Lyonin vaihto on päättynyt, mutta blogi jatkuu aina vaan.

lauantai 24. huhtikuuta 2010

Isi leipoo tänään

Pullontuoksuista lauantaita vaan teille kaikille. Niinkuin tiedetään, vappu tapahtuu kerran vuodessa ja pian on taas Sen aika. Vaikka maassa täytyykin SDP:n ja persujen mukaan olla maan tavalla ja omaan kulttuuriin isoloituminen on väärin, niin ajattelin silti säilyttää sirpaileita Suomalaisesta Elämänmuodosta. Edellämainittu on sinällään paskapuhetta koska en ole koskaan tehnyt simaa tai munkkeja, mutta ulkomailla ollessaan sitä on hyvää aikaa radikalisoitua.

Mutta tuo siman valmistaminen oli täällä vähän konsti. Periaatteessa kyseessä on huippuyksinkertainen, käytetty juoma. Sokeriveteen liuotetaan hiiva ja halutut mausteet, ja tämän jälkeen C6H12O6 + 2 ADP → 2 C2H5OH + 2 CO2 + 2 ATP. Mutta matkan varrella tuli kummallisia ongelmia.

Ensimmäisenä tehtävänä oli löytää fariinisokeria. Google- sessioinnin ja Facebook-brainstormauksen jälkeen saatiin fariinisokeri käännettyä ranskaksi. Se on muuten vergeoise brune, jos jotakuta kiinnostaa. Lähin kauppani LeClerc ei ollut moisesta tuotteesta koskaan kuullutkaan. Ostin kuitenkin ämpärin, valkosokeria, kuivahiivan ja sitruunat ja limet. Konsultoin alakerran herkkupuodin pitäjän kanssa tästä sokeriasiasta. Hän ymmärsi kyllä mistä puhun, mutta ilmeisesti vastaava tuote ei kuulu täällä oikeastaan koskaan käytettäviin tuotteisiin. Tässä kohtaa ei enää auttanut antaa periksi, vaan lähdin Carrefouriin toiselle puolelle kaupunkia.

Carrefourissa ei ollut illalla töissä muuta henkilökuntaa kuin hyllyttäjiä, jotka puhuivat vielä huonompaa ranskaa kuin minä. Sitkeästi etsittyäni löysin kuin löysinkin... jotain. Ei se ihan fariinisokeria ollut, sisältää kuulemma sokeria, karamellia, kaakaoväriä käännössokerin siirapppia ja mitä lie. Ja kalpeampaakin se oli kuin fariinisokeri. Mutta korvasin osan valkosokerista ruokosokerilla, että saisi edes vähän sinne päin olevaa väriä.

Kotona sitten aloitin itse valmistusprosessin leikkaamalla kuorimaveitsellä puolet vasemman etusormen kynttä pois. Vahingossa. Tämän jälkeen kuorin sitruunat ja limen, keitin vettä ja, no, kyllä te tiedätte. Kun seos oli jäähtynyt reilun kädenlämpöiseksi, laitoin sekaan hiiva, joka sihahti. Noniin, siis kävi ilmi ettei se mitään hiivaa ollut. Se oli leivinjauhetta! Hiiva on ranskaksi levure. Leivinjauhe on ranskaksi levure chimique. Jotenkin tulkitsin levure chimiquen olevan siis kemiallista hiivaa, eli kuivahiivaa. Varsinkin kun se oli ihan samassa paikassa ja samanlaisessa paketissa kuin hiivat.

Annoin tuon simalitkun olla peiton alla (kylppärissä, ei omani) ja seuraavana päivänä kävin ostamassa sitten ihan oikeaa hiivaa. Lämmittelin taas koko sotkun ja laitoin hiivat kyytiin. Simaohjeissa suositeltiin käyttämään 1/4 tl tavallista hiivaa. No, kuivahiiva oli valtavissa annospusseissa. Pistin hiivaa sitten sillai fiilispohjalta, mutta aika maltillisesti. Näköjään aika reippahasti kuitenkin. Ja ilmeisesti täkäläinen hiiva on jotenkin suomalaista täräkämpää tavaraa, ja sitä meni sinne ilmeisesti vähän liikaa.

Nimittäin nyt kotona haisee kilju. Joten viattomasta simantekemistä tuli kuin varkain kiljunkeittelyä. Seuraava etappi on tietysti sen pullottaminen ja pullojen jättäminen yksin tänne. Minä nimittäin lähden aamuyöllä portugaliin. Taidanpa laittaa nuo pullot varmuuden vuoksi suihkukaappiin- jos ne jääkaappiin laittaa niin mahdollinen räjähdys aiheuttaisi taas varmasti uskomattomia asioita. Luuletteko vakuutusyhtiön uskovan parketin menneen piallle kiljunkeitto-onnettomuudessa? Siis missä?

perjantai 23. huhtikuuta 2010

Minä, Maahanmuuttaja

Tämä teksti on julkaistu Saymaa- lehden wappunumeross.

Rupesin junaa odotellessani Paun juna-asemalla miettimään, että minä olen itseasiassa immigrantti. Konduktöörien lakon takia ainuttakaan junaa ei kuulemma koko päivänä tulisi.
Kun kaupunginorkesterin konsertit olivat jo loppuneet mutta Pyreneiden miellyttävästä ilmastosta ei kuitenkaan ollut pois pääsyä, oli hyvä hetki flaneerata kaupungilla ja ajatella niitä näitä.

Tämä maahanmuuttajuuteni tuli jotenkin korostuneesti esille, kun olin käynyt viikon tekemässä laittomasti töitä Akvitanian prefektuurille. Minähän olen tietysti maahanmuuttajien kärkiluokkaa- valkoinen, nuori ja kielitaitoinen, jolla on lisäksi huomattava ammattitaito huomattavan spesifillä ja koulutusta vaativalla alalla. Ja ennenkaikkea paluulippu. Mutta maahanmuuttaja yhtä kaikki. Hotellin respakin vilpittömästi illalla kyseli, että onko teillä lakkoja Suomessa?

En oikein tiedä, mitä tällä kysymyksellä tarkoitetaan. Oletetaanko minun tulevan jostain diktatuurista, jossa lakot olisivat kiellettyjä ja järjestäytymistä ei sallittaisi? Vai onko kysymyksen takana vain niin syvällinen ymmärrys suomalaisista korporatiivisista työmarkkinamekanismeista, että kysyjä on vakavissaan? Veikkaanpa silti, että lakkoa ei täällä käsitetä työmarkkinoihin kohdistuvana toimenpiteenä, vaan lähinnä sateeseen tai vulkaaniseen tuhkaan rinnastettavana, epämiellyttävänä luonnonilmiönä.

Siinä mielessä kysymys on ihan oikeutettu. Suomessahan ei ole ollut lakkoja pitkään aikaan. Työmarkkinajärjestöt ovat sopineet asioista keskenään, harvat lakot ovat olleet osoitus epäonnistuneesta työmarkkinapolitiikasta. Hallitus on jättänyt nämä asiat suosiolla työmarkkinajärjestöille. Koko tätä kompleksia on kutsuttu tupoksi. Sana, jolla on minun sukupolvelleni nostalginen kaiku. Vähän niinkuin se käsi josta tulee liekki Yleisradion insertissä, tai Kalevi Sorsan 13-tuumaiset kekkoslasit.

No minä sitten yritin selittää hotellin respalle, mitä eroa on laillisella ja laittomalla työtaistelulla. Vaikka osaan kieltä jo aika hyvin, niin epäilen että laiton työtaistelu kuulosti juuri joltain Oksigiztianin diktatuurin masinoimalta opposition tukahduttamisaikeilta. Mutta olen toisaalta tottunut näihin väärinymmärryksiin. Mitä sillä on väliä mitä se respa ajattelee? Maabrandy- työryhmä käy kuitenkin antamassa sille varmasti myöhemmin Aalto- maljakon ja kuvakirjan. Minä lähdin kaljalle.

Toinen näistä työmarkkinaosapuolista, EK, on jostain saanut päähänsä että tupot ovat vanhentuneita ja kankeita. Niistä siirryttinkin liittokierroksille. Lopputuloksena nyt sitten nämä lakot, taloudelliset menetykset, närä ja hesarin keskustelupalstan mukaan tulivuorenpurkaus. Tupo on tietysti yhtä vanhanaikainen kuin teryleenihousut, mutta sillä ainakin vältettiin telkkarissa syvästi tuohtunut työmarkkinajohtaja Seppo Riski naama mutrussa valittamassa, että ammattiliittojen vaatimukset eivät ole reiluja. Reiluja? No eivät varmasti ole. Kuka kertoisi Sepolle, että työmarkkinapolitiikka ei ole reilua? Miksi ammattiliittojen pitäisi olla reiluja? Miksei EK ole reilu?

Reiluus on kyllä näiltä Ranskankin työmarkkinoilta kaukana. Tammikuun kihlauksella varmistettiin se, että aina oli joku jota syyttää. Molemmilla puolilla. Tämä on paradoksaalisesti hirveän tärkeää. On joku jonka kanssa riidellä, tai lakkoilla, tai neuvotella. Ranskassa ilmeisesti syndikaateilla tällaista korporatiivista asemaa ei ole, ja lakot ovat huomattavasti yleisempiä. Ne ovat enemmänkin mielenilmauksia- pointteja seuraavalle liittokierrokselle, eivät viimeisiä työkaluja neuvottelujen vauhdittamiseksi. Mutta näköjään se systeemi täällä kuitenkin toimii omalla tavallaan. Jos on lakko, niin ihmiset ei vaan mee mihinkään. Olisi siinä opettelemista. Onneksi olen maahanmuuttaja, ja siinä onnellisessa asemassa että voin halutessani alkaa koska tahansa paluumuuttajaksi ja tulla takaisin maahan, jossa lakoista tiedotetaan hyvissa ajoin etukäteen, niiden syyt tiedetään ja seuraukset voi arvioida.

Kyllä minä sieltä sitten puolentoista vuorokauden motin jälkeen pääsin pois. Vaikka kannatan työntekijöiden järjestäytymisoikeutta ja kaikkia kivoja asioita, niin se 15 tunnin junamatka vähän nyppi. Varsinkin 4 vaihtoa (Pau, Toulouse, Carcassonne, Montpellier, Lyon) tuuban ja matkalaukun kanssa sai uskoni sopimusyhteiskuntaan koetukselle. Viimeisessä junassa konduktööri heitti ihmisiä pihalle että junan ovia saataisiin kiinni. Juna oli Geneveen matkalla ollut TGV, eli pendolino. Siinä tuli yhteiskunta kirjaimellisesti lähelle liituraitapankkiiria, kun kaarteessa horjahdettiin. Mulla oli kädessä le  Monde Diplomatique, sillä Financial Times ja halveksiva katse. Maailmat oli vielä aika kaukana.

maanantai 19. huhtikuuta 2010

Tee-se-itse matkustuskaaos

Tuli tässä mieleeni Georg August Wallinin matkapäiväkirjat, jotka on saatavilla pokkarina ja jotka suosittelen kaikkien lukemaan. Wallin (1811-1852) oli tutkimusmatkailija joka pyöri pitkään Arabian niemimaan tienoilla, käyden esimerkiksi ensimmäisenä länkkärinä myös Mekassa - ja päästen sieltä myös pois. Wallin tilitti noiden matkapäiväkirjojensa alkupuolella, että siroc- tuulen (tjsp.) vuoksi erämaata ei enää auttanut lähteä ylittämään, niinpä joudun odottamaan syksyn Luxorissa. En tiedä menikö tuulet tai paikannimet oikein, mutta kaveri joutui joka tapauksessa odottamaan puoli vuotta suotuisia matkustusoloja.

Uskoisin että purjelaivoilla on ollut pikkuisen sama meininki, jos tuulta nyt ei kertakaikkiaan ole niin ei siinä mikään auta. Sama homma on ollut myöhemmilläkin laivoilla. Jos meri on pahana, ei sinne pidä mennä. Suomeen tuli tänä talvena todellinen katastrofi kun Suomenlahti jäätyi niin tykysti kiinni, etteivät ruotsinlaivat enää päässeet eteenpäin. Ja mikä itku ja parku siitä seurasi.

Ja nyt tietysti viime päivinä joka ikinen itseään kunnioittava media on ollut väärällään juttuja eurooppalaisesta liikennekaaoksesta. Pahin tilanne on itseasiassa Brysselissä, jossa iso lentohubi on kiinni, kanaalin ja Pariisin junat varattu ensi vuoteen asti, vuokra-autot kaikki menneet ja hotellista on turha edes haaveilla. Ja kun kaikki tämä yhdistetään belgialaiseen tehokkuuteen ja järjestelmällisyyteen niin enpä haluaisi olla paikan päällä.

Suokaa anteeksi että tämä kuulostaa nyt kovin lattealta, mutta onko kaikilla ihan oikeasti noin helvetin kiire? Itsekin syyllistyn jatkuvasti ihan samaan. Hermostuin totaalisesti kun en päässyt lakon takia viime viikolla Pausta himaan, vaikka minulla on koulusta lomaa eikä mitään sovittuja menoja. Eikä oikeastaan mitään syytä lähteä repimään. Mutta revin silti.

On joltisakin pelottavaa, että ihmiset kuvittelevat lentoliikenteen olevan 1) aivan täysin välttämätöntä ja 2) toimivan aina, säästä riippumatta, ja 3) että ihmiset ovat rakentaneet elämänsä ja odotuksensa näiden kahden premissin varaan. Ja näinhän minäkin olen tehnyt. Lentokoneellahan minäkin Ranskaan lensin enkä kyllä oikein pystyisi kuvittelemaan että olisin reissuun lähtenyt, jos en koneella olisi päässyt.

Lentoliikenne on ollut bulkkitavaraa alle 30 vuotta, mutta jos näiden 30 vuoden aikana yhteiskuntiin on syntynyt lentoliikenteestä näin riippuvaisia mekanismeja, niin tämä lieni ihan hyvä muistutus elämän realiteeteista. Tämän lisäksi lentomatkustaminen on niin pöyristyttävän halpaa, etten oikein tiedä miten se voi kannattaa. Olen itsekin todennäköisesti lähdössä Portugaliin tällä viikolla, ja menopaluu maksoi 120€, kaikkineen.

Lentoliikenteen seisauttaminen on hankalaa niille ihmisille jotka ovat jääneet välille, mutta väitänpä että suurin osa niistä jotka eivät ole päässeet matkalle alkuunkaan voisivat ottaa lisäviikon lomaa ja olla rauhallisesti. Tämän lisäksi ne jotka lähtevät JUST NYT himaan ruuhkauttavat ennestään sitä kuljetuskapasiteettia, jonka pitäisi hoitaa välille jääneet ihmiset ensin himaan.

En ihan oikeasti pysty kuvittelemaan kovin montaa yhteiskunnan osa-aluetta jotka kertakaikkisesti halvaantuisivat jos ihmiset ei pääse JUST NYT himaan ja huomenna töihin. Ainakaan omat hommani eivät ole niin tärkeitä. Vuosi sitten olisin saattanut ajatella toisin.

lauantai 17. huhtikuuta 2010

Paskahomojunalakko vol. 3 -mukana myös tulivuori!

Pääsin kotiin, viimein. Reissu olikin ikimuistoinen. Reissu tosiaan alkoi kello 5:24. Bussi tuli tietysti ihan täyteen aamukärttyisiä työmatkapendelöijiä. Jostain käsittämättömästä syystä bussiin pamahti myös 6 hengen italialainen eläkeläisseurue. Italialaisia yleensäkin täällä pidetään moukkamaisina öykkäreinä, ja ymmärrän hyvin miksi. Eläkeläisille ei näköjään ole mikään ongelma herätä tuohon aikaan, toisin kuin meille kunnon ihmisille. Eläkeläisillä oli myös huomattavan kova ääni, sekä halu räpsytellä bussin valoja. Piti saada valoja korttipeleihin nääs, ja tämän lisäksi huuto oli koko ajan melkoista. Bussikuski kävi pyytämässä ensin nätisti ja sitten vähemmän nätisti että olisiko mahdollista että ennen seitsemää annettaisiin ihmisten nukkua. Mamma mia, tämähän se ei ollut mahdollista. Loppuviimein kuski hermostui, ja pisti puoli kahdeksan aikaan eläkeläiset bussista ulos Tarbesissa. Virallisena syynä oli matkaliputta matkustaminen, mikä oli karua koska eihän kellään siellä bussissa ollut mitään lippua.

Tämän lisäksi vieressäni istui jakkupukuinen bisnesnainen, joka luukutti gangstaräppiä ipodistaan, paitsi milloin vastasi siihen matalalla, pehmeällä äänellä ja järjesteli työasioita. Motafucka! Kävi myös ilmi, että tämä lakko on kalendaariperinnettä. Joka vuosi kevätlomien aikaan rautatietyöläiset menevät lakkoon. Sama homma Lyonin metrojen kanssa- aina Fete de lumieren aikaan liikennelaitos menee lakkoon. On mennyt jo kymmenen vuotta. Tämä lakon käsite on kyllä huomattavan erilainen täällä kuin Suomessa.

Mutta, aikaisemman yksivaihtoisen yhteyden sijasta nyt olikin 4 vaihtoa, ja reissu kesti 15 tuntia. Viimeisellä etapilla Montpellierista Lyoniin konduktööri joutui heittelemään junien eteisistä ihmisiä laiturille takaisin, että ovia saataisiin kiinni. Kun oli ainoa yhteys kaakkois-Ranskasta Lyoniin koko päivänä.

Mutta minullahan kävi vielä tuuri. Nimittäin tulivuori Mikäliejökull purkautui, vasta kun olin jo himassa. Outona lieveilmiönä koko Euroopan lentoliikenne jouduttiin pysäyttämään, ettei kävisi niinkuin Kälviällä. No- tämä osoitti todellakin sen, että Eurooppa on iso, Eurooppa on kaukana yhdentyneestä ja ennen kaikkea Eurooppa on täydellisen riippuvainen lentoliikenteestä. Yksi pieni tulivuori riittää suistamaan kaaokseen aivan kaiken. Majoituspalvelut, lentoyhtiöt, junat, kaiken. Eikä tässä vielä kaikki- seuraava pannu räjähtänee piakkoin.

Vaikka minulla ei ole kovin korkeaa käsitystä Keski-Euroopan junaliikenteestä, lienee selvää, että lentoliikenne on nyt tullut tiensä päähän. Raiteita pitäisi rakentaa kiivaasti lisää. Tulivuorista tiedetään huomattavan vähän, mutta kuulemma nämä paskiaiset purkautuvat tunneista vuosiin. En tiedä onko kenelläkään varaa ottaa enää toista kertaa lentokoneita viikoksi maahan tuhkapilven takia. Varsinkin jos tilanne voi jatkua vastaavallaan usean kuukauden ajan.

Tavallaan tämä on kiinnostava uusi pelinavaus. Slow- matkustaminen on täällä, halusimme tai emme. Matka Lyonista Helsinkiin ei vastaisuudessa varmasti huitaise 6 tunnissa kaikkine vaihtoineen, vaan saattaa olla päivien työ. Ja tämä on ihan loistava juttu! Nauttikaamme tulivuorista ja toivokaamme niitä lisää.

sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

Paskahomojunalakko vol. 2

Joku on minulle joskus väittänyt, että kärttyilystä ei olisi hyötyä. Paskapuhetta, sanon minä. Nyt kävi ilmi siis, että junalakko jatkuu vielä ainakin alkuviikon, mahdollisesti pidempään. Ilmeisesti tämä Akvitanian maakunta kärsii siitä pahiten, ja Pau vielä Akvitaniasta eniten, koska on nihkeässä pussinperässä vuoristoa vasten.

Menin siis juna-asemalle iltapäivällä, koska aamulla henkilökunta arveli että viiden aikaan saataisiin tietoa mitkä junat kulkevat. Infosta löytyikin nätti tyttö, joka kertoi ettei tiedä mitään TGV:istä. Tiukkaamisella sain puhelinnumeron, josta löytyi setä joka kertoi ettei tiedä mitään kuinka TGV:t kulkevat Toulousesta Lyoniin. Tämän jälkeen yhytin konduktöörin, joka ei tiennyt mitään. Lienivät kaikki keskustapuolueen jäseniä.

Sitten jonotin lipputiskille ja rupesin tiukkaamaan tädiltä yhteyttä Pausta Lyoniin. Täti ei osannut auttaa, ja kertoi että Pariisin kautta pääsisi, mutta Pariisista ei kyllä kulkisi Lyoniin junia. Tilanne alkoi muistuttamaan Monty Python- sketsiä, mutta pysyin tiukasti luukullla ja vaatimalla vaadin päästä Lyoniin ja patistin tätiä katsomaan muitakin yhteyksiä. No, tässä vaiheessa tilanteen otti haltuun lipunmyynnin päällikkö, joka oli melkoinen ilmestys.

Tämä madame muistutti lähinnä Outi Nyytäjää darra-aamuna, paitsi että viikset oli hienommat kuin pensseli-sedällä. Täti mylväisi että nyt loppuu se taniminen ja vei minut sivummalle. Ja tässä kohdin taas tuli tämä hiljaisen tiedon merkitys- täti on varmasti myynyt lippuja neljättäkymmenettä vuotta ja sen päänsisäinen reittiopas toimi huomattavasti paremmin kuin tietokoneistettu. Se arveli että jos bussilla menen Toulouseen, niin siitä pääse kyllä Montpellieriin, josta pääsee kyllä Lyoniin. Ja sitten se naputti ulkomuistista junien numerot koneeseen ja katsoi että junat kulkevat. Joten, nyt siis lähden (alkuperäisen suoran TGV:n klo 12:11 sijaan) aamulla 5:40 Toulouseen- bussilla. Bussi on perillä 8:50, ja 10:44 lähteekin paikallisjuna Montpellieriin. Sinne saavutaan klo 13:00, ja siitä lähteekin jo 18:32 TGV Lyoniin, ollen perillä 20:20. Ihan mukavaa, mutta torven ja matkalaukun kanssa ei niin mukavaa.

Varsinkin kun 1990- luvun alun pommi-iskujen jälkeen matkalaukkusäilytys on poistettu kaikilta asemilta. Että rai rai vaan. Pääseepä sentään kotiin.

Paskahomojunalakko

Terveisiä vaan täältä Pyreneiltä. Jos kaikki menisi niinkuin Strömsössä, niin olisin nyt junassa joka lähtisi vartin päästä Toulouseen, jossa vaihtaisin TGV-junaan joka olisi iltapäivästä Lyonissa. Mutta kun ei, ei, ei. Jostain syystä minä en ole ollenkaan yhteensopiva ranskalaisen raideliikenteen kanssa. Aina nimittäin sattuu ja tapahtuu.

Ja tällä kertaa tapahtui lakko. Lakon piti olla itseasiassa jo eilen ohitse ja liikenteen palautua normaaliksi, mutta Syndicat Sud päätti pistää hieman lisää vettä myllyyn ja halvaannuttaa koko junaliikenteen vielä sunnuntainakin. Sain illalla tietää että lakko jatkuukin, joten kävin aamulla kysymässä asemalla että mikä tilanne. No, tilanne oli sellainen että Toulouseen lähtee 3 bussia päivän aikana, mutta Toulousesta ei lähde yhtään TGV:tä Lyoniin. Lisäksi Pausta lähti yksi juna aamulla Bordeauxiin ja yksi juna Pariisiin, sekä iltajuna Pariisiin saattaisi kulkea. Tämän enempää tietoa ei henkilökunnalla ollut antaa, paitsi että Pariisista ei menisi yhtään junaa Lyoniin, mikä oli henkilökunnankin mielestä vähän outoa.

Tilanne parani vielä kun tarkasteltiin lippuani. Olin ottanut tietysti halvimmat loisir- liput. Tähän lipputyyppiin (niinkuin nyt kävi ilmi) sisältyy matkatakuu- lipun voi käyttää jos juna lähtee, ja jos se ei lähde, niin sitä ei voi käyttää. Vaihtokelpoinen se ei ole. Tässä kohtaa syvän hengityksen jälkeen päätin, että minähän en liiku siitä tiskiltä mihinkään ellei sitä lippua vaihdeta. 5 minuutin kovaäänisen keskustelun jälkeen sain kuin sainkin liput siirrettyä huomiselle. Ja luojan kiitos sain jatkettua hotellihuoneen varausta vielä vuorokaudella. Toivotaan että orkesteri nyt maksaa tämänkin.

Junalippu siis maksaa 75 euroa. Jos huomenna joudun kulkemaan Pariisin kautta, täytyy minun maksaa päälle 25 euroa lisää matkasta Pariisiin ja 60 euroa matkasta Pariisista Lyoniin. Ranskalaisessa systeemissä ei ole sellaista joustovaraa kuin VR:llä, että kuljettavat asiakkaat päämäärään ja jos junat on sekaisin niin reitittävät uudestaan. Nämä vaan myyvät lippuja. Perkele. Ja huomisesta ei ole kenelläkään tietoa, että jatkuuko lakko tai ei.

Orkesteriproggis oli kiva. Vaikka orkesteri itsessään ei ollut välttämättä timanttisin kokoonpano, oli tunnelma mukava ja sali kolmena iltana peräkkäin täynnä. Vaskisektio oli kuitenkin aika timmi, ja kapu antoi Seheradzaren huippukohdissa soittaa lujaa.

Bassopasuunaa soitti Valentine, joka oli hahmo sinällään. Kaveri soi lähestulkoon pelkstään tartar- pihvejä ravinnokseen. Siis raakaa lihaa, melkein koko viikon. Kerran se söi makkaralautasen ja kerran entrecote- pihvin, mutta muuten ravinto oli tartareita ja ranskiksia. Aikamoista äijäilyä, itse en moiseen pystyisi. Sen verran olen kuitenkin ranskalaistunut, että pystyn erottamaan 51:n ja Ricardon maut toisistaan. Pystyn myös juomaan molempia ja katsomaan setien kanssa jalkapalloa baarissa, vaikka se ei minua niin kiinostakaan.

torstai 8. huhtikuuta 2010

Orkesteriperiodi Pyreneellä

Terveisiä Pausta, Pyreneiden vuoriston juurelta. Wikipedian mukaan Paun suurin saavutus on hostata (Pariisia lukuunottamatta) eniten Ranskan ympäriajoja. Kaupunki on 80 000 asukkaan unelias kylä, joten tuntuu että tämä saavutus on kutakuinkin muistettavinta mitä täältä on tullut. Pyreneet näyttävät toki juuri niin massiivisilta ja hienoilta kuin niiden voi odottaakin.

Minä olen siis keikalla Paun kaupunginorkesterissa, soittamassa Seherazadea, Bartokin alttoviulukonserttoa. Lisäksi ohjelmistossa on geneeristä nykymusiikkia, joka tuli toisesta korvasta sisään ja meni toisesta saman tien ulos.

Orkesteri on mielenkiintoinen. Vaskisektio on vahva ja osaa soittaa yhdessä. No bassopasunisti Valentine sai juuri töitä Bordeauxin orkesterista ja muut pasuunat opiskelevat Lausannessa ja keikkailevat L'Orchestre de la Suisse romandessa. Trumpetit ja käyrätorvet ovat Pariisin konservatorion viidennen vuoden opiskelijoita, ja muu orkesteri on tampioita. Tai ei tampioita, mutta jo ennenkin valittamani yhteissoittokulttuurin puute tulee taas ikävästi esiin.

Tätä tietysti edesauttaa se että kapellimestari on entinen trumpetisti, jolla on paljon musiikillisia ideoita mutta ei minkäänlaista lyöntitekniikkaa. Kaveri ihan oikeasti vain heiluttaa käsiä musiikin tahtiin. Seherazade voidaan soittaa vaikka ilman kapellimestaria, mutta nykymusiikissa olisi mukavaa, jos kapellimestarin lyönnistä saisi esimerkiksi pientä vinkkiä siitä moneenko tahti menee, tai jos edes joskus saisi jonkun kohon jostain, tai jos kapellimestari joskus näyttäisi jonkun sisään sen sijaan että tekisi kolmoislutzin. Mutta ei. Ja ranskalainen orkesterikulttuuri on muuten sellaista, että jos kapu sanoisi suomalaiselle bändille samanlaisia asioita, niin harjoitukset loppuisivat siihen ja ihmiset kävelisivät ulos. Täällä ollaan totuttu ilmeisesti vähän brutaalimpaan kommunikaatioon. Eikä suomalainen sinfoniaorkesteri varmasti purematta nielisi työlistaa, johon on merkitty normiviikolle harjoituksia kolmena iltana klo 20-23.

Ohjelmistonvalinnasta vielä sananen. Ylimääräisiksi oli jaettu telineille Delibèsin Coppélian masurkka. Siis se mikä on usein koesoitoissa koska siinä on korkea tuubasoolo. Ja tästä ei oltu kerrottu minulle aikaisemmin, joten otin mukaan CC-tuuban. Ja voi sitä ilon ja riemun määrää, kun tämä selvisi. Sitten yhden illan käytin siihen että harjoittelin tämän paskiaisen CC-tuuballa. No, tänään sitten ylimääräinen kuitenkin vaihdettiin. Kertaakaan ei soitettu Coppéliaa. Vaan... arvatkaapa mitä? Trepak Pähkinänsärkijästä. Siis Pähkinänsärkijää, huhtikuun puolessa välissä. Tilanne sai vielä absurdimman käänteen, kun Trepakin alku kuulosti kapun mielestä vähän tylsältä ja se vaati siihen alkuun tamburiinia. Ja niin saatiin venäläisestä Trepakista tehtyä oudon kuuloinen russo-hispaaninen tekele. Ja Tsaikovskin musiikki on salakavalaa. Se näyttää helpolta ja on teknisesti ihan soitettavaa, mutta ilmavuuden, rytmisen tiukkuuden ja tietyn vakuuttavuuden saavuttaminen vaatii enemmän kuin 7 minuutin treenin.

Keikalla käyminen on täällä muuten todella kallista puuhaa. Tai ei siis kallista. Kyllähän kaikki kulut maksetaan, ja ihan vielä palkkaakin. Mutta orkesteri korvaa kulut kuitteja vastaan. Niinpä hotellin ja ruokailujen jälkeen tässä projektissa on kiinni 600-700 euroa, eli kaikki käteisvarani ja vähän enemmän. Ne saa takaisin ensi kuun alussa. "Kiitos".  Sikäli suomalainen systeemin on kyllä parempi, että orkesteri hoitaa ainakin majoitukset. Ja noista kuiteista muuten. En tiedä miten ranskalainen kirjapitosysteemi toimii, mutta ravintolassa kassakoneesta tulee kuitteja eri summille kuin turkin hihasta, ja ihan vain pyytämällä. Ja kun käy kebabilla, niin ähly yleensä antaa ruutupaperin sivun jossa on leima, ja siihen saa sitten itse kirjoittaa kuitin mille summalle haluaa. Kätevää.

Orkesterin toimintaperiaate on muutenkin mielenkiintoinen. Ilmeisesti koko orkesteri kiinnitetään yhteen projektiin kerrallaan. Ja minä luulin tulevani tänne töihin kaukaa, mutta tosiaan pasuunasektiosta kaksi kolmannesta tuli Lausannesta, trumpetit Pariisista ja muutenkin aikalailla eri puolilta maata. Ja minun palkanmaksuni on surullisenkuuluisan E-101- lomakkeen takia hankalaa, mutta intendentti ratkaisi asian kirjoittamalla papereihin, että olen Non-citoyen U.E. (finnois), eli EU:n ulkopuolinen (Suomen) kansalainen. Ja katso, byrokratia on taas helpompaa.


Mutta olen kyllä tyytyväinen tähän reissuun. Kannatti lähteä!

maanantai 5. huhtikuuta 2010

Aikuiset hei

Taloussanomat on se toinen suomalainen talouslehti, jolla menee miljardit ja biljoonat harvemmin sekaisin kuin Kauppalehdellä. Taloussanomat on myös huomattavasti raflaavammin kirjoitettu ja juttuihin mahtuu huomattavasti enemmän human interest- kamaa. Yksi vakiokäninän aihe tällä Erkon aviisilla on ollut eläkeläisten huono kohtelu ja eläkeläisten (nykyisten ja tulevien) kokemat vääryydet tässä maailmassa.

Viimeisin oli juttu eläisitkö 1 740 eurolla? Katso eläkkeesi! Ja minähän katsoin. No ei siellä tietysti ollut mitään minusta, nuorin case scenario oli tehty 1960 -syntynyneen mukaan. Eläisitkö sinä 1 740 eurolla? Minä vastaan että elän ja olen elänytkin. Itseasiassa joka ainoa työpaikka jossa olen tähän mennessä ollut, on maksanut alle tuon. Lentokentällä olisi saanut överiä painamalla palkan pariin tonniin kuussa, mutta sitten olisi pitänyt jättää vapaa-aika kokonaan, siis ihan oikeasti kokonaan.

Ja kun rupesin miettimään niin suurin osa tutuistani on ollut pelkästään näissä matalapalkkatöissä joissa 1 740 on jo kova ansiotaso. Ei siivoojana tuollaisia rahoja tienannut, eikä Nokia Networksin aulavahtimestarina. Niistä hommista kuukausiliksa oli 1 300 euroa kuussa. Eläisitkö tällä? Moni elää. Taloussanomien tulevien eläkeläisten itku siitä miten kamalan pienellä rahalla pitää tulla sitten vanhana toimeen tuntuu kyllä vähän falskilta kun sitä katsoo oman lähiympäristön tulotasoon.

Ja tarkoitan nyt tulotasolla paitsi paskapätkätöitä joita opiskelijat tekevät paskapätkätyöehdoilla kesäisin, myös sitä mitä me arjessamme teemme. Jos ei ole kuukausipalkkaa, niin 1 740 on keskivertoa parempi kuukausi.  Puhumattakaan että sen eläkkeen saa tekemättä mitään. Älkää ymmärtäkö tätä niin että haluaisin kritisoida nykyisiä ja tulevia eläkeläisiä, tai jotenkin kiistää eläkkeidenne oikeutuksen. En suinkaan. Mutta suurten ikäluokkien silmittömän ahneuden jälkeen on syytä katsoa näitä savuavia raunioita, ja muistaa että maailma on muttunut. McYhteiskunta on täällä, ja siinä yhteiskunnassa 1 740 euroa palkkaa on kova juttu.

lauantai 3. huhtikuuta 2010

Ostakaa makkaraa

Todettakoon näin heti alkuun että arvostan Marja Tiuraa vähemmän kuin halpaa makkaraa. Ja uskoisin, että tämän arvostuksen jakaa tällä hetkellä koko porvarihallitus. Tiura pelasi tuplaa ja kuittia, hävisi, ja sai suututettua Arto Merisalon niin, että tämä uhkaa paljastaa kaiken sen paskan mitä tietää porvarihallituksesta. Voi pojat, mahtaa Jyrki kataista ja Matti Vanhasta vituttaa.

Suomen vaalirahoituskohua on käsitelty pian kolmatta vuotta, ja loppua ei näy. Jollain uskomattomalla tavalla jostain aina löytyy joku uusi sotku- juuri kun pohjan luultiin tulleen vastaan. Koko vyyhtihän lähti purkautumaan kun Timo Kalli (kesk.) kertoi 7.5.2008, ettei hän ajatellut tehdä vaalirahailmoitusta kun siitä ei saa rangaistusta. No, tästä se lumipallo lähti pyörimään. Nyt 2 vuotta myöhemmin on paljastunut, että politiikan huipulla pyörii erilaisia self-made maneja joiden tehtävänä on tuoda lasteittain rahaa politiikkaan. Ja tämä Tiuran tapaus nyt oli viimeisin näytös.

Minä jonkin verran ihmettelin, miksi Marja Tiurasta ei tehty ministeriä viime vaalien jälkeen. Laimeita arvauksia olivat hänen hankala luonteensa ja vähäiset järjenlahjansa, tosin se ei estäisi nykytiedon valossa esimerkiksi opetusministerin tai liikenne- ja viestintäministerin pestin hoitamista. Nyt selvisi kuitenkin syykin- Tiura pelasi kovaa peliä ja hävisi, kun yritti kiristää itselleen ministerinpaikkaa.

Periaatteessahan kyse on Keskustan ja Kokoomuksen sisäpolitiikasta. Loikkaavat kansanedustajat eivät ole millekään puolueelle ennenkuulumattomia, ja tämänkin sotkun kepu ja kokkarit olisivat voineet hoitaa siististi keskenään. Mutta miten helvetissä tässä nyt taas kävi näin, että poliittisen skandaalin keskiössä on paitsi porvarihallitus, myös Arto Merisalo? Miten, miten miten se ukko pomppaa jokaisessa poliittisessa kriisissä ulos vieterilaatikostaan?

Se, että porvarihallitus kyntää korruptioskandaalista toiseen, ja se, että kykypuolueen Ike ja Tiura ovat korruptiorikoksista poliisikuulusteluissa ja se, että Matti Vanhanen on poliittista ongelmajätettä voisi olla mahdollisesti tavoiteltava asiain tila kaltaiselleni sitoutumattomalle liberaalille ruskean puolueen edustajalle. Mutta kun ei. Tämä kaikki on vain ja ainoastaan Perussuomalaisten pussiin pelaamista.

Vihreät ja persut ovat ainoat puolueet jotka eivät ole uponneet tähän korruptioskandaaliin. K&K ovat ystävällismieliseti kieltäneet hallituspuolue vihreitä sanomasta asiasta yhtään mitään (hallituspaikka, nääs) joten porvarihallitus tekee persujen vaalikampanjaa. Mitäs luulette- olisikohan persujen eduskuntavaalikampanjan teemana maahanmuuttajat kuriin ja stop seteliselkärankaisille?

Ja miksei se menisi ihmisiin. Koska kun touhua nyt katsoo, niin näyttää ihan oikeasti siltä, että porvarihallitus on täysin ostettavissa oleva ryhmä ketkuja. Porvarihallituksen hiihtoliitolta lainaama tiedotusstrategia on lisäksi taannut sen, että tätä lystiä on nyt riittänyt kaksi vuotta, ja tulee kyllä jatkossakin piisaamaan. Miksei tulisi. Ja nyt kaikkien aikojen kummisetä, talousrikollinen Arto Merisalo uhkaa julkistaa kaikki nauhoittamansa puhelut johtavien poliitikkojen kanssa. Jos minä olisin Arto, niin odottaisin vielä ainakin puoli vuotta, ja noistaisin tunnelmaa muutamilla maistiaisilla. Saisi vaalien alla ainakin vipinää porvareihin. Ja Persut vaalivoittoon.

perjantai 2. huhtikuuta 2010

älä ota kesäprofessoria

Niinkuin mainitsin aikaisemmin, Bastien lähti Pietariin kolmen kuukauden opiskelijavaihtoon. Bastienin kämppä ei suinkaan jäänyt tyhjilleen, koska on pirun hieno kämppä pirun hienolla paikalla, lähellä konservatoriota. Kahden hengen kimppakämppä, jossa saa soittaa sisällä.

Kämppään nimittäin muutti Mel, tai niiksi ajoiksi kun on täällä opettamassa. Voisi kuvitella, että jos alivuokraa asuntonsa 64-vuotiaalle vakavaraiselle meritoituneelle professorimiehelle, saisi vuokralle... no, rauhallisen 64-vuotiaan professorin. Mutta Bastienin 25-vuotias kämppis valitti että muuten elämä Culbertsonin kanssa on ihan mukavaa, mutta professori on järjestänyt viikon aikana jo kahdet sikabileet.

Että tämä teille opiksi ja ojennukseksi, ei ole professoria karvoihin katsominen.