Ensinnäkin toi BSTN-kurssi ja Lisp. Lisp on vähän niinkuin puolukkapuuro- kokkareista, vaikeasti määriteltävää, pahaa ja potkii vastaan mutta varmasti hyväksi minulle. Hyväksyn tämän ja ymmärrän että se nyt vaan on opeteltava, ja eikun härkää sarvesta. Minä olen niitä sähköpaimeneen kusijoita joiden on pakko kokeilla asiat itse ennen kuin niistä voi muodostaa jotain menttaalista mallia. Lispin tapauksessa tämä tarkoittaa jonkin Lisp- compilerin lataamista ja näiden asioiden opettelua itse. No, ainoa mäkille oleva lisp-pakki on ilmeisesti MCL, joka on ilmeisesti abandonwarea. Viimeisin vapaa stable-buildi tosin vaatii joko Motorolan* (!!!) tai G-sarjan prosessorit. Siis näitä turhan moderneja intel PC:itä, jotka tuli markkinoille 2006, ei tueta. Pitää kokeilla kääntää itse tai ajaa jonkun kuppaisen emulaattorin läpi. Voi kiesus, miten ne olettaa ihmisten oppivan näitä jos asioista voi harjoitella 1,5 tuntia viikossa?
Lisäksi Sedän koodausopetus tuntuu vähän perse edellä puuhun menemiseltä. Me ei olla vieläkään opeteltu tulostamaan lispissä hello worldiä tai antamaan tai asettamaan muuttujia tai pyytämään inputtia. Sen sijaan listoja voidaan periaatteessa pyöritellä jo miten päin tahansa. Ja kun tähän lisätään kielivaikeudet (sekä lispin että ranskan kanssa) niin esimerkiksi lispin ehtorakenne tuntuu todella hankalalta. Siis onko oikeasti niin että lisp ottaa else- polun if- funktion attribuuttina? Take the red pill, todellakin. Nojoo, se tietokoneista.
Het Brabants orkestin orkkapaikat tuli. Yllätys on varmaan se ettei ole mitän yllätyksiä- ekalla kierroksella Williamsin eka osa ilman kadenssia, Walkyria ja Mestarilaulajat, tokalla kiepillä Williamsin toinen osa, unkarilainen marssi, Prokan viitonen, Mahlerin ykkönen, Amerikkalainen pariisissa, Heldenleben ja jotain muuta perushuttua. Kiinostavaa katsoa ketä sinne tulee- veikkaisin että aika paljon saksalaisia. Yhtään hollantilaista tuubistia nimittäin en yrityksistä huolimatta muista. Ajattelin ihan silkkaa vittumaisuuttani näyttää nären munat kaikille ja voittaa paikan. Mutta puhettahan maailmaan riittää. Suosittelen mutten kaikille tuubisteille lataamaan Santa Cecilian orkkapaikkapaketin (PDF) ja opettelemaan ne. Lista on aika hyvä siitä mitä nyt vaan koskaan voi tulla pruuveissa vastaan.
Nyt kun nuo Brabantin orkkapaikat tuli olo tuntuu itseasiassa aika helpottuneelta. En tiedä miten kaikkki muut valmistautuvat pruuveihin, mutta minä ainakin soitan helvetisti. Ihan liikaa, mikäli katsotaan hyötysuhdetta. Ennen orkkapaikkoja pitää vain arvailla mitä kysytään- sitten kun lista ja kopiot tulee niin tietää mitä pitää treenata. Minuna aniankin helpotaa. Onneksi nuo pruuvit on kuukauden päästä. Olen nimittäin elänyt aika viulistimaista elämää ja herännyt joka aamu melkein tosia iakaisin harjoittelemaan ja harjotellut päivässä paljon. En tajua miten joku jaksaa moista tahtia kymmeniä vuosia. Kuukausi nyt menee, mutta ei kyllä yhtään sen enempää. Ei. yhtään. enempää.
Tinnitus pn palannut. En keksi mitään elimellistä syytä miksi näin, joten vittumaisen vinkunan täytyy johtua ressistä, jonka täytyy johtua näistä tulevista pruuveista. Onneksi enää kuukausi täytyy kestää tätä. Teille jotka ette tiedä niin tinnitus on korvan virheaistimus mikä lähetetään kuulosignaalina eteenpäin. Siis aivot luulevat korvan kuulevan jotain. Korvahan ei kuule mitään, korvassa on ainoastaan vaurio äänten aistimisen kanssa ja siellä on tavallaan jäänyt johtoja oikkariin. Mutta lopputuloksena on huomattavan ärsyttävä kuloaistimus. Se voi olla oikeastaan mitä vain- jotkut ovat kertoneet kosken pauhusta, toisilla soi puhelin koko ajan. Joillain on siniaaltoinen piippaus tietyll ätajuusalueella. Minulla on luojan kiitos vaikeasti määriteltävä melukenttä kuulokynnyksen ylärajoilla. Ei siis mitään suoraa ääntä, vaa nenemmänkin alue jossa ei voi määritellä ääntä siinä mielessä kuin me se tunnetaan koska se koko alue on lumisadetta. No, yrittäkää itse selittää jotain kuuloaistimiusta sanoilla niin ymmärrätte miten hankalaa se on.
Minulla tämä kaikki on luulatavasti alkanut musiikkiharrastuksen alkuaikoina Pirkanmaan Musiikkiopiston junioripuhallinorkesterista. Ja nimenomaan kolmostrumettisektiosta, joka on suoraan rumpusetin edessä. Harjoituksissa nimittäin ei desibeleissä säästelty, vaikka musiikillinen loppuratkaisu jätti aina hieman toivomisen varaa. Toinen mahdollisuus on korvatulehduskierre, jonka sairastin lapsena. Vasta viime aikoina on alettu selvittämään yhteyttä useiden korvatulehdusten ja tinnitusten välillä, ja sellainen on kyetty osoittamaan. Tietysti täysin akateemista on tietysti miettiä mistä tinnitus on lähtenyt, koska sille ei ole parannuskeinoa.
Nykyään on tietysti tilanne toinen- entinen työnantajani teetti minule Elacin- korvatulpat ja osaan varoa tilanteita joissa vahinkoa kuullolle saattaisi tulla. Ja koska tämä "kohina" on ollut minulla niin kauan kuin muistan, että minulla on ollut aikaa sopeutua ja tilanne ei häiritse minua juurikaan. Mutta se on kuin luuvalo tai kihti toisille- on parempia ja huonompia aikoja. Minulla tinnitus tulee aina selvemmin esiin kun ressi vaivaa tai unirytmi on mennyt vituilleen. Se on itseasiassa ihan hyvä- minä kuulen suoran indikaattorin että nyt pitää tehdä jotain. Jotkut ihmiset ymmärtävät vasta viime hetkillä hellittää koska kroppa ei anna tarpeeksi merkkejä. Ovat raukat liian hyvässä kunnossa.
*Apple siirtyi Motorolan prosessoreista IBM:n 1990-luvun alkupuolella. Se, että lisp-compilerissa on tuki vielä 68k- prosessoreille mutta ei Inteleille kertoo Lispist aika paljon. Koska Lisp on niin symbolinen kieli, epäilen etttä se on hyvin alhaisen tason kieli järjestelmäinteraktiossa ja siksi suhtaudun skeptisesti sen ajamiseen emulattoreiden läpi. Ei sillä että olisin kokeillut asiaa, pois se minusta.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste harjoittelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste harjoittelu. Näytä kaikki tekstit
perjantai 22. tammikuuta 2010
lauantai 5. joulukuuta 2009
Haju-asia
Pistetään nyt Elisan mieliksi sitten yksi juttu hajuistakin. Viime viikolla tuli vastaan Bachin 2. huilusonaatin (es-duuri) nuotti. En ole tuota biisiä soittanut varmaan kahdeksaan vuoteen- viime kerran Kanadan vuoden aikana.
Kun aikaa oli niin sen sitten soitin läpi (ihmeellistä muuten miten ne biisit pysyy takaraivossa vaikka niihin ei koske) ja ihmettelin että mikä täällä muuten haisee. Rupeaako tämä tuubaluokkakin mätänemään?
Nåei. Yhtäkkiä muistin vain hirveän voimakkaasti miltä Kanadan talon kellarissa haisi, koska pääasiassa harjoittelin siellä. Hajuaisti kai tutkitustikin linkittää muistoja erityisen voimakkaasti mutta mielenkiintoista oli se, että homma meni jotenkin väärin päin aivoissa ja tuli perille ihan oikeana haju-aistimuksena jonka sitten myöhemmin tajusin muistoksi.
Onneksi en ole harjoitellut/soittanut kovin montaa kertaa tunkiolla/huusissa/keksi itse. Olisihan se nyt riemullista jos kesken soiton tulee mieleen epäillä että onko vierustoveri tehnyt housuun kunnes tajuaa vaan että hajuaisti siinä vain puuhaa pientä käytännön jäynää.
Kun aikaa oli niin sen sitten soitin läpi (ihmeellistä muuten miten ne biisit pysyy takaraivossa vaikka niihin ei koske) ja ihmettelin että mikä täällä muuten haisee. Rupeaako tämä tuubaluokkakin mätänemään?
Nåei. Yhtäkkiä muistin vain hirveän voimakkaasti miltä Kanadan talon kellarissa haisi, koska pääasiassa harjoittelin siellä. Hajuaisti kai tutkitustikin linkittää muistoja erityisen voimakkaasti mutta mielenkiintoista oli se, että homma meni jotenkin väärin päin aivoissa ja tuli perille ihan oikeana haju-aistimuksena jonka sitten myöhemmin tajusin muistoksi.
Onneksi en ole harjoitellut/soittanut kovin montaa kertaa tunkiolla/huusissa/keksi itse. Olisihan se nyt riemullista jos kesken soiton tulee mieleen epäillä että onko vierustoveri tehnyt housuun kunnes tajuaa vaan että hajuaisti siinä vain puuhaa pientä käytännön jäynää.
perjantai 4. joulukuuta 2009
Haja-asioita
Muutama päivä sitten mennessäni aamulla koululle ihmettelin onko metroliikenne jotenkin sekaisin kun ihmiset jonottivat lippuhallissa pitkässä jonossa tympiintyneen näköisinä. Koska kello oli jo puoli yhdeksän kiiruhdin kuitenkin tehokkaana eteenpäin porteista läpi- paitsi että en, koska kortti näytti punaista. Siihen sitten jonon perään ostamaan biljetteriestä lisää virtaa matkakortille. Kuukausilippu on nimittäin kuukausilippu joka kestää kuukauden, ensimmäisestä päivästä viimeiseen päivään. Ja ensimmäisenä päivänä sitä sitten kaikki lataavat monen kymmenen metrin jonossa.
Tänään oli eka tunti Stéphane Labeyrien kanssa (Orchestre de Paris). Yhteistyö kaverin kanssa sujui jotenkin kauhean luonnollisesti, koska se on jotenkin samanoloinen kuin Petri. Culbertson on kaiken aikaa aivan täysin omissa sfääreissään ja siihen saa vain ajoittain kontaktin. Arnaud taas istui joka tunnilla pianon takana ja puhui ällöttävällä etelän aksentilla syvätaiteellisia juttuja. Stéphaniella taas on sellainen suoraviivainen no-nonsense- lähestymistapa, joka toimii ainakin minulle. Alkuviikon carpaccio- katastrofista on toivuttu, ja tällä kertaa työn alla oli Schumannin adagio ja allegro. Jälki oli huomattavasti parempaa nyt, olin itseasiassa kovasti tyytyväinen varsinkin ekaan osaan.
Erja Joukamo-Ampujan kanssa (muistaakseni) tuli joskus puhetta siitä, kuinka Suomessa pennut laitetaan soittamaan vaativia legato-juttuja heti alusta asti. Puhtaan vapaan legaton soittaminen ei ole nimittäin ihan yksinkertainen juttu, vaikka se tuleekin kaikilta selkäruodosta. Voidaan perustellusti kysyä pitäisikö tällaista vielä pennuilla harjoittaa. Mutta ergo, suomalainen soittotapa painottaa vahvasti siistiä, vireellistä ja saumatonta legatoa. Sanotaanko nyt näin, että ranskalainen ei ehkä niinkään. Ranskassa tyyli on hyvin toinen. Lämmittelyharjoituksina vedetään enemmän ketteryyteen ja nopeuteen perustuvia pyörityksiä, kuin sitä perus taa-ii-aa -kauraa, jonka jokainen muistaa musiikkiopistosta. Minua on katsottu vähän vinoon kun olen mennyt tekemään koppiin vapaat legatot, kun ei niitä kukaan muu halua tehdä.
Ranskalaisten kalusto ei myöskään suosi herkistelylegatoja- suukappaleina kaikilla on Romera Brassin Mel Culbertson- signaturet, jotka painavat noin 600 grammaa laaki ja jotka eivät ole kupiltaan edes D- kuppeja, vaan pohja on melkein tasainen. Rimmi on melko ohut, ja halkaisija valtava. No, se nyt vaan on niin että Conn Hellebergillä (varsinkin läskimmällä rimmillä olevaa 7B:llä) on helpompi soittaa laulavia juttuja. V-kuppi ja järkevä koko tekevät hommasta paljon helpompaa. Kysyin mestarilta syksyllä tullessani haluaako hän minun vaihtavan palan Romeraan ja se kielsi ehdottomasti. Sen mielestä Conn 7B on ehdottomasti parempi jos sitä osaa käyttää oikein.
In your face, ranskalaiset, Schumannin op. 70:n hitaan osan laululinjoista sai tehtyä oikein ällömakean ja pumpulisen ja sellaisen wieniläisunelman ettei koskaan mistään ja niin että nyanssi pysyy kaiken aikaa alhaalla. Haha. Kerrankin tunsi onnistuvansa. Ja kyllä 7B on silti sen verran iso, että sillä tarvittaessa saa painettua orkesterillisen verran porukkaa peltoon. No mutta, se tästä päivän tekniikkapläjäyksestä.
Toinen osa Schumannia on itseasiassa paljon vaikeampi kuin ensimmäinen ja siinä on vielä paljon töitä. Sekin meni ihan hyvin kuitenkin. Labeyrie sitten tunnin lopuksi tönimään olkapäästä että hyvin se meni, ihan oikeasti, älä nyt tollai. Töitä se vaatii. Ja minä katson sitä suu auki että joo kyllä, mutta mää olin tähän todella tyytyväinen. Ilmeisesti olin ollut niin vakava ja vääntänyt naamaa, että sen tulkinnan mukaan olin tyytymätön tuloksiin. Jännä homma.
Tulen tosiaan suomeen 17. päivä, ja ajattelin nyt sitä ennen ottaa oikein supertreenit. Jos saan ohjelmiston (Williamsin ja Bozzan konsertot, Broughtonin sonaatti, Adagio ja Allegro, Carpaccio, Gregsonin Alarum ja joitan muuta) kuosiin niin ajattelin lähteä Düsseldorfin kisoihin. Arvon vielä nyt Brnon ja Düsseldorfin välillä. 50-60. Tai jos saan kulttuurirahaston apurahan, niin vois tehdä molemmat, tai edes jomman kumman.
Olen täällä ollessani soittanut enemmän kuin koskaan. Alan pikkuhiljaa tinkiä aikaisemmasta maksiimistani, jonka mukaan yli 4 tunnin päivittäinen treenaaminen on hyödytöntä. Se ei ole, mutta vaatii sen että treenin pystyy pilkkomaan useammaksi palaksi ja aikansa käyttämään järkevästi. Nykyisellään omaksi päivärymtiksi on muodostunut mennä konsalle vähän yhdeksän jälkeen ja tehdä perusharjoituksia ja lämmittelyjä 12 asti, syödä lounas ja soittaa kahteen asti ja mennä kotiin, ja tulla illalla uudestaan ja soittaa sen minkä haluaa. Aika autistinen elämänmuoto, mutta nyt on se ainoa hetki että tällaisen voi tehdä ja suoraan sanottuna nautin siitä. Tuli juuri mieleeni että olen käynyt keskustassa 3 kertaa viimeisen vajaan kuukauden aikana. Viikonloppuna pitäisi mennä taas, kun Fête de lumiere eli valon juhla alkaa. Huomenna Lyoniin tulee 500 000 ihmistä lisää ja kaupungissa alkaa jokin sellainen, jonka me tunnemme nimellä vappu. Katsotaan mitä tapahtuu.
Tänään oli eka tunti Stéphane Labeyrien kanssa (Orchestre de Paris). Yhteistyö kaverin kanssa sujui jotenkin kauhean luonnollisesti, koska se on jotenkin samanoloinen kuin Petri. Culbertson on kaiken aikaa aivan täysin omissa sfääreissään ja siihen saa vain ajoittain kontaktin. Arnaud taas istui joka tunnilla pianon takana ja puhui ällöttävällä etelän aksentilla syvätaiteellisia juttuja. Stéphaniella taas on sellainen suoraviivainen no-nonsense- lähestymistapa, joka toimii ainakin minulle. Alkuviikon carpaccio- katastrofista on toivuttu, ja tällä kertaa työn alla oli Schumannin adagio ja allegro. Jälki oli huomattavasti parempaa nyt, olin itseasiassa kovasti tyytyväinen varsinkin ekaan osaan.
Erja Joukamo-Ampujan kanssa (muistaakseni) tuli joskus puhetta siitä, kuinka Suomessa pennut laitetaan soittamaan vaativia legato-juttuja heti alusta asti. Puhtaan vapaan legaton soittaminen ei ole nimittäin ihan yksinkertainen juttu, vaikka se tuleekin kaikilta selkäruodosta. Voidaan perustellusti kysyä pitäisikö tällaista vielä pennuilla harjoittaa. Mutta ergo, suomalainen soittotapa painottaa vahvasti siistiä, vireellistä ja saumatonta legatoa. Sanotaanko nyt näin, että ranskalainen ei ehkä niinkään. Ranskassa tyyli on hyvin toinen. Lämmittelyharjoituksina vedetään enemmän ketteryyteen ja nopeuteen perustuvia pyörityksiä, kuin sitä perus taa-ii-aa -kauraa, jonka jokainen muistaa musiikkiopistosta. Minua on katsottu vähän vinoon kun olen mennyt tekemään koppiin vapaat legatot, kun ei niitä kukaan muu halua tehdä.
Ranskalaisten kalusto ei myöskään suosi herkistelylegatoja- suukappaleina kaikilla on Romera Brassin Mel Culbertson- signaturet, jotka painavat noin 600 grammaa laaki ja jotka eivät ole kupiltaan edes D- kuppeja, vaan pohja on melkein tasainen. Rimmi on melko ohut, ja halkaisija valtava. No, se nyt vaan on niin että Conn Hellebergillä (varsinkin läskimmällä rimmillä olevaa 7B:llä) on helpompi soittaa laulavia juttuja. V-kuppi ja järkevä koko tekevät hommasta paljon helpompaa. Kysyin mestarilta syksyllä tullessani haluaako hän minun vaihtavan palan Romeraan ja se kielsi ehdottomasti. Sen mielestä Conn 7B on ehdottomasti parempi jos sitä osaa käyttää oikein.
In your face, ranskalaiset, Schumannin op. 70:n hitaan osan laululinjoista sai tehtyä oikein ällömakean ja pumpulisen ja sellaisen wieniläisunelman ettei koskaan mistään ja niin että nyanssi pysyy kaiken aikaa alhaalla. Haha. Kerrankin tunsi onnistuvansa. Ja kyllä 7B on silti sen verran iso, että sillä tarvittaessa saa painettua orkesterillisen verran porukkaa peltoon. No mutta, se tästä päivän tekniikkapläjäyksestä.
Toinen osa Schumannia on itseasiassa paljon vaikeampi kuin ensimmäinen ja siinä on vielä paljon töitä. Sekin meni ihan hyvin kuitenkin. Labeyrie sitten tunnin lopuksi tönimään olkapäästä että hyvin se meni, ihan oikeasti, älä nyt tollai. Töitä se vaatii. Ja minä katson sitä suu auki että joo kyllä, mutta mää olin tähän todella tyytyväinen. Ilmeisesti olin ollut niin vakava ja vääntänyt naamaa, että sen tulkinnan mukaan olin tyytymätön tuloksiin. Jännä homma.
Tulen tosiaan suomeen 17. päivä, ja ajattelin nyt sitä ennen ottaa oikein supertreenit. Jos saan ohjelmiston (Williamsin ja Bozzan konsertot, Broughtonin sonaatti, Adagio ja Allegro, Carpaccio, Gregsonin Alarum ja joitan muuta) kuosiin niin ajattelin lähteä Düsseldorfin kisoihin. Arvon vielä nyt Brnon ja Düsseldorfin välillä. 50-60. Tai jos saan kulttuurirahaston apurahan, niin vois tehdä molemmat, tai edes jomman kumman.
Olen täällä ollessani soittanut enemmän kuin koskaan. Alan pikkuhiljaa tinkiä aikaisemmasta maksiimistani, jonka mukaan yli 4 tunnin päivittäinen treenaaminen on hyödytöntä. Se ei ole, mutta vaatii sen että treenin pystyy pilkkomaan useammaksi palaksi ja aikansa käyttämään järkevästi. Nykyisellään omaksi päivärymtiksi on muodostunut mennä konsalle vähän yhdeksän jälkeen ja tehdä perusharjoituksia ja lämmittelyjä 12 asti, syödä lounas ja soittaa kahteen asti ja mennä kotiin, ja tulla illalla uudestaan ja soittaa sen minkä haluaa. Aika autistinen elämänmuoto, mutta nyt on se ainoa hetki että tällaisen voi tehdä ja suoraan sanottuna nautin siitä. Tuli juuri mieleeni että olen käynyt keskustassa 3 kertaa viimeisen vajaan kuukauden aikana. Viikonloppuna pitäisi mennä taas, kun Fête de lumiere eli valon juhla alkaa. Huomenna Lyoniin tulee 500 000 ihmistä lisää ja kaupungissa alkaa jokin sellainen, jonka me tunnemme nimellä vappu. Katsotaan mitä tapahtuu.
tiistai 22. syyskuuta 2009
Kuvia! Kuvia! Kuvia!
Jostain syystä hotlinkkaaminen ei onnistu bloggerin ja picasan välillä. Mutta kuvat sijaitsevat osoittessa http://picasaweb.google.com/saloniemi, käykäähän kurkkaamassa.
Hostellissa asuu itseasiassa nyt turistisesongin kaikottua melkolailla pelkästään kaltaisiani ihmisiä jotka joko etsivät kämppää tai odottavat pääsevänsä muuttamaan.
Harjoitteluhommelit on hoidettu nerokkaasti koululla. Luokkia jakaa respan täti. Luokan saa kahdeksi tunniksi kerrallaan, avain annetaan henkilökorttia vastaan. Kun kaksi tuntia on tullut täyteen, tulee joko seuraava käyttäjä häätämään tai voi jatkaa harjoittelua niin kauan kunnes käsky käy. Tällä ehkäistään tehokkaasti korkokenkäviulistien kymmentuntiset harjoittelusessiot kahvilassa. Sitten kun on tullut heitettyä ulos, voi korttinsa viedä uudestaan jonoon ja saada toisen kaksituntisen. Tämän lisäksi on vielä soitinryhmien omia luokkia, jotka ovat vain soitinryhmien tai tiettyjen opettajien oppilaiden käytössä.
Tänään pitäisi lähteä tulevan kämpän nykyisen asukkaan läksiäisiin käymään.
Hostellissa asuu itseasiassa nyt turistisesongin kaikottua melkolailla pelkästään kaltaisiani ihmisiä jotka joko etsivät kämppää tai odottavat pääsevänsä muuttamaan.
Harjoitteluhommelit on hoidettu nerokkaasti koululla. Luokkia jakaa respan täti. Luokan saa kahdeksi tunniksi kerrallaan, avain annetaan henkilökorttia vastaan. Kun kaksi tuntia on tullut täyteen, tulee joko seuraava käyttäjä häätämään tai voi jatkaa harjoittelua niin kauan kunnes käsky käy. Tällä ehkäistään tehokkaasti korkokenkäviulistien kymmentuntiset harjoittelusessiot kahvilassa. Sitten kun on tullut heitettyä ulos, voi korttinsa viedä uudestaan jonoon ja saada toisen kaksituntisen. Tämän lisäksi on vielä soitinryhmien omia luokkia, jotka ovat vain soitinryhmien tai tiettyjen opettajien oppilaiden käytössä.
Tänään pitäisi lähteä tulevan kämpän nykyisen asukkaan läksiäisiin käymään.
maanantai 21. syyskuuta 2009
Arkea, arkea
Tänään oli sellainen normipäivä. Heräsin joskus puoli yhdeksän aikaan, söin aamiaista ja lähdin koululle treenaamaan. Treenimotivaatio on aika korkealla täällä.
Olen alkanut valmistamaan Landskappia, tuota Sisyfoksen kiveä niin monelle meistä. Aivan uskomattoman kaunis biisi, mutta vittumainen. Ei teknisesti suinkaan mahdoton, mutta rekisteriltään ja kestävyydeltään haastava. Toinen minkä olen ottanut työn alle on Komulaisen Ides of March. Katsotaan sitten tuleeko noista kummastakaan esityskamaa, mutta kiva niitä on soittaa.
Saan pian ostettua kaapelin jolla kuvia saa ladattua kamerasta, mutta koulu on (ymmärtääkseni) vanha prefektuurin päärakennus jostain sadan vuoden takaa, eli sellainen vanha linna. Saatte kuvia sitten.
Tänään yritin saada bussilippua, mutta kaiken jonottamisen päätteeksi kävi ilmi, että kuukausilippuja myydään vain 28 -3 päivä joka kuuta. En tiedä saako sitä sitten ladattua missään automaatissa (varmaan saa) mutta täällä ei siis ole mitään järkevää 30 vuorokauden lippua, vaan kuukausilippu on kuukausilippu. Alkaa ekasta päivästä ja kestää viimeiseen. Tänään taistelin metrossa täkäläisten smurffien kanssa. Ostan Étudiant- carnetteja eli 10 kerran lippuja (hinta 11,50 ja niitä menee 3-4/päivä eli ihan reilusti) jotka vaativat opsikelutodistuksen. No, minulla on läsnäolotodistus ja henkilötodistus mukana, mutta smurffi haluaa nähdä opiskelijakortin. Näytin suomalaista opiskelijakorttia ja ranskalaista kuvallista koulun kulkukorttia, mutta ei kelvannut. Hetken aikaa väiteltiin ja sitten kerroin etten ymmärrä ranskaa ja haluan ottaa yhteyttä Suomen konsulaattiin. Tässä kohtaa sûrete luovutti ja heitti mut ulos junasta. Taidan alkaa ymmärtää miten tää maa toimi...
Tänään kävi myös hulvattomin väärinymmärrys ikinä. Ranskalainen alkoi kysymään multa, että eikös tuo Nokia ole aloittanut anjovisöljybisneksellä. No ei varmasti ole, mietin, mutta aloin kyselemään lisää. Hämmennys lisääntyi kun Matthiew kertoi nähneensä kuvia nokialaisista anjovisöljyasioista kautta vuosikymmenten. No viimein minäkin ymmärsin, jollain kosmisella tavalla Matthiew oli nähnyt jonkun jutun Bonk- konsernista. Tämä oli aivan täysin käsittämätöntä, ja voitteko kuvitella miten vaikeaa oli tönkköranskalla selittää Bonkin ideaa ranskalaiselle? Todella hankalaa. Mutta myös aika riemastuttavaa.
[lisäys]
Ja niin, kun luin Elisan blogia niin tuli tuosta suutelemisesta puhetta. Täällä ensimmäisellä tapaamiskerralla miehet kättelevät, ja sen jälkeen poskisuudellaan. Kyllä se tietysti kummalta tuntuu mutta kuuluu tapoihin. Itse teen sen jotenkin väärin mutta minulle annetaan se anteeksi. Vähän tunnen itseni Mämmilän Naapurin Neekeriksi eli Mukuksi, joka tekee kaiken oikein mutta kuitnein väärin mutta jolle se annetaan anteeksi. Kai näihin tapaeroavaisuuksiin tottuu. Toinen juttu on se oman tilan puute- täällä käy sama kuin amerikassa jossa keskutelun yhteydessä suomalainen kävelee taaksepäin ja ranskalainen eteenpäin, kunnes suomalainen on nurkassa ja ranskalainen iholla.
Olen alkanut valmistamaan Landskappia, tuota Sisyfoksen kiveä niin monelle meistä. Aivan uskomattoman kaunis biisi, mutta vittumainen. Ei teknisesti suinkaan mahdoton, mutta rekisteriltään ja kestävyydeltään haastava. Toinen minkä olen ottanut työn alle on Komulaisen Ides of March. Katsotaan sitten tuleeko noista kummastakaan esityskamaa, mutta kiva niitä on soittaa.
Saan pian ostettua kaapelin jolla kuvia saa ladattua kamerasta, mutta koulu on (ymmärtääkseni) vanha prefektuurin päärakennus jostain sadan vuoden takaa, eli sellainen vanha linna. Saatte kuvia sitten.
Tänään yritin saada bussilippua, mutta kaiken jonottamisen päätteeksi kävi ilmi, että kuukausilippuja myydään vain 28 -3 päivä joka kuuta. En tiedä saako sitä sitten ladattua missään automaatissa (varmaan saa) mutta täällä ei siis ole mitään järkevää 30 vuorokauden lippua, vaan kuukausilippu on kuukausilippu. Alkaa ekasta päivästä ja kestää viimeiseen. Tänään taistelin metrossa täkäläisten smurffien kanssa. Ostan Étudiant- carnetteja eli 10 kerran lippuja (hinta 11,50 ja niitä menee 3-4/päivä eli ihan reilusti) jotka vaativat opsikelutodistuksen. No, minulla on läsnäolotodistus ja henkilötodistus mukana, mutta smurffi haluaa nähdä opiskelijakortin. Näytin suomalaista opiskelijakorttia ja ranskalaista kuvallista koulun kulkukorttia, mutta ei kelvannut. Hetken aikaa väiteltiin ja sitten kerroin etten ymmärrä ranskaa ja haluan ottaa yhteyttä Suomen konsulaattiin. Tässä kohtaa sûrete luovutti ja heitti mut ulos junasta. Taidan alkaa ymmärtää miten tää maa toimi...
Tänään kävi myös hulvattomin väärinymmärrys ikinä. Ranskalainen alkoi kysymään multa, että eikös tuo Nokia ole aloittanut anjovisöljybisneksellä. No ei varmasti ole, mietin, mutta aloin kyselemään lisää. Hämmennys lisääntyi kun Matthiew kertoi nähneensä kuvia nokialaisista anjovisöljyasioista kautta vuosikymmenten. No viimein minäkin ymmärsin, jollain kosmisella tavalla Matthiew oli nähnyt jonkun jutun Bonk- konsernista. Tämä oli aivan täysin käsittämätöntä, ja voitteko kuvitella miten vaikeaa oli tönkköranskalla selittää Bonkin ideaa ranskalaiselle? Todella hankalaa. Mutta myös aika riemastuttavaa.
[lisäys]
Ja niin, kun luin Elisan blogia niin tuli tuosta suutelemisesta puhetta. Täällä ensimmäisellä tapaamiskerralla miehet kättelevät, ja sen jälkeen poskisuudellaan. Kyllä se tietysti kummalta tuntuu mutta kuuluu tapoihin. Itse teen sen jotenkin väärin mutta minulle annetaan se anteeksi. Vähän tunnen itseni Mämmilän Naapurin Neekeriksi eli Mukuksi, joka tekee kaiken oikein mutta kuitnein väärin mutta jolle se annetaan anteeksi. Kai näihin tapaeroavaisuuksiin tottuu. Toinen juttu on se oman tilan puute- täällä käy sama kuin amerikassa jossa keskutelun yhteydessä suomalainen kävelee taaksepäin ja ranskalainen eteenpäin, kunnes suomalainen on nurkassa ja ranskalainen iholla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
