Tämä kirjoitus on julkaistu lyyra.fi -verkkoportaalissa
Pyysivät kirjoittamaan jotain Sibelius-Akatemiasta. Sillai raflaavasti, ettei mitään pönötystä. No sehän minulta, Suomen ainoalta 27-vuotiaalta sedältä, käy kuin boogie. Itse luen kaikenlaisen pönöttämisen ja tärkeän ihmisen leikkimisen rakkaaksi harrastuksekseni. Kirjoita tässä nyt sitten ilman pönötystä. No, yritetään.
Jokainen jonka ÄO ylittää ruumiinlämmön varmasti löytää kaiken tarvittavan faktan akatemiasta alle minuutissa, siitä samasta internetistä jota sä luet just nyt. Turha kai niitä on kerrata. No, jos vähän kuitenkin.
Akatemia on Suomen suurin ja yksi Euroopan suurimmista musiikkikorkeakouluista, Akatemian oman mainosmateriaalin mukaan. Paradoksaalisesti Akatemian pienuus ja elinkelvottomuus on myös yksi tärkeä syy uuden taideyliopiston perustamiseen. Opiskelin muuten vuoden Ranskassa, Lyonissa. Käänsin kertaalleen tämän Akatemian mainoslauseen ranskaksi, ja ranskalaisilla ystävilläni tuli maitokahvia nenästä kun niitä nauratti niin kovasti. Vaikka nyt olisikin musiikkitehdas, niin ei sitä nyt oikeasti tarvitse ainakaan mainokseksi laittaa. Tuolla etelässä päin valtava suuruus on yksiselitteisesti negatiivinen asia.
Olihan niitä eroja muitakin. Sellainen musiikillisen moniosaamisen ajatus, jota Akatemiassa hellitään, on tuolla ulkomailla aika vieras. Lyonin kansalliskonservatoriossa ei todellakaan ollut sijaa jatsin, kansanmusiikin tai musiikkiteknologian linjalle. No, tämän lisäksi kaikenlaisen kevyen musiikin soittaminen oli sanattomalla sopimuksella konservatorion tiloissa kielletty. Soittakoon muualla sitä profaania musiikkiaan. Kyllähän tuota klassisen musiikin rypistelyä vuoden jaksoin, mutta Akatemialle on kyllä kiva tulla senkin takia, että saa oikein luvan ja opintopisteiden kanssa soittaa kaikenlaista sekoilua.
Ja oikein veronmaksajien rahoilla. Teidän jokaisen rahoilla. Tehkää ite parempi jos ei kelpaa. Oli hesarissa muistaakseni juttua siitä, mitä maisteri maksaa. Halvimmalla sai vaasalaisia yhteiskuntatieteiden maistereita, kovinta hintaa joutui maksamaan teatteritieteilijöistä. Vaasalaisista en tiedä mutta Teakin porukka on kyllä niin mukavaa, että on se sen arvoista. Ja sit lisäksi saattaa tuntea jonkun joka pääsee joskus telkkariin. Todennäköisesti se pääsee kuitenkin vain Milenkaan tai KOM- ravintolaan, mutta ei Onnelaan.
Mutta asiaan, asiaan. Akatemian koulutus on sekin melko helvetin kallista, paitsi just sulle. Suurin osa Akatemian opetuksesta on yksityisopetusta. Se se vasta on niin kallista että naurattaa. Viisi ja puoli vuotta, kerran viikossa tapaat opettajasi puolitoista tuntia viikossa. Vain sinä ja se. Tämä on muuten aika erikoinen malli muutenkin. Maailmalla ollessani tällaisia yksityistunteja ei oikein ole, vaan koko luokka soitti yhdessä. Molemmissa malleissa on hyvät ja huonot puolensa.
Toinen homma oli noiden orkestereiden kanssa. Jos haluatte kuulla oikein maailmanluokan orkestereita, niin menkää Finladia-talolle. Tai tulevaisuudessa musiikkitalolle. Suomalainen orkesterikulttuuri ja orkesterit on niin vahvoja, että ne pesee lattiaa Ranskan ykkösorkestereilla. Orkesterikulttuuri kuuluu täällä päin soittajien koulutuksen ruisleipään. Jokainen akatemialainen saa (tai joutuu, näkökulmasta riippuen) soittaa jonkun Tosi Kovan Jätkän johtamassa orkesterissa kerran vuodessa. Ehkä. Ranskassa taas orkesterisoitto oli todella ylenkatsottua ja kaikki kouluttautuivat solisteiksi. Mikä on ääreisjärkevää. Tuubaluokalla on 12 äijää jotka haluavat tuubasolisteiksi. Että onnea uravalinnalle. Tuubisti joka saa töitä on jo onnekas äijä, ja 12 tuubasolistia maailmassa kuulostaa katastrofaaliselta.
Yleensä kirjoittaessa tietää yleisönsä. Ei tässä tapauksessa, joutuu lentämään sokkona. Mitähän te nyt sitten haluaisitte tietää? Minä olen viihtynyt tuossa Suomen suurimmassa ja yhdessä Euroopan suurimmista musiikkikorkeakouluista melko hyvin. Itse olen ollut hyvin skeptinen taideyliopistojen suhteen. Kun tiedeyliopistojen toimintamalleja aletaan väkisin änkemään enemmän tai vähemmän ammattikouluja muistuttaviin instituutioihin, jälki voi olla pahaa. Akatemiassa on arvioitu että yliopistostatuksen hyvät puolet voittavat älyttömien hallintorakenteiden huonot puolet. Näinpä se varmaan on. En tiedä. Suurin osa euroopan musiikkikorkeakouluista on jatkanut ylpeästi korkeakouluina ja syöneet bolognese- prosessista vain lihapullat kastikkeesta. Muutenkin meidän oma opetusministeriömme tuntuu olevan ainoa joka ottaa vakavasti kaiken hulluttelun lähtien opintopisteistä ja päättyen AHOTT- prosesseihin. Kukaan ei ollut Lyonin konservatoriossa kuullutkaan opintopisteistä.
Eikä kyllä hopsistakaan. Siellä henkilökohtainen opintosuunnitelma tuli postissa kotiin. Sitä sitten sai seurata tai olla seuraamatta, mikä sitten tarkoitti fuduja konservatoriolta. Luonnollisesti oppilaalta ei pahemmin kyselty mitä koservatoriossa haluttiin opiskella. Sen hallinto tiesi paljon, paljon paremmin. Itse kyllä kannatan tätä pullamössöistä Suomen mallia enemmän. Mutta kukin miten haluaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sibelius-akatemia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sibelius-akatemia. Näytä kaikki tekstit
torstai 8. heinäkuuta 2010
keskiviikko 23. kesäkuuta 2010
Laadutonta laatua
Ylioppilaskuntatoimijana evp (ja osin evvk) voi kirjoitella kaikenlaista yksityishenkilönä. Ja se on kivaa. Ja kuten kaikki ehkä tiesivätkin, Akatemian laatuauditointi meni pommiin. Auditointiraportista (pdf) selviää tarkemmin mikä meni pieleen. Yhteenvetona
Mitä auditointi sitten on? Kyseessä on (ilmeisesti) yritys selvitellä yliopistojen rönsyilevää hallintoa ja tsekata miten asioita tehdään. Tämähän on vallan hyvä juttu, koska yliopistojen hallinnoilla on tapana täyttää kaikki niille varatut resurssit ihmistyövuosista aikaan. Harmi juttu sinänsä että tämä tehdään sitten luomalla laatujärjestelmä. Eli byrokratiaa kahlitaan luomalla siihen uusi byrokraattinen kerros. Ei naureta siellä. Pahat kielet baarissa kertoivat että jokin laatusertifikaatti on tulevaisuudessa syytä olla, mutta ulkoiset luokituslaitokset olivat turkasen kalliita, joten Suomessa opetusministeriö keksi yliopistoilleen ja ammattikorkeakouluilleen ihan omat sertifikaatit.
En tarkkaan tiedä mistä yliopistojen laatujärjestelmä sitten on lähtenyt kehittymään tuohon suuntaan. Ilkeä pikku piru minussa uskoo, että kyseessä on samanlainen temppu kuin tilaaja-tuottaja -mallissa. Kun liikkeenjohdon konsultit eivät saaneet myytyä skeidaa enää yksityiselle puolelle, pakattiin sama tuuba uudestaan ja myytiin vielä kerran kuntasektorille. Ja täydestä meni. Wikipedia-artikkelin mukaan Laatujärjestelmä on käsite, jota käytettiin erityisesti 1980-90-luvuilla kuvaamaan organisaatioiden laatutoiminnan kokonaisuutta. Puuttumatta nyt siihen että koko laatujärjestelmän määritelmä on tautologia, sen käyttäminen on bisnespuolella jäänyt 80-90 -luvuille. Mutta täydestä meni vielä kerran valtionhallinnolle.
Mutta älkää peljätkö. Akatemia on kuitenkin suhtautunut laatujärjestelmään fiksusti. Opiskelijoille näkyvin uudistus on ollut uusi mahdollisuus jättää sähköistä palautetta kursseista. Ja monia Akatemian käytännön juttuja on mietitty uudestaan. Ja arviointiraportissakin mainittua osastorajojen ylittävää yhteistyötä lisätään kaiken aikaa. Auditointi on tuonut Akatemialle ihan oikeasti aika paljon hyviä juttuja, lähinnä sen takia että Akatemian laadusta vastaava henkilöstö on ollut osaavaa ja innokasta.
Älkääkö peljätkö senkään vuoksi, että Akatemian laatusertifikaatti jäisi saamatta. KKAn auditointi on vähän kuin ajokortin kakkosvaihe, sitä ei oikein voi tyriä. Auditointi on kuin Tanskan EU-äänestys tai intin punkat- se uusitaan niin monta kertaa että se menee oikein. Ja sekin aika kyllä tulee.
Ja kaikista vähiten teidän tulee peljätä että Akatemian touhu olisi jotenkin laadutonta. Laatuauditointi ei mittaa millään tavalla pääsykokeiden tasoa, yliopiston osaamista, annettua opetusta, suoritettuja tutkintoja, ihmisten soittotaitoa, tutkinto-arvosanoja, B-solfan läpäisyä tai muuta sen sellaista. Se keskittyy kovaan ytimeen: laatuauditoinnissa auditoidaan laadunvarmistusjärjestelmän laatua. Toistan: laatuauditoinnissa auditoidaan laadunvarmistusjärjestelmän laatua.
Akatemia ei ole ollenkaan huonossa seurassa. Koko KKA:n laatuhanke meinasi mennä vituiksi heti alusta lähtien, kun Teknillinen korkeakoulu (joka oli yksi Suomen tunnetuimmista ja kansainvälisesti noteeratuimmista yliopistoista, TKK:ta voisi ilman vittuilua sanoa ihan oikeasti huippuyliopistoksi) reputti auditoinnin komeasti. Ei siksi että TKK olisi ollut jotenkin laaduton tai huono, vaan siksi että TKK ei lähtenyt rakentamaan laadunvarmistusjärjestelmää vaan päätteli olevansa ihan oikeasti aika laadukas yliopisto ja toivoi tämän riittävän. Ei riittänyt. Tämän lisäksi auditointi on mennyt pommiin myös muistaakseni ainakin Tampereen yliopistolta ja Taikilta.
Tässä kohtaa voisi kysyä metafyysisen kysymyksen ja miettiä mitä laatu on? Wikipedia jakaa laadun Quality_(business) ja Quality_(philosophy) -artikkeleihin. Turhaa lienee sanoa, että tämä meidän yliopistolaatumme on tätä business- laatua. Mitä sitä metafyysisellä laadulla yliopistossa tekisikään. Mutta aina välillä minulle tulee sellainen olo, että kukaan ei ole loppuun asti miettinyt mitä se laatu sitten ihan oikeasti on. Laadunvarmistusjärjestelmäkin jo on, vaikkakin laadunvarmistusjärjestelmän kokonaisuudesta ja toimivuudesta ei vielä ole saatu riittävää näyttöä.
Nyt kun minä en ole enää mukana missään virallisessa elimessä niin kehtaan kysyä tämän kysymyksen jonka halusin kysyä jo aikaa sitten: mitä on se laatu, jota akatemian laadunvarmistusjärjestelmä varmistaa? Ja jos se ei tule niistä ydintoiminnoista (musiikin laatu, opetuksen laatu, konserttien laatu, opettajien laatu, oppilaiden laatu, tutkintojen laatu?) niin mistä sitten?
Sanottakoon vielä kerran että laatuhanke on Akatemiassa toteutettu sillä tavalla hienosti, että kerrankin on todella monilta tahoilta kysytty miten asioita voisi tehdä paremmin. Ja kerrankin on ihan oikeasti mietitty toimintatapoja rauhassa. Laatuhankkeen nettisivuilla on julkaistu pitkä lista siitä, miten toimiva laadunvarmistus näkyy sibalaisille, ja mitä itse kukin voi tehdä varmistaakseen laadunvarmistuksen. Ja sanon nyt vielä kerran, että nämä ovat oikeasti hyviä juttuja. Laatuhankkeen livulla ja varjolla on ylioppilaskuntakin saanut läpi sellaisia asioita joita on pitkään ilman menestystä yritetty.
Silti arkipäivän laadunvarmistusta tuli minunkin sähköpostilaatikkooni, kun OrSon osastonjohtaja kirjoitti kevättervehdyksessään, että Orson rahoitus tulee laskemaan ensi vuonna siinä määrin, että joudumme vähentämään opetusviikkoja kahdella, alkaen lukukauden 2010 alusta. Toisin sanoen pääinstrumentin opetustuntimäärä tulee laskemaan 56:een ja myös muu henkilökohtainen opetus samassa suhteessa. Pääasialliset syyt ovat sisäänoton vähäisyys joinakin vuosina sekä tutkintojen vähäisyys suhteessa tavoitteisiin.
Täytynee tästä alkaa miettimään omaa henkilökohtaista laadunvarmistusjärjestelmääni, ennenkuin lopettavat vallan opettamisen ja keskittyvät laatuun. Olisi kiva saada työpaikka ennen sitä.
Korkeakoulujen arviointineuvosto toteaa, että korkeakoulun laadunvarmistusjärjestelmään liittyvän tiedon saatavuuden varmistaminen sekä ruotsiksi että englanniksi vaatii edelleen kehittämistä. Lisäksi tutkintotavoitteisen koulutuksen laadunvarmistuksen kattavuutta ja vaikuttavuutta tulee parantaa palautejärjestelmän osalta. Kolmas kehittämiskohde on laadunvarmistusjärjestelmän kokonaisuus, jonka toimivuudesta ei vielä ole saatu riittävää näyttöä.Älkää peljätkö, en minäkään tuosta ymmärtänyt mitään. Ja minun sentään pitäisi. Auditointiprosessien iljettävin sivujuonne on juuri sen tuottama uuskieli. Lauseiden merkitykset pitää suurilta osin arvata, tai jos asiaa tuntee niin päätellä asiayhteydestä.
Mitä auditointi sitten on? Kyseessä on (ilmeisesti) yritys selvitellä yliopistojen rönsyilevää hallintoa ja tsekata miten asioita tehdään. Tämähän on vallan hyvä juttu, koska yliopistojen hallinnoilla on tapana täyttää kaikki niille varatut resurssit ihmistyövuosista aikaan. Harmi juttu sinänsä että tämä tehdään sitten luomalla laatujärjestelmä. Eli byrokratiaa kahlitaan luomalla siihen uusi byrokraattinen kerros. Ei naureta siellä. Pahat kielet baarissa kertoivat että jokin laatusertifikaatti on tulevaisuudessa syytä olla, mutta ulkoiset luokituslaitokset olivat turkasen kalliita, joten Suomessa opetusministeriö keksi yliopistoilleen ja ammattikorkeakouluilleen ihan omat sertifikaatit.
En tarkkaan tiedä mistä yliopistojen laatujärjestelmä sitten on lähtenyt kehittymään tuohon suuntaan. Ilkeä pikku piru minussa uskoo, että kyseessä on samanlainen temppu kuin tilaaja-tuottaja -mallissa. Kun liikkeenjohdon konsultit eivät saaneet myytyä skeidaa enää yksityiselle puolelle, pakattiin sama tuuba uudestaan ja myytiin vielä kerran kuntasektorille. Ja täydestä meni. Wikipedia-artikkelin mukaan Laatujärjestelmä on käsite, jota käytettiin erityisesti 1980-90-luvuilla kuvaamaan organisaatioiden laatutoiminnan kokonaisuutta. Puuttumatta nyt siihen että koko laatujärjestelmän määritelmä on tautologia, sen käyttäminen on bisnespuolella jäänyt 80-90 -luvuille. Mutta täydestä meni vielä kerran valtionhallinnolle.
Mutta älkää peljätkö. Akatemia on kuitenkin suhtautunut laatujärjestelmään fiksusti. Opiskelijoille näkyvin uudistus on ollut uusi mahdollisuus jättää sähköistä palautetta kursseista. Ja monia Akatemian käytännön juttuja on mietitty uudestaan. Ja arviointiraportissakin mainittua osastorajojen ylittävää yhteistyötä lisätään kaiken aikaa. Auditointi on tuonut Akatemialle ihan oikeasti aika paljon hyviä juttuja, lähinnä sen takia että Akatemian laadusta vastaava henkilöstö on ollut osaavaa ja innokasta.
Älkääkö peljätkö senkään vuoksi, että Akatemian laatusertifikaatti jäisi saamatta. KKAn auditointi on vähän kuin ajokortin kakkosvaihe, sitä ei oikein voi tyriä. Auditointi on kuin Tanskan EU-äänestys tai intin punkat- se uusitaan niin monta kertaa että se menee oikein. Ja sekin aika kyllä tulee.
Ja kaikista vähiten teidän tulee peljätä että Akatemian touhu olisi jotenkin laadutonta. Laatuauditointi ei mittaa millään tavalla pääsykokeiden tasoa, yliopiston osaamista, annettua opetusta, suoritettuja tutkintoja, ihmisten soittotaitoa, tutkinto-arvosanoja, B-solfan läpäisyä tai muuta sen sellaista. Se keskittyy kovaan ytimeen: laatuauditoinnissa auditoidaan laadunvarmistusjärjestelmän laatua. Toistan: laatuauditoinnissa auditoidaan laadunvarmistusjärjestelmän laatua.
Akatemia ei ole ollenkaan huonossa seurassa. Koko KKA:n laatuhanke meinasi mennä vituiksi heti alusta lähtien, kun Teknillinen korkeakoulu (joka oli yksi Suomen tunnetuimmista ja kansainvälisesti noteeratuimmista yliopistoista, TKK:ta voisi ilman vittuilua sanoa ihan oikeasti huippuyliopistoksi) reputti auditoinnin komeasti. Ei siksi että TKK olisi ollut jotenkin laaduton tai huono, vaan siksi että TKK ei lähtenyt rakentamaan laadunvarmistusjärjestelmää vaan päätteli olevansa ihan oikeasti aika laadukas yliopisto ja toivoi tämän riittävän. Ei riittänyt. Tämän lisäksi auditointi on mennyt pommiin myös muistaakseni ainakin Tampereen yliopistolta ja Taikilta.
Tässä kohtaa voisi kysyä metafyysisen kysymyksen ja miettiä mitä laatu on? Wikipedia jakaa laadun Quality_(business) ja Quality_(philosophy) -artikkeleihin. Turhaa lienee sanoa, että tämä meidän yliopistolaatumme on tätä business- laatua. Mitä sitä metafyysisellä laadulla yliopistossa tekisikään. Mutta aina välillä minulle tulee sellainen olo, että kukaan ei ole loppuun asti miettinyt mitä se laatu sitten ihan oikeasti on. Laadunvarmistusjärjestelmäkin jo on, vaikkakin laadunvarmistusjärjestelmän kokonaisuudesta ja toimivuudesta ei vielä ole saatu riittävää näyttöä.
Nyt kun minä en ole enää mukana missään virallisessa elimessä niin kehtaan kysyä tämän kysymyksen jonka halusin kysyä jo aikaa sitten: mitä on se laatu, jota akatemian laadunvarmistusjärjestelmä varmistaa? Ja jos se ei tule niistä ydintoiminnoista (musiikin laatu, opetuksen laatu, konserttien laatu, opettajien laatu, oppilaiden laatu, tutkintojen laatu?) niin mistä sitten?
Sanottakoon vielä kerran että laatuhanke on Akatemiassa toteutettu sillä tavalla hienosti, että kerrankin on todella monilta tahoilta kysytty miten asioita voisi tehdä paremmin. Ja kerrankin on ihan oikeasti mietitty toimintatapoja rauhassa. Laatuhankkeen nettisivuilla on julkaistu pitkä lista siitä, miten toimiva laadunvarmistus näkyy sibalaisille, ja mitä itse kukin voi tehdä varmistaakseen laadunvarmistuksen. Ja sanon nyt vielä kerran, että nämä ovat oikeasti hyviä juttuja. Laatuhankkeen livulla ja varjolla on ylioppilaskuntakin saanut läpi sellaisia asioita joita on pitkään ilman menestystä yritetty.
Silti arkipäivän laadunvarmistusta tuli minunkin sähköpostilaatikkooni, kun OrSon osastonjohtaja kirjoitti kevättervehdyksessään, että Orson rahoitus tulee laskemaan ensi vuonna siinä määrin, että joudumme vähentämään opetusviikkoja kahdella, alkaen lukukauden 2010 alusta. Toisin sanoen pääinstrumentin opetustuntimäärä tulee laskemaan 56:een ja myös muu henkilökohtainen opetus samassa suhteessa. Pääasialliset syyt ovat sisäänoton vähäisyys joinakin vuosina sekä tutkintojen vähäisyys suhteessa tavoitteisiin.
Täytynee tästä alkaa miettimään omaa henkilökohtaista laadunvarmistusjärjestelmääni, ennenkuin lopettavat vallan opettamisen ja keskittyvät laatuun. Olisi kiva saada työpaikka ennen sitä.
tiistai 22. kesäkuuta 2010
Lopunajan laulut
Torvet lähtivät tänään, ja niin ranskalaisesti kuin se nyt vaan voisi tapahtua. Kuljetusyhtiön kanssa sovittiin noutoajaksi maanantai klo 14-16 tai jos se ei käy, niin soitellaan ja sovitaan uusi aika. Maanantaina ketään ei näkynyt eikä kuulunut. Tiistaina puhelin soi 9:30 ja konservatorion respa soitti ja kertoi että täällä on joku äijä joka haluaa jotain torvia. No, minä sitten singahdin konservatoriolle ja annoin torvet jullille.
Lufthansan kanssa oli vähän samanlaista- sain lennot rebookattua ja pyysin erikseen että lähettävät sähköpostilla uuden matkasuunnitelman. Joo joo, lähetetään tietysti. Ja mitään ei koskaan kuulunut. Sitten uutta soittoa saatanan kalliseen puhelinnumeroon, ja viimein sain sähköpostini. Huomiseksi sovin ajan pankkiin jotta voisin lopettaa tilini. Kotivakuutus on otettu pankista tilinavauksen yhteydessä, mutta olisi tietysti liikaa luultu että sen voisi lopettaa tilien lopettamisen yhteydessä. Ei, vaan pankin vakuutusyhtiöön pitää erikseen soittaa ja sopia tästä. Huoh.
Jalkapallon MM-kisat ovat tietysti täälläkin. Ranskan joukkue on pystynyt paskomaan homman jotenkin ennenkuulumattoman hienosti. Eivät ole puheväleissä keskenään, ovat lakossa ja turpaan tulee jokaiselta vastaantulijalta. Tämä on tietysti kansallinen hätätila. Marseillen alueen tuhotulvista kaksinekymmenine kuolleineen oli kahden palstan uutinen, maajoukkueen ahdingosta erikoisnumero. Presidentti Sarkozy on antanut lausunnon jossa hän tuomistee tapahtumat epäranskalaisina ja asettaa erityisen komitean selvittelemään tätä. Mutta oikeasti- mikä olisi sen ranskalaisempaa kuin jalkapallojoukkue joka menee lakkoon? En kyllä keksi. Ei se siitä enää paljon ranskalaistu.
Ja sitten pakollinen kärttyäijä-osuus. Kun nyt tulen perjantaina Suomeen, niin on tieysti ihan täysin mahdotonta hoitaa itselleen mitään kesäduunia. Mikäs siinä, tiesin tämän ja kesällä on muutama irtokeikka. Sen sijaan ajattelin että olisi mahdollista saada kandia vähän eteenpäin tekemällä kesäyliopistoon kursseja. Ja mitä akatemialla onkaan tarjota Helsingissä avoimen puolelta? no:
Tämän lisäksi kaikki kurssit ovat alkukesästä, joten minkäänlainen kesäopiskelu ei ole mahdollista. Hienosti hoidettu.
Lufthansan kanssa oli vähän samanlaista- sain lennot rebookattua ja pyysin erikseen että lähettävät sähköpostilla uuden matkasuunnitelman. Joo joo, lähetetään tietysti. Ja mitään ei koskaan kuulunut. Sitten uutta soittoa saatanan kalliseen puhelinnumeroon, ja viimein sain sähköpostini. Huomiseksi sovin ajan pankkiin jotta voisin lopettaa tilini. Kotivakuutus on otettu pankista tilinavauksen yhteydessä, mutta olisi tietysti liikaa luultu että sen voisi lopettaa tilien lopettamisen yhteydessä. Ei, vaan pankin vakuutusyhtiöön pitää erikseen soittaa ja sopia tästä. Huoh.
Jalkapallon MM-kisat ovat tietysti täälläkin. Ranskan joukkue on pystynyt paskomaan homman jotenkin ennenkuulumattoman hienosti. Eivät ole puheväleissä keskenään, ovat lakossa ja turpaan tulee jokaiselta vastaantulijalta. Tämä on tietysti kansallinen hätätila. Marseillen alueen tuhotulvista kaksinekymmenine kuolleineen oli kahden palstan uutinen, maajoukkueen ahdingosta erikoisnumero. Presidentti Sarkozy on antanut lausunnon jossa hän tuomistee tapahtumat epäranskalaisina ja asettaa erityisen komitean selvittelemään tätä. Mutta oikeasti- mikä olisi sen ranskalaisempaa kuin jalkapallojoukkue joka menee lakkoon? En kyllä keksi. Ei se siitä enää paljon ranskalaistu.
Ja sitten pakollinen kärttyäijä-osuus. Kun nyt tulen perjantaina Suomeen, niin on tieysti ihan täysin mahdotonta hoitaa itselleen mitään kesäduunia. Mikäs siinä, tiesin tämän ja kesällä on muutama irtokeikka. Sen sijaan ajattelin että olisi mahdollista saada kandia vähän eteenpäin tekemällä kesäyliopistoon kursseja. Ja mitä akatemialla onkaan tarjota Helsingissä avoimen puolelta? no:
- afrikkalaisen tanssin alkeiskurssi,
- afrikkalaisen tanssin jatkokurssi (kaksi ryhmää),
- parilatinon alkeiskurssi ja
- salsan alkeiskurssi, sekä
- barokkitanssikurssi
- alexander- tekniikkaa.
Tämän lisäksi kaikki kurssit ovat alkukesästä, joten minkäänlainen kesäopiskelu ei ole mahdollista. Hienosti hoidettu.
tiistai 30. maaliskuuta 2010
Dokailevat (musiikin)opiskelijat ja muita myyttejä
HS julkaisi muutama päivä sitten uutisen, jossa kerrottiin opiskelijoiden alkoholinkäytön lisääntyneen. Tutkimuksen (jota en onnistunut löytämään verkosta) mukaan kosteinta ja railakkainta elämää viettävät yli 25-vuotiaat taideaineita opiskelevat miehet. Osuu ainakin minuun, olenhan yli 25-vuotias taideaineita opiskeleva mieshenkilö.
Tilastoja suomalaisten viinanjuonnista on itseasiassa hirveän hankala löytää. Dataa on heitelty STTV:n (jota ei edes ole ja jonka sivut ovat jostain 90- luvulta), THL:n ja Tilastokeskuksen sivuille. Lisäksi Euroopan Unionin tilastopankista löytyy imleisesti paljon tietoa, mutta sitä on hieman hankala käyttää. Yhtäkaikki, suomalaiset vetävät keskimäärin kitusiinsa yli 10 litraa sataprosenttista viinaa vuodessa. Jos teillä on joskus vuoden verran joutilasta aikaa, niin koittakaahan. 11 litraa sataprosenttista viinaa tarkoittaa hieman alle 70 kossupulloa (0,5 l,38 til-%) vuodessa. Joko viikossa pitäisi tempaista parit reippaat kännit tai sitten kossua pitäisi tissutella reilut puolitoista desiä joka päivä. Selväähän on, ettei terve työssäkäyvä ihminen tuohon pysty. Uskoisin että kuukauden-parin puhdistavan kossuretriitin jälkeen normaali-ihmisellä on pää ja ruumis huonossa kunnossa. Mutta kun katsotte metrossa kulkevia lasolia juovia setiä, niin huomaatte että ihmisen kroppa kestää kunnon nousujohteisella treenillä kyllä aivan uskomattomia asioita. Eli, keskiarvon sijaan pitäisi katsoa mediaania. Sitä en vain löydä mistään.
No mutta mistä oikein on kysymys? YTHS:n mukaan alkoholinkäytön kasvu on noussut vuosina 2004-2008, ja on nyt keskimäärin 381 pulloa keppanaa vuodessa. Keppanapullot on itseasiassa paljon hahmotettavampi yksikkö kuin absoluuttinen viina, mutta lukuja on hankala vertailla. Ensimmäistä kertaa lukion jälkeen huomaan tarvitsevani prosenttilaskua- kuinka monta litraa sataprosenttista alkoholia on 381pulloa bisseä? No, se tekee kuitenkin päivää kohti reilun pullollisen, joka pysyy vielä hyvin tiukankin kohtuukäytön määritelmän rajoissa.
Kun nyt en tuota tutkimusta löydä (vinkatkaa jos se on verkossa) niin siihen on paha ottaa kantaa muuten kuin se läpi mitä on Hesarissa kirjoitettu. Sola scriptura, sano latinalainen. On tietysti huolestuttavaa että opiskelijoiden viinanjuonti on kasvussa- ja varsinkin hälyttävää on se, jos opiskelijoiden viinanjuonti kasvaa ja muun väestön laskee, miltä nyt näyttää. Opiskelijoiden mielenterveysongelmat ovat olleet pitkään jo tapetilla, ja alkoholin liikakäyttö aiheuttaa masennusta. Arkijärjellä voisi kuvitella että käytetyn viinan määrän lasku korreloisi myös masennussairauksien määrän laskun kanssa.
Mutta mitäs me yli 25- vuotiaat taideaineita opiskelevat miehet, jotka HS:n keskustelupalstan mukaan porsastelemme ja irstailemme. Myytti dokaavasta taideopiskelijasta on valitettavasti yhtä väljähtynyt kuin tunnin mukissaan seissyt keppana. Ihan varmasti akatemialaiset dokaavat, ja ihan varmasti osa juo liikaa, ja ihan varmasti monilla on suoranainen alkoholiriippuvuus. YTHS:n puolelta on kiinnitetty huomiota bilejuomiseen. SAY järjestää aikamoisen osan Akatemian bileistä. Niistä harvoista- mieleen tulevat nyt fuksiaiset, vuosijuhlat, ja rusettiluistelut. Näissä tapahtumissa myydään viinaa ja ollaan päissään, paitsi rusettiluisteluissa ei oikeastaan. Itse en ole myöskään huomannut mitään tyrkyttävää ilmapiiriä, mutta korjatkaa jos olen väärässä.
Lisäksi Akatemialla on SAY:n järkkäämänä lukuisa määrä pienempiä tapahtumia, jotka ovat täysin alkoholittomia. Tai saa kai niihin tulla oman pullon kanssa, jos haluaa. Ne jotka tulevat etsimään taideopiskelijoiden kosteita kaaosbileitä saattaisivat hieman hämmästyä lautapeli-iltaa tai leffailtaa. Ainejärjestöt järkkäävät harvakseltaan omia bileitä (pääasiassa orkesterikaronkkoja) joissa myydään viinaa ja myös sitä juodaan. Mutta nämäkin bileet loppuvat yleensä tuhkimotarinan lailla kello 12, kun vahtimestarin pitää lähteä kotiin. Yleensä ne bileet siirtyvät Urkkiin, Manalaan tai Kampin Teerenpeliin ja vesittyvät pikkuhiljaa samojen anekdoottien kertomiseksi ja baarissa istumiseksi. Oma lukunsa on tietysti sitten erilaiset koti- tai asuntolabileet. En kyllä sitä kiistä etteikö Akatemialaiset dokailisi. Se vaan ei tapahdu Akatemian piirissä.
Olen joskus silmät pyöreinä kuunnellut juttuja esimerkiksi lääkiksen speksistä, lääkärileikkibileistä tai erilaisista puolivirallisista pirtubileistä. Kauppilaslaiset järjestävät bileensä usein jossain kauheassa sedulassa, paitsi vuosijuhlansa messuhallissa, ja teekkareiden puolitoista kuukautta kestävästä vapusta tuskin tarvitsee muistuttaa- puhumattakaan muusta teekkaritoiminnasta johon usein todella tuntuu kuuluvan kermavaahto ja aivan tolkuton viinanjuonti. Mutta onhan näitä ennakkoluuloja. Jos saisi tuon YTHS:n tutkimuksen oikeasti jostain niin voisi vilkaista että mitä se on oikein syönyt.
Oma lukunsa on tietysti Y-liikkeessä tapahtunut ilmaisen viinan juonti. Sekin on vähän ylimainostettua, ainakin oman kokemukseni mukaan. Viimeisessä Y-tapahtumassa (Pj- Ps:ssä viime syksynä) SYL tarjosi yhden saunaoluen TAI -siiderin osallistujille. Jollakulla oli mukana jallupullo ja suurin osa porukasta meni nukkumaan puolen yön jälkeen. Tai ne harvat kerrat kun olen ollut HYY:n toimistolla. Täällä legendaaristen jatkojen mekassa olen ottanut pari lasia pahaa punaviiniä ja lähtenyt kaikkien muiden lailla kotiin, kun on aamulla taas töitä ja opiskelua. Mikään näistä esimerkeistä ei kerro etteikö Y-liikkeen piirissä juotaisi viinaa, tai etteikö opiskelijaelämä olisi kosteaa, mutta älköön kukaan luulko, että 1) opiskelijat noin yleisesti käyttäisivät alkoholia paljon tai että 2) opiskelu altistaisi alkoholin suurkulutukselle tai että 3) opiskeluaikana ei olisi mahdollista kehittää alkoholiongelmaa. Mutta jos minun arkikokemukseni on, että ainakaan helpolla ja vahingossa mikään näistä ei tapahdu.
Enkä suosittele tolkutonta viinan juontia kenellekään.
Tilastoja suomalaisten viinanjuonnista on itseasiassa hirveän hankala löytää. Dataa on heitelty STTV:n (jota ei edes ole ja jonka sivut ovat jostain 90- luvulta), THL:n ja Tilastokeskuksen sivuille. Lisäksi Euroopan Unionin tilastopankista löytyy imleisesti paljon tietoa, mutta sitä on hieman hankala käyttää. Yhtäkaikki, suomalaiset vetävät keskimäärin kitusiinsa yli 10 litraa sataprosenttista viinaa vuodessa. Jos teillä on joskus vuoden verran joutilasta aikaa, niin koittakaahan. 11 litraa sataprosenttista viinaa tarkoittaa hieman alle 70 kossupulloa (0,5 l,38 til-%) vuodessa. Joko viikossa pitäisi tempaista parit reippaat kännit tai sitten kossua pitäisi tissutella reilut puolitoista desiä joka päivä. Selväähän on, ettei terve työssäkäyvä ihminen tuohon pysty. Uskoisin että kuukauden-parin puhdistavan kossuretriitin jälkeen normaali-ihmisellä on pää ja ruumis huonossa kunnossa. Mutta kun katsotte metrossa kulkevia lasolia juovia setiä, niin huomaatte että ihmisen kroppa kestää kunnon nousujohteisella treenillä kyllä aivan uskomattomia asioita. Eli, keskiarvon sijaan pitäisi katsoa mediaania. Sitä en vain löydä mistään.
No mutta mistä oikein on kysymys? YTHS:n mukaan alkoholinkäytön kasvu on noussut vuosina 2004-2008, ja on nyt keskimäärin 381 pulloa keppanaa vuodessa. Keppanapullot on itseasiassa paljon hahmotettavampi yksikkö kuin absoluuttinen viina, mutta lukuja on hankala vertailla. Ensimmäistä kertaa lukion jälkeen huomaan tarvitsevani prosenttilaskua- kuinka monta litraa sataprosenttista alkoholia on 381pulloa bisseä? No, se tekee kuitenkin päivää kohti reilun pullollisen, joka pysyy vielä hyvin tiukankin kohtuukäytön määritelmän rajoissa.
Kun nyt en tuota tutkimusta löydä (vinkatkaa jos se on verkossa) niin siihen on paha ottaa kantaa muuten kuin se läpi mitä on Hesarissa kirjoitettu. Sola scriptura, sano latinalainen. On tietysti huolestuttavaa että opiskelijoiden viinanjuonti on kasvussa- ja varsinkin hälyttävää on se, jos opiskelijoiden viinanjuonti kasvaa ja muun väestön laskee, miltä nyt näyttää. Opiskelijoiden mielenterveysongelmat ovat olleet pitkään jo tapetilla, ja alkoholin liikakäyttö aiheuttaa masennusta. Arkijärjellä voisi kuvitella että käytetyn viinan määrän lasku korreloisi myös masennussairauksien määrän laskun kanssa.
Mutta mitäs me yli 25- vuotiaat taideaineita opiskelevat miehet, jotka HS:n keskustelupalstan mukaan porsastelemme ja irstailemme. Myytti dokaavasta taideopiskelijasta on valitettavasti yhtä väljähtynyt kuin tunnin mukissaan seissyt keppana. Ihan varmasti akatemialaiset dokaavat, ja ihan varmasti osa juo liikaa, ja ihan varmasti monilla on suoranainen alkoholiriippuvuus. YTHS:n puolelta on kiinnitetty huomiota bilejuomiseen. SAY järjestää aikamoisen osan Akatemian bileistä. Niistä harvoista- mieleen tulevat nyt fuksiaiset, vuosijuhlat, ja rusettiluistelut. Näissä tapahtumissa myydään viinaa ja ollaan päissään, paitsi rusettiluisteluissa ei oikeastaan. Itse en ole myöskään huomannut mitään tyrkyttävää ilmapiiriä, mutta korjatkaa jos olen väärässä.
Lisäksi Akatemialla on SAY:n järkkäämänä lukuisa määrä pienempiä tapahtumia, jotka ovat täysin alkoholittomia. Tai saa kai niihin tulla oman pullon kanssa, jos haluaa. Ne jotka tulevat etsimään taideopiskelijoiden kosteita kaaosbileitä saattaisivat hieman hämmästyä lautapeli-iltaa tai leffailtaa. Ainejärjestöt järkkäävät harvakseltaan omia bileitä (pääasiassa orkesterikaronkkoja) joissa myydään viinaa ja myös sitä juodaan. Mutta nämäkin bileet loppuvat yleensä tuhkimotarinan lailla kello 12, kun vahtimestarin pitää lähteä kotiin. Yleensä ne bileet siirtyvät Urkkiin, Manalaan tai Kampin Teerenpeliin ja vesittyvät pikkuhiljaa samojen anekdoottien kertomiseksi ja baarissa istumiseksi. Oma lukunsa on tietysti sitten erilaiset koti- tai asuntolabileet. En kyllä sitä kiistä etteikö Akatemialaiset dokailisi. Se vaan ei tapahdu Akatemian piirissä.
Olen joskus silmät pyöreinä kuunnellut juttuja esimerkiksi lääkiksen speksistä, lääkärileikkibileistä tai erilaisista puolivirallisista pirtubileistä. Kauppilaslaiset järjestävät bileensä usein jossain kauheassa sedulassa, paitsi vuosijuhlansa messuhallissa, ja teekkareiden puolitoista kuukautta kestävästä vapusta tuskin tarvitsee muistuttaa- puhumattakaan muusta teekkaritoiminnasta johon usein todella tuntuu kuuluvan kermavaahto ja aivan tolkuton viinanjuonti. Mutta onhan näitä ennakkoluuloja. Jos saisi tuon YTHS:n tutkimuksen oikeasti jostain niin voisi vilkaista että mitä se on oikein syönyt.
Oma lukunsa on tietysti Y-liikkeessä tapahtunut ilmaisen viinan juonti. Sekin on vähän ylimainostettua, ainakin oman kokemukseni mukaan. Viimeisessä Y-tapahtumassa (Pj- Ps:ssä viime syksynä) SYL tarjosi yhden saunaoluen TAI -siiderin osallistujille. Jollakulla oli mukana jallupullo ja suurin osa porukasta meni nukkumaan puolen yön jälkeen. Tai ne harvat kerrat kun olen ollut HYY:n toimistolla. Täällä legendaaristen jatkojen mekassa olen ottanut pari lasia pahaa punaviiniä ja lähtenyt kaikkien muiden lailla kotiin, kun on aamulla taas töitä ja opiskelua. Mikään näistä esimerkeistä ei kerro etteikö Y-liikkeen piirissä juotaisi viinaa, tai etteikö opiskelijaelämä olisi kosteaa, mutta älköön kukaan luulko, että 1) opiskelijat noin yleisesti käyttäisivät alkoholia paljon tai että 2) opiskelu altistaisi alkoholin suurkulutukselle tai että 3) opiskeluaikana ei olisi mahdollista kehittää alkoholiongelmaa. Mutta jos minun arkikokemukseni on, että ainakaan helpolla ja vahingossa mikään näistä ei tapahdu.
Enkä suosittele tolkutonta viinan juontia kenellekään.
perjantai 29. tammikuuta 2010
J'accuse eli niin hieno maa että pummitkin puhuu Ranskaa
(Tämä teksti on alunperin julkaistu Saymaa- lehdessä 4/2009)
Istuttiin ruokalassa syömässä mautonta lounasta (ei se ruoka täällä aina niin hyvää ole kuin luulisi) ja kun minäkin nyt saan jo suusta ulos ihan kokonaisia lauseita, alkoi yksi luokkakaveri (Loïc)kyselemään opiskelusta Suomessa, kun saattaisi olla kiinnostunut lähtemään vaihtoon. Siinä sitten Loïc kyseli suomalaisesta korkeakoulutusjärjestelmästä. Onko hyvä opettaja? On ihan perkeleen hyvä. Onko luokkatunteja? Ei ole. Onko iso tuubaluokka? Ei ole tuubaluokkaa. Onko paljon soittotunteja? 90 minuuttia viikossa. Onko kamarimusiikkia? Jos joku viitsii järjestää. Onko yhteissoittoa? Ei ole edes tuubaluokkaa. Onko yhteissessioita pasunistien kanssa? Ei varmasti ole. Baritonistien kanssa? Ei ole. Onko orkesterikirjallisuutta? Ei ole. Onko sektiosoittoa? Ei ole. Onko mestarikursseja? Ei todellakaan tuubisteille.
Tämän keskustelun jälkeen jäin itsekin miettimään että miksi ihmiset ylipäätään hakeutuvat Akatemiaan. Akatemian vaskiopetus on käyrätorvia lukuunottamatta lapsipuolen asemassa. Ja tuon keskustelun jälkeen en ole ihan varma suosittelisinko Akatemiaa ihmisille, jos vaihtoehtoja on. Akatemialla on käynyt tuuri opettajien kanssa. Vaskipuolella (mistä minä parhaiten tiedän) joka ainoa opettaja on asialleen omistautunut ja huipputasoa. Mutta kukaan ei hoida eikä koordinoi vaskien opetusta millään tavalla- kukaan ei tappele lisää rahaa luokkatuntien pitämiseen, ei mestarikurssien järjestämiseen. Ei sitä rahaa kyllä annetakaan näille vähän hassuille humppatorville. Lähes kaikki opettajat ovat sivutoimisia, jolloin he saavat palkkansa siitä 90 minuutista opetusta jonka pitävät viikossa. Eikä kenenkään voida edes olettaa harrastavan Akatemian vaskimusiikin opetusta.
No mutta otetaan takapakkia. Mitä oikein on tapahtunut? Miten minä jouduin selittämään suomalaista korkeakoulujärjestelmää huonolla ranskalla Loïcille? Tarina alkaa kaukaa, mustasta tammikuusta 2009 Helsingissä, kun kirjoitin epätoivoisesti vaihtopapereita ja mietin minne hakisin. Viikkoa ennen takarajaa sain kuulla kaupungista nimeltä Lyon, jossa opettaa mies nimeltä Melvin Culbertson. Kaverin maine on rautainen, ja minä sitten vaihdoin viimeisen vaihtoehtoni (joka oli muistaakeni Düsseldorf) tähän Lyoniin. Ja erinäisten vaihdeiden jälkeen olen sitten täällä.
Kun tulin ensimmäisenä päivänä koululle, tapasin (paitsi tuubaluokan) niin myös vaihtokoordinaattorin. Kyselin häneltä käytännön järjestelyistä ja siitä, paljonko opetusta saa. Rouva katsoi minua vähän hämmästyneena ja sanoi että niin paljon kuin tarvitsee, tottakai. Minä muistelin Akatemian tuntikattoa ja orson ilmoittamatta vähentyneitä tuntikiintiöitä, ja tunsin itseni onnekkaaksi. Ensimmäisenä viikkona mestari itse piti kolmen päivän session, mestarin assistentti päivän verran, säestystunteja sai kun kirjoitti nimen listaan haluamalleen ajalle ja meni paikalle. Säestäjä oli tietysti myös kaikissa yhteissessioissa mukana. opetusta oli noin 30 tuntia- Akatemian mittapuussa lukukauden soittotunnit. Viikossa. Eikä tahti siitä ole sanottavammin hiljentynyt.
Varsinaisia yksityistunteja on vähän- tuubaluokka soittaa melkein koko ajan yhdessä. Mestari-kisälli- perinne on kyllä voimissaan täälläkin, mutta luokkatunneissa on kyllä omat puolensa. Kaiken aikaa kuulee missä muut menee, voi oppia muiden virheistä. Ja yhdessä soitto on mukavaa ja kehittävää. Luokalle on syntynyt kiva perinne, jossa pidemmällä olevat soittajat ohjaavat ja vahtivat vähän nuorempia.
Tämä yhdessä soittamisen määrä oli aluksi murskaava yllätys tällaiselle koppihinkkarille kuin minä. Olin tottunut tekemään omia juttuja omaan tahtiin omassa rauhassa, ja yhtäkkiä pyydetäänkin mukaan lämmittelyrinkiin missä on 5 muuta tuubistia ja soitetaan minulle täysin tuntemattomia harjoituksia. Muutaman päivän paniikin ja punastelun jälkeen tästä tuli ihan luonteva osa minunkin aamurutiinejani. En kyllä olisi uskonut.
Mutta on joissain asioissa Akatemiakin näitä kermaperseitä edellä. Orkesteri- ja yhteissoittokulttuuri on Suomessa valovuosia täkäläistä edellä. Suomessa yhteissoitto tulee niin selkäytimestä kaikille ja on niin tuttua ettei sitä aina välillä edes huomaa- mutta siinä me kaikki ollaan tosi hyviä. Ihan oikeasti.
Täkäläisessä yhteissoittoproduktiossa vireessä on pahoja ongelmia, ja ennenkaikkea kuuntelu ja toisen soittoon reagoiminen ovat todella jähmeitä. Mozartin mitälie jousikvartettoa kuunnellessa kävi ilmi että siinä oli vain neljä yhtä aikaa soivaa ääntä (1 solisti ja 3 säestyssoitinta) eikä jousikvartettia. Sama homma kaupunginorkesterin kanssa: soundi on aivan taivaallinen, mutta orkesteri jumalattoman epätasaisen kuuloinen ja soittaa huonosti yhteen.
Solistikulttuuri on tässäkin varmasti yhtenä syynä- paitsi rutiinin puute, myös ohjelmiston ja opetuksen fokusointi pelkästään solistimateriaaliin saa hyvänkin soittajan sitten... no... fokusoitumaan pelkäksi solistiksi. Ja orkesteri jossa on 80 solistia, ei ole kovin hyvä orkesteri.
Mutta suosittelen vaihtovuotta kaikille. Kokemus on todella mieletön ja avartava monessa mielessä; hyvässä ja pahassa. Vaihdossa oppii paljon kulttuurista ja muista, mutta ennen kaikkea itsestään.
Istuttiin ruokalassa syömässä mautonta lounasta (ei se ruoka täällä aina niin hyvää ole kuin luulisi) ja kun minäkin nyt saan jo suusta ulos ihan kokonaisia lauseita, alkoi yksi luokkakaveri (Loïc)kyselemään opiskelusta Suomessa, kun saattaisi olla kiinnostunut lähtemään vaihtoon. Siinä sitten Loïc kyseli suomalaisesta korkeakoulutusjärjestelmästä. Onko hyvä opettaja? On ihan perkeleen hyvä. Onko luokkatunteja? Ei ole. Onko iso tuubaluokka? Ei ole tuubaluokkaa. Onko paljon soittotunteja? 90 minuuttia viikossa. Onko kamarimusiikkia? Jos joku viitsii järjestää. Onko yhteissoittoa? Ei ole edes tuubaluokkaa. Onko yhteissessioita pasunistien kanssa? Ei varmasti ole. Baritonistien kanssa? Ei ole. Onko orkesterikirjallisuutta? Ei ole. Onko sektiosoittoa? Ei ole. Onko mestarikursseja? Ei todellakaan tuubisteille.
Tämän keskustelun jälkeen jäin itsekin miettimään että miksi ihmiset ylipäätään hakeutuvat Akatemiaan. Akatemian vaskiopetus on käyrätorvia lukuunottamatta lapsipuolen asemassa. Ja tuon keskustelun jälkeen en ole ihan varma suosittelisinko Akatemiaa ihmisille, jos vaihtoehtoja on. Akatemialla on käynyt tuuri opettajien kanssa. Vaskipuolella (mistä minä parhaiten tiedän) joka ainoa opettaja on asialleen omistautunut ja huipputasoa. Mutta kukaan ei hoida eikä koordinoi vaskien opetusta millään tavalla- kukaan ei tappele lisää rahaa luokkatuntien pitämiseen, ei mestarikurssien järjestämiseen. Ei sitä rahaa kyllä annetakaan näille vähän hassuille humppatorville. Lähes kaikki opettajat ovat sivutoimisia, jolloin he saavat palkkansa siitä 90 minuutista opetusta jonka pitävät viikossa. Eikä kenenkään voida edes olettaa harrastavan Akatemian vaskimusiikin opetusta.
No mutta otetaan takapakkia. Mitä oikein on tapahtunut? Miten minä jouduin selittämään suomalaista korkeakoulujärjestelmää huonolla ranskalla Loïcille? Tarina alkaa kaukaa, mustasta tammikuusta 2009 Helsingissä, kun kirjoitin epätoivoisesti vaihtopapereita ja mietin minne hakisin. Viikkoa ennen takarajaa sain kuulla kaupungista nimeltä Lyon, jossa opettaa mies nimeltä Melvin Culbertson. Kaverin maine on rautainen, ja minä sitten vaihdoin viimeisen vaihtoehtoni (joka oli muistaakeni Düsseldorf) tähän Lyoniin. Ja erinäisten vaihdeiden jälkeen olen sitten täällä.
Kun tulin ensimmäisenä päivänä koululle, tapasin (paitsi tuubaluokan) niin myös vaihtokoordinaattorin. Kyselin häneltä käytännön järjestelyistä ja siitä, paljonko opetusta saa. Rouva katsoi minua vähän hämmästyneena ja sanoi että niin paljon kuin tarvitsee, tottakai. Minä muistelin Akatemian tuntikattoa ja orson ilmoittamatta vähentyneitä tuntikiintiöitä, ja tunsin itseni onnekkaaksi. Ensimmäisenä viikkona mestari itse piti kolmen päivän session, mestarin assistentti päivän verran, säestystunteja sai kun kirjoitti nimen listaan haluamalleen ajalle ja meni paikalle. Säestäjä oli tietysti myös kaikissa yhteissessioissa mukana. opetusta oli noin 30 tuntia- Akatemian mittapuussa lukukauden soittotunnit. Viikossa. Eikä tahti siitä ole sanottavammin hiljentynyt.
Varsinaisia yksityistunteja on vähän- tuubaluokka soittaa melkein koko ajan yhdessä. Mestari-kisälli- perinne on kyllä voimissaan täälläkin, mutta luokkatunneissa on kyllä omat puolensa. Kaiken aikaa kuulee missä muut menee, voi oppia muiden virheistä. Ja yhdessä soitto on mukavaa ja kehittävää. Luokalle on syntynyt kiva perinne, jossa pidemmällä olevat soittajat ohjaavat ja vahtivat vähän nuorempia.
Tämä yhdessä soittamisen määrä oli aluksi murskaava yllätys tällaiselle koppihinkkarille kuin minä. Olin tottunut tekemään omia juttuja omaan tahtiin omassa rauhassa, ja yhtäkkiä pyydetäänkin mukaan lämmittelyrinkiin missä on 5 muuta tuubistia ja soitetaan minulle täysin tuntemattomia harjoituksia. Muutaman päivän paniikin ja punastelun jälkeen tästä tuli ihan luonteva osa minunkin aamurutiinejani. En kyllä olisi uskonut.
Mutta on joissain asioissa Akatemiakin näitä kermaperseitä edellä. Orkesteri- ja yhteissoittokulttuuri on Suomessa valovuosia täkäläistä edellä. Suomessa yhteissoitto tulee niin selkäytimestä kaikille ja on niin tuttua ettei sitä aina välillä edes huomaa- mutta siinä me kaikki ollaan tosi hyviä. Ihan oikeasti.
Täkäläisessä yhteissoittoproduktiossa vireessä on pahoja ongelmia, ja ennenkaikkea kuuntelu ja toisen soittoon reagoiminen ovat todella jähmeitä. Mozartin mitälie jousikvartettoa kuunnellessa kävi ilmi että siinä oli vain neljä yhtä aikaa soivaa ääntä (1 solisti ja 3 säestyssoitinta) eikä jousikvartettia. Sama homma kaupunginorkesterin kanssa: soundi on aivan taivaallinen, mutta orkesteri jumalattoman epätasaisen kuuloinen ja soittaa huonosti yhteen.
Solistikulttuuri on tässäkin varmasti yhtenä syynä- paitsi rutiinin puute, myös ohjelmiston ja opetuksen fokusointi pelkästään solistimateriaaliin saa hyvänkin soittajan sitten... no... fokusoitumaan pelkäksi solistiksi. Ja orkesteri jossa on 80 solistia, ei ole kovin hyvä orkesteri.
Mutta suosittelen vaihtovuotta kaikille. Kokemus on todella mieletön ja avartava monessa mielessä; hyvässä ja pahassa. Vaihdossa oppii paljon kulttuurista ja muista, mutta ennen kaikkea itsestään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
