Suomen kulttuurivihamielisin puolue

Lueskelin tässä vanhaa suosikkiani, perussuomalaisten kunnallisvaaliohjelmaa (sic!). Olen muistaakseni aiheesta aiemminkin kirjoitellut. Tämä statuspäivitys lähti liikkeelle facebook- keskustelusta ja näitä laajempia linjoja on parempi käsitellä näin isomman formaatin mediassa. leveämpää fonttia, siis.

Suoraan asiaan: perussuomalaisten kunnallisvaaliohjelmassa todetaan kulttuurin osalta seuraavaa:

Kunnan tukeman kulttuuritoiminnan tulee Perussuomalaisten mielestä olla tervehenkisiin suomalaisiin arvoihin perustuvaa. Kunnan ei tule tukea rahallisesti sellaista kulttuuritoimintaa, joka on suomalaisia perhearvoja tai kristillisiä arvoja loukkaavaa.

Kulttuurin on palveltava kunnan kaikkien asukkaiden tarpeita, joten emme ole halukkaita tukemaan eliittikulttuuria. Harrastustarjonnan osalta pidämme muun muassa kansalaisopistoja sellaisena tahona, joka tuottaa hyviä harrastusmahdollisuuksia kuntalaisille. Siksi niitä on mielestämme järkevää tukea. Eliittikulttuuriksi laskemme sellaisen kalliin kulttuurituotannon, joka ei kiinnosta enemmistöä ihmisistä lainkaan, tai jota enemmistö kunnan asukkaista ei olisi valmis tukemaan.

Olen jo aiemmin ihmetellyt mitä on "tervehenkisiin suomalaisiin arvoihin perustuva kulttuuritoiminta" ja kuka sen määrittelee. Niille jotka haluavat erottaa valtion ja kirkon saattaa persujen vaatimus kristillisten arvojen loukkaamattomuudesta vähän hankala, puhumattakaan sitten perhearvoista. Ne on viisaasti jätetty tässä  määrittelemättä millään tavalla. 

 Ehkä suurempi ongelma on kuitenkin tuon kiinnostavuuden nosto jonkinlaiseksi kriteeriksi eliittikulttuuripalveluita määriteltäessä. Suurin osa kunnan kulttuurituotannosta on nimittäin sellaista, joka lähtökohtaisesti ei kiinnosta ketään. Kunnan kulttuuripalveluita ovat ampumaradat ja urheiluhallit, ja lasten ja nuorten käsityökerhot tai vanhusten päiväkahvitilat- puhumattakaan espan lavan konserteista tai uima- ja urheiluhalleista tai mäkihyppytorneista tai nuoristotaloista ja bändikerhoista ja herra ties mistä hämärämmistä kohteista.

Kunnat tarjoavat järjettömän määrän kulttuuripalveluita jotka tavoittavat pelkästään marginaalin, josta kuitenkin muodostuu enemmistö. Jos tätä persujen ohjelmaa lukee sillai ikävästi, niin ensimmäisenä tästä kaupungista hävitetään fiktiivinen Kivikon ampumarata. (sitä ei siis koskaan edes rakennettu, mutta kelpaa esimerkiksi.) Ampumaurheilu jos mikä on marginaalista (ja elitististä), eikä varmasti kiinnosta enemmistöä. Olen vakuuttunut että suurimmalle osalle kuntalaisista on vieläpä ihan vitun sama saako Kivikon ampumarata sen 1,6 miljoonaa euroa  (mitkä sen toimintamenot oli 2006) vai eikö. Toki jos kysytään pitäisikö kunnan käyttää 1,6 m€ elitistiseen ampumaurheiluun vai sotaveteraaneihin, niin vaaka taitaisi sittenkin kallistua sotaveteraanien puolelle. 

Perussuomalaisen määritelmän mukaan siis kaikki kulttuuri on eliittikulttuuria. En usko että edes osun tällä kauas maalista. Olen tullut pikku hiljaa siihen tulokseen että perussuomalaiset ovat (vahingossa tahi tahallaan) lipsahtaneet oikeistopopulismista ohi ja ruvenneet minarkisteiksi. En mitenkään muuten voi ymmärtää jatkuvia vaateita siitä, että kunnan ei pitäisi käyttää rahaa yhtään mihinkään. Mutta hei, luetaan ihmeessä ohjelmaa eteenpäin!

Me Perussuomalaiset emme hyväksy opetushallituksen päättämää koulujen taito- ja taideaineiden vähentämistä. Käsityön-, kuvataiteen- ja musiikinopetuksen viikkotuntimäärät on kaikissa Suomen kouluissa minimoitu ja opettajien virkoja vähennetty. Vanha perussuomalainen sananlaskukin sanoo, että ”me emme elä ainoastaan leivästä - kulttuuriakin tarvitaan”.

Nyt mennään jo tukevasti ilmassa. Miten puolue, joka on 2 sivua sitten tuominnut kaiken kulttuurituotannon elitistisenä, voi seuraavassa kappaleessa kertoa ihmisen tarvitsevan kulttuuria elääkseen? Miten ihmeessä? Kertokaa nyt eikö tässä ole joku ristiriita? Suurin osa pentujen taito- ja taideaineista kulkee nykyään sitä paitsi musiikkiopistojen ja erilaisten taidekoulujen kautta. Niitä pyöritetään pelkästään tuilla (tässä yhteydessä sikäli ohi että valtion tuilla, mutta verorahoja yhtä kaikki) ja niiden omarahoitusaste on naurettavan pieni. 

Olen samaa mieltä persujen kanssa taito- ja taideaineiden nostosta (tosin kuntavaaliteemana se on tuuleen huutamista) mutta silti tämä koherenssiongelma on kyllä omaa laatuaan. 

Jatketaan eteenpäin- ja nyt seuraa oma suosikkini. Molemmat lauseet ovat persujen paperista: 

(urheilu-kohdasta) 1: Huippu-urheilua tarvitaan esikuvien antamiseen nuorille.

(nuorison sosiaalipalvelut- kohdasta) 2:Usein yhteiskunnassamme korostetaan liikaa erilaisten idolien esimerkin vaikutusta nuoriin, kun todellisuudessa lähin esimerkki otetaan tavallisten aikuisten ja erityisesti lähipiirin toiminnasta.

Jotenkin tämä pisti hymyilyttämään.

Mutta vielä tästä eliittikulttuurin kalleudesta. Kallistahan se on, ja eri (musiikki)kulttuurimuotojen rahoituksesta voi (ja pitää) käydä perusteellista keskustelua. Hannu Oskala on blogissaan sitä tehnytkin. [1 2 3 4]. Erilaisten kulttuurimuotojen hinnan, kustannusten tai hyötyjen laskeminen vain osoittautuu helposti pirun vaikeaksi. Esimerkiksi kelvatkoon Tampere, joka käyttää vuosittaisesta 1,4 miljardin euron menoistaan [pdf] 6,2 miljoonaa orkesteriinsa. Siis 1/225. Kallista vai ei, mutta sillä rahalla pidetään 100 kunnan virkamiestä töissä ja veronmaksajina, varmistetaan vetovoimaisen Tampere-talon toiminta, tuetaan konservatorion toimintaa (eli luodaan houkuttelevuutta opiskelukaupunkina ja työllistetään lisää ihmisiä jotka tuottavat verotuloja) tuetaan kulttuuriklusteria jonka ympärille rakentuu taas muita teollisuuden ja kaupan haaroja, ad nauseaum.

Ja perussuomalaisten sanoin, ei ihminen elä pelkästä leivästä. Se leipä vaan ei saisi maksaa kenellekään mitään.

Taide kuuluu kaikille?

Itse olen aina katsonut ja kuunnellut vähän kateellisena näitä niin kutsuttuja kulttuurin suurkuluttajia. No, suurin osa heistä on näitä itseään korostavia hipstereitä, jotka kertovat narisevalla helsingin murteella kuinka Banksy on nykyään siis niin kaupallistunutta paskaa ja kuinka Deadушки:n varhaistuotanto on ihan jees mut uus kama on ihan sikaväsynyttä, ja vertailevat kuka on saanut iPod Touchiinsa kummallisinta pohjoisarmenialaista ug-rokkia, josta kukaan ei ymmärrä edes lyriikoita, mutta kaikki nyökyttelevät hyväksyvästi.

Mutta aina välillä löytää sellaisia ihmisiä jotka kokevat vilpittömästi saavansa sisältöä elämäänsä taidenäyttelyistä, kaikista erityyppisistä konserteista, teatterista, sirkuksesta, performansseista ja herra ties mistä. Heitä minä ihan oikeasti kadehdin. Itse saan harvoin järisyttäviä kiksejä kulttuurispektaakkeleista. Joskus tietysti. En oikein tiedä miksi- Ehkä kulttuurin tuottaminen itsessään kyynistää, tai ehkä olen kokenut liian paljon liian nuorena.

Itse en ole koskaan maksanut RSO:n, HKO:n, Tapiola Sinfoniettan tai Tampereen Kaupunginorkesterin lipuista. Jyväskylän orkesterin liput muistaakseni ostin kerran omalla rahalla, mikä tuntui oudolta. Musiikin opiskelijoille tarjotaan ilmaiset liput suunnilleen kaikkiin Helsingin seudun kausikonsertteihin, ja niissä käyminen on mielestäni puolipakollista. Itsekin olen notkunut paljon Finlandia-talolla ja kulttuuritalolla (tai kuten Urkissa voi puolihuolimattomasti sanoa ammattislangilla, finkulla ja kultsalla). Lisäksi oopperaan saa samana päivänä lippuja muistaakseni vitosella. Ei paha.

Ja koska tyttöystäväni perhe- ja tuttavapiiristä iso osa harrastaa tai tekee työkseen teatteria, myös näyttämötaiteen osalta säännöllisen epäsäännöllisesti tulee ennakkonäytöksiä, outoja friikkiprokkiksia, ilmaislippuja tai muita sen sellaisia.

Ja koska äitini on museossa töissä, tulee kaikenlaisissa taidemuseoissa käytyä joko perheen kanssa tai itsekseen. Perheen kanssa niistä ei yleensä makseta (tai joku muu maksaa) ja opiskelijaliput taidemuseoihin on yleensä parin euron luokkaa.

Kun on tottunut näihin ilmaisiin tai halpoihin lippuihin erilaisiin kulttuuritapahtumiin, niin väkisinkin sitä aina hätkähtää kun Helsingin Juhlaviikot julkaisevat ohjelmansa. Lippujen hinnat on nimittäin sellaisia, että heikompia hirvittää. Huvilatelttaan ei saa opiskelija-alennuksia, ja lippujen hinnat ovat 30-50 euroa. Juhlaviikot taisi luopua muutaman vuoden takaisesta Taide kuuluu kaikille- sloganistaan. Ei se ainakaan ensi kesänä minulle kuulu. Työttömänä muusikonrenttuna en kyllä voi maksaa 50 euroa keikkalipusta- en vaikka haluaisin. Ja tässä sitten sisäinen kyynikkoni toteaa, että ehkä silti kannattaa jäädä kotiin. Ei se kuitenkaan olis ihan niin hyvää.

Tämän lisäksi Helsingin ainoa Jazz-festari Viapori Jazz rokottaa konserttilipuistaan 25 euroa laaki. RSO ja HKO tietysti myyvät opiskelijalippuja ja Art Goes Kapakka- festaria voi käydä yytsimässä ilmaiseksi. Mutta jos huvilateltan liput maksavat saman verran kuin Madonnan konsertin kenttäpaikat, niin... no niin. Mikäs siinä. Hyvin näyttää juhlaviikot pärjäävän ilman minun ropojani.

Vaikka minä olen tietysti poikkeustapaus (tai en välttämättä muusikkojen keskuudessa) niin uskon Oskalan Hannun väitteen siitä että varsinkin Helsingissä on lippujen hinnat kroonisesti liian pienet. Voi hyvinkin olla. Itse en keikkaile kovin usein (lue= juuri koskaan) klubeilla tai omilla konserteilla. Meidän alat on niin erilaiset. Kympin voin hyvin maksaa pääsylipusta, 15 euroa jos joku vakuuttaa keikan olevan hyvä. Siitä ylöspäin kyllä jo vähän mietin.

Tämä nyt tietysti sen takia että olen vähävarainen opiskelija. Ehkä tilanne on sitten erilainen kun minulla joskus mahdollisesti on kuukausipalkka. Silloin lupaan etten laske parin kympin keikkalippuja, paitsi ehkä vähän. Minulle kaikenlaisissa kulttuuritapaamisissa ramppaaminen on kuitenkin niin verissä että en sitä varmasti lopeta. Mutta pitäisikö keksiä joku tapa houkutella uutta verta juhlaviikoille ja klubikeikoille? Saataisiin ns. sitoutettua uutta yleisöä?

Heittona täällä ja esim. Tukholmassa nähty malli, jossa soittohommat hinnoitellaan per setti. Soittoruokalan seinällä oli kyltti jossa kerrottiin setin hinnan olevan 30kr, ja lisääkin sai antaa. Paikka oli piukassa, ja jokaisen setin jälkeen setä kiersi hatun kanssa ravintolan. En tiedä paljonko tästä saatiin rahaa, mutta piheimmät kuuntelivat yhden setin, suurin osa osti toisenkin kaljan ja jäi hengailemaan, ja taisi vielä kuunnella kolmannenkin setin. Se viimeinen 30-40 kruunua pienissä kaljoissa ei enää tuntunutkaan ollenkaan niin pahalta.

Isi leipoo tänään

Pullontuoksuista lauantaita vaan teille kaikille. Niinkuin tiedetään, vappu tapahtuu kerran vuodessa ja pian on taas Sen aika. Vaikka maassa täytyykin SDP:n ja persujen mukaan olla maan tavalla ja omaan kulttuuriin isoloituminen on väärin, niin ajattelin silti säilyttää sirpaileita Suomalaisesta Elämänmuodosta. Edellämainittu on sinällään paskapuhetta koska en ole koskaan tehnyt simaa tai munkkeja, mutta ulkomailla ollessaan sitä on hyvää aikaa radikalisoitua.

Mutta tuo siman valmistaminen oli täällä vähän konsti. Periaatteessa kyseessä on huippuyksinkertainen, käytetty juoma. Sokeriveteen liuotetaan hiiva ja halutut mausteet, ja tämän jälkeen C₆H₁₂O₆ + 2 ADP → 2 C₂H₅OH + 2 CO₂ + 2 ATP. Mutta matkan varrella tuli kummallisia ongelmia.

Ensimmäisenä tehtävänä oli löytää fariinisokeria. Google- sessioinnin ja Facebook-brainstormauksen jälkeen saatiin fariinisokeri käännettyä ranskaksi. Se on muuten vergeoise brune, jos jotakuta kiinnostaa. Lähin kauppani LeClerc ei ollut moisesta tuotteesta koskaan kuullutkaan. Ostin kuitenkin ämpärin, valkosokeria, kuivahiivan ja sitruunat ja limet. Konsultoin alakerran herkkupuodin pitäjän kanssa tästä sokeriasiasta. Hän ymmärsi kyllä mistä puhun, mutta ilmeisesti vastaava tuote ei kuulu täällä oikeastaan koskaan käytettäviin tuotteisiin. Tässä kohtaa ei enää auttanut antaa periksi, vaan lähdin Carrefouriin toiselle puolelle kaupunkia.

Carrefourissa ei ollut illalla töissä muuta henkilökuntaa kuin hyllyttäjiä, jotka puhuivat vielä huonompaa ranskaa kuin minä. Sitkeästi etsittyäni löysin kuin löysinkin... jotain. Ei se ihan fariinisokeria ollut, sisältää kuulemma sokeria, karamellia, kaakaoväriä käännössokerin siirapppia ja mitä lie. Ja kalpeampaakin se oli kuin fariinisokeri. Mutta korvasin osan valkosokerista ruokosokerilla, että saisi edes vähän sinne päin olevaa väriä.

Kotona sitten aloitin itse valmistusprosessin leikkaamalla kuorimaveitsellä puolet vasemman etusormen kynttä pois. Vahingossa. Tämän jälkeen kuorin sitruunat ja limen, keitin vettä ja, no, kyllä te tiedätte. Kun seos oli jäähtynyt reilun kädenlämpöiseksi, laitoin sekaan hiiva, joka sihahti. Noniin, siis kävi ilmi ettei se mitään hiivaa ollut. Se oli leivinjauhetta! Hiiva on ranskaksi levure. Leivinjauhe on ranskaksi levure chimique. Jotenkin tulkitsin levure chimiquen olevan siis kemiallista hiivaa, eli kuivahiivaa. Varsinkin kun se oli ihan samassa paikassa ja samanlaisessa paketissa kuin hiivat.

Annoin tuon simalitkun olla peiton alla (kylppärissä, ei omani) ja seuraavana päivänä kävin ostamassa sitten ihan oikeaa hiivaa. Lämmittelin taas koko sotkun ja laitoin hiivat kyytiin. Simaohjeissa suositeltiin käyttämään 1/4 tl tavallista hiivaa. No, kuivahiiva oli valtavissa annospusseissa. Pistin hiivaa sitten sillai fiilispohjalta, mutta aika maltillisesti. Näköjään aika reippahasti kuitenkin. Ja ilmeisesti täkäläinen hiiva on jotenkin suomalaista täräkämpää tavaraa, ja sitä meni sinne ilmeisesti vähän liikaa.

Nimittäin nyt kotona haisee kilju. Joten viattomasta simantekemistä tuli kuin varkain kiljunkeittelyä. Seuraava etappi on tietysti sen pullottaminen ja pullojen jättäminen yksin tänne. Minä nimittäin lähden aamuyöllä portugaliin. Taidanpa laittaa nuo pullot varmuuden vuoksi suihkukaappiin- jos ne jääkaappiin laittaa niin mahdollinen räjähdys aiheuttaisi taas varmasti uskomattomia asioita. Luuletteko vakuutusyhtiön uskovan parketin menneen piallle kiljunkeitto-onnettomuudessa? Siis missä?

Minä, Maahanmuuttaja

Tämä teksti on julkaistu Saymaa- lehden wappunumeross.

Rupesin junaa odotellessani Paun juna-asemalla miettimään, että minä olen itseasiassa immigrantti. Konduktöörien lakon takia ainuttakaan junaa ei kuulemma koko päivänä tulisi.
Kun kaupunginorkesterin konsertit olivat jo loppuneet mutta Pyreneiden miellyttävästä ilmastosta ei kuitenkaan ollut pois pääsyä, oli hyvä hetki flaneerata kaupungilla ja ajatella niitä näitä.

Tämä maahanmuuttajuuteni tuli jotenkin korostuneesti esille, kun olin käynyt viikon tekemässä laittomasti töitä Akvitanian prefektuurille. Minähän olen tietysti maahanmuuttajien kärkiluokkaa- valkoinen, nuori ja kielitaitoinen, jolla on lisäksi huomattava ammattitaito huomattavan spesifillä ja koulutusta vaativalla alalla. Ja ennenkaikkea paluulippu. Mutta maahanmuuttaja yhtä kaikki. Hotellin respakin vilpittömästi illalla kyseli, että onko teillä lakkoja Suomessa?

En oikein tiedä, mitä tällä kysymyksellä tarkoitetaan. Oletetaanko minun tulevan jostain diktatuurista, jossa lakot olisivat kiellettyjä ja järjestäytymistä ei sallittaisi? Vai onko kysymyksen takana vain niin syvällinen ymmärrys suomalaisista korporatiivisista työmarkkinamekanismeista, että kysyjä on vakavissaan? Veikkaanpa silti, että lakkoa ei täällä käsitetä työmarkkinoihin kohdistuvana toimenpiteenä, vaan lähinnä sateeseen tai vulkaaniseen tuhkaan rinnastettavana, epämiellyttävänä luonnonilmiönä.

Siinä mielessä kysymys on ihan oikeutettu. Suomessahan ei ole ollut lakkoja pitkään aikaan. Työmarkkinajärjestöt ovat sopineet asioista keskenään, harvat lakot ovat olleet osoitus epäonnistuneesta työmarkkinapolitiikasta. Hallitus on jättänyt nämä asiat suosiolla työmarkkinajärjestöille. Koko tätä kompleksia on kutsuttu tupoksi. Sana, jolla on minun sukupolvelleni nostalginen kaiku. Vähän niinkuin se käsi josta tulee liekki Yleisradion insertissä, tai Kalevi Sorsan 13-tuumaiset kekkoslasit.

No minä sitten yritin selittää hotellin respalle, mitä eroa on laillisella ja laittomalla työtaistelulla. Vaikka osaan kieltä jo aika hyvin, niin epäilen että laiton työtaistelu kuulosti juuri joltain Oksigiztianin diktatuurin masinoimalta opposition tukahduttamisaikeilta. Mutta olen toisaalta tottunut näihin väärinymmärryksiin. Mitä sillä on väliä mitä se respa ajattelee? Maabrandy- työryhmä käy kuitenkin antamassa sille varmasti myöhemmin Aalto- maljakon ja kuvakirjan. Minä lähdin kaljalle.

Toinen näistä työmarkkinaosapuolista, EK, on jostain saanut päähänsä että tupot ovat vanhentuneita ja kankeita. Niistä siirryttinkin liittokierroksille. Lopputuloksena nyt sitten nämä lakot, taloudelliset menetykset, närä ja hesarin keskustelupalstan mukaan tulivuorenpurkaus. Tupo on tietysti yhtä vanhanaikainen kuin teryleenihousut, mutta sillä ainakin vältettiin telkkarissa syvästi tuohtunut työmarkkinajohtaja Seppo Riski naama mutrussa valittamassa, että ammattiliittojen vaatimukset eivät ole reiluja. Reiluja? No eivät varmasti ole. Kuka kertoisi Sepolle, että työmarkkinapolitiikka ei ole reilua? Miksi ammattiliittojen pitäisi olla reiluja? Miksei EK ole reilu?

Reiluus on kyllä näiltä Ranskankin työmarkkinoilta kaukana. Tammikuun kihlauksella varmistettiin se, että aina oli joku jota syyttää. Molemmilla puolilla. Tämä on paradoksaalisesti hirveän tärkeää. On joku jonka kanssa riidellä, tai lakkoilla, tai neuvotella. Ranskassa ilmeisesti syndikaateilla tällaista korporatiivista asemaa ei ole, ja lakot ovat huomattavasti yleisempiä. Ne ovat enemmänkin mielenilmauksia- pointteja seuraavalle liittokierrokselle, eivät viimeisiä työkaluja neuvottelujen vauhdittamiseksi. Mutta näköjään se systeemi täällä kuitenkin toimii omalla tavallaan. Jos on lakko, niin ihmiset ei vaan mee mihinkään. Olisi siinä opettelemista. Onneksi olen maahanmuuttaja, ja siinä onnellisessa asemassa että voin halutessani alkaa koska tahansa paluumuuttajaksi ja tulla takaisin maahan, jossa lakoista tiedotetaan hyvissa ajoin etukäteen, niiden syyt tiedetään ja seuraukset voi arvioida.

Kyllä minä sieltä sitten puolentoista vuorokauden motin jälkeen pääsin pois. Vaikka kannatan työntekijöiden järjestäytymisoikeutta ja kaikkia kivoja asioita, niin se 15 tunnin junamatka vähän nyppi. Varsinkin 4 vaihtoa (Pau, Toulouse, Carcassonne, Montpellier, Lyon) tuuban ja matkalaukun kanssa sai uskoni sopimusyhteiskuntaan koetukselle. Viimeisessä junassa konduktööri heitti ihmisiä pihalle että junan ovia saataisiin kiinni. Juna oli Geneveen matkalla ollut TGV, eli pendolino. Siinä tuli yhteiskunta kirjaimellisesti lähelle liituraitapankkiiria, kun kaarteessa horjahdettiin. Mulla oli kädessä le  Monde Diplomatique, sillä Financial Times ja halveksiva katse. Maailmat oli vielä aika kaukana.

Ei juuri mistään kotoisin

Tämä teksti on julkaistu Saymaa 1/2010- lehdessä.

Laskeskelin, että olen elämäni aikana asunut 3 maassa 2 mantereella, käynyt viime vuonna esiintymässä 7 maassa Euroopassa ja 2 Euroopan ulkopuolella, ajanut bussilla noin 5000 kilometriä (lentokilometrejä en uskalla edes arvailla) ja ollut 100 yötä pois kotoa.

Ja uskon, että jos jokainen teistä räknäilee, pääsee suunnilleen samoihin lukuihin osa huikeasti yli, osa taas alle. En minä ole mitenkään poikkeuksellinen. Nykyajan nuori muusikonplanttu kiertää maailmaa opiskeluaikanaan todennäköisesti enemmän kuin 30 vuotta vanhempi kollega ikinä.

Politiikasta voi olla montaa mieltä, mutta Euroopan yhdentyminen on kyllä satanut kaltaistemme muusikkojen laariin. Nykyään on melkein helppoa lähteä muiden rahoilla vuodeksi opiskeleman ulkomaille niin, että opinnot voi sitoa omaan tutkintoon. Ei tarvitse viisumia, Suomen Pankin lupaa vaihtaa suuri määrä markkoja ulkomaan valuutaksi, oleskelu- opiskelu- tai työlupaa. Byrokratiaa on varmasti tarpeeksi, mutta ei mitään verrattuna siihen mitä se on ollut.

Ulkomaille töihin hakeutuminenkin on EU-kansalaiselle naurettavan helppoa. Tämä työmarkkinoiden harmonisaatio on itseasiassa minun mielestäni yksi EU:n suurimmista saavutuksista- suurempi kuin yhteinen valuutta tai ulkopolitiikka. Sillä on oikeasti merkitystä konkreettisella tasolla ihan jokaiselle.

Harmonisaatio kulkee kyllä toiseenkin suuntaan- Akatemiaan tulee joka vuosi suuri määrä vaihtareita, suomalaisille työmarkkinoille (eli myös koesoittoihin) tulee koko ajan EU-kansalaisia, tieto kulkee nopeammin. Varsinkin Helsingin Sanomat on ehtinyt välillä lietsomaan jopa suoranaista alarmismia siitä, että ulkomaalaiset pärjäävät suomalaisten orkesterien koesoitoissa.

Niin pärjäävät- ja koesoitoissa pärjää vain olemalla parempi kuin kukaan muu. Ei varmasti vaadi kovin suurta matikkapäätä tajuta, että tässä kohtaa pitää katsoa Akatemian suuntaan. Miksi Suomen Ainoa Ja Yksi Euroopan Suurimmista MusiikkiKorkeaKouluista ei kouluta opiskelijoitaan niin, että ne pärjäisivät? Yleensä tässä kohtaa keskustelu tyrehtyy ja kuolee pois.

Suomalaisia on ulkomaalaisissa orkestereissa vielä enemmän kuin ulkomaalaisia suomalaisissa. Suomalaisia katsotaan ulkomaisissa pruuveissa samanlaisella pelonsekaisella kauhulla kuin ulkomaalaisia täällä- toi on varmaan tosi hyvä kun se on Ulkomaalainen. Ulkomailla suomalainenkin on ulkomaalainen.

Hyvä kysymys olisi- että mitä sitten? On tietysti mahdollista ottaa kovin nationalistinen katsantokanta ja vaatia ulkomaalaisia pois suomalaisista orkestereista. Orkestereilla on kuitenkin velvollisuus tehdä parasta mahdollista musiikkia- ja jos ulkomaalainen soittaa paremmin kuin kukaan suomalainen, niin minä ainakin veronmaksajana vaadin, että se ulkomaalainen otetaan töihin. Ei kai se kansalaisuus muuta sitä soiton tasoa?

Älkää peljätkö, sillä ainakin toistaiseksi maistereiden työllistymistilanne on hyvä- melkein kaikki akatemialaiset alkavat rakentaa työuraansa jo opiskelujen alkuvaiheessa ja ovat luoneet toimivan suhdeverkoston työelämäään siirtymiseen mennessä. Akatemialaiset ovat kova luu ulkomailla niinkuin kotimaassakin. Kansainvälisyys lisääntyy ja toivottavasti vähentää tällaista typerää nokittelua siitä, saako ulkomaalaiset soittaa suomalaisissa orkestereissa.

Koska suomalaiset on niin kovia, että sitten ne menee ulkomaille. Ja kyllä nekin pärjää.

järjestetään festarit! Joo! Sigamageeta!

Tämän päivän hesari tiesi kertoa, että valtio on luvannut pistää piikin aukin niin, että ensikin vuoden kaustisten festarit saadaan järjetettyä. Itsellänikin on erityinen suhde kansanmusiikkiin. Kamu-piirit ovat musiikillisesti keskimäärin innovatiivisempia, järjestötoiminnassa ja kaikenlaisessa sumplimisessa klasareita paljon edellä. Klasarimuusikko joko opettaa, kiertää freenä orkestereissa tai on virassa orkesterissa. Näin kärjistetysti, tietysti erilaisia työnkuvia on klassisella puolella valtava kirjo.

Mutta kansanmuusikoilla ei ole vakituisia työpaikkoja sitäkään vähää kuin mitä meillä klasareilla. Ilmeisesti kamu-puolella usein lähdetään siitä, että perustetaan orkesteri, myydään sitä, mahdollisesti järjestetään festivaalit, tehdään levyjä ja vaikka mitä. Klasaripuolella taas struktuuri on jo hyvin pitkälle olemassa, ja sen perustamisesta ei tarvitse murehtia. Uudistamisesta ehkä vähäsen. Mutta siis, lopputuloksena on että kamu-ihmisillä valmiudet ja visiot kaiken maailman pöhköistä festivaaleista on aina alitajunnassa, valmiina pomppaamaan esiin.

Kamu-puolellakin on kuitenkin perinteitä ja instituutioita- varmasti yksi koko suomen festivaalikentän dinosauruksista on Kaustisen kansanmusiikkijuhlat. Ovat sen laittaneet pystyyn 1968. Samana vuonna muuten Euroopassa oli käynnissä viimeisin hullu vuosi, Prahassa oli kevät ja Helsingissäkin opiskelijat valtasivat juhlallisin menoin oman talonsa. Perimätiedon mukaan oven klasia on ollut rikkomassa noin junavaunullinen ihmisiä. No mutta kuitenkin.

En ole itse koskaan paikan päällä käynyt, mutta on kuulemma vallan hieno festivaali. Jotain siellä on kuitenkin mennyt pahasti pieleen ja juhlien talous on ollut kuralla kovasti. Hannu Oskala kirjoittaa aiheesta blogissaan, ja tietää tästä kansanmuusikkona enemmän.

Hesarin jutusta käy ilmi että tätä vuonna 1968 perustettua festivaalia on johdettu jotenkin ihan kummallisesti. Sponsorisopimuksista oli saatu 7000€ tappiota. Tämä on tietysti aivan beyond me, miten tämä tehdään. Tämän lisäksi festivaalin viinanmyynti kävi pahasti miinuksella, koska drinkkilippuja oli liikenteessä niin paljon, että esiintyjät ja korruptiohenkilöstä kaatoivat kitusiinsa ilmaista viinaa tuhansilla euroilla päivässä.


Se että maksetaan sponsorisopimuksista ja juodaan ilmaista viinaa niin että saadaan budjetti ruvelle, kuulostaa hellyttävällä tavalla joltain Kihniön Kiljupunkkareiden Syyspillu Kapinaa! -festivaalilta, mutta en kertakaikkiaan keksi yhtään ainutta tapaa millä Kaustisen kaltaisen, valtionavun piirissä toimivan ison festivaalin budjetointi, talousjohtaminen tai budjettikuri voidaan ylipäätään tehdä niin että moinen olisi mahdollista. Itse olen kerran järjestänyt vastaavat tuomiopäivän bileet ja paljon myöhemmin toiminut ylioppilaskuntahommissa ja oppinut tekemään pienistäkin jutuista aika tarkat laskelmat joiden perusteella päätetään voidaanko jotain tehdä.

Y-liikeestä saadulla, täysin maallikkopohjalla toimivallakin rahanpyörittelykokemuksella olen tähän asti pystynyt tekemään juttuja sillä tavalla, että niiden tuotto/tappio tiedetään. Festivaalin järjestäminen on riskialtista puuhaa koska yksi matalapaine saattaa pilata koko viikonlopun festarin, tai sähkökatko viedä illan tuotat tai mitä tahansa, mutta se on taivaan varma, että ilmaista viinaa juodaan niin kauan kuin sitä tarjotaan. Ja siihen tarjoamiseen voi kyllä itse vaikuttaa.

Ranskalainen orkesterikulttuuri

Bordeauxin orkesteriin hakevat bassopasunistia. Bordeauxin orkesteri on yksi Ranskan hienoimmista orkstereista- ihan oikeasti kova bändi. Ja mitä koesoitossa pitää sitten soittaa? Ekalla kierroksella Lebedevin konsertto. Tokalla kierroksella Bozzan New Orleans. Ja sitten kolmannella kierroksella orkkapaikkoja.

Ei tulle yllätyksenä kenellekään että sinne viimeiselle kierrokselle pääsee sitten niitä ihmisiä, jotka ovat oman soittimensa solisteja ja soolosoittajia, jos kaksi ensimmäsitä kierrosta mittaa pelkästään soolosoittamisen taitoa. Vikalla kierroksella sitten ilmeisesti toivotaan että joukossa on joku joka osaa sekä timanttisen soolosoiton että raudanlujan orkesteriosaamisen.

Bordeauxin orkesterin kyseen ollessa on luultavaa että niitä ihmemiehiä on siellä vikalla kierroksella, mutta jokaista lippulaivaorkesteria kohti on 20 maakuntaorkesteria, jotka koostuvat 80 solistista, ja jotka kuulostavatkin ihan siltä. 

Pienet sammakot, pienet sammakot

Ne lystikkäitä on, mutta myös yllättävän maukkaita. Suorastaan herkullisia. Itse pidän enemmän herkullisista kuin lystikkäistä sammakoista, mutta se on ihan makuasia. Nämä herkulliset sammakot ovat vaaleita lihaltaan ja maistuvat joltain kiinteälihaisen kalan ja vaalealihaisen riistan väliltä.

Tänään nimittäin syötiin oikein ranskalainen menu: alkuruuaksi etanoita ja pääruoaksi sammakoita. Jälkiruuaksi minä otin kahvin ja mestarit vielä paikallista jäätelöä kakun kanssa, normaaleine ruokajuomineen. Itse ajattelin tässä vaiheessa jo budjettiani (mikä oli mennyt päin helvettiä jo siinä kohtaa kun lupauduin ravintolaan, jonka kuvittelin olevan eri) mutta onneksi Mel oli (tyyllilleen uskollisena hiljaisesti) hoitanut koko pöydän laskun jo aikaisemmin, joten minulle ei jäänyt mitään maksettavaa. Hyvä sinänsä, ranskalaiset nimittäin taas muuttivat suunnitelmia. Meidän piti mennä Consegliereen, jossa lounasmenu on 11€ ja johon rahat nyt muutenkin riitävät niukin naukin, mutta sitten joku sai vision paremmasta ravintolasta ja sinne mentiin. Niinkuin tavallista, mikään ei pidä koskaan paikkaansa. Nyt sitten kuitenkin mentiin siihen kalleimpaan bistroon. Mutta sainpahan syödä sammakonreisiä ja etanoita jonkun muun piikkiin. Tämän lisäksi mestari otti itse pääruoaksi pässinkiveksiä, joita sain maistaa ja joista olin tyytyväinen etten ottanut niitä pääruoaksi, Maistuivat lähinnä simarusinoilta suolavedessä.

Täällä on tällä viikolla ollut Roland Stzenpalin mestarikurssi. Itseasiassa mestarikurssia oli vain eilen ja tänään pidettiin leikkikonsertti. Itse soitin sitä Penderckin Capricciota, jota olen fecabook- päivityksissäkin maininnut. Kaikki te tuubistit tämän jo tiedätte, mutta teille jotka ette soita ko. soitinta sanon, että yrittäkää vittu sitten ite. Kyseessä on nimittäin sellainen biisi, että sen voi soitta kahdella tavalla- joko hyvin tai huonosti. Teknisesti nimittäin biisi on siitä herkkä että ensimmäisestä virheestä lähdetään menemään sellaisiin syvyyksiin ja väärien äänten painajaiseen jota ei voi uskoakaan, kunnes päästään viimeiseen Bb:hen jonka kiksaa aina yläkautta, ja kirsikkana kakun päällä on seuraava ala-Bb jota ei edes tiennyt voivan kiksata, kunnes on sen tilalle soittanut elämää suuremman väärän äänen. Tällainen olo mulla oli tämän biisin jälkeen, ja niin kyllä oli kaikilla mestareillakin. Meni nimittäin vituiksi, penkin alle, mäkeen, käteen, tai mitä proverbiä nyt haluattekin käyttää kuvaamaan epäonnistumista.

Itseasiassa ensimmäista kertaa täällä ollessa tuli mieleen että onneksi mulla on luottokortti ja voin lähteä vaikka nyt heti. Ihan nyt kertakaikkisen heti, jos vaan koneessa on istumapaikkoja. Niin paljon hävetti ja vitutti sen biisin ja ennenkaikkea sen esityksen jälkeen. Mestari kertoi että Capriccion kanssa on ollut valtava edistyminen, mutta minä häntä muistutin että Düsseldorfin tai Brnon kisoissa ei ole kyse siitä kuka edistyy eniten vaan siitä kuka soittaa parhaiten. Myönsi tämän oikeaksi ja käski harjoittelemaan, ei kuulemma ole paljosta kiinni. Pitää luottaa ja toivoa että näin on.

Mutta Sznepntpalin (miten jollain ihmisellä voi olla tuollainen sukunimi?) mukana tuli rekka-autollinen torvia. Nimittäin Melton /B&S on hänen konsettikiertueensa sponsorina, ja kun tulin eilen koululle pasuunaluokkaan oli kannettu 20 torvea. Suurin osa sellaisia että tuubisti ei märimmissäkään unissaan pääse tekemisiin sellaisen torvimäärän ja -laadun kanssa. No, nyt vain kaikki Meltonin tuotannossa olevat uudet torvet olivat paikalla, mukaan lukien Alan Baer 6450 CC ja Walter Higens 645-HGS-L -iso-f. Baer oli vielä inhimillinen 14 000 euron hinnallaan, mutta HGS-L meni jo vähän överiksi- hintaa 40 000€. Siis 40 donaa, oikeesti. Molempia koitin, ja koska latentisti etsiskelen uutta f-tuubaa, tuo HGS-L oli hinnan kuulemiseen saakka ihan potentiaalinen. Kuka maksaa rivitalokaksion verran torvesta? En minä ainakaan. PT-10 oli myös an potentiaalinen ja Björn-Larsenin uudet mallit muutkin tosi hyviä. B&S-maisesti respossi ja resonanssi koko torvessa on ihan hyvä, mutta saundista ei saa kovi paljoa irti vaikka tekisi mitä taikatemppuja.

Huolestuttavissa määrin kommariventtiilejä on korvattu pumppuventtilivehkeillä. Pumppuventtiili on (paitsi hidas ja artikulaatioltaan huono ja vikaherkkä ja epävireinen ja torven responssin totaalisen mollukaksi muuttava ja saundin vääristävä ja legaton pilaava niin myös) itselleni ihan täyttä myrkkyä, en niillä pysty soittamaan mitään nopeaa yhtään enkä hidastakaan varttia kauempaa. Menee käsi rikki. Pitää toivoa etteivät vallan kokonaan lähde jenkkien ja Stesnpsalin mukaan tekemään niitä torvia. Loppuu muuten multa työkalut.

Riittää välineurheilusta. Syy miksi Szpentpali on täällä on yksinkertainen. Mestari kuuli että se tulee Pariisin konservatorioon, ja mikään ei ole niin varmaa kuin se, että lyonilainen on sitä mieltä että mikä tulee Pariisiin, tulee myös Lyoniin, jos se on jotain erikoista. Vaikka henki menisi ja rahat loppuisi ja isotäti pitäisi myydä, mestari pitää saada Lyoniin. Kuulin keskustelun jossa konsan rehtori sanoo Culbertsonille että (suoraan käännettynä) sillä hinnalla ei ole mitään väliä, se kaveri nyt vaan kertakaikkiaan pitää saada tänne sen Pariisin keikan jälkeen, hoida asia. Ja Culbertson, joka tietää miten näiden kanssa pelataan, hymyilee intiaanimaista hymyään ja hoitaa asian. Koska Culbertsonhan oli alunperin se joka rehtorille kertoi että koko äijä on tulossa Pariisiin.

Soitti resitaalin äsken, se Tsenpsali. Oli varmasti mielenkiintoisin tuubaresitaali minkä olen koskaan kuullut. Ststsenpalin kiertuepianisti oli jo häipynyt Salzburgiin (seuraavaan etappiin) koska tämä Lyonin keikka tuli vähän ex tempore, ja artisti hälytti jonkun jazzpianisti-kaverinsa keikalle. No- jatsarithan ei osaa kunnolla lukea edes nuotteja, mutta groove on mitä perkeleellisin. Niinkuin tälläkin kaverilla. Materiaalina oli ihan toista kuin Pariiisn resitaalissa (Händel, Marcello, Bach, tms.) koska pianistina oli jatsari, materiaali oli Rolandin uuden levyn fuusiota. Toimii! Oli hyvän kuuloista. Chic Corean Spain ja paljon unkarilaista nykyjazzia tuli kuunneltua. Sen lisäksi haluan heti sen Rolandin 2250- torven, kun Melton tekee niitä kommariventtiileillä. Ja rahastahan Gerhard- setä tekee vaikka mitä. Ovat kuulemma kokeilleet. Oli aika messevä torvi. Ja yhtään ei ollut soittajasta kiinni.

Onneksi Rolandkin myönsi ettei ole jazzsoittaja. Sen verran nolottavaa oli kuunnella, kun pianisti laahaa perässään tuubistia, tai kun tuubisti lopettaa soolon ja alkaa soittamaan komppia, ja diminuendoi kyllä mezzopianoon, mutta soittaa soundillisesti edeelleenkin sooloa, vaikka soittaakin kahden äänen komppia. Aikamoista. Ja tuli todettua että ei sitä jazz-artikulaatiota suotta niille äijille opeteta montaa vuotta Suomen suurimmassa ja yhdestä euroopan suurimmista musiikkikorkeakouluista, mille mutten sivumennen mainituuna täällä vieläkin nauretaan, kun käänsin tämän mainoslauseen ranskaksi.

Sehän on vähän kuin mainostaisi että osta Suomen rumin ja yksi Euroopan rumimmista autoista. Suuruus ei ole todellakaan täällä hyve.

Bussi

Muusikon tärkeitä työkaluja (oman soittimen ja muiden sellaisten) lisäksi on kulkupeli millä päästään esiintymispaikalle. Se voi olla mitä tahansa lentokoneesta laivaan, mutta useammin kuin ei viimeiset matkat kuljetaan bussilla. Tai sitten koko reissu mennään bussilla, niinkuin eilen. Koulun brass band kävi nimittäin esiintymismatkalla Troyesissa, Orleansin lähellä. Matkaa sinne kertyi reilu 400 kilometriä suuntaansa- suunnilleen sama kuin lähtisi Helsingistä pistokeikalle Vaasaan. Kyllä, minun mielestäni olisi ollut fiksumpaa jäädä Troyesiin yöksi mutta ymmärrän että 30 hengen majoittaminen kengännauhabudjetilla on melkein mahdotonta. Niinpä lähtö oli klo 12 päivällä, tulo kello 5 aamulla. Mutta minkälainen on keikkabussi?

Kevyen musiikin puolen jutuista en osaa sanoa mitään. Rokkibändit ajaa kuulemma busseissa joissa on punkat, köökit ja pleikkarit. Tai siis ne starat. Suurin osa suomalaisista muusikoista ajaa varmaan ikälopuilla kuttereilla tai transiteilla tanssilavalta toiselle, ilman sen kummempaa hohtoa. Klassisten muusikoiden keikkabussina on käytännössä aina linja-autofirmalta vuokrattu tavallinen pitkän matkan bussi. En tiedä olenko jotenkin poikkeuksellinen, mutta kun katselin viime vuoden kalenteria tein karkean arvion, että olen istunut keikkabussissa noin 7000 kilometriä vuoden aikana 7 eri maassa, tähän vielä normit työmatkat Helsinki-Valkeakoski päälle niin mennään varmaan 15000 kilometrissä. Se ei (niinkuin sanottua) ole paljon mitään verrattuna ammatikseen reissaaviin humppasuteihin, mutta riittää antamaan tiettyä rutiinia bussilla matkustamiseen.

On joitain asioita jotka ovat ilmeisesti täysin universaaleja- näihin kuuluu ainakin se, että sikaosasto menee aina takapenkille. Takapenkiltä löytyy yleensä parhaat bileet, piilopullo, korttipelejä rahasta tai ilman, navanalusjuttuja ja juuri sitä seuraa mistä äitisi varoitti. Olkoon kyseessä ranskalainen brass band, Suomalainen kamariorkesteri tai Baltic Youth Orchestra, niin näin on aina.

Vastakkaisesta päästä eli ensimmäisestä etupenkistä löytyy yleensä intendentti tai joku Järjestävä Taho. Yleensä Järjestävä Taho vaatii kaksi istuinta, yhden itselleen ja toisen toimistolleen. Jos kyydissä on kapellimestari sekin on yleensä edessä, tai sitten se on lähetetty lentokoneella edeltä.

Siirtymäetapeilla kuljettajalla ei ole niin suurta väliä- kunhan on hereillä ja selvin päin, niin homma toimii. Abu Dhabi- Dubai- välillä alkoi jännittää, kun kuski alkoi pilkkiä. Vauhtia oli 140 km/h ja näkyvyys aivan täysi nolla. Jos kyseessä on pidempi reissu, varsinkin jos ollaan samalla linja-autolla liikenteessä useampi päivä ympäri maailmaa, kannattaa kuskiin olla väleissä. Kuski nimittäin tietää parhaat taukopaikat, osaa hämmästyttävät määrät kauppojen ja huoltoasemien aikatauluja ulkoa sekä osaa arvioida tulo- ja lähtöaikoja paremmin kuin mikään navigaattori.

Hyvässä bussissa on toimiva WC. Itseasiassa toimiva vessa on välttämätön edellytys- koska muuten pissataukoja pidetään 20 minuutin välein. Parhaimissa busseissa on lisäksi mikroaaltouuni, ja jääkaappi. Jääkaappi on kiva olla olemassa paitsi keikan jälkeistä kylmää olutta ja piiskaryyppyä varten, mutta muutenkin pientien ruokatavaroiden viileänän pitämistä varten. Joissain busseissa on jopa vaihtovirtatöpseleitä läppäreitä varten.

Nykyään monissa busseissa on DVD-soitin ja telkkarit. Tämä on periaatteessa hyvä, mutta kannattaa valita sellaista materiaalia jotka kaikki pystyvät katsomaaan (ei Kieslowskia, ei romnattisia komedioita, ei itkeviä puolanjuutalaisia) ja huomata että volyymi on pakko pitää maltillisena. Joku maanjäristysjärisyttely ei vättämättä toimi.

Sillä busseissa on, ei nyt tylsää, mutta melkein. Jotain ajankulua on kiva olla. Kirja on kaikista paras käyttöliittymältään (ei vaadi sähköä tai latausta, toimii aina ja on heti käyttövalmis). Varoituksen sana ainakin Carruksen ja Volvon busseista, muuten. Insinööri on ollut tarkkana ja mitoittanut lukuvalon, niin, että lukuvalo osuu kirjaan jos sitä pitää sylissään samalla kun selkänoja on täysin ylhäällä. Harva haluaa lukea tässä asennossa useampaa hetkeä, joten muutaman euron led-kirjavalo maksaa hintansa takaisin minuuteissa.

Tämän lisäksi ihmisillä on melkein aina joku mp3- soitin mukana, ja nykyään enemmän ja enemmän läppäreitä. Läppäri ja 3G- modeemi on taivaallinen yhdistelmä sen 3 tuntia kun akku kestää, ja sen jälkeen siitä ei ole mitään hyötyä, ja huoltoasemalla puolen tunnin kahvitauolla on turha kuvitella lataavansa sitä kovin pitkälle.

Pelikortit ovat ajantapon suuri suosikki vuodesta toiseen. Busseissa ongelmana on tilan puute, esimerkiksi pokerin tai sökön pelaaminen on jonkin verran tilaintensiivistä- puhumattakaan siitä riemusta kun pelimerkkejä keräillään ympäri bussia kun bussi ajoi pieneen töyssyyn ison potin aikana. Lentää muuten yllttävän kauaksi ne pienet pelimerkit.

Oma suosikkipaikkani on keskioven takana sijaitseva penkki. Siinä voi roikottaa jalkoja mukavasti ja tilaa on vähän enenmmän kuin tavallisesti. Vaikka minä en ole erityisen iso ihminen, niin minuakin alkaa useamman tunnin paikoillaan istuminen puuduttaa.

Jos aikoo nukkua bussissa eli jos matkustetaan yön yli, kannattaa pölliä lentokoneesta ohutta kangasta oleva saali. Tai hommata joillain rehellisillä keinoilla. Ohutta ilmavaa kangasta kun on niin ei ala hikoiluttaa, mutta saa silti sellaisen kevyen tunteen siitä että on peitto päällään. Mutta kyllä jokaisen bussimatkan jälkeen tekee mieli mennä ensimmäisenä suihkuun. Tänäänkin aamulla kun tuliin kotiin kello 5:40 olo oli siihen malliin rapea että ennen nukkumaan menoa oli pakko käydä suihkussa. Ja miettiä siellä ollessan, että onko tässä hommassa ihan aikuisten oikeesti varsinaisesti järkeä.

Henkilöstömuutoksia

Koululla on ensi viikolla mestareita enemmän kuin olisi väliksikään- suurmestari Culbertson saattaa ilmestyä koko ensi viikoksi, tämän lisäksi Roland Tzsempali (pardon my french) pitää mestarikurssia. Tämän lisäksi Arnaud Boukhitine (Melin assari) on jäänyt lopullisesti sairaslomalle, hänen tilalleen tulevat Stéphanie Labeyrie ja Guillaume Varupenne- jotka myös palloilevat koululla ensi viikon. Hommaa siis riittää- ajattelin Zenntbalille soitta Pendereckin Caprricion jota on nyt jyystetty niin että se rupeaa jo kyllästyttämään. Siitä saa kyllä aika maanisen version aikaan, saatte kuulla sitten joskus.

Arnaud tosiaan jää lopullisesti pois, mikä on sääli. Vallan mukava ihminen, ja ainoa opettaja joka puhuu niin hitaasti että ymmärrän kaiken mitä se sanoo. Tätä poisjääntiä käytiin kunnioittamassa syömällä koko luokan kanssa ulkona. Ranskalaiset ovat kaikenlaisen keskustelun ja asioiden fatalistisen hyväksymisen mestareita, ja niinpä viimeinen ehtoollinen (mikä ainakin minulle siitä ensimmäisenä tuli mieleen) ei ollut ollenkaan ankea ja ahdistunut tilaisuus, vaan hauska yhteinen ruokahetki. Vaikkakin vähän haikea.

Ranskalainen keskustelukulttuuri muuten perustuu vänkäämiseen ja eri mieltä olemiseen. Tämän takia minun on siihen vaikea ottaa osaa: vaikka ymmärränkin melkein kaiken, salamavauhtia ohi vilahtelevat kommentit, sivallukset ja huomautukset ovat niin kertakaikkisen nopeita, ettei minulla ole mitään mahdollisuutta ottaa niihin osaa. Kiinnostuksella seurasin keskustelua, jossa algerialaistaustainen mustajalka baarinpitäjä ja joku toinen kinasivat Algerian sodasta, tuosta ranskalaisten Vietnamista. Algerian sota on ranskalaisille vieläkin raskas trauma, josta ei ole syytä puhua ellei ranskalainen itse aloita keskustelua ensin. Ilmeisesti ranskalaiset tekivät siellä kaiken sen mitä natsit tekivät Ranskassa toisen maailmansodan aikaan.

Mustajalka ei muuten ole pejoratiivinen termi. (Tai no on, mutta vain jos sitä käyttää haukkumasanana) Mustajalka (Pied-Noir) tarkoittaa Algerian ranskalaista (ja muita kolonialisteja) ja heidän jälkeläisiään Algeriassa, ja se on ihan eksakti termi. Kun Algerian sota meni ns. vituiksi, suurin osa mustajaloista ymmärsi lähteä takaisin manner-Ranskaan, ja loput lähetettiin enemmän tai vähemmän yhdessä palassa perässä.