Haja-asioita

Muutama päivä sitten mennessäni aamulla koululle ihmettelin onko metroliikenne jotenkin sekaisin kun ihmiset jonottivat lippuhallissa pitkässä jonossa tympiintyneen näköisinä. Koska kello oli jo puoli yhdeksän kiiruhdin kuitenkin tehokkaana eteenpäin porteista läpi- paitsi että en, koska kortti näytti punaista. Siihen sitten jonon perään ostamaan biljetteriestä lisää virtaa matkakortille. Kuukausilippu on nimittäin kuukausilippu joka kestää kuukauden, ensimmäisestä päivästä viimeiseen päivään. Ja ensimmäisenä päivänä sitä sitten kaikki lataavat monen kymmenen metrin jonossa.

Tänään oli eka tunti Stéphane Labeyrien kanssa (Orchestre de Paris). Yhteistyö kaverin kanssa sujui jotenkin kauhean luonnollisesti, koska se on jotenkin samanoloinen kuin Petri. Culbertson on kaiken aikaa aivan täysin omissa sfääreissään ja siihen saa vain ajoittain kontaktin. Arnaud taas istui joka tunnilla pianon takana ja puhui ällöttävällä etelän aksentilla syvätaiteellisia juttuja. Stéphaniella taas on sellainen suoraviivainen no-nonsense- lähestymistapa, joka toimii ainakin minulle. Alkuviikon carpaccio- katastrofista on toivuttu, ja tällä kertaa työn alla oli Schumannin adagio ja allegro. Jälki oli huomattavasti parempaa nyt, olin itseasiassa kovasti tyytyväinen varsinkin ekaan osaan.

Erja Joukamo-Ampujan kanssa (muistaakseni) tuli joskus puhetta siitä, kuinka Suomessa pennut laitetaan soittamaan vaativia legato-juttuja heti alusta asti. Puhtaan vapaan legaton soittaminen ei ole nimittäin ihan yksinkertainen juttu, vaikka se tuleekin kaikilta selkäruodosta. Voidaan perustellusti kysyä pitäisikö tällaista vielä pennuilla harjoittaa. Mutta ergo, suomalainen soittotapa painottaa vahvasti siistiä, vireellistä ja saumatonta legatoa. Sanotaanko nyt näin, että ranskalainen ei ehkä niinkään. Ranskassa tyyli on hyvin toinen. Lämmittelyharjoituksina vedetään enemmän ketteryyteen ja nopeuteen perustuvia pyörityksiä, kuin sitä perus taa-ii-aa -kauraa, jonka jokainen muistaa musiikkiopistosta. Minua on katsottu vähän vinoon kun olen mennyt tekemään koppiin vapaat legatot, kun ei niitä kukaan muu halua tehdä.

Ranskalaisten kalusto ei myöskään suosi herkistelylegatoja- suukappaleina kaikilla on Romera Brassin Mel Culbertson- signaturet, jotka painavat noin 600 grammaa laaki ja jotka eivät ole kupiltaan edes D- kuppeja, vaan pohja on melkein tasainen. Rimmi on melko ohut, ja halkaisija valtava. No, se nyt vaan on niin että Conn Hellebergillä (varsinkin läskimmällä rimmillä olevaa 7B:llä) on helpompi soittaa laulavia juttuja. V-kuppi ja järkevä koko tekevät hommasta paljon helpompaa. Kysyin mestarilta syksyllä tullessani haluaako hän minun vaihtavan palan Romeraan ja se kielsi ehdottomasti. Sen mielestä Conn 7B on ehdottomasti parempi jos sitä osaa käyttää oikein.

In your face, ranskalaiset, Schumannin op. 70:n hitaan osan laululinjoista sai tehtyä oikein ällömakean ja pumpulisen ja sellaisen wieniläisunelman ettei koskaan mistään ja niin että nyanssi pysyy kaiken aikaa alhaalla. Haha. Kerrankin tunsi onnistuvansa. Ja kyllä 7B on silti sen verran iso, että sillä tarvittaessa saa painettua orkesterillisen verran porukkaa peltoon. No mutta, se tästä päivän tekniikkapläjäyksestä.

Toinen osa Schumannia on itseasiassa paljon vaikeampi kuin ensimmäinen ja siinä on vielä paljon töitä. Sekin meni ihan hyvin kuitenkin. Labeyrie sitten tunnin lopuksi tönimään olkapäästä että hyvin se meni, ihan oikeasti, älä nyt tollai. Töitä se vaatii. Ja minä katson sitä suu auki että joo kyllä, mutta mää olin tähän todella tyytyväinen. Ilmeisesti olin ollut niin vakava ja vääntänyt naamaa, että sen tulkinnan mukaan olin tyytymätön tuloksiin. Jännä homma.

Tulen tosiaan suomeen 17. päivä, ja ajattelin nyt sitä ennen ottaa oikein supertreenit. Jos saan ohjelmiston (Williamsin ja Bozzan konsertot, Broughtonin sonaatti, Adagio ja Allegro, Carpaccio, Gregsonin Alarum ja joitan muuta) kuosiin niin ajattelin lähteä Düsseldorfin kisoihin. Arvon vielä nyt Brnon ja Düsseldorfin välillä. 50-60. Tai jos saan kulttuurirahaston apurahan, niin vois tehdä molemmat, tai edes jomman kumman.

Olen täällä ollessani soittanut enemmän kuin koskaan. Alan pikkuhiljaa tinkiä aikaisemmasta maksiimistani, jonka mukaan yli 4 tunnin päivittäinen treenaaminen on hyödytöntä. Se ei ole, mutta vaatii sen että treenin pystyy pilkkomaan useammaksi palaksi ja aikansa käyttämään järkevästi. Nykyisellään omaksi päivärymtiksi on muodostunut mennä konsalle vähän yhdeksän jälkeen ja tehdä perusharjoituksia ja lämmittelyjä 12 asti, syödä lounas ja soittaa kahteen asti ja mennä kotiin, ja tulla illalla uudestaan ja soittaa sen minkä haluaa. Aika autistinen elämänmuoto, mutta nyt on se ainoa hetki että tällaisen voi tehdä ja suoraan sanottuna nautin siitä. Tuli juuri mieleeni että olen käynyt keskustassa 3 kertaa viimeisen vajaan kuukauden aikana. Viikonloppuna pitäisi mennä taas, kun Fête de lumiere eli valon juhla alkaa. Huomenna Lyoniin tulee 500 000 ihmistä lisää ja kaupungissa alkaa jokin sellainen, jonka me tunnemme nimellä vappu. Katsotaan mitä tapahtuu.