Lyonin vaihto on päättynyt, mutta blogi jatkuu aina vaan.

tiistai 27. lokakuuta 2009

Kaupunkikuvasta ja liikenteestä

Lyonin tärkeimmät metrolinjat ovat itä-länsi- suunnassa kulkeva D ja (suunnilleen) pohjois-etelä- suunnassa kulkeva A. Metroverkkoon kuuluu myös B, joka kulkee suurinpiirtein lounaasta koilliseen, sekä C joka on oikeastaan muutaman pysäkin funikuularilinja, joka on muutettu metroksi. C on maailman ainoa metro jossa on hammastankovälitys ja 17 prosentin nousu, eli se menee aikamoisessa kenossa. Lyonin liikennelaitokseen kuuluu lisäksi normit bussilinjat sekä rollikoita. Miksei niitäkin voisi hankkia Helsinkiin. Tämän lisäksi on neljä ratikkalinjaa, jotka muistuttavat ehkä enemmän pikaraitioteitä kuin Stadin ratikoita.

Minua lähin metropysäkki on D- linjan Garibaldi, josta on 3 pysäkinväliä keskustaan (Bellecour, jossa voi vaihtaa A- linjaan) ja 6 pysäkinväliä koululle. D- linja on muuten automaattimetro, joka ei ole täällä ollssani vielä kertaakaan esimerkiksi kolaroinut, mikä on kauhean mukavaa. Oikeastaan en juuri muita linjoja käytä, kun tuolla D:llä pääsee mukavasti kodista kouluun.

Ja nyt päästään itseasiassa siihen varsinaiseen aiheeseen. Kävin tänään kavereiden kanssa keilaamassa. Kun kuulin keilahallin olevan lähellä Sans Soucin metroasemaa ajattelin sen olevan jossain aivan lähiössä- Sans Souci on nimittäin vielä kaksi pysäkinväliä Caribaldista itään- jos lasketaan pysäkinväleissä niin se on Bellecourin keskusasemalta viiden pysäkin päässä. Viisi pysäkinväliä olisi Helsingissä Kulosaaressa kuumudessa, tai tulevaisuudessa länsimetron suuntaan elämää sykkivässä Keilaniemessä. Wikipediaa katsellessa käykin ilmi, että Lyonin asukastiheys on 10 000 jäppistä neliökilometrilla, Helsingin vastaava 2700. Kaupungit ovat suunnilleen samankokoisia (Helsinki hiukan isompi) ja molemmilla on isot lähiöalueet ympärillään.

No- Sans Souci tuntui, haisi ja näytti vielä aivan keskustalta. Ihmisiä oli kaduilla, pikkukaupat auki, hälinää ja vilskettä. Ja viiden metropysäkin päässä. Saman homman huomaan metrolinjaa toiseen päähän mentäessä- Walmy (jossa koulu on) ei ole mikään nukkumalähiö jossa viiden jälkeen on auki vain S-market ja kaljakuppila, vaan ihan sellainen elämäväinen keskikaupungin osa.

En ota siihen kantaa onko näin parempi vai huonompi (ei varmasti tarvitse mielikuvitusta miettiä kumpi) mutta on mielenkiintoista miettiä miksi näin kävi. Miksi suomalainen (helsinkiläinen?) kaavoitus on pitkään sallinut tällaisen tilan leväperäisen käytön? Olen Soininvaaran blogista ymmärtänyt että Kallion asukastiheys on paljon keskiarvoa korkeampi ja että suunnitteilla olevasta Jätkänsaaresta on suunnitteilla ihan oikea kaupunginosa eikä nukkumalähiö. Nyt sitä hintaa sitten maksetaan- on jotenkin paradoksaalista että Helsingin asukastiheys on metropoleista ehdottomasti pienin ja silti tila on kertakaikkiaan loppu- Malmin lentokenttää kaavoitetaan asumiskäyttöön ja Sipoo pistetään pikkuhiljaa lihoiksi.

Helsingin osalta täytyy muistaa että kyseessä ei liene mikään sattuma vaan ihan tietoinen poliittinen tahto. Ilmesesti vasta jätkänsaarta kaavoitettaessa vaatimus idiottimaisesta keskipinta-alasta unohdettiin ja sinne kaavoitetttiin paljon pieniä asuntoja. Myös vaatimus parkkipaikoista on ajanut Helsingin pikkuhiljaa aivan kestämättömään tilanteeseen. Kalliossa kaupunkimaiseen asumiseen ja korkeaan asukastiheyteen on päästy sillä että alueella on paljon yksiöitä ja kaksioita. Kalliossa vielä kivijalkakaupatkin menestyvät (pornobaari- ja seksikauppakonsepti valtaa tietysti alaa vauhdilla) vaikka alueella asuu paljon opiskelijoita ja seudulla on vähän nuhruinen maine.

Suomalainen kaupunkikuva on muutenkin jännän eriytynyt. Tietyillä toiminnoilla on selkeästi oma tilansa- on ihan selvää että lähiössä asutaan, keskustassa käydään töissä/koulussa, autot huolletaan jossain teollisuusalueella- näin vain kertakaikkiaan on. Korttelin säteellä mun kämpästä on autokorjaamo, matkatoimisto, kolme ravintolaa, 2 kebabbeeriaa, 2 alimentaria ja yksi ruokakauppa, uimahalli ja kirjasto (ilmeiesti myös päiväkoti ja koulu). Täällä tuntuu jotenkin oudolta että ikkunan alla rasvanahka räplää rellun kaasuttimia päivät pitkät. Jotenkin se tuntuu siltä että se pitäis tehdä jossain Hertsikassa tai Lakalaivassa.

Ja vielä noista pinta-aloista. Lyonin pinta-ala on siis noin 50 neliökilometriä, Helsingin 210. Asukkaita saman verran. Asukastiheyden mediaania en tiedä mutta keskiarvot tuli jo mainittua. Jotenkin minun on vaikea ymmärtää miten niin Helsingistä on tila loppumassa? Lyonia ei ole rakennettu mitenkään erityisen korkeaksi, mutta tiiviiksi. Jos siihen tähdättäisin?

EDIT: Kaupungissa on 2 juna-asemaa pitkän matkan liikenteelle, Part-Dieu ja Perrache. Lähiliikenne on ripoteltu St. Paulin, Brotteauxin, Gorge de Loupin, Jean Macén ja Gare de Vaisen välillä. Täällä kaikkea junaliikennettä ei ole yritetty tukkia yhdelle asemalle. Helsingin asemahan on onnettomassa paikassa pussin perällä. Jokainen juna varaa tavallaan kaksinkertaisen määrän kapasiteettia ja jokainen Transport Tycoonia tietää mikä itku ja murhe nuo yksisyöttöiset asemat ovat. Mutta silti. Entäpä jos meilläkin olisi Töölön asema, Sörnäisten asema, Pasilan asema ja Helsingin rautatieasema erikseen? Tänäänkin ikävät lehdet yllättävästi hidastivat rantaradan toimintaa, joka heijastui tämän yhden ainoan asema-alueen kautta koko pääradalle.

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Takapajula

Minä luulin että minulla oli shekkivihko ja aloin kirjoittaa koulun ruokalassa shekkiä. Tässä vaiheessa kävi ilmi, että pankki ei suinkaan ollut lähettänyt minulle shekkivihkoa, vaan shekkien lunastamiseen tarvittavien vastashekkien vihkosen. Että näin.

Täällä siis yleisesti käytetään shekkejä maksuvälineenä. Suurin osa kaupoista pitää aika kovaa rajaa mistä summasta lähtien ne hyväksyvät pankkikortteja (yleensä alkaen noin 15-20€) mutta shekkien suhten ei ole rajoituksia. Niinpä näin eilen, kun lähiählyssä joku täti kirjoitti shekin kolmelle eurolle.

Pankkitoiminta on muutenkin vähän toisenlaista täällä. Pitää olla tarkkana että käyttää oman firman automaattia, muuten käteisen nostaminen saattaa yhtäkkiä olla rikollisen kallista. Siinä mielessä Suomessa on kyllä asiat paremmin- ei tarvitse miettiä onkohan se Ylä-Pyhtään kirkonkylän automaatti minkä pankin ja mistähän löytyisi lähin Société. Eri pankkeja on toistakymmentä ja jokaisella omat muutamat automaattinsa.

Toinen asia on tuo tunnuslukulistan puute. Täällä verkkopankkiin ei ole avainlukulistaa tai muuta posessioon perustuvaa identifikaatiota, vaan tunnusluku ja salasana. That's it. Tämän lisäksi salasana pitää antaa flash-appletin läpi, mikä vähän hirvittää.

Suomalaisen kliinisen tehokkkuuden kääntöpuolena on tietysti sitten se, että pankissa ei tule käytyä. Ranskalaiset ilmeisesti nauttivat interaktiosta ja ihmiskontaktista- muuta syytä lukuisille erikoiskaupoille (patongit ostetaan patonkikaupasta, ruoka ruokakaupasta, veitset veitsikaupasta, viinit viinikaupasta...) ja tälle jonottamiselle perustuvaan elämäntapaan en keksi.
Ranskalaisille ei ilmeisesti ole mikään ongelma käydä pankissa useampana kertana viikossa. Edelläoleva on tietysti rankkaa kärjistystä ja yleistystä, mutta uskon että siinä on totuuden siemekin.

Mikäs siinä, kyllä tuosta slow life- mentaliteetista tavallaan osaa nauttiakin. Suomessa lienen viimeksi käynyt pankissa ennen lähtöä hakemassa visa-kortin, mutta siitä aikaisempaa kertaa en edes muista. Toisaalta miksi käydä, kun laskun maksu tiskillä maksaa 4-5 euroa. Sitä sitten käyttää mieluummin verkkopankkia.

Tähän mennessä (su aamupäivään) pyykit ovat olleet kuivumassa nyt perjantaista lähtien, ja ovat vieläkin hieman kosteita. Tämän lisäksi kämpässä on mielyttävä sademetsän tunnelma. Ei taida ilmanvaihto toimia ihan niinkuin pitäisi.

perjantai 23. lokakuuta 2009

Kolmanneskvartaalin tarkastelua

Olen ollut Lyonissa nyt noin reilun kuukauden- saavuin 14. syyskuuta. Aika on mennyt tähän asti kuin siivillä. Lienee vähättelyä sanoa että viihdyn täällä. Varmasti suurin syy tähän on äkkiseltään ja yllättäen alkanut arki. Kirjoitin jo joskus aikaisemmin, etten ole pahemmin ehtinyt turisteilemaan tai joutunut sellaiseen kuplaan tai välitilaan josta olisi hankala siirtyä suuntaan tai toiseen. Tavallaan tämä on sääli, mutta uskon että aikaa vain olla ja katsella ympärilleen vielä löytyy. Ensi viikollakin on syysloma.

Arki on tullut vastaan myös niillä osa-alueilla jotka eivät ole kivoja tai mukavia. Aina välillä rahat ei riitä, aina välillä vituttaa muuten vaan. Kulttuurisessa sopeutumisessa ja kielessä riittää tekemistä vielä pitkään. Kämpässä on kylmä ja Suomeen on ikävä. Mutta nämä ovat sellaisia asioita joiden kanssa myös Suomessa joutuu tavalla tai toisella tekemisiin, pelottavampaa olisi se jos kaiken aikaa tuntuisi siltä että on vuoden mittaisella matkalla. Nyt ei ole sellaista, minä asun täällä.

Sen sijaan sitä osaa nauttia huonolla ranskalla käydystä epämukavasta keskustelusta pikapesulassa, ruokalan kovaäänisestä sedästä joka sanoo mua viikingiksi ja piirsi opiskelijakorttiini hitler- viikset, tai kaupunkipyöristä, hampaattomasta lähikaupan myyjästä ja ennen kaikkea siitä että saa soittaa ja paljon, hyvällä opettajalla ja mukavien ihmisten kanssa.

Koulunkäynti on ollut paljon intensiivisempää kuin oletin. Olen tähän asti soittanut varmaan tunneissa mitattuna enemmän kuin viime vuonna yhteensä- osittain siitä syystä että täällä ei ole mitään sen ihmeempää tekemistä (omaa opetusta, järjestötoimintaa, hallintoa, lentokenttätyötä, ja sosiaalinen elämäkin on aika rajallista) ja osittain siitä että nyt tosta torven soitosta olen taas aika innostunut. Tuntuu siltä että se on paljon pakottomampaa nyt, joku hiertävä ja himmentävä elementti on poistunut.

En silti haluaisi täkäläistä systeemiä kuin osittain Suomeen. Kääntöpuolena tälle soiton runsaudelle ja luokan kovuudelle on ranskalainen persemäisyys kaikissa käytännön asioissa, sekä opettajien ehdoton auktoriteetti oppilaisiinsa. Mun kohdalla se toimii koska tulen mestarin kanssa hyvin toimeen, mutta en haluaisi kuvitella mitä tapahtuu jos en tulisi. Mutta mikään käytännön asia ei kyllä täällä toimi. Mestari ehdotta kuukausi sitten että luokka lähtisi mukaan Oviedòon missä mestari pitää mestarikurssin. No, tätä päivämäärää siirrettiin ja vehkattiin ja sitten lyötiin lukkoon, ja sovittiin. No minä tekemään tämän mukaan aikataulut, ja sitten taas eilen mestari ilmoitti että siirretään sittenkin kahdella viikolla taaksepäin päivämäärää. No voi satans, ei se nyt enää käy kun on Suomesta tulossa vieraita.

Tunnit ovat välillä myös aika kaaoksellisia. Ihmiset tulee ja menee ilman että minä huomaan oikein mitään logiikkaa. Lisäksi 16 hengen tuubaluokasta on säännöllisesti paikalla vain 5-6 ihmistä. Mikä on minun kannaltani tietysti hyvä. Tunnit saattaa kestää koko päivän kymmenestä yhdeksään tai voi olla että se kestää vain 4 tuntia, tai voi olla ettei sitä ole ollenkaan. Tämä on aika rasittavaa.

Sosiaalisen verkoston rakentaminen vie tietysti aikaa. Jonkin verran harmillista on se, että kaikki kaverit on konservatoriolta. Tämä nyt ei ole mitenkään yllättävää, mutta aina välillä sitä haluaisi irrottautua koulun maailmasta, kun se on muutenkin niin intensiivistä. Lisäksi ranskalaisiin tutustuminen ei ole ihan yksinkertaista. Ihmiset on hirvittävän ystävällisiä ja mukavia, mutta sellainen hyvää päivää kirvesvartta- tason ohi pääseminen vaatii aika paljon työtä. Tässä on tietysti kielimuurikin joka tulee vastaan. Ymmärrän että on jonkin verran rasittavaa keskustella huonoa ranskaa hitaasti puhuvan ulkomaalaisen kanssa, jolle pitää vielä toistaa joka toinen asia eri sanoilla ja puolet hitaammin kuin mulle. Mutta tämän seurauksena mulla on sellainen turkulainen olo, kun tajuan vitsit puolen minuutin viivellä ja muutenkin kommunikaatio on vähän hankalaa.

Mutta conclusivement, minä en kadu hetkekään että lähdin tänne. Fiilis on edelleen hyvä, soitto kulkee ja uudessa maailmassa on mielenkiintoista ja ihmeellistä olla. Suosittelen kaikille!

sunnuntai 18. lokakuuta 2009

Kaunotaiteista lorvimista

Vietin tänään ihan puhtaan turistipäivän ja aloitin lorvehtimisen käymällä kaunotaiteiden museossa eli Musée des beaux-arts:issa. Täällä oli opiskelijoille ilmainen sisäänpääsy, mistä pisteitä. Museon omat kokoelmat ovat tietysti hippasen massiiviset- niin massiiviset etten jaksanut käydä maalaustaiteen osastolla ollenkaan. Keskityin vain Picasso- näyttelyyn ja ns. romuosastoon eli Egypti- Kreikka- Rooma- etruski- ja islamilaisen taiteen esineosastoihin, joissa oli niilläkin jo kokoa.

Täälläkin siis on siis Picasso- näyttely, mutta jännästä näkökulmasta. Minun ranskantaitoni kohenee kaiken aikaa mutta on vieläkin aika rajoittunutta. Näyttelyn kaikki tekstit oli kirjoitettu hyvin huolitellulla ranskalla, c’est-à-dire minä en ymmärtänyt niistä paljoakaan. Koruinen kieli ja hankalat aikamuodot oudoista verbeistä tekevät ns. temput. Tämän lisäksi ranskalaisesta taidemuseosta oli turha odottaa minkäänlaista englannin sanaa yhtään mistään.

Tämä avasi tavallaan aikamoisen vapauden tulkita näyttelyä ihan sillä tavalla millä minä halusin ja mitä näin. Näyttelyn nimi oli aika arkisesti Picasso, Matisse, Dubuffet, Bacon... Les modernes s’exposent au musée des Beaux-Arts . Näkökulma kuitenkin keskittyi venäläiseen 1900- luvun alun avantgardeen, ja tarkasteli tätä muutaman mestarin (Malevits, Chagall) ja ennenkaikkea Ranskaan emigroituneiden venäläistaiteilijoiden kautta, joita oli paljon. Lisäksi tätä heijastettiin todella jännittävästi Picasson varhaiskauden tuotantoon.

Bolsevikkivallankumouksen alkuhetkinä kaikenlainen kokeellisuus (se kuuluisa avantgardismi) oli sallittua Venäjällä, ja vasta paljon myöhemmin sosialistinen realismi muuttui ainoaksi sallituksi taidesuunnaksi. Olot olivat tietysti melko kurjat, joten taiteilijoita pakeni sankoin joukoin keski-eurooppaan (Stravinski!). Taidemuseon näkökulma oli tietysti ällöttävän frankosentrinen, mutta myönnettäköön että täällä on vähän varaakin siihen. Museon omat kokoelmat emigranttitaiteilijoita (ja Picassoa!) olivat ekstensiiviset.

Oli hätkähdyttävää huomata kuinka paljon venäläisten avantgardistien työt ovat vaikuttaneet Picassoon- ennenkuin Picasso keksi kubismin. Viitteet ovat suorastaan ilmiselviä, kun niitä katsoo näin osoitettuina. Myös suomalaisten taiteilijoiden voisi olettaa ottaneen mallia näistä kavereista- Fury- nimisen kaverin naistutkielmat olivat kuin suoraan Tyko Sallisen… niitä… Hilma? Helmi?...mä oon niin huono tässä namedroppingissa. Mutta tiedätte mitä tarkoitan.

Eihän tämänkään pitäis yllättää, sillä varsinkin kuvataiteiden osalta suomalaiset ovat rampanneet Edelfeltistä lähtien opissa ja oppimassa Keski-Euroopassa ja Pariisissa. Yhteyksiä löytyy yllättävistä paikoista!

Ne egyptiläisten ja muiden romut oli tosiaan sitä tavallista kauraa mitä löytyy joka paikasta, mutta se islamilaisen taiteen osasto oli tosi päräyttävä. Se oli huomattavan pieni verrattuna ympäristöönsä, ainakin. Mutta sieltäpä löytyi kokonainen vitriini ihmisfiguureita. Meillehän aina opetetaan että rättipäät ovat niin hulluja etteivät salli rytmillistä musiikkia tai muita kuin geometrisiä kuvioita, mutta se on vain osa totuutta. Täältä löytyi kumpaakin. Siltä osin opastetekstit olisivat voineet olla edes jollain kielellä vähän informatiivisemmat, nyt niissä lähinnä kehuttiin jotain intendenttiä joka oli saanut vision tästä islamilaisesta osastosta.

Tämän lisäksi kävin Fourvièren basiliskossa. Katsoin että se aukeaa kello 14, ja aavistelin että siellä ovat jumalanpalvontamenot jo loppuneet. Ei ollut, sen sijaan siellä oli drive-in toimitus. Sunnuntaisin ohjelman mukaan 6 messua. Montakohan kanttoria niillä on siellä töissä? Paikassa hienointa oli itse paikka, Basilika on rakennettu vuoren rinteeseen niin, että sen näkee käytännössä mistä tahansa päin Lyonia- ja niin että sieltä näkee koko kaupungin. Itse mökki on aika mielenkiinnoton 1800-luvun puolenvälin mauttomuus. Vaikka kuori onkin rinteeseen päin, niin kirkon viereen on rakennettu näköalatasanne. Funikulaarilla sinnekin piti mennä. Paikka on varsinainen turistirysä, messun alkaessa turisteja hätisteltiin takariviin mutta edelleen videokamerat surisivat ja jenkkienglanti raikasi.

Tämän lisäksi löysin viimein torin. En tiedä kuinka pitkälle talveen se on auki, ja tullessani olivat jo sitä sulkemassakin, mutta nyt tiedän mistä etsiä. Tämän lisäksi torin vieressä oli kirjakirppis. En vieläkään tiedä mistä löytyisi oikea kirppis, mutta nyt tiedän minne kannattaa mennä etsimään ranskankielistä kirjallisuutta, Saônen rannalle.

torstai 15. lokakuuta 2009

Kylmä

Vaikka kaakkois-ranskassa ollaankin niin talvi tulee tännekin. Ja vaikka täkäläisten puheista aina välillä kuultaa epäusko siihen että Helsinskissä (niinkuin se täällä äännetään) ei kävele pingviinejä kadulla ja että lämpötila harvoin laskee alle kymmenen asteen, niin näille pitää vakuutella että -uskokaa tai älkää- minullekin tulee kylmällä kylmä, en varsinaisesti viihdy pakkasessa enkä ota painimatseja jääkarhujen kanssa pysyäkseni lämpöisenä. Itseasiassa en ole koskaan varsinaisesti viihtynyt Suomessa talvella, ainakaan etelässä. Pimeää, kylmää, niljaista, pimeää, loskaista ja pimeää vuodenaikaa varmasti harva kaipaa. Mutta luonto hoitaa täälläkin homman kotiin, talvella tulee kylmä.

Tätä kirjoittaessani kämpässä on noin 16 astetta lämmintä. Itse pärjään mukavasti villapaidan ja villasukkien kanssa- toistaiseksi. Keskuslämmitys on täällä tuntematon asia. Jokaisessa asunnossa on yksi tai useampi sähkökäyttöinen patteri. Ja sen käyttö muuten maksaa aivan sairaasti. Mikäli ymmärsin hinnastoa oikein, niin 600 watin vebaston pouhoottaminen maksaa noin 3,5€ tunnissa. Mikäs siinä jos kämppä pysyisi sillä lämpöisenä, mutta talossa on enemmän läpiä kuin… no niitä on paljon, ja sen lisäksi aikaisemmin kertomani kylmän ja lämpimän tilan ero alkaa nyt korostua. Lämpö ei pysy sisällä.

Tämä talo on jännästi rakennettu toisen talon kylkeen, niin että sisäänkäynti on toisesta talosta josta pitää kulkea tähän taloon. Talojen välissä on parvekkeen tyyppinen patio, joka on siis ulkotilaa. Tähän taloon johtavaa käytävän ovea pidetään auki. En ymmärrä miksi. Olen sitä käynyt laittamassa kiinni ja naapurin isoäiti käy sen aina vääntämässä auki. Mikäs siinä, kiva leikki sekin on. Käytävässä on siis noin -2 astetta lämmintä. Asuntojen ulko-ovet eivät ole sellaisia tavallisia ulko-ovia, vaan enemmänkin sisäovia joihin on laitettu lukko. Eli eivät pidä vetoa, lämmöstä puhumattakaan. Ikkuna on yksöisikkuna ja koko kämpän ilmanvaihto eli sitä pitää aika ajoin pitää auki. Aivan ensi töikseni yritin etsiä Carrefourista ikkunateippiä. Ei löytynyt. Sitä pitää jonkun tuoda suomesta, että saan edes jonkun tolkun tähän energiantuhlauksen riemuparaatiin.

BSTN- kurssi oli taas tällä viikolla. Tuhatkauno oli korvattu lihavalla sedällä joka puhui nopeasti mutta kovaa, ja käsitteli- joukko-oppia ja logiikkaa. Tämän päivän analyysityönä oli Xenakiksen Herma. Se on Xenakiksen tutkielma musiikillisten tapahtumien käytöstä tiettyinä funktioina säveltämisessä. Suoraan sanottuna se kuulostaa aivan paskalta, lähinnä siltä kuin äänet olisi arvottu täysin satunnaisesti. Minkäänlaista auraalisesti hahmotettavaa rytmistä rakennetta tai tonaalisia keskuksia- tai edes minkäänlaista hahmotettavaa järjestystä ei ole, mutta teoksen selitystekstissä on selvitetty yksityskohtaisesti tämä funktioteoria.

No- setä siis kävi läpi joukko-opin ranskaksi kaikkine operaattoreineen. Minulle tämä(kin) osa matematiikkaa on jo aikaisemmin jäänyt huomattavan epäselväksi, ja sitten kun setä puuskuttaa kaikki kymmenkunta operaattoria läpi ja piirtää totuusarvomatriisin näistä niin minä olin aivan kahveella. Joko ranskalaisten koulusivistys on luonontieteiden osalta huomattavasti suomalasita syvempää (minua ei lasketa, en ymmärrä kunnolla edes nelilaskinta) tai sitten kyseinen kurssi on todella diehard- propellihatuille tarkoitettu. Ymmärsin kyllä periaatteen miten Xenakis on näitä juttujaan miettiny. Kyseinen biisi on varmasti aivan helvetillisen vaikea harjoitella ja soittaa ja kuulostaa silti koskettimistolle pudonneelta kissalta- nykymusiikkia parhaimmillaan siis.

tiistai 13. lokakuuta 2009

Kirjastokokemus

Minä sain viimein vakuutusyhtiöltä laskun. Tämä mahdollisti sen, että hankin kirjastokortin. Yritin sitä jo eilen mutta luonnollisesti kirjasto on maanantaisin kiinni. Tietysti.

No, olin aamulla pääkijrastolla, joka on kätevästi ihan muutaman sadan metrin päässä. Ensimmäinen yllätys oli, että kirjastokortti maksaa. Ei paljoa, mutta kuitenkin. Maksuissa oli kolme porrastusta, eli perusmaksulla (12€) sai lainata kirjoja, korotetulla (20€) sai lainata kirjoja sekä CD:itä musiikkiosastolta ja vihko auki- hinnalla (30€) sai sitten mukaan myös DVD:t ja taidelainaamon, mikä ikinä se onkaan. Itselle riitti tuo perusmaksu, sillä koulun kirjaston cd-kokoelma on aika ekstensiivinen, ja voin kipaista kirjastoon läppärin kanssa ja heittää koneelle ne matskut mitä tarvitsen.

Kirjastosa oli myös aika tiukat rajat paljonko kamaa saa lainata. Kerralla maksimissaan 15 nidettä, joista 5 saa olla cd-levyjä tai äänikirjoja. Äänikirjoja saa ilmeisesti lainata tällä perustason kirjastokortillakin. Lienee ihan hyvä, koska olen patologisen huono muistamaan palauttamaan kirjaston lainoja, jolloin niitä ajelehtii jääkiekkokassillinen pitkin kämppää.

Kirjastossa yritin etsiä enganninkielistä kirjallistuutta. Menin tädin luokse ja kysyin englanninkielistä kirjallisuutta parillakin eri tavalla, ja yritin kommunikoida että haluan kirjallisuutta joka on kijroitettu englanniksi. Täti viittoi kokoajan hyllyä kohti, jossa luki Litterature d'Etas-Unis, siis yhdysvaltalainen käännöskirjallisuus. Ei tietenkään koko kirjastosta löytynyt englanninkielistä kirjaa. Mitähän minä oikein ajattelin, kun etsin ranskalaisesta kirjastosta englanninkielistä kirjaa? Ei tietenkään niitä ole. Mutta löytyi se suomenkieliestenkin kirjojen osasto.

Valikoimaa oli noin kahdenkymmenen niteen verran. Hotakaisen juoksuhaudantie oli tarjolla, samoin Sillanpäätä pari nidettä. Ruotsinkielistä kirjallisuutta oli paljon- kaikki Westöt, Les femmes formidables dans l'eau (tjsp) eli Ihanat naiset rannalla, Leena Landeria. Sitten tietysti pakolliset Arto Paasilinnat. Mutta päräyttävin kaikista oli varmasti Un Jour en Ostrobotnie, joka oli -tadaa- Antti Tuurin Pohjanmaa käännettynä ranskaksi. Sen nyt lainasin ja katsotaan, miten Hakalan veljeksien kohellus kääntyy ranskaksi. Kun katsoin noita ruotsinkielisiä niteitä niin ne oli kaikki käännetty (luonnollisesti) ruotista, ja epäilen että niiden lukumäärän yliedustus johtuu siitä raa'asta tosiseikasta että ruotsista ranskaan kääntäviä ihmisiä on enemmän kuin suomesta ranskaan. Mutta nyt siirryn selvittämään, miten Veikko Hakalan ja Toholampisen konstaapeli Materon närävälit käyvät gallien kielellä.

lauantai 10. lokakuuta 2009

Opetuksen laatu ja määrä, henkilökohtaiset tuntikatot.

Taas on yksi viikko takana, ja halusin vähän avautua näistä opetusmääristä täällä ja Suomessa. Lähtökohdat on tietysti hyvin erilaiset. Mutta kylmiä lukuja:

Tällä viikolla on ollut mestarin opetusta 3*7 tuntia. Siitä suurin osa ryhmäopetusta, osa yksityistunteja. Mestarin assistentti antaa lisäksi viikossa yleensä yhden tunnin yksityisopetusta ja 3-4 ryhmässä, tämän lisäksi luokkatunneilla on melkein koko ajan pianisti paikalla. Viikossa tulee soitettua ohjatusti siis melkein 30 tuntia! Siis viikossa! Tämän lisäksi tietysti oma harjoittelu ja lämmittelyt luokkakavereiden kanssa. Akatemiassa 30 tuntia ohjattua soittoa tarkoittaisi siis soittotunteja syksystä maaliskuun puoleenväliin. Täällä vastaava potti tulee viikossa, ja voin kertoa että jälki on kyllä sen mukaista. Kyllä muuten oppii.

Totta kai tilastointia hankaloittaa se, että mestari ei ole joka viikko paikalla. Mutta silti. Orkesterisoitinten osastolla vähennettiin juuri tuntimääriä niiltä paskiaisilta jotka eivät ole valmistuneet bolognese- prosessin mukaisessa määräajassa. Täällä ilmeisesti sellaista asiaa kuin henkilökohtainen tuntikiintiö ei ole olemassa, vaan täällä halutaan varmistaa että ihmisistä tulee huippumuusikkoja. Välillä en uskokaan kuinka onnekas olen kun pääsin tänne.

Ilmeisesti vielä on uutuuden viehätystä ja hybristä on ilmassa, kuukauden täällä olon jälkeen. Nyt jo itseasiassa harmittaa että joutuu 8 kuukauden päästä lähtemään. Koulu on ollut paljon intensiivisempää kuin olisin luullut. Turistina en ole juuri ensimmäisten parin viikon jälkeen joutanut olemaan. Koulunkäynti on aika toisenlaista täällä. En tiedä mitä se on tutkinto-opiskelijoille, mutta itse olen yrittänyt tehdä "hopsistani" aika samannäköisen kuin täkäläisillä.

Täällä on muuten kuorolaulu pakollisena aineena. Niinpä minäkin olen nyt mieskuorossa. En ole ikuna kuorossa laulanut (paitsi muutamassa satunnaisessa progiksessa) mutta kivaa on.

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Pankkitili, vakuutus ja viikonpäivien opettelu

Pitää varmaan opetella nuo viikonpäivät ranskaksi. Kävi nimittäin ilmi että se teoriakurssi onkin huomenaamulla. Siis Mercredi on keskiviikko, Jeudi on torstai. Eihän siellä aamulla sitten mitään teoriatuntia ollut, mutta olinpahan koululla klo 8.

Tänään sain myös pankkitilin avattua Société Généraleen. Koko prosessi oli aika riemukas. Vaihtokoordinattori nimenomaisesti suositteli tuota pankkia ja jotenkin ymmärsin että sieltä saisi enganninkielistä palvelua. No kilin villat saanut. Pankkitoimihenkiklö (joka oli oikein reipas nuorimies) haki tilanteen huomattuaan prosessiin kaverinsa. Kaveri ei myöskään puhunut ollenkaan englantia ja minulle jäi hieman epäselväksi hänen roolinsa, mutta hommat saatiin hoidettua. Välillä kavereiden touhu muistutti pahasti Kummeleiden Härkönen & Wileniusta; kun tietokone ei heti toiminut pankkitoimihenkilö töni monitoria ja kutsui tietokonettaa putainiksi. Ei ehkä ihan suomessa vastaavaa osuuspankin jakkupukuvirkailijalta tulisi. Otin kotivakuutuksen pankin yhteyteen, joka on hippasen kallis eli 15€ kuussa, mutta minkäs sille voi. Korttipalvelupaketti pakollisella korttivakuutuksella (sisältää myös laukun hukkaamisesta aiheutuvat kulut, kuten lukkojen vaihdon?) ja visakortilla maksaa 5€ kuussa. Taas uusi visa. Siis oli hyvää ja ystävällistä palvelua, ja ranskankielen taitoni kasvoi taas. Torvien vakuutus pitää varmaan hoitaa Lloydsin kautta, Sosietee ei niitä vakuuttanut.

Tänään oli kuitenkin sitten ihan luento-opetustakin. Kurssin nimi oli BSTN, eli Bas Scientifique des Techniques Nouvelles, tai jotain sinne päin. Olin siis kirjoittanut siihen leikkihopsiini music technology. Lähinnä tällä hain studiotyöskentelyä ja sen sellaista nappien vääntelyä, ja tämä oli opintoasiainpäällikön moielestä sitten sitä. No, mitä sitten tuli? Kurssi on todellakin uusien sävellystekniikoiden tieteellisperäistä pohdintaa. Lähinnä kai vastaa jotain uuden musan analyysikurssia. Kurssia pitää sellainen professori Tuhatkaunon oloinen setä. Tänään käytiin läpi kultaisen leikkauksen suhdetta fibonaccin sarjaan sekä näiden suhdetta Pythagoraaseen ja viritysjärjestelmiin, sekä analysoitiin Xenakiksen ja Bartokin teoksia. Kurssi on aivan järjettömän, ihmeellisen hyvä. Tämän lisäksi setä puhuu hitaasti ja selkeästi joten minäkin pysyn suurelta osin mukana. Toivotaan että homma ei lähde ns. lapasesta joulua kohti, että kurssin saisi läpikin.

Illalla oli vielä säestysharjoitus japanialaisen tädin kanssa, joka soittaa huomisella mestarin sessiolla pianoa. Mestari siis tulee huomenna, ja tädin kanssa tänään treenattiin Hindemithin sonaattia. Täti myös kertoi viimein miten se ensimmäisen osan mahdoton kohta saadaan menemään- pitää ajatella isona tirolina- ja se saatiin meneen ihan kohdilleen! Muutenki se on melko mahoton täti soittaan pianoa.

maanantai 5. lokakuuta 2009

Sekalaisia asioita

Koko ranska menee sunnuntaina klo 12:45 kiinni ja ilmeisesti mamman luokse syömään. Yhtään mikään ei ole auki. Tämän opin kun aoin jatkaa lampun metsästystä ja nukuin perse homeessa kymmeneen asti. No nyt on sitten lamppu, ja onpa vielä yölamppu ja pyykinkuivausteline ja Henning Mankellia ranskaksi. Taas meni niin paljon rahaa että vähän hirvittää, mutta eipä noita oikein voinut jättää ostamatta. No ruotsalaiset dekkarit ranskaksi tietysti olisi voinut, mutta tää kieli pitää nyt oppia.

Aloitin ranskalaiseen kirjallisuuteen tutustumisen Emilie Zola teoksesta L'argent. Tämä oli tietysti hieman väärä pää aloittaa, ensimmäisen luvun sain ährättyä loppuun tajuamatta siitä paljoakaan. Huono nuoriso lorvii ja voi kaikin tavoin pahoin absinttipäissään Pariisissa- toisaalta ilmeisesti kaikki ranskalainen 1800- luvun kirjallisuus käsittelee tavalla tai toisella tätä tematiikkaa. Että pelkästään tämän tajuaminen ei välttämättä vielä olisi paljoa avannut. Mutta nyt siis ruotsalaisia dekkareita.

Lampun löytäminen oli tuskaa. En ole vieläkään löytänyt täältä mitään kierratyskeskusta tai vastaavaa, enkä edes yhtään lamppukauppaa. C'est-à-dire kun Carrefour ei myy jotain, minä olen pulassa. Löysin lampun viimein, mutta kyllä Ikean lamppuosastoa tuli ikävä. Lamput oli nimittäin paitsi susirumia, myös sikakalliita. Otin lopulta halvimman, 45 euroa maksaneen jalkalampun ja 15 euroa maksaneen yölampun. Valoa kansalle. Mattoja en vielä löytänyt. Tai löysin, lähtien 90 euroa. Antaa olla. Tämän lisäksi yritin etsiä iPodiin rannelenkkiä tai sellaista juttua, tiiättekste, millä sen saa niiq käteen kiinni. Kun näissä ultrakireissä juoksuhousuissa ei oo taskuja. Semmonenkin löyty, vaatimattomaan neljän kympin hintaan. Jäi kauppaan.

Kielen oppimista helpottaa kummasti kun löysin podcastina päivitettävät Radio Francen selkokieliset radiouutiset. Eli Journal facil. Ei ne paljoa helpommat ole, mutta tavallisesta konekiväärinopeudesta on pudotettu neljännes pois ja sanastoa vähän karsittu. Kuuntelin perään myös Ylen uutiset, ja se ero tahdissa oli hengästyttävä. Kun olin kuunnellut retardo-uutiset ranskaksi, niin niiden jälkeen vaikutti ylen uutistenlukija valium-huuruissa torkkuvalta isoäidiltä.

Tällä viikolla koulun pitäisi alkaa noin niinkuin yleistenkin aineiden kanssa. Kiinnostuksella odotan täkäläistä analyysikurssia, varsinkin kun se pidetään keskiviikkoisin klo 8-9:30. Kenellekköhän akatemialla tulisi aloittaa yhtään mikään kurssi kahdeksalta aamulla? Siellä ei varmaan oo edes vahtimestaria vielä silloin.

Mestarin pitäisi tulla tänäkin loppuviikkona pitämään sesisoita. Katsotaan hukkuuko se tällä kertaa.

lauantai 3. lokakuuta 2009

Suomalaisen vastaisku

Eilisen "tunnin" jälkeen tänäänkin oli "tunti". Koululla oli lämmittelysessio kymmeneltä. Tänäänkin lämmitelyt oli aika kovaa toimintaa. Onneksi ne tehtiin ryhmässä, jolloin pienet puutteet omassa osaamisessa eivät näkyneet. Esimerkiksi huulitrillit ovat jääneet oudosti pienelle huomiolle. Olen aina ajatellut että mulla on torvessa venttiilit näitä trillejä varten. Ainakaan huulitrillit f'-g' on sellainen, mitä en nyt ainakaan lämmittelyksi ajatellut. tai 120-tempossa oktaavikuudestoistaosat f-f'. Mutta Mel nämä verryttelyt johtaa, enkä minä ainakaan vastaan sano.

Ranskikset on kaikki aivan älyttömän teknisiä soittajia. Olen täällä korvat punaisena kuunellut kun jokainen harjoittelee Strukovin konserttoa, Pendereckin Capricciota, Stevensin Journeytä (no okei, mä soitan sen kyllä vielä diplomissa) tai jotain muuta järjetöntä tilubiisiä. Tai soittaa asteikkoja sellaisilla tavoilla ettei uskoisi. Ylipäätään olen täällä kuullut sellaisia asioita tehtävän tuuballa joita en luullut ihan oikeasti mahdolliseksi.

No mutta sitten, sitten. Melvin- setä sai vision että tänään soitetaan orkkapaikkoja. Ja kerrankin minä sain näyttää näille mitä minä osaan. Pröpperin orkkapaikkavihosta alettiin soittamaan Wagnereita, ja voi pojat, ne minä osaan kirjaimellisesti ulkoa. Kerrankin minä sain näyttää miten soitetaan orkkapaikat oikeassa rytmissä, tyylillisesti hienosti, kaikki sudenkuopat muistaen ja oikealla soundilla. Ensimmäistä kertaa koko täällä aikana ranskalaiset jäi jossain toiseksi. Culbertson kehui rytmiä kysyi että olenko soittanut Mestarilaulajia orkesterissa useinkin. En kertaakaan, mutta näihin on kyllä tunneilla panostettu senkin edestä. Kiitos, Petri.

Päivä sai hiukan oudon käänteen lounaan jälkeen. Puoli yksi pidettiin lounastauko ja sovittiin että tavataan kahden aikaan. Mel sanoi että saattaa olla liikennelaitoksen lakon vuoksi vähän myöhässä. Fine. No, me odottelimme luokan kanssa mestaria neljään asti. Kun mestari ei vastannut puhelimeensa neljältä, kaikki vain lähti kotiin. Wtf?

Illalla oli vaihtareiden iltamat. 'Vaihtarit' käsittää siis kolme brittiä ja meidät kaksi suomalaista sekä kaksi saksalaista. Ymmärrän näiden brittien osalta että niiden ranskan taito on vielä vähäisempi kuin minun. Mutta rehellisesti sanottuna kaksi näistä briteistä on kyllä niin tyhjäpäitä, että mieluummin vietän aikaa kämpillä facebookin ja virtuaalisosiaalielämän kera kuin niiden kanssa.

Tänään siis mentiin porukan kanssa syömään ja kuunneltiin tyhmiä juttuja. Tämän jälkeen jatkettiin toisen britin kotiin (joka on paremmalla paikalla, hienompi ja halvempi kuin minun, perkele) ja matkalle sattui Ben & Jerry. Siis se jäätelötehdas. Molemmat britit sai hulluskohtauksen ja alkoivat kikattamaan ja huutamaan. Ja sitten se kielenkäyttö. En minäkään osaa ranskaa (vielä) kunnolla, mutta minä pärjään aina ilman englantia. Näille luonteva ratkaisu oli puhua englantia ja kun jäätelömyyjä ei ymmärtänyt, nostaa volyymia niin pitkään että jotain tapahtuu. No, tapahtui niin että jäätelömyyjä toivotti rankskaksi pimut ns. vitun kuuseen mitä Newcastlen murretta huutavat ääliöt eivät onneksi ymmärtäneet. Saksalainen asiallinen vaihtari pelasti tilanteen ja tulkkasi.

Britit olivat niin onnellisia löydettyään brittiläisen jäätelötehtaan (wtf, sehän on amerikkalainen?) että hössöttivät löydettyään viimein palan kotimaata tästä junttilasta. Koti-ikävä iskee varmaan minuunkin, mutta ampukaa joku minut jos rupean tuollaiseksi alentuvaksi juntiksi. Itse en ikimaailmassa haluaisi asua Briteissä (ainakaan jos se on täynnä tuollaisia ääliöitä) enkä rupea koti-ikävääni lääkitsemään ruisleivällä tai salmiakilla. Olen kertakaikkisen onnellinen patongista ja ranskalaisista karkeista, kaupunkipyöristä, vanhasta kaupungista, viinistä ja ruuasta, juustoista, lähiählystä, opettajasta ja luokasta, koulusta, vaikka mistä muusta. Minä viihdyn täällä. Jos en viihdy niin tulen pois.

perjantai 2. lokakuuta 2009

Kuvia #2

nyt on tarjolla lisää kuvia.

Miten mikään ei selvinnyt

Tällä viikolla piti alkaa opetus. Opetuskin tavallaan alkoi, ja tällä viikolla piti myös selvitä yleisten aineiden tilanne ja kaikki muu. Vaikka tuosta Akatemian opinto-ohjauskatastrofista on jo paljon sanottu, täytyy sanoa että voimattomuuden tunne täytti minut tänään. Viimeksi olen kokenut vastaavan akatemialaisena fuksina, kun systeemistä ei saanut mitään selvää eikä keneltäkään apua.

Kaikki me täytimme erasmus- hakupapereihin sellaisen suuntaa-antavan hopsin. Sen tekeminen oli ilman opinto-opasta hyvin summittaista, joten minäkin kirjoitin niihin papereihin mitä nyt mieleen tuli. Itse olin kirjoittanut sinne musiikkiteknologiaa, ranskan kieltä, kamarimusiikkia, orkseteria tms. No- opintoasiainpäällikkö piti näitä hopseja sitovina ja ymmärsi että meidän yliopisto haluaa meidän tekevän näitä. Tämä siis siitä paperista, jonka itse kirjoitin. Tämän lisäksi kenellekkään meistä ei ollut merkitty opintopistemääriä, joten kaveri oli sitä mieltä että suoritusmerkinnät riittää. Kun sain väännettyä että vuoden opinnot on noin 60 pojoaja creditit on pakko tulla, se sanoi että fine- laitetaan 60 pojoa sitten vuoden lopussa. Helpostihan se käy- täällä ne ei vissiin käytä noita. Toisallta tämä koulu onkin ylpeästi konservatorio eikä yliopisto, jolloin ne voivat pyyhkiä perseensä kaikenlaisilla bolognese- prosesseilla ja tehdä mikä oikein on. Ilmeisen suuri osa eurooppalaisista musiikkioppilaitoksista muutti itsensä bolognese- prosessin uhatessa konservatorioiksi. Viisas veto.

Sivumennen sanoen Akatemia voisi lopettaa mainostamasta itseään yhtenä euroopan suurimmista musiikkiyliopistoista. Täällä se ei todellakaan ole mikään meriitti, vaan aivan päinvastoin. Pariisin konservatoriolle nauretaan persoonattomana musiikkitehtaana, kun siellä on yli tuhat oppilasta.

No, minun hopsiini tuli kuorolaulua, tuubansoittoa, jotain musiikkiteknologiaa, art et civilication eli musiikinhistoriaa, joku analyysikurssi ja ehkä kamarimusiikkia.

Eilen tapasin sitten suurmestarin itsensä. En tiedä onko kyse ymmärtämysvaikeuksista vai mistä, mutta en minä tiennyt että mikään alkaa. Kun tulin koululle kymmenen aikaan aamulla, niin Arnaud Boukhitine (Melin assari, Ensemble Intercontemporain) ja Melvin itse olivat paikalla. Sessioivat siinä baritonien ja saxhornien kanssa ja sanoivat että katsellaan iltapäivällä. Sitten ne vaan kaikki hävisivät, ja tulivat neljän aikaan takaisin. Tämän jälkeen Mel bongasi toisen tuubistin ja minut ja pisti soittamaan duettoja. Soittettiin ensin yksi vihko Offenbachin selloduettoja. Sitten toinen jotain espanjalaista barokkia. Sitten Mozartin menuetteja. Minä soitin ykköstä ja niin että veri meinaa tursuta ikenistä kun pitää ulvottaa kaiken aikaa, ja Culbertson vaan istuu nurkassa. Ja tätä kesti tunnin. Sitten päivä oli loppu. wtf?

Tänään oli sellainen kevyt Melin vetämä aamulämmittely. Onneksi tulin puhaltamaan jo vähän aikaisemmin että pärjäsin, oli nimittäin sen verran kevyt aamulämmittely että oli vähän oksat pois. Tämän jälkeen Mel vei meidät konserttiin ja kertoi että koko tuubaluokka lähtee parin viikon päästä Oviedoon. Ja päivä saattaa jatkua. Vähän on toisenlainen meininki kuin suomessa.