Edellisestä entrystä vierähtikin 2 minuuttia ja sitä edellisestä melkein 3 viikkoa. Ei ollut tarkoitus, mutta toisaalta mä saan tehdä blogillani mitä haluan.
Vaihtopesti on hyvin yli puolenvälin, puoli vuotta takana ja kolme kuukautta edessä. Ei näitä mietteitä oikein yhteen blogientryyn voi laittaa. Olen aivan äärettömän iloinen siitä että lähdin. Opiskelu ja elämä on tietysti ollut aivan toista mitä luulin. Itseasiassa kaikista parasta olisi pystyä nyt tekemään toinen lukukauden mittainen vaihto parin vuoden päästä, kun tietää vähän mitä odottaa ja mitä ei. Tai en tiedä.
Olen melkolailla pelkästään soittanut ja elänyt konservatoriolle. Tämä on ollut mielestäni oikea ratkaisu, ja Turussa katsotaan sitten 31.5. mitä täällä on opittu. Hollannin pruuvit oli ilmeisesti sopupeli. Vaikea sanoa tietysti, mutta vähän sellainen maku siitä jäi. Minulla ei ole kauheasti sitä vastaan että puljataan ja diilataan, mutta tehkää se perkele sentään avoimesti. Minä en halua maksaa montaa sataa euroa osallistuakseni koesoittoon joissa en edes voi pärjätä.
Muutenkin täällä alkaa pikkuhiljaa keikkarintamakin aueta- olen viikonloppuna lähdössä Dijoniin vaskikymmenikön kanssa ja muutaman viikon päästä Toulousen lähellä olevaan pikkukaupunkiin tuurauskeikalle. Siellä on yhden luokkakaverin paikka mutta Bastien taas sai keikan ymmärtääkseni Pariisin oopperasta niin minä menen sitten Toulouseen.
On paitsi mukavaa että saa keikkoja, myös aikamoista luottoa ja osoitus siitä, että edistytty on. Täällä nimittäin on valinnanvaraa tuubisteista. Suomessa meitä keikkaa heittäviä tuubisteja on 4-5. Täällä pelkästään Melin tuubaluokalla on 10 ihmistä jotka on kaikki melko kovia äijiä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste arki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste arki. Näytä kaikki tekstit
torstai 18. maaliskuuta 2010
perjantai 8. tammikuuta 2010
Kalossit ja kuumavesipullo
Paljon on vettä virranut Rhônessa siitä kun viimeksi kirjoitin. Oli nähkääs joululoma, ja minä Suomessa. Oli kuva nähdä pitkästä aikaa sukulaisia ja ystäviä. Kiitos kaikille joita tapasin ja anteeksi niiltä, joita en ehtinyt tavata. En ottanut ressiä ihmisten tapaamisesta, en tehnyt listoja keitä pitää nähdä vaan katsoin mitä tapahtuu.
Joulu meni normaaliin tapaansa, niinkuin pitääkin. Kotona syötiin hyvin ja kävin jopa hiihtämässä. Ihan oikeasti. Ilmeisesti koulun liikuntakasvatus on kohdaltani epäonnistunut, koska johonkin aivojen takakoloon on jäänyt jotain mikä nauttii liikunnasta.
Takaisintulomatka oli aavistuksen tavallista mielenkiintoisempi. Mikään firma ei lennä suoraan Helsingistä Lyoniin, vaan matkat kulkevat joko Frankfurtin tai Münchenin kautta, niin tälläkin kertaa. Lentokone tuli Helsinkiin myöhässä, jonka seurauksena se myös lähti myöhässä. Kääntöajat on todellakin karsittu nollaan. Nå, Müncheniin tultiin siis melkein tunti myöhässä. Tämän seurauksena vaihtolento Lyoniin oli jo ehtinyt lähteä. Olin ainoa Lyoniin vaihtava niin eivät viitsineet pidätellä sitä konetta. Muutamaa muuta toppuuttelivat.
Menin suoraan transfer check-inniin hakemaan uutta boardingpassia. Tässä kohtaa tyttö kertoi että minut on rebookattu kello 21 lähtevään koneeseen. Ja kello oli siis kaksi iltapäivällä. Tässä kohtaa melkein paloi käämi ja aloitin kärttyilyn. Kerroin että NokiaSiemens Networks ei varmasti katso hyvällä tällaista kikkailua ja yhteistyötä varmasti täytyy harkita. Huomatkaa että tässä kohtaa minulla oli musta pitkä villakangastakki, asiantuntijasalkku ja hattu ja valkoinen kaulahuivi. Kärttyilystä johtuen tai siitä huolimatta tyttö kertoi että Zürichin kone on juuri lähdössä ja jos pääsen kahdessa minuutissa portille, ehdin Zurichin kautta Lyonin koneeseen. Näin tehtiin ja Minä Zurichiin.
Sveitsi ei kuulu EU:hun joten turvatarkastus tehdään uudestaan koska olen lähdössä EU-alueen ulkopuolelta EU-alueelle. No, mikään ei ole niin riemullista kuin seistä turvatarkastusjonossa kun lennon boordaus on jo alkanut, varsinkin kun on kentällä jossa ei ole koskaan käynyt eikä tiedä kuinka kaukana asiat ovat. No, ehdin nippa nappa Helvetica- yhtiön Fokkeriin Lyoniin. Jännästi nimnneet lentoyhtiön fontin mukaan.
Noista lentokoneista- Fokker 100:ssa kannattaa yrittää saada paikka riviltä 11, joka on hätäuloskäyntirivi. Airbus A320: koneissa taasen rivi 20 on invapaikkoja, eli enemmän jalkatilaa mutta matkatavaroita saa pitää missä haluaa. Lyoniin tultiin loppujen lopuksi vain pari tuntia myöhässä. Kaikista uskomattominta oli se, että matkalaukku seurasi koko ajan minua. En käsitä millä helvetillä Munchenin kentällä olivat ehtineet työntää mun laukun siihen Zurichin koneeseen koska siitä kun mun bookattiin sinne siihen kun portti meni kiinni oli 4 minuuttia. Aivan totaalisen uskomatonta. Lyonissa menin suoraan tekemään claimia ja täti katsoi minua ja kertoi että odota nyt, kyllä se on Zurichista tullut.
Mutta mistä otsikon mukaiset kalossit ja kuumavesipullo? Täällä on nyt kylmä ja sataa räntää. Kalossit on aivan täysin välttämättömät kun kyntää täällä sohjossa. Lunta hallitaan täällä kaatamalla sen päälle suolaa ja odottamalla sen sulamista. Toinen metodi on ottaa ns. laappa (siis se kumitelainen työkalu millä suomalaisissa väärinrakennettuissa vessoissa työnnelläään vettä viemäriin) ja työntää sillä sohjoa naapurin puolelle. Jokaisen kaupan edessä on puoliympyrän muotoinen laapattu alue.
Kuumavesipuollon sain mummolta ja se on kullanarvoinen koska täällä on kylmä. Siis tosi kylmä nyt. Kolmen poissaoloviikon aikana tännekin on tullut oikea talvi ja kämpän vetoisuusongelmat ovat nyt korostuneet. Kuuma petikaveri auttaa pitämään lämmön oikealla paikalla.
Joulu meni normaaliin tapaansa, niinkuin pitääkin. Kotona syötiin hyvin ja kävin jopa hiihtämässä. Ihan oikeasti. Ilmeisesti koulun liikuntakasvatus on kohdaltani epäonnistunut, koska johonkin aivojen takakoloon on jäänyt jotain mikä nauttii liikunnasta.
Takaisintulomatka oli aavistuksen tavallista mielenkiintoisempi. Mikään firma ei lennä suoraan Helsingistä Lyoniin, vaan matkat kulkevat joko Frankfurtin tai Münchenin kautta, niin tälläkin kertaa. Lentokone tuli Helsinkiin myöhässä, jonka seurauksena se myös lähti myöhässä. Kääntöajat on todellakin karsittu nollaan. Nå, Müncheniin tultiin siis melkein tunti myöhässä. Tämän seurauksena vaihtolento Lyoniin oli jo ehtinyt lähteä. Olin ainoa Lyoniin vaihtava niin eivät viitsineet pidätellä sitä konetta. Muutamaa muuta toppuuttelivat.
Menin suoraan transfer check-inniin hakemaan uutta boardingpassia. Tässä kohtaa tyttö kertoi että minut on rebookattu kello 21 lähtevään koneeseen. Ja kello oli siis kaksi iltapäivällä. Tässä kohtaa melkein paloi käämi ja aloitin kärttyilyn. Kerroin että NokiaSiemens Networks ei varmasti katso hyvällä tällaista kikkailua ja yhteistyötä varmasti täytyy harkita. Huomatkaa että tässä kohtaa minulla oli musta pitkä villakangastakki, asiantuntijasalkku ja hattu ja valkoinen kaulahuivi. Kärttyilystä johtuen tai siitä huolimatta tyttö kertoi että Zürichin kone on juuri lähdössä ja jos pääsen kahdessa minuutissa portille, ehdin Zurichin kautta Lyonin koneeseen. Näin tehtiin ja Minä Zurichiin.
Sveitsi ei kuulu EU:hun joten turvatarkastus tehdään uudestaan koska olen lähdössä EU-alueen ulkopuolelta EU-alueelle. No, mikään ei ole niin riemullista kuin seistä turvatarkastusjonossa kun lennon boordaus on jo alkanut, varsinkin kun on kentällä jossa ei ole koskaan käynyt eikä tiedä kuinka kaukana asiat ovat. No, ehdin nippa nappa Helvetica- yhtiön Fokkeriin Lyoniin. Jännästi nimnneet lentoyhtiön fontin mukaan.
Noista lentokoneista- Fokker 100:ssa kannattaa yrittää saada paikka riviltä 11, joka on hätäuloskäyntirivi. Airbus A320: koneissa taasen rivi 20 on invapaikkoja, eli enemmän jalkatilaa mutta matkatavaroita saa pitää missä haluaa. Lyoniin tultiin loppujen lopuksi vain pari tuntia myöhässä. Kaikista uskomattominta oli se, että matkalaukku seurasi koko ajan minua. En käsitä millä helvetillä Munchenin kentällä olivat ehtineet työntää mun laukun siihen Zurichin koneeseen koska siitä kun mun bookattiin sinne siihen kun portti meni kiinni oli 4 minuuttia. Aivan totaalisen uskomatonta. Lyonissa menin suoraan tekemään claimia ja täti katsoi minua ja kertoi että odota nyt, kyllä se on Zurichista tullut.
Mutta mistä otsikon mukaiset kalossit ja kuumavesipullo? Täällä on nyt kylmä ja sataa räntää. Kalossit on aivan täysin välttämättömät kun kyntää täällä sohjossa. Lunta hallitaan täällä kaatamalla sen päälle suolaa ja odottamalla sen sulamista. Toinen metodi on ottaa ns. laappa (siis se kumitelainen työkalu millä suomalaisissa väärinrakennettuissa vessoissa työnnelläään vettä viemäriin) ja työntää sillä sohjoa naapurin puolelle. Jokaisen kaupan edessä on puoliympyrän muotoinen laapattu alue.
Kuumavesipuollon sain mummolta ja se on kullanarvoinen koska täällä on kylmä. Siis tosi kylmä nyt. Kolmen poissaoloviikon aikana tännekin on tullut oikea talvi ja kämpän vetoisuusongelmat ovat nyt korostuneet. Kuuma petikaveri auttaa pitämään lämmön oikealla paikalla.
sunnuntai 25. lokakuuta 2009
Takapajula
Minä luulin että minulla oli shekkivihko ja aloin kirjoittaa koulun ruokalassa shekkiä. Tässä vaiheessa kävi ilmi, että pankki ei suinkaan ollut lähettänyt minulle shekkivihkoa, vaan shekkien lunastamiseen tarvittavien vastashekkien vihkosen. Että näin.
Täällä siis yleisesti käytetään shekkejä maksuvälineenä. Suurin osa kaupoista pitää aika kovaa rajaa mistä summasta lähtien ne hyväksyvät pankkikortteja (yleensä alkaen noin 15-20€) mutta shekkien suhten ei ole rajoituksia. Niinpä näin eilen, kun lähiählyssä joku täti kirjoitti shekin kolmelle eurolle.
Pankkitoiminta on muutenkin vähän toisenlaista täällä. Pitää olla tarkkana että käyttää oman firman automaattia, muuten käteisen nostaminen saattaa yhtäkkiä olla rikollisen kallista. Siinä mielessä Suomessa on kyllä asiat paremmin- ei tarvitse miettiä onkohan se Ylä-Pyhtään kirkonkylän automaatti minkä pankin ja mistähän löytyisi lähin Société. Eri pankkeja on toistakymmentä ja jokaisella omat muutamat automaattinsa.
Toinen asia on tuo tunnuslukulistan puute. Täällä verkkopankkiin ei ole avainlukulistaa tai muuta posessioon perustuvaa identifikaatiota, vaan tunnusluku ja salasana. That's it. Tämän lisäksi salasana pitää antaa flash-appletin läpi, mikä vähän hirvittää.
Suomalaisen kliinisen tehokkkuuden kääntöpuolena on tietysti sitten se, että pankissa ei tule käytyä. Ranskalaiset ilmeisesti nauttivat interaktiosta ja ihmiskontaktista- muuta syytä lukuisille erikoiskaupoille (patongit ostetaan patonkikaupasta, ruoka ruokakaupasta, veitset veitsikaupasta, viinit viinikaupasta...) ja tälle jonottamiselle perustuvaan elämäntapaan en keksi.
Ranskalaisille ei ilmeisesti ole mikään ongelma käydä pankissa useampana kertana viikossa. Edelläoleva on tietysti rankkaa kärjistystä ja yleistystä, mutta uskon että siinä on totuuden siemekin.
Mikäs siinä, kyllä tuosta slow life- mentaliteetista tavallaan osaa nauttiakin. Suomessa lienen viimeksi käynyt pankissa ennen lähtöä hakemassa visa-kortin, mutta siitä aikaisempaa kertaa en edes muista. Toisaalta miksi käydä, kun laskun maksu tiskillä maksaa 4-5 euroa. Sitä sitten käyttää mieluummin verkkopankkia.
Tähän mennessä (su aamupäivään) pyykit ovat olleet kuivumassa nyt perjantaista lähtien, ja ovat vieläkin hieman kosteita. Tämän lisäksi kämpässä on mielyttävä sademetsän tunnelma. Ei taida ilmanvaihto toimia ihan niinkuin pitäisi.
Täällä siis yleisesti käytetään shekkejä maksuvälineenä. Suurin osa kaupoista pitää aika kovaa rajaa mistä summasta lähtien ne hyväksyvät pankkikortteja (yleensä alkaen noin 15-20€) mutta shekkien suhten ei ole rajoituksia. Niinpä näin eilen, kun lähiählyssä joku täti kirjoitti shekin kolmelle eurolle.
Pankkitoiminta on muutenkin vähän toisenlaista täällä. Pitää olla tarkkana että käyttää oman firman automaattia, muuten käteisen nostaminen saattaa yhtäkkiä olla rikollisen kallista. Siinä mielessä Suomessa on kyllä asiat paremmin- ei tarvitse miettiä onkohan se Ylä-Pyhtään kirkonkylän automaatti minkä pankin ja mistähän löytyisi lähin Société. Eri pankkeja on toistakymmentä ja jokaisella omat muutamat automaattinsa.
Toinen asia on tuo tunnuslukulistan puute. Täällä verkkopankkiin ei ole avainlukulistaa tai muuta posessioon perustuvaa identifikaatiota, vaan tunnusluku ja salasana. That's it. Tämän lisäksi salasana pitää antaa flash-appletin läpi, mikä vähän hirvittää.
Suomalaisen kliinisen tehokkkuuden kääntöpuolena on tietysti sitten se, että pankissa ei tule käytyä. Ranskalaiset ilmeisesti nauttivat interaktiosta ja ihmiskontaktista- muuta syytä lukuisille erikoiskaupoille (patongit ostetaan patonkikaupasta, ruoka ruokakaupasta, veitset veitsikaupasta, viinit viinikaupasta...) ja tälle jonottamiselle perustuvaan elämäntapaan en keksi.
Ranskalaisille ei ilmeisesti ole mikään ongelma käydä pankissa useampana kertana viikossa. Edelläoleva on tietysti rankkaa kärjistystä ja yleistystä, mutta uskon että siinä on totuuden siemekin.
Mikäs siinä, kyllä tuosta slow life- mentaliteetista tavallaan osaa nauttiakin. Suomessa lienen viimeksi käynyt pankissa ennen lähtöä hakemassa visa-kortin, mutta siitä aikaisempaa kertaa en edes muista. Toisaalta miksi käydä, kun laskun maksu tiskillä maksaa 4-5 euroa. Sitä sitten käyttää mieluummin verkkopankkia.
Tähän mennessä (su aamupäivään) pyykit ovat olleet kuivumassa nyt perjantaista lähtien, ja ovat vieläkin hieman kosteita. Tämän lisäksi kämpässä on mielyttävä sademetsän tunnelma. Ei taida ilmanvaihto toimia ihan niinkuin pitäisi.
perjantai 23. lokakuuta 2009
Kolmanneskvartaalin tarkastelua
Olen ollut Lyonissa nyt noin reilun kuukauden- saavuin 14. syyskuuta. Aika on mennyt tähän asti kuin siivillä. Lienee vähättelyä sanoa että viihdyn täällä. Varmasti suurin syy tähän on äkkiseltään ja yllättäen alkanut arki. Kirjoitin jo joskus aikaisemmin, etten ole pahemmin ehtinyt turisteilemaan tai joutunut sellaiseen kuplaan tai välitilaan josta olisi hankala siirtyä suuntaan tai toiseen. Tavallaan tämä on sääli, mutta uskon että aikaa vain olla ja katsella ympärilleen vielä löytyy. Ensi viikollakin on syysloma.
Arki on tullut vastaan myös niillä osa-alueilla jotka eivät ole kivoja tai mukavia. Aina välillä rahat ei riitä, aina välillä vituttaa muuten vaan. Kulttuurisessa sopeutumisessa ja kielessä riittää tekemistä vielä pitkään. Kämpässä on kylmä ja Suomeen on ikävä. Mutta nämä ovat sellaisia asioita joiden kanssa myös Suomessa joutuu tavalla tai toisella tekemisiin, pelottavampaa olisi se jos kaiken aikaa tuntuisi siltä että on vuoden mittaisella matkalla. Nyt ei ole sellaista, minä asun täällä.
Sen sijaan sitä osaa nauttia huonolla ranskalla käydystä epämukavasta keskustelusta pikapesulassa, ruokalan kovaäänisestä sedästä joka sanoo mua viikingiksi ja piirsi opiskelijakorttiini hitler- viikset, tai kaupunkipyöristä, hampaattomasta lähikaupan myyjästä ja ennen kaikkea siitä että saa soittaa ja paljon, hyvällä opettajalla ja mukavien ihmisten kanssa.
Koulunkäynti on ollut paljon intensiivisempää kuin oletin. Olen tähän asti soittanut varmaan tunneissa mitattuna enemmän kuin viime vuonna yhteensä- osittain siitä syystä että täällä ei ole mitään sen ihmeempää tekemistä (omaa opetusta, järjestötoimintaa, hallintoa, lentokenttätyötä, ja sosiaalinen elämäkin on aika rajallista) ja osittain siitä että nyt tosta torven soitosta olen taas aika innostunut. Tuntuu siltä että se on paljon pakottomampaa nyt, joku hiertävä ja himmentävä elementti on poistunut.
En silti haluaisi täkäläistä systeemiä kuin osittain Suomeen. Kääntöpuolena tälle soiton runsaudelle ja luokan kovuudelle on ranskalainen persemäisyys kaikissa käytännön asioissa, sekä opettajien ehdoton auktoriteetti oppilaisiinsa. Mun kohdalla se toimii koska tulen mestarin kanssa hyvin toimeen, mutta en haluaisi kuvitella mitä tapahtuu jos en tulisi. Mutta mikään käytännön asia ei kyllä täällä toimi. Mestari ehdotta kuukausi sitten että luokka lähtisi mukaan Oviedòon missä mestari pitää mestarikurssin. No, tätä päivämäärää siirrettiin ja vehkattiin ja sitten lyötiin lukkoon, ja sovittiin. No minä tekemään tämän mukaan aikataulut, ja sitten taas eilen mestari ilmoitti että siirretään sittenkin kahdella viikolla taaksepäin päivämäärää. No voi satans, ei se nyt enää käy kun on Suomesta tulossa vieraita.
Tunnit ovat välillä myös aika kaaoksellisia. Ihmiset tulee ja menee ilman että minä huomaan oikein mitään logiikkaa. Lisäksi 16 hengen tuubaluokasta on säännöllisesti paikalla vain 5-6 ihmistä. Mikä on minun kannaltani tietysti hyvä. Tunnit saattaa kestää koko päivän kymmenestä yhdeksään tai voi olla että se kestää vain 4 tuntia, tai voi olla ettei sitä ole ollenkaan. Tämä on aika rasittavaa.
Sosiaalisen verkoston rakentaminen vie tietysti aikaa. Jonkin verran harmillista on se, että kaikki kaverit on konservatoriolta. Tämä nyt ei ole mitenkään yllättävää, mutta aina välillä sitä haluaisi irrottautua koulun maailmasta, kun se on muutenkin niin intensiivistä. Lisäksi ranskalaisiin tutustuminen ei ole ihan yksinkertaista. Ihmiset on hirvittävän ystävällisiä ja mukavia, mutta sellainen hyvää päivää kirvesvartta- tason ohi pääseminen vaatii aika paljon työtä. Tässä on tietysti kielimuurikin joka tulee vastaan. Ymmärrän että on jonkin verran rasittavaa keskustella huonoa ranskaa hitaasti puhuvan ulkomaalaisen kanssa, jolle pitää vielä toistaa joka toinen asia eri sanoilla ja puolet hitaammin kuin mulle. Mutta tämän seurauksena mulla on sellainen turkulainen olo, kun tajuan vitsit puolen minuutin viivellä ja muutenkin kommunikaatio on vähän hankalaa.
Mutta conclusivement, minä en kadu hetkekään että lähdin tänne. Fiilis on edelleen hyvä, soitto kulkee ja uudessa maailmassa on mielenkiintoista ja ihmeellistä olla. Suosittelen kaikille!
Arki on tullut vastaan myös niillä osa-alueilla jotka eivät ole kivoja tai mukavia. Aina välillä rahat ei riitä, aina välillä vituttaa muuten vaan. Kulttuurisessa sopeutumisessa ja kielessä riittää tekemistä vielä pitkään. Kämpässä on kylmä ja Suomeen on ikävä. Mutta nämä ovat sellaisia asioita joiden kanssa myös Suomessa joutuu tavalla tai toisella tekemisiin, pelottavampaa olisi se jos kaiken aikaa tuntuisi siltä että on vuoden mittaisella matkalla. Nyt ei ole sellaista, minä asun täällä.
Sen sijaan sitä osaa nauttia huonolla ranskalla käydystä epämukavasta keskustelusta pikapesulassa, ruokalan kovaäänisestä sedästä joka sanoo mua viikingiksi ja piirsi opiskelijakorttiini hitler- viikset, tai kaupunkipyöristä, hampaattomasta lähikaupan myyjästä ja ennen kaikkea siitä että saa soittaa ja paljon, hyvällä opettajalla ja mukavien ihmisten kanssa.
Koulunkäynti on ollut paljon intensiivisempää kuin oletin. Olen tähän asti soittanut varmaan tunneissa mitattuna enemmän kuin viime vuonna yhteensä- osittain siitä syystä että täällä ei ole mitään sen ihmeempää tekemistä (omaa opetusta, järjestötoimintaa, hallintoa, lentokenttätyötä, ja sosiaalinen elämäkin on aika rajallista) ja osittain siitä että nyt tosta torven soitosta olen taas aika innostunut. Tuntuu siltä että se on paljon pakottomampaa nyt, joku hiertävä ja himmentävä elementti on poistunut.
En silti haluaisi täkäläistä systeemiä kuin osittain Suomeen. Kääntöpuolena tälle soiton runsaudelle ja luokan kovuudelle on ranskalainen persemäisyys kaikissa käytännön asioissa, sekä opettajien ehdoton auktoriteetti oppilaisiinsa. Mun kohdalla se toimii koska tulen mestarin kanssa hyvin toimeen, mutta en haluaisi kuvitella mitä tapahtuu jos en tulisi. Mutta mikään käytännön asia ei kyllä täällä toimi. Mestari ehdotta kuukausi sitten että luokka lähtisi mukaan Oviedòon missä mestari pitää mestarikurssin. No, tätä päivämäärää siirrettiin ja vehkattiin ja sitten lyötiin lukkoon, ja sovittiin. No minä tekemään tämän mukaan aikataulut, ja sitten taas eilen mestari ilmoitti että siirretään sittenkin kahdella viikolla taaksepäin päivämäärää. No voi satans, ei se nyt enää käy kun on Suomesta tulossa vieraita.
Tunnit ovat välillä myös aika kaaoksellisia. Ihmiset tulee ja menee ilman että minä huomaan oikein mitään logiikkaa. Lisäksi 16 hengen tuubaluokasta on säännöllisesti paikalla vain 5-6 ihmistä. Mikä on minun kannaltani tietysti hyvä. Tunnit saattaa kestää koko päivän kymmenestä yhdeksään tai voi olla että se kestää vain 4 tuntia, tai voi olla ettei sitä ole ollenkaan. Tämä on aika rasittavaa.
Sosiaalisen verkoston rakentaminen vie tietysti aikaa. Jonkin verran harmillista on se, että kaikki kaverit on konservatoriolta. Tämä nyt ei ole mitenkään yllättävää, mutta aina välillä sitä haluaisi irrottautua koulun maailmasta, kun se on muutenkin niin intensiivistä. Lisäksi ranskalaisiin tutustuminen ei ole ihan yksinkertaista. Ihmiset on hirvittävän ystävällisiä ja mukavia, mutta sellainen hyvää päivää kirvesvartta- tason ohi pääseminen vaatii aika paljon työtä. Tässä on tietysti kielimuurikin joka tulee vastaan. Ymmärrän että on jonkin verran rasittavaa keskustella huonoa ranskaa hitaasti puhuvan ulkomaalaisen kanssa, jolle pitää vielä toistaa joka toinen asia eri sanoilla ja puolet hitaammin kuin mulle. Mutta tämän seurauksena mulla on sellainen turkulainen olo, kun tajuan vitsit puolen minuutin viivellä ja muutenkin kommunikaatio on vähän hankalaa.
Mutta conclusivement, minä en kadu hetkekään että lähdin tänne. Fiilis on edelleen hyvä, soitto kulkee ja uudessa maailmassa on mielenkiintoista ja ihmeellistä olla. Suosittelen kaikille!
tiistai 13. lokakuuta 2009
Kirjastokokemus
Minä sain viimein vakuutusyhtiöltä laskun. Tämä mahdollisti sen, että hankin kirjastokortin. Yritin sitä jo eilen mutta luonnollisesti kirjasto on maanantaisin kiinni. Tietysti.
No, olin aamulla pääkijrastolla, joka on kätevästi ihan muutaman sadan metrin päässä. Ensimmäinen yllätys oli, että kirjastokortti maksaa. Ei paljoa, mutta kuitenkin. Maksuissa oli kolme porrastusta, eli perusmaksulla (12€) sai lainata kirjoja, korotetulla (20€) sai lainata kirjoja sekä CD:itä musiikkiosastolta ja vihko auki- hinnalla (30€) sai sitten mukaan myös DVD:t ja taidelainaamon, mikä ikinä se onkaan. Itselle riitti tuo perusmaksu, sillä koulun kirjaston cd-kokoelma on aika ekstensiivinen, ja voin kipaista kirjastoon läppärin kanssa ja heittää koneelle ne matskut mitä tarvitsen.
Kirjastosa oli myös aika tiukat rajat paljonko kamaa saa lainata. Kerralla maksimissaan 15 nidettä, joista 5 saa olla cd-levyjä tai äänikirjoja. Äänikirjoja saa ilmeisesti lainata tällä perustason kirjastokortillakin. Lienee ihan hyvä, koska olen patologisen huono muistamaan palauttamaan kirjaston lainoja, jolloin niitä ajelehtii jääkiekkokassillinen pitkin kämppää.
Kirjastossa yritin etsiä enganninkielistä kirjallistuutta. Menin tädin luokse ja kysyin englanninkielistä kirjallisuutta parillakin eri tavalla, ja yritin kommunikoida että haluan kirjallisuutta joka on kijroitettu englanniksi. Täti viittoi kokoajan hyllyä kohti, jossa luki Litterature d'Etas-Unis, siis yhdysvaltalainen käännöskirjallisuus. Ei tietenkään koko kirjastosta löytynyt englanninkielistä kirjaa. Mitähän minä oikein ajattelin, kun etsin ranskalaisesta kirjastosta englanninkielistä kirjaa? Ei tietenkään niitä ole. Mutta löytyi se suomenkieliestenkin kirjojen osasto.
Valikoimaa oli noin kahdenkymmenen niteen verran. Hotakaisen juoksuhaudantie oli tarjolla, samoin Sillanpäätä pari nidettä. Ruotsinkielistä kirjallisuutta oli paljon- kaikki Westöt, Les femmes formidables dans l'eau (tjsp) eli Ihanat naiset rannalla, Leena Landeria. Sitten tietysti pakolliset Arto Paasilinnat. Mutta päräyttävin kaikista oli varmasti Un Jour en Ostrobotnie, joka oli -tadaa- Antti Tuurin Pohjanmaa käännettynä ranskaksi. Sen nyt lainasin ja katsotaan, miten Hakalan veljeksien kohellus kääntyy ranskaksi. Kun katsoin noita ruotsinkielisiä niteitä niin ne oli kaikki käännetty (luonnollisesti) ruotista, ja epäilen että niiden lukumäärän yliedustus johtuu siitä raa'asta tosiseikasta että ruotsista ranskaan kääntäviä ihmisiä on enemmän kuin suomesta ranskaan. Mutta nyt siirryn selvittämään, miten Veikko Hakalan ja Toholampisen konstaapeli Materon närävälit käyvät gallien kielellä.
No, olin aamulla pääkijrastolla, joka on kätevästi ihan muutaman sadan metrin päässä. Ensimmäinen yllätys oli, että kirjastokortti maksaa. Ei paljoa, mutta kuitenkin. Maksuissa oli kolme porrastusta, eli perusmaksulla (12€) sai lainata kirjoja, korotetulla (20€) sai lainata kirjoja sekä CD:itä musiikkiosastolta ja vihko auki- hinnalla (30€) sai sitten mukaan myös DVD:t ja taidelainaamon, mikä ikinä se onkaan. Itselle riitti tuo perusmaksu, sillä koulun kirjaston cd-kokoelma on aika ekstensiivinen, ja voin kipaista kirjastoon läppärin kanssa ja heittää koneelle ne matskut mitä tarvitsen.
Kirjastosa oli myös aika tiukat rajat paljonko kamaa saa lainata. Kerralla maksimissaan 15 nidettä, joista 5 saa olla cd-levyjä tai äänikirjoja. Äänikirjoja saa ilmeisesti lainata tällä perustason kirjastokortillakin. Lienee ihan hyvä, koska olen patologisen huono muistamaan palauttamaan kirjaston lainoja, jolloin niitä ajelehtii jääkiekkokassillinen pitkin kämppää.
Kirjastossa yritin etsiä enganninkielistä kirjallistuutta. Menin tädin luokse ja kysyin englanninkielistä kirjallisuutta parillakin eri tavalla, ja yritin kommunikoida että haluan kirjallisuutta joka on kijroitettu englanniksi. Täti viittoi kokoajan hyllyä kohti, jossa luki Litterature d'Etas-Unis, siis yhdysvaltalainen käännöskirjallisuus. Ei tietenkään koko kirjastosta löytynyt englanninkielistä kirjaa. Mitähän minä oikein ajattelin, kun etsin ranskalaisesta kirjastosta englanninkielistä kirjaa? Ei tietenkään niitä ole. Mutta löytyi se suomenkieliestenkin kirjojen osasto.
Valikoimaa oli noin kahdenkymmenen niteen verran. Hotakaisen juoksuhaudantie oli tarjolla, samoin Sillanpäätä pari nidettä. Ruotsinkielistä kirjallisuutta oli paljon- kaikki Westöt, Les femmes formidables dans l'eau (tjsp) eli Ihanat naiset rannalla, Leena Landeria. Sitten tietysti pakolliset Arto Paasilinnat. Mutta päräyttävin kaikista oli varmasti Un Jour en Ostrobotnie, joka oli -tadaa- Antti Tuurin Pohjanmaa käännettynä ranskaksi. Sen nyt lainasin ja katsotaan, miten Hakalan veljeksien kohellus kääntyy ranskaksi. Kun katsoin noita ruotsinkielisiä niteitä niin ne oli kaikki käännetty (luonnollisesti) ruotista, ja epäilen että niiden lukumäärän yliedustus johtuu siitä raa'asta tosiseikasta että ruotsista ranskaan kääntäviä ihmisiä on enemmän kuin suomesta ranskaan. Mutta nyt siirryn selvittämään, miten Veikko Hakalan ja Toholampisen konstaapeli Materon närävälit käyvät gallien kielellä.
maanantai 5. lokakuuta 2009
Sekalaisia asioita
Koko ranska menee sunnuntaina klo 12:45 kiinni ja ilmeisesti mamman luokse syömään. Yhtään mikään ei ole auki. Tämän opin kun aoin jatkaa lampun metsästystä ja nukuin perse homeessa kymmeneen asti. No nyt on sitten lamppu, ja onpa vielä yölamppu ja pyykinkuivausteline ja Henning Mankellia ranskaksi. Taas meni niin paljon rahaa että vähän hirvittää, mutta eipä noita oikein voinut jättää ostamatta. No ruotsalaiset dekkarit ranskaksi tietysti olisi voinut, mutta tää kieli pitää nyt oppia.
Aloitin ranskalaiseen kirjallisuuteen tutustumisen Emilie Zola teoksesta L'argent. Tämä oli tietysti hieman väärä pää aloittaa, ensimmäisen luvun sain ährättyä loppuun tajuamatta siitä paljoakaan. Huono nuoriso lorvii ja voi kaikin tavoin pahoin absinttipäissään Pariisissa- toisaalta ilmeisesti kaikki ranskalainen 1800- luvun kirjallisuus käsittelee tavalla tai toisella tätä tematiikkaa. Että pelkästään tämän tajuaminen ei välttämättä vielä olisi paljoa avannut. Mutta nyt siis ruotsalaisia dekkareita.
Lampun löytäminen oli tuskaa. En ole vieläkään löytänyt täältä mitään kierratyskeskusta tai vastaavaa, enkä edes yhtään lamppukauppaa. C'est-à-dire kun Carrefour ei myy jotain, minä olen pulassa. Löysin lampun viimein, mutta kyllä Ikean lamppuosastoa tuli ikävä. Lamput oli nimittäin paitsi susirumia, myös sikakalliita. Otin lopulta halvimman, 45 euroa maksaneen jalkalampun ja 15 euroa maksaneen yölampun. Valoa kansalle. Mattoja en vielä löytänyt. Tai löysin, lähtien 90 euroa. Antaa olla. Tämän lisäksi yritin etsiä iPodiin rannelenkkiä tai sellaista juttua, tiiättekste, millä sen saa niiq käteen kiinni. Kun näissä ultrakireissä juoksuhousuissa ei oo taskuja. Semmonenkin löyty, vaatimattomaan neljän kympin hintaan. Jäi kauppaan.
Kielen oppimista helpottaa kummasti kun löysin podcastina päivitettävät Radio Francen selkokieliset radiouutiset. Eli Journal facil. Ei ne paljoa helpommat ole, mutta tavallisesta konekiväärinopeudesta on pudotettu neljännes pois ja sanastoa vähän karsittu. Kuuntelin perään myös Ylen uutiset, ja se ero tahdissa oli hengästyttävä. Kun olin kuunnellut retardo-uutiset ranskaksi, niin niiden jälkeen vaikutti ylen uutistenlukija valium-huuruissa torkkuvalta isoäidiltä.
Tällä viikolla koulun pitäisi alkaa noin niinkuin yleistenkin aineiden kanssa. Kiinnostuksella odotan täkäläistä analyysikurssia, varsinkin kun se pidetään keskiviikkoisin klo 8-9:30. Kenellekköhän akatemialla tulisi aloittaa yhtään mikään kurssi kahdeksalta aamulla? Siellä ei varmaan oo edes vahtimestaria vielä silloin.
Mestarin pitäisi tulla tänäkin loppuviikkona pitämään sesisoita. Katsotaan hukkuuko se tällä kertaa.
Aloitin ranskalaiseen kirjallisuuteen tutustumisen Emilie Zola teoksesta L'argent. Tämä oli tietysti hieman väärä pää aloittaa, ensimmäisen luvun sain ährättyä loppuun tajuamatta siitä paljoakaan. Huono nuoriso lorvii ja voi kaikin tavoin pahoin absinttipäissään Pariisissa- toisaalta ilmeisesti kaikki ranskalainen 1800- luvun kirjallisuus käsittelee tavalla tai toisella tätä tematiikkaa. Että pelkästään tämän tajuaminen ei välttämättä vielä olisi paljoa avannut. Mutta nyt siis ruotsalaisia dekkareita.
Lampun löytäminen oli tuskaa. En ole vieläkään löytänyt täältä mitään kierratyskeskusta tai vastaavaa, enkä edes yhtään lamppukauppaa. C'est-à-dire kun Carrefour ei myy jotain, minä olen pulassa. Löysin lampun viimein, mutta kyllä Ikean lamppuosastoa tuli ikävä. Lamput oli nimittäin paitsi susirumia, myös sikakalliita. Otin lopulta halvimman, 45 euroa maksaneen jalkalampun ja 15 euroa maksaneen yölampun. Valoa kansalle. Mattoja en vielä löytänyt. Tai löysin, lähtien 90 euroa. Antaa olla. Tämän lisäksi yritin etsiä iPodiin rannelenkkiä tai sellaista juttua, tiiättekste, millä sen saa niiq käteen kiinni. Kun näissä ultrakireissä juoksuhousuissa ei oo taskuja. Semmonenkin löyty, vaatimattomaan neljän kympin hintaan. Jäi kauppaan.
Kielen oppimista helpottaa kummasti kun löysin podcastina päivitettävät Radio Francen selkokieliset radiouutiset. Eli Journal facil. Ei ne paljoa helpommat ole, mutta tavallisesta konekiväärinopeudesta on pudotettu neljännes pois ja sanastoa vähän karsittu. Kuuntelin perään myös Ylen uutiset, ja se ero tahdissa oli hengästyttävä. Kun olin kuunnellut retardo-uutiset ranskaksi, niin niiden jälkeen vaikutti ylen uutistenlukija valium-huuruissa torkkuvalta isoäidiltä.
Tällä viikolla koulun pitäisi alkaa noin niinkuin yleistenkin aineiden kanssa. Kiinnostuksella odotan täkäläistä analyysikurssia, varsinkin kun se pidetään keskiviikkoisin klo 8-9:30. Kenellekköhän akatemialla tulisi aloittaa yhtään mikään kurssi kahdeksalta aamulla? Siellä ei varmaan oo edes vahtimestaria vielä silloin.
Mestarin pitäisi tulla tänäkin loppuviikkona pitämään sesisoita. Katsotaan hukkuuko se tällä kertaa.
maanantai 21. syyskuuta 2009
Arkea, arkea
Tänään oli sellainen normipäivä. Heräsin joskus puoli yhdeksän aikaan, söin aamiaista ja lähdin koululle treenaamaan. Treenimotivaatio on aika korkealla täällä.
Olen alkanut valmistamaan Landskappia, tuota Sisyfoksen kiveä niin monelle meistä. Aivan uskomattoman kaunis biisi, mutta vittumainen. Ei teknisesti suinkaan mahdoton, mutta rekisteriltään ja kestävyydeltään haastava. Toinen minkä olen ottanut työn alle on Komulaisen Ides of March. Katsotaan sitten tuleeko noista kummastakaan esityskamaa, mutta kiva niitä on soittaa.
Saan pian ostettua kaapelin jolla kuvia saa ladattua kamerasta, mutta koulu on (ymmärtääkseni) vanha prefektuurin päärakennus jostain sadan vuoden takaa, eli sellainen vanha linna. Saatte kuvia sitten.
Tänään yritin saada bussilippua, mutta kaiken jonottamisen päätteeksi kävi ilmi, että kuukausilippuja myydään vain 28 -3 päivä joka kuuta. En tiedä saako sitä sitten ladattua missään automaatissa (varmaan saa) mutta täällä ei siis ole mitään järkevää 30 vuorokauden lippua, vaan kuukausilippu on kuukausilippu. Alkaa ekasta päivästä ja kestää viimeiseen. Tänään taistelin metrossa täkäläisten smurffien kanssa. Ostan Étudiant- carnetteja eli 10 kerran lippuja (hinta 11,50 ja niitä menee 3-4/päivä eli ihan reilusti) jotka vaativat opsikelutodistuksen. No, minulla on läsnäolotodistus ja henkilötodistus mukana, mutta smurffi haluaa nähdä opiskelijakortin. Näytin suomalaista opiskelijakorttia ja ranskalaista kuvallista koulun kulkukorttia, mutta ei kelvannut. Hetken aikaa väiteltiin ja sitten kerroin etten ymmärrä ranskaa ja haluan ottaa yhteyttä Suomen konsulaattiin. Tässä kohtaa sûrete luovutti ja heitti mut ulos junasta. Taidan alkaa ymmärtää miten tää maa toimi...
Tänään kävi myös hulvattomin väärinymmärrys ikinä. Ranskalainen alkoi kysymään multa, että eikös tuo Nokia ole aloittanut anjovisöljybisneksellä. No ei varmasti ole, mietin, mutta aloin kyselemään lisää. Hämmennys lisääntyi kun Matthiew kertoi nähneensä kuvia nokialaisista anjovisöljyasioista kautta vuosikymmenten. No viimein minäkin ymmärsin, jollain kosmisella tavalla Matthiew oli nähnyt jonkun jutun Bonk- konsernista. Tämä oli aivan täysin käsittämätöntä, ja voitteko kuvitella miten vaikeaa oli tönkköranskalla selittää Bonkin ideaa ranskalaiselle? Todella hankalaa. Mutta myös aika riemastuttavaa.
[lisäys]
Ja niin, kun luin Elisan blogia niin tuli tuosta suutelemisesta puhetta. Täällä ensimmäisellä tapaamiskerralla miehet kättelevät, ja sen jälkeen poskisuudellaan. Kyllä se tietysti kummalta tuntuu mutta kuuluu tapoihin. Itse teen sen jotenkin väärin mutta minulle annetaan se anteeksi. Vähän tunnen itseni Mämmilän Naapurin Neekeriksi eli Mukuksi, joka tekee kaiken oikein mutta kuitnein väärin mutta jolle se annetaan anteeksi. Kai näihin tapaeroavaisuuksiin tottuu. Toinen juttu on se oman tilan puute- täällä käy sama kuin amerikassa jossa keskutelun yhteydessä suomalainen kävelee taaksepäin ja ranskalainen eteenpäin, kunnes suomalainen on nurkassa ja ranskalainen iholla.
Olen alkanut valmistamaan Landskappia, tuota Sisyfoksen kiveä niin monelle meistä. Aivan uskomattoman kaunis biisi, mutta vittumainen. Ei teknisesti suinkaan mahdoton, mutta rekisteriltään ja kestävyydeltään haastava. Toinen minkä olen ottanut työn alle on Komulaisen Ides of March. Katsotaan sitten tuleeko noista kummastakaan esityskamaa, mutta kiva niitä on soittaa.
Saan pian ostettua kaapelin jolla kuvia saa ladattua kamerasta, mutta koulu on (ymmärtääkseni) vanha prefektuurin päärakennus jostain sadan vuoden takaa, eli sellainen vanha linna. Saatte kuvia sitten.
Tänään yritin saada bussilippua, mutta kaiken jonottamisen päätteeksi kävi ilmi, että kuukausilippuja myydään vain 28 -3 päivä joka kuuta. En tiedä saako sitä sitten ladattua missään automaatissa (varmaan saa) mutta täällä ei siis ole mitään järkevää 30 vuorokauden lippua, vaan kuukausilippu on kuukausilippu. Alkaa ekasta päivästä ja kestää viimeiseen. Tänään taistelin metrossa täkäläisten smurffien kanssa. Ostan Étudiant- carnetteja eli 10 kerran lippuja (hinta 11,50 ja niitä menee 3-4/päivä eli ihan reilusti) jotka vaativat opsikelutodistuksen. No, minulla on läsnäolotodistus ja henkilötodistus mukana, mutta smurffi haluaa nähdä opiskelijakortin. Näytin suomalaista opiskelijakorttia ja ranskalaista kuvallista koulun kulkukorttia, mutta ei kelvannut. Hetken aikaa väiteltiin ja sitten kerroin etten ymmärrä ranskaa ja haluan ottaa yhteyttä Suomen konsulaattiin. Tässä kohtaa sûrete luovutti ja heitti mut ulos junasta. Taidan alkaa ymmärtää miten tää maa toimi...
Tänään kävi myös hulvattomin väärinymmärrys ikinä. Ranskalainen alkoi kysymään multa, että eikös tuo Nokia ole aloittanut anjovisöljybisneksellä. No ei varmasti ole, mietin, mutta aloin kyselemään lisää. Hämmennys lisääntyi kun Matthiew kertoi nähneensä kuvia nokialaisista anjovisöljyasioista kautta vuosikymmenten. No viimein minäkin ymmärsin, jollain kosmisella tavalla Matthiew oli nähnyt jonkun jutun Bonk- konsernista. Tämä oli aivan täysin käsittämätöntä, ja voitteko kuvitella miten vaikeaa oli tönkköranskalla selittää Bonkin ideaa ranskalaiselle? Todella hankalaa. Mutta myös aika riemastuttavaa.
[lisäys]
Ja niin, kun luin Elisan blogia niin tuli tuosta suutelemisesta puhetta. Täällä ensimmäisellä tapaamiskerralla miehet kättelevät, ja sen jälkeen poskisuudellaan. Kyllä se tietysti kummalta tuntuu mutta kuuluu tapoihin. Itse teen sen jotenkin väärin mutta minulle annetaan se anteeksi. Vähän tunnen itseni Mämmilän Naapurin Neekeriksi eli Mukuksi, joka tekee kaiken oikein mutta kuitnein väärin mutta jolle se annetaan anteeksi. Kai näihin tapaeroavaisuuksiin tottuu. Toinen juttu on se oman tilan puute- täällä käy sama kuin amerikassa jossa keskutelun yhteydessä suomalainen kävelee taaksepäin ja ranskalainen eteenpäin, kunnes suomalainen on nurkassa ja ranskalainen iholla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
