa (vielä) kunnolla, mutta minä pärjään aina ilman englantia. Näille luonteva ratkaisu oli puhua englantia ja kun jäätelömyyjä ei ymmärtänyt, nostaa volyymia niin pitkään että jotain tapahtuu. No, tapahtui niin että jäätelömyyjä toivotti rankskaksi pimut ns. vitun kuuseen mitä Newcastlen murretta huutavat ääliöt eivät onneksi ymmärtäneet. Saksalainen asiallinen vaihtari pelasti tilanteen ja tulkkasi.

Britit olivat niin onnellisia löydettyään brittiläisen jäätelötehtaan (wtf, sehän on amerikkalainen?) että hössöttivät löydettyään viimein palan kotimaata tästä junttilasta. Koti-ikävä iskee varmaan minuunkin, mutta ampukaa joku minut jos rupean tuollaiseksi alentuvaksi juntiksi. Itse en ikimaailmassa haluaisi asua Briteissä (ainakaan jos se on täynnä tuollaisia ääliöitä) enkä rupea koti-ikävääni lääkitsemään ruisleivällä tai salmiakilla. Olen kertakaikkisen onnellinen patongista ja ranskalaisista karkeista, kaupunkipyöristä, vanhasta kaupungista, viinistä ja ruuasta, juustoista, lähiählystä, opettajasta ja luokasta, koulusta, vaikka mistä muusta. Minä viihdyn täällä. Jos en viihdy niin tulen pois.

perjantai 2. lokakuuta 2009

Kuvia #2

nyt on tarjolla lisää kuvia.

Miten mikään ei selvinnyt

Tällä viikolla piti alkaa opetus. Opetuskin tavallaan alkoi, ja tällä viikolla piti myös selvitä yleisten aineiden tilanne ja kaikki muu. Vaikka tuosta Akatemian opinto-ohjauskatastrofista on jo paljon sanottu, täytyy sanoa että voimattomuuden tunne täytti minut tänään. Viimeksi olen kokenut vastaavan akatemialaisena fuksina, kun systeemistä ei saanut mitään selvää eikä keneltäkään apua.

Kaikki me täytimme erasmus- hakupapereihin sellaisen suuntaa-antavan hopsin. Sen tekeminen oli ilman opinto-opasta hyvin summittaista, joten minäkin kirjoitin niihin papereihin mitä nyt mieleen tuli. Itse olin kirjoittanut sinne musiikkiteknologiaa, ranskan kieltä, kamarimusiikkia, orkseteria tms. No- opintoasiainpäällikkö piti näitä hopseja sitovina ja ymmärsi että meidän yliopisto haluaa meidän tekevän näitä. Tämä siis siitä paperista, jonka itse kirjoitin. Tämän lisäksi kenellekkään meistä ei ollut merkitty opintopistemääriä, joten kaveri oli sitä mieltä että suoritusmerkinnät riittää. Kun sain väännettyä että vuoden opinnot on noin 60 pojoaja creditit on pakko tulla, se sanoi että fine- laitetaan 60 pojoa sitten vuoden lopussa. Helpostihan se käy- täällä ne ei vissiin käytä noita. Toisallta tämä koulu onkin ylpeästi konservatorio eikä yliopisto, jolloin ne voivat pyyhkiä perseensä kaikenlaisilla bolognese- prosesseilla ja tehdä mikä oikein on. Ilmeisen suuri osa eurooppalaisista musiikkioppilaitoksista muutti itsensä bolognese- prosessin uhatessa konservatorioiksi. Viisas veto.

Sivumennen sanoen Akatemia voisi lopettaa mainostamasta itseään yhtenä euroopan suurimmista musiikkiyliopistoista. Täällä se ei todellakaan ole mikään meriitti, vaan aivan päinvastoin. Pariisin konservatoriolle nauretaan persoonattomana musiikkitehtaana, kun siellä on yli tuhat oppilasta.

No, minun hopsiini tuli kuorolaulua, tuubansoittoa, jotain musiikkiteknologiaa, art et civilication eli musiikinhistoriaa, joku analyysikurssi ja ehkä kamarimusiikkia.

Eilen tapasin sitten suurmestarin itsensä. En tiedä onko kyse ymmärtämysvaikeuksista vai mistä, mutta en minä tiennyt että mikään alkaa. Kun tulin koululle kymmenen aikaan aamulla, niin Arnaud Boukhitine (Melin assari, Ensemble Intercontemporain) ja Melvin itse olivat paikalla. Sessioivat siinä baritonien ja saxhornien kanssa ja sanoivat että katsellaan iltapäivällä. Sitten ne vaan kaikki hävisivät, ja tulivat neljän aikaan takaisin. Tämän jälkeen Mel bongasi toisen tuubistin ja minut ja pisti soittamaan duettoja. Soittettiin ensin yksi vihko Offenbachin selloduettoja. Sitten toinen jotain espanjalaista barokkia. Sitten Mozartin menuetteja. Minä soitin ykköstä ja niin että veri meinaa tursuta ikenistä kun pitää ulvottaa kaiken aikaa, ja Culbertson vaan istuu nurkassa. Ja tätä kesti tunnin. Sitten päivä oli loppu. wtf?

Tänään oli sellainen kevyt Melin vetämä aamulämmittely. Onneksi tulin puhaltamaan jo vähän aikaisemmin että pärjäsin, oli nimittäin sen verran kevyt aamulämmittely että oli vähän oksat pois. Tämän jälkeen Mel vei meidät konserttiin ja kertoi että koko tuubaluokka lähtee parin viikon päästä Oviedoon. Ja päivä saattaa jatkua. Vähän on toisenlainen meininki kuin suomessa.

maanantai 28. syyskuuta 2009

Miten Vihreat alkoi haista RKP:lta

Kommentoin nyt hieman myos kotimaan politiikkaa. Sita on nimittain ollut taalla hippasen mielenkiintoista seurata.



Itse olen aina pitanyt itseani sitoutumattomana vihreana, ja mielenkiinnolla olen seurannut vaalirahoituskeskustelua. Vihreat on onnistuneesti brandannyt itsena puolueeksi jonka taskuista ei tule eri suuruisia poliittisia kriiseja kuin turkin hihasta- toisin kuin maalaisliitto.



Vihreilla on myos hallitusvastuu. Vihreat lahti ovet paukkuen ydinvoimakysymyksen takia (olisiko ollut lipposen II hallituksesta, en muista) ja oli oppositiossa pitkaan. Taman korpivaelluksen aikana vihreille kehittyi epaterve himo hallituspaikaan, hinnalla milla hyvansa. RKP on jo kehittynyt niin, etta sen olemassaolon sola causa on hallitusvastuu. Jopa niin pitkalle, etta puolue vaihtaa ideologiaa paahallituspuolueen mukaan. Se on ihan fine, mutta kun vihreat, joka on selkean ideologinen puolue, tekee samaa, niin se tuntuu pahalta. Valtakuntako hallituspaikasta?

Totta on, etta vaalirahoituskysymys ei ole oppositio-hallitus tai oikeisto-vasemmisto- akselilla.
Sinnemäeltä kysyttiin lauantaina, luottaako hän sataprosenttisesti pääministeri
Matti Vanhaseen (kesk). Hän vastasi yhdellä sanalla: "Kyllä".
(lahde)

Samaan aikaan Vihreat ovat rummuttaneet vaalirahoituksen avoimmuuden puolesta, lainsaadannon kehittamisesta ja kaikesta hyvasta. Ja samaan aikaan Sinnemaki antaa sataprosenttisen tukensa paaministerille, joka on jaanyt kiinni valehtelusta, ohjannut puheenjohtamiensa saatioiden varoja omiin ja kavereidensa vaalikampanjoihin, suorittanut maksullista arvovalintavaikuttamista talousrikollisten kanssa, ja herra tietaa mita muuta. Mutta hyva tietaa etta vihreilta kylla luottoa loytyy, jos kyse on hallituspaikasta.

Voi vaatia avointa poliittista kulttuuria ja vaalirahoitusta tai voi antaa sataprosenttisen tukensa puolirikoliselle paaministerille, mutta molempia ei voi selkarankaisesti tehda kylla yhta aikaa. Tai voi tietysti, mutta sekin kuulostaa jo maalais- ja hiihtoliitolta.

Vihreat tuli tietysti hallitukseen huonoimpaan mahdollsieen saumaan. Vihreiden hallitustaipaleella lapi on pistetty aikamoinen setti kaikkea kontrovesiaalia: Lex Karpela, Lex Nokia, Yliopistolaki lukukausimaksukokeiluineen, unohtamatta tietysti sahkoaanestysta, joiden ongelmat olivat vihrean oikeusministeri Tuija Braxin mukaan silkkaa scifia. No, vaalithan piti tietysti sittemmin uusia mutta mitas pienista.

On tietysti totta etta hallituskessa saa aikaan enemman, ja tama on se perustelu milla vihreat ovat itsensa legitimoineet hallitukseen. Vanhasen I ja II hallitus ovat vieneet poliittista kulttuuria selkeasti governance- suuntaan, suuntaan jossa paaministeri on toimitusjohtaja joka tekee valttamattomia paatoksia ja board eli hallitus valmistelee nama. Mutta kun politiikassa pitaisi olla ideologiaa, ja taman mina haluan vihreiden muistavan. Jos hallitus tekee niin huonoa politiikkaa ja on niin lapimata ettei siina ilkea olla mukana, jos sen ideologia on itselle sopimaton ja toimintatavat vastenmielisia, niin tulkaa nyt luojan tahden pois sielta. Muuten vihreista tulee jonkinlainen maalaisliiton ja RKP:n risteyma.

Ihmetyksen aihe

Viikonlopun aikana konservatorion respaan oli asennettu ns. rakajarru eli ikkunalasi jossa oli pieni reika ja mikrofoni. Normimeininki rautatieasemilla ja pankeissa tms. Syyna oli sikainfluenssan estaminen. Ideana tietysti kannatettava, mutta en kylla epaile lasin estavan possun possua leviamasta- respan tati nimittain hyppaa lasin toiselle puolelle antamaan poskisudelmat aamulla kaikille tutuilleen, joita on paljon. Mutta ihan hyva idea.

sunnuntai 27. syyskuuta 2009

Roh roh

Uusi kamppa on nyt saatu. Huomattavan hyvalla paikalla eli kolmannessa arrondissementissa, 3 metropysakin paassa keskustasta ja 6 paassa koululta. Kamppa vuokrattiin "kalustettuna" mika osoittautui ilmeisen venyvaksi kasitteeksi. Paikalla oli nimittain 2 poytaa, 3 tuolia ja patja. Kalusteita nekin tietysti, mutta ensimmaisena paivana piti lahtea Carrefouriin (lahinna cittaria vastaava valtava kauppa) ostamaan perustarpeita. Keittioastiat, vedenkeitin, jatkojohtoja (kampassa on 2 pistorasiaa, mika on ehka hippasen vahan menevalle nuorelle miehelle) ja lamppuja. Ja sitten mina tulin kipeaksi.

En tieda onko tama se sikaflunssa, mutta kylla mina helvetin kipea olen/olin. Nyt ollaan jo voiton puolella, mutta pari yota sitten nakymat ja toiminta oli yolla sita luokkaa etta kuumetta oli ja reilusti. Taman lisaksi rakaa tulee enemman kuin olisi valiksi (joku biologi voisi muuten kertoa mita raka oikeastaan on ja mika elin sita tekee) ja hengitys kuulosti lahinna astmaiselta lefalta maratonilla. Mutta I will survive.

Suurin ongelma sairastamisessa oli etta on aivan saatanallisen tylsaa. Ei ole televisiota, radio on kannykassa mutten siita mitaan ymmarra (no ehka jotain) ja suomenkielinen kirjallisuus loppuun luettu. Kirjastokorttia ei ole, koska sen saamiseen tarvitaan justification d'homicile eli kotipaikkatodistus. Siksi tietysti kelpaa mika tahansa virallinen kirje. Esimerkiksi internet-lasku. No miten saa internet-yhteyden? Esittamalla justification d'homicilen ja justification de bankairen, eli pankkitilitodistuksen. Miten saa pankkitilin? esittamalla justification d'homicilen. So there, ad nauseaum. Ranskalaiset ovat tehneet tasta muna/kana- dilemmasta ihan oman taiteenlajinsa.

Mutta kamppa rupeaa tuntumaan enemman ja enemman kodilta, mutta vahan kerrallaan. Laitan valokuvia kun saan sen kuuluisan oman nettiyhteyteni, ahlyn nettikahvilassa ei voi tyhjentaa muistikorttia. Kampassa on aikamoisia teknisia ratkaisuja, esimerkiksi 10 kuutiota hukkatilaa vessan ylapuolella. Taman lisaksi tarvittava asento on wc-pontolla istuessa aika miehekas, koska tilaa ponton reunan ja seinan valilla on noin 15 cm. Lisaksi (koska huonekorkeus on 3,5m) kamppaan on viisaasti rakennettu iso ja tilava parvi makuuhuoneeksi. Mutta laitan tosiaan kuvia sitten kun on mahollista. Nyt siirryn syomaan.