Panssarivaunulla puuhun

Avoir- apuverbiä käytettäessä partisiipin perfekti on taipumaton: J'ai parlé, tu as couru. Kuitenkin jos lauseen suora objekti (COD) edeltää verbiä, partisiipin perfekti taipuu objektin suvussa ja luvussa.


(Nivanka E, Sutinen S: Ranskan kielioppi ja käsikirja. Finn Lectura 1999, s. 117)

Toinen lempikohtani kieliopissa on artikkeleita käsittelevässä luvussa oleva esimerkkilause La dupont a encore fait des siennes. Virtaska on taas temppuillut. Tällä kertaa en ymmärrä suomenkielistä vastinetta. 

Olen nuo lauseet alleviivannut vanhasta lukion kieliopista, joka minulla siis on täällä. Rehellisyyden nimissä on sanottava että olen alleviivannut noin puolet kieliopista ylipäätään, ja siitä huolimatta en tajua vieläkään mitä edellä oleva, alleviivaamani lause tarkoittaa.

Ymmärrän, että kielioppi on vain abstrakti kuvaus kielen rakenteista. Ei sitä oikein voi yksinkertaistaa enää- kieliopin ankaruudessa ja abstraktiudessa on jotain kiehtovaa. Mutta ei sillä nyt helvetti sentään ole mitään tekemistä kielen oppimisen tai kommunikaation kanssa. Puhun nykyisellään ranskaa ihan hyvin, mutta en silti ymmärrä esimerkiksi edellä esitettyä sääntöä. Osaan käyttää sitä kyllä, mutta tuo merkitysryteikkö ei auta sen ymmärtämisesä yhtään.

Lukiossa ranskan opiskelu oli muistaakseni pääasiassa kieliopin paukuttamista, tätä todistavat sateenkaaren väreillä reilusti yli puolet sisällöstä kattavat alleviivaukset. Edelleenkään en tiedä mitä kielten tunneilla pitäisi tehdä, mutta kielioppijumppa lienee viimeinen millä voidaan kuvitella kieltä oppittavan. Opettajalle tämä lienee tietysti se helpoin ratkaisu. Kaikenlaisen opiskelijan motivaation kannalta taas kieliopin tankkaaminen on tuhoisaa.

Ja ihan oikeesti- kielioppi on tärkeä osa kielen oppimista, mutta jos kielen oppimisesta tulee kieliopin ulkoaopettelua niin ei sillä ole mitään tekemistä kommunikaation kanssa. Jotenkin luulisi että se nyt kuitenkin olisi se vihoviimeinen päämäärä.

Oma kieli, oma mieli

Minä muistan, kun opin lukemaan. Peltolammin lastentarhassa jotenkin vain keksin miten kirjaimet täytyi järjestää, että niistä tuli mielekäs sana. Muistan edelleen aivan yhtä selkeästi, miten omituinen kokemus oli lukea Huckleberry Finnin seikkailuja- tarina ja ennekaikkea kieli kiihottivat jatkamaan, mutta lukeminen oli vielä väsyttävää- kirjainten ja sanojen siirto ajatuksiksi tapahtui haparoiden eikä suinkaan automaattisesti.

Koulun aloittaessani luin jo paljon, kieli oli ilmiönä niin fasinoiva että se suorastaan pakotti jatkamaan. Koulussa opin kuitenkin hyvin pian vihaamaan äidinkieltä. Aapeli-Aapinen (Hyvä Suomi! 1) tuntui suorastaan rienaukselta- Davy Crockettin ja Robinson Crusoen maailmasta pudottiin yhtäkkiä vajaalla käyvän, ilmeisesti valiumkoukussa pyristelevän tontun johdattamaan absurdiin maailmaan jossa tarina jatkui sen mukaan mitä uusia kirjaimia opittiin (noin 2 kuukaudessa) ja miten niitä voitiin käyttää tarinassa (ei mitenkään).

Lukemista vieläkin kirvelevämpi kokemus lieni ns. homokauno. Kaunokirjoitus on vittumaista nykertämistä, josta ei ole ollut koskaan kenellekään muuta kuin haittaa. 2 vuotta harjoiteltiin pipertämään kirjaimia oikein (ärrän sakara on hei liian korkea!) ja vasta kolmannella luokalla sai alkaa tekstaamaan. Pystyykö joku näyttämään ihmisen, joka on vielä 12-vuotiaana oikeasti kirjoittanut kaunolla? Varsinkin vasenkätisille kaunokirjoittaminen on jo fyysisesti mahdotonta. Nyt jos joku kertoo motoriikasta, niin voin soittaa tuuballa Arbanin karakteristiset etydit- kyllä hienomotoriikkaa löytyy. Minä en siis koulussa voinut kertakaikkiaan sietää äidinkieltä, muiden joukossa.

Itse taisin aloittaa kunniakkaan kouluhäirikön urani piirtelemällä tämä vamma-aapisen sen arvolle sopivilla kuvilla ja liimaamalla aapeli-tontun päälle syövyttävää- tarran. Josta tuli kotona satikutia. Lienee turha mainita että koulussa saattoi ilmetä lieviä keskittymisvaikeuksia.

Mutta Peltolammin sivukirjastonhoitaja Irene oli päiväkodinjohtaja Mallan ohella varsinainen matriarkka. Tarinan mukaan Malla laittoi vanhoilla päivillään vielä kaljaa juovia pahiksia kuriin ostarilla, kun olivat kaikki olleet päiväkodissa ja tottelivat vanhasta muistista. Mutta Irene antoi kirjastokortin, joka tuntui olleen avain onneen. Tämän lisäksi Irene piti kuria kirjastossa ja vahti että lapset lukevat vain hyvää kirjallisuutta- itse en saanut esimerkiksi lainata Kuinka Aku Ankkaa luetaan- pamflettia. Noidan käsikirja sen sijaan pelotti minulta ja luokkakavereilta paskat housuun.

Meillä kotona ei koskaan jaettu kirjallisuutta tai kirjoja lastenkirjoihin ja aikuisten kijroihin, vaan hyviin ja huonoihin. Itse olen lukenut paljon. Minua ovat usein kiinnostaneet paitsi tarinat, myös kieli jota käytettiin. Siis suomi tietysti, mutta kielen nyanssit, värit, rytmi ja sen sellaiset seikat. Tämän takia luin paitsi 82.14, niin myös uskomattomat määrät muuta tavaraa, siviili-ilmailun radioliikenneoppaista itsepuolustuslajien historiaan. Mitään sanottavaa hyötyä niistä ei ole ollut, mutta väliäkö sillä.

Ehkä tämän seurauksena herkistyin kielelle ja sen vivahteille. Koulussa esimerkiksi maantieto tuntui vastenmieliseltä- paitsi siksi että se on vastenmielistä ja tylsää, niin myös siksi että maantiedon oppikirja oli aivan järjettömän huonosti kirjoitettu. Se tuli muutama vuosi sitten vastaan. Tylsiä luettelomaisia lauseita, kokkareisia rakenteita, kiilalauseita ja kirjoitusvirheitä vilisevä kieli kertoi lukijalle enemmän kuin tekstin sisältö. Biologian kanssa oli ihan sama juttu, mutta onneksi tätini jaksoi biologina selittää innostuneesti ja mielenkiintoisesti samat asiat.

Tämä tuli täällä ollessani mieleen, koska haluan lukea. Minulla on Pohjantähteiden ensimmäinen nide sekä muutamia keskihuonoja, lentomatkalle ostettuja pokkareita. Siinä kaikki suomeksi. Englanniksi otin mukaan kokonaislaitoksen Shakespearen näytelmistä, joka toimii tietysti aina. Suomea ja englantia voin lukea niin että rentoudun ja nautin kielestä, immersoidun. Ranskankeilisen proosan lukemiseen tarvitaan sanakirja. Mikä onkaan rentouttavampi lukukokemus kuin kuin dekryptata tönkköistä ranskankielistä lausetta ja yrittää arvata mikä on sanan perusmuoto ja plarata sitä sanakirjasta? Juu ei mikään. Tämä on huomattavan äryttävää. Illalla tuli nimittäin jostain syystä valtava halu lukea Rimmisen pussikaljaromaania, ihan vaan sen kielen takia. Mutta kun ei onnistu, kun oma kirjasto on Claviksella. Samoin kävi Haavikko-vainaan kanssa. Tai Eeva-Liisa Mannerin.

Ranskasta on sanottava, että arvostavat kirjallisuuttaan kyllä. Kielialueen koon takia mistä tahansa suuremmasta marketista löytää kattavan valikoiman Zolaa, Baudelairea tai Hugoa. Pokkareina 6,95 kappale. Ja ilmeiesti ovat kaikki ne lukeneetkin, mitä olen haastatellut ihmisiä. Nyt jos vielä ne ymmärtäisin, niin minäkin olisin osa suurta franco-eurooppalaista perhettä. Tänään jopa luin keittokirjan alkusanoja iltalukemiseksi, kun on se englanniksi. Että niin huonosti täällä menee. Arvostakaa kirjastoanne ennenkuin pakkaatte sen kellariin.

Henkilöstömuutoksia

Koululla on ensi viikolla mestareita enemmän kuin olisi väliksikään- suurmestari Culbertson saattaa ilmestyä koko ensi viikoksi, tämän lisäksi Roland Tzsempali (pardon my french) pitää mestarikurssia. Tämän lisäksi Arnaud Boukhitine (Melin assari) on jäänyt lopullisesti sairaslomalle, hänen tilalleen tulevat Stéphanie Labeyrie ja Guillaume Varupenne- jotka myös palloilevat koululla ensi viikon. Hommaa siis riittää- ajattelin Zenntbalille soitta Pendereckin Caprricion jota on nyt jyystetty niin että se rupeaa jo kyllästyttämään. Siitä saa kyllä aika maanisen version aikaan, saatte kuulla sitten joskus.

Arnaud tosiaan jää lopullisesti pois, mikä on sääli. Vallan mukava ihminen, ja ainoa opettaja joka puhuu niin hitaasti että ymmärrän kaiken mitä se sanoo. Tätä poisjääntiä käytiin kunnioittamassa syömällä koko luokan kanssa ulkona. Ranskalaiset ovat kaikenlaisen keskustelun ja asioiden fatalistisen hyväksymisen mestareita, ja niinpä viimeinen ehtoollinen (mikä ainakin minulle siitä ensimmäisenä tuli mieleen) ei ollut ollenkaan ankea ja ahdistunut tilaisuus, vaan hauska yhteinen ruokahetki. Vaikkakin vähän haikea.

Ranskalainen keskustelukulttuuri muuten perustuu vänkäämiseen ja eri mieltä olemiseen. Tämän takia minun on siihen vaikea ottaa osaa: vaikka ymmärränkin melkein kaiken, salamavauhtia ohi vilahtelevat kommentit, sivallukset ja huomautukset ovat niin kertakaikkisen nopeita, ettei minulla ole mitään mahdollisuutta ottaa niihin osaa. Kiinnostuksella seurasin keskustelua, jossa algerialaistaustainen mustajalka baarinpitäjä ja joku toinen kinasivat Algerian sodasta, tuosta ranskalaisten Vietnamista. Algerian sota on ranskalaisille vieläkin raskas trauma, josta ei ole syytä puhua ellei ranskalainen itse aloita keskustelua ensin. Ilmeisesti ranskalaiset tekivät siellä kaiken sen mitä natsit tekivät Ranskassa toisen maailmansodan aikaan.

Mustajalka ei muuten ole pejoratiivinen termi. (Tai no on, mutta vain jos sitä käyttää haukkumasanana) Mustajalka (Pied-Noir) tarkoittaa Algerian ranskalaista (ja muita kolonialisteja) ja heidän jälkeläisiään Algeriassa, ja se on ihan eksakti termi. Kun Algerian sota meni ns. vituiksi, suurin osa mustajaloista ymmärsi lähteä takaisin manner-Ranskaan, ja loput lähetettiin enemmän tai vähemmän yhdessä palassa perässä.

Lukusanat

Ranskalaiset numerot rakennetaan aivan törkeällä tavalla. Yhdestä kymmeneen mennään ihan normaalisti, yhdestätoista eteenpäin alkaa ongelmat- yksitoista (onze), kaksitoista (douze), kolmetoista (treize?) ovat kaikki omia sanojaan, mutta nämä noudattavat vielä jotain logiikkaa- seitsemääntoista asti. Seitsemäntoista onkin yllättäen dix-sept, eli kymmenen-seitsemän, kahdeksantoista dix-huit, yhdeksäntoista dix-neuf. Kaksikymmentä on vingt, ja kahdestakymmenestä kuuteenkymmenen kertoma menee normaalisti. Periaatteessa- esimerkiksi esimerkiksi tällä murrealueella voidaan numero 32 sanoa paitsi trente-deux(eli kolmekymmentä-kaksi), myös vingt-douze (eli kaksikymmentä-kaksitoista).

Ranskalaiset numerot menevät virallisesti paskaksi kun päästään seitsemäänkymmeneen. Toisin kun kymmenjärjestelmään tottuneet kunnon ihmiset, ranskalaiset ovat päättäneet käyttää systeemiä joka on osittain kymmenjärjestelmä ja osittain 20-järjetelmä ja osittain vain sekava kasa höyryävää paskaa.

Kertomat menevät periaatteessa loogisesti: 20 (vingt) 30 (trente) 40 (quarante) 50 (cinquante) 60 (soixante), mutta numeroa 70 ei olekaan.* 70 on soixante-dix, eli kuusikymmentä-kymmenen, 71 taas on soixante-onze eli kuusikymmentä-yksitoista. Ja niin edelleen. Tällä logiikalla voidaan muodostaa sanahirviöitä, kuten seitsemänkymmentäyhdeksän: Soixante-dix-neuf.

80 ei ole myöskään mikään luku*. 80 on nimittäin quatre-vingt, eli käänettynä neljä kahtakymmentä. 83 on siis quatre-vingt-trois.

Lukusanaa 90 ei ole standardiranskassa olemassa*. Logiikka on sama- 90 on quatre-vingt-dix, eli neljä kahtakymmentä-kymmenen. 98 on quatre-vingt-dix-neuf. 94 on quatre-vingt-quatorze.

Tämä tuli mieleen kun istuin orkesteriharjoituksissa jossa näitä numeroita käytettiin. Minä kyllä ymmärrän nämä mutta tarvitsen aina noin 20 sekuntia aikaa lukusanan käsittelyyn, pilkkomiseen ja kääntämiseen. No, pultissa istuessa tämä ei tietysti onnistu, vaan yleensä pitää mennä tuurilla ja päätellä mistä lähdetään.

Tämän kertaisessa proggiksessa on kapellimestarina Thierry Caens, joka periaatteessa ymmärtää ulkomaalaisten ongelman (meitä on siellä muutama) ja yrittää auttaa. Professeur Caens kääntää englanniksi sen minkä osaa, mikä ei ole paljon. Toinen vielä riemastuttavampi tapa on käyttää englantia ja ranskaa sekaisin. On commence ten before soixante-deux, on ohje jolla saadaan tipautettua myös ranskalaiset ymmärtämästä mistä pitäisi alkaa.

*Tietyillä kielialueilla, kuten Sveitsissä tai Belgiassa, asuu kunnon ihmisiä jotka pitävät jotain järkeä tässä touhussa ja sanovat seitsemänkymmentä septante, kahdeksankymmentä huitante ja yhdeksänkymmentä nonante ja käyttävät mukavaa ymmärrettäää kymmeniin perustuvaa numeraalijärjestelmää, mutta nämä ranskalaiset rintamailla eivät siihen kykene. Lisäksi maalaiset sanovat tosiaan numerot eri tavalla kuin kaupunkilaiset.

Sekalaisia asioita

Koko ranska menee sunnuntaina klo 12:45 kiinni ja ilmeisesti mamman luokse syömään. Yhtään mikään ei ole auki. Tämän opin kun aoin jatkaa lampun metsästystä ja nukuin perse homeessa kymmeneen asti. No nyt on sitten lamppu, ja onpa vielä yölamppu ja pyykinkuivausteline ja Henning Mankellia ranskaksi. Taas meni niin paljon rahaa että vähän hirvittää, mutta eipä noita oikein voinut jättää ostamatta. No ruotsalaiset dekkarit ranskaksi tietysti olisi voinut, mutta tää kieli pitää nyt oppia.

Aloitin ranskalaiseen kirjallisuuteen tutustumisen Emilie Zola teoksesta L'argent. Tämä oli tietysti hieman väärä pää aloittaa, ensimmäisen luvun sain ährättyä loppuun tajuamatta siitä paljoakaan. Huono nuoriso lorvii ja voi kaikin tavoin pahoin absinttipäissään Pariisissa- toisaalta ilmeisesti kaikki ranskalainen 1800- luvun kirjallisuus käsittelee tavalla tai toisella tätä tematiikkaa. Että pelkästään tämän tajuaminen ei välttämättä vielä olisi paljoa avannut. Mutta nyt siis ruotsalaisia dekkareita.

Lampun löytäminen oli tuskaa. En ole vieläkään löytänyt täältä mitään kierratyskeskusta tai vastaavaa, enkä edes yhtään lamppukauppaa. C'est-à-dire kun Carrefour ei myy jotain, minä olen pulassa. Löysin lampun viimein, mutta kyllä Ikean lamppuosastoa tuli ikävä. Lamput oli nimittäin paitsi susirumia, myös sikakalliita. Otin lopulta halvimman, 45 euroa maksaneen jalkalampun ja 15 euroa maksaneen yölampun. Valoa kansalle. Mattoja en vielä löytänyt. Tai löysin, lähtien 90 euroa. Antaa olla. Tämän lisäksi yritin etsiä iPodiin rannelenkkiä tai sellaista juttua, tiiättekste, millä sen saa niiq käteen kiinni. Kun näissä ultrakireissä juoksuhousuissa ei oo taskuja. Semmonenkin löyty, vaatimattomaan neljän kympin hintaan. Jäi kauppaan.

Kielen oppimista helpottaa kummasti kun löysin podcastina päivitettävät Radio Francen selkokieliset radiouutiset. Eli Journal facil. Ei ne paljoa helpommat ole, mutta tavallisesta konekiväärinopeudesta on pudotettu neljännes pois ja sanastoa vähän karsittu. Kuuntelin perään myös Ylen uutiset, ja se ero tahdissa oli hengästyttävä. Kun olin kuunnellut retardo-uutiset ranskaksi, niin niiden jälkeen vaikutti ylen uutistenlukija valium-huuruissa torkkuvalta isoäidiltä.

Tällä viikolla koulun pitäisi alkaa noin niinkuin yleistenkin aineiden kanssa. Kiinnostuksella odotan täkäläistä analyysikurssia, varsinkin kun se pidetään keskiviikkoisin klo 8-9:30. Kenellekköhän akatemialla tulisi aloittaa yhtään mikään kurssi kahdeksalta aamulla? Siellä ei varmaan oo edes vahtimestaria vielä silloin.

Mestarin pitäisi tulla tänäkin loppuviikkona pitämään sesisoita. Katsotaan hukkuuko se tällä kertaa.

Ruokaöverit

Eilen löysin ensinnäkin Carrefourin. Se on varmaan lähinnä Citymarkettia vastaava tolkuttoman iso kauppa, joka myy kaikkea mahdollista. Siellä on myös melko halvat hinnat ja tarvittava tavara, joten kävin Part-Dieun metropysäkillä olevassa Carrefourissa. Carrefourissa huomiota kiinnitti oma osasto ählyille (section orientale) jossa myytiin kaikkea matoista teeserviiseihin, sekä täti jonka homma oli painaa vaa'an nappia. Täti istui vaakojen keskellä, ja paineli nappeja kun ihmiset toi pussitettuja asioita sen eteen. Käyhän se työllistäminen noinkin.

Tämän lisäksi on sanottava että ranskalaiset törttöilevät jonossa. Etuilu on ihan normaalia, mutta erityisesti suomalaisen tehokkuuteen taipuvaa mieltä sykähdyttää se tapa, jolla siinä maksuprosessissa lorvaillaan. Ensin nimittäin pakataan kaikessa rauhassa ostokset ja kuullaan loppusumma, sitten kaivetaan rahapussi, vaihdetaan vähän kuulumisia ja sählätään pin-koodin kanssa. Keskimäärin täällä menee kauppajonossa 15-20 minuuttia.

Part-Dieun metropysäkki oli sisällä kauppakeskuksessa, joka oli aivan järjettömän iso, ja jonka joku reikäpäinen arkkitehti on suunnitellut ristin muotoiseksi sisältä. Tämä on ihan ok, mutta joku sisustussuunnittelija on tehnyt näistä ristin sakaroista identtisiä. No arvaatteko miten siinä kävi? Jep, multa meni tunti löytää se saatanan metropysäkki.

Mutta se ruoka. Tuubaluokka soitti eilen ja vaati lähtemään kaupungille. Mikä oli kivaa. Ravintolana oli vallan helvetin hyvä Chez Paul. Ei suositella kasvisruokailijoille, listalla ei ollut nimittäin mitään kasvisruokaa. Alkuun tuli 7 eri lihasalaattia, leikkeleitä ja suolakurkkuja. Tunnistin sianmahamakkaran ja häränhännät, mutta muuten söin mitä eteen tuli, ja hyvää oli. Pääruoaksi otin häränkieltä, ja en ole varmaan koskaan syönyt mitään niin hyvää. Jälkiruoaksi juustot ja sitten talon jälkkäri, joku hyydytetty kananmuna-sokeripommi. Ja sitten vielä kahvi avec. Kaikki tämä maksoi 34€. Viinit ilmeisesti kuuluivat hintaan.

Se mikä tässä oli ongelmana oli että minä olin jo syönyt ennen kaupungille lähtöä. Tällä hetkellä on sellainen olo että mikään ei tule ulos tai mene sisään, ellei saaa vähän käveltyä. Tai mitä tahansa. Tuokaa karhupumppu.

Kieli on vielä kankeaa, ja kauppaan mennessä on vaarana että kartutan taas kananmunakokoelmaani. Nimittäin muna on l'œuf, vesi l'eau. Jostain syystä nämä äännetään niin, että munan vokaali on aavistuksen suppeampi kuin veden, mutta muuta eroa ei ole. Molemmat on äänteitä joita suomen kielessä ei ylipäätään ole, niin on aina pelkkää lottoa saako vettä vai kananmunia. Ja tosimieshän ei myönnä että olisi halunnut vettä, vaan vie kananmunat himaan.

Sananen kielestä

Eilen kävin katsomassa tulevaa asuntoa ja asuinaluettani eli Lyon 3ème arrondissementia. Kämppä on pieni, 19 neliötä, mutta kivan oloinen ja valoisa. Alue on ählyjen naapurusto mutta hyvähenkinen sellainen, paljon halal- lihakauppoja, halal- baari ja muuta asiaankuuluvaa sälää. Vaikutti oikeasti kivalta.

Tapasin myös kämpässä nykyisin asuvan ihmisen, jonka kanssa käytiin lasillisella ählyn kantakapakassa. Se oli ensimmäinen varsinainen kontakti ranskalaiseen joka ei ole musiikin kanssa tekemisissä. Ranskan kieli alkaa pikkuhiljaa valua takaisin aivoihin, mutta tämä kaveri meinasi kuolla nauruun kun avasin suuni. En tarkkaan muista mitä sanoin, mutta se lieni monikon 1. persoonan imperatiivin mennyt muoto. Kaveri katsoi minua aivan monttu auki ja sitten kun naurultaan pystyi niin kertoi että kukaan sitten Molièren ei ole enää puhunut niin. Minä sitten tenttaamaan kaveria ja kun se tutki mukanani tuomaa kielioppia, hämmästys vain kasvoi. Kuulemma suurin osa (siis sen mukaan) mitä siinä kieliopissa oli oli joko hyvin vanhahtavaa tai epäoleellista. Lisäksi se ihmetteli minua- ei kuulemma koskaan ollut tavannut ihmistä joka osaa kieliopin kaikki kiemuraisimmatkin rakenteet mutta jonka sanastossa on pikkuauton kokoisia reikiä.

Tästä siis tulee mieleen että mitä siellä koulussa pitäisi ja voisi opettaa. Ymmärrän että luokka-opetuksessa on suurimittaisia keskusteluharjoituksia pitää, mutta toisaalta kieliopin syvällinen osaaminen ilman kykyä kommunikoida tuntuu sekin vähän resurssien tuhlaukselta.

Sen lisäksi eilen oli vielä muuten tuubistien iltamat. Sanottava se on, että niiden sisältö ja illan kulku lienevät melko universaaleja.