Lyonin vaihto on päättynyt, mutta blogi jatkuu aina vaan.

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Ei juuri mistään kotoisin

Tämä teksti on julkaistu Saymaa 1/2010- lehdessä.

Laskeskelin, että olen elämäni aikana asunut 3 maassa 2 mantereella, käynyt viime vuonna esiintymässä 7 maassa Euroopassa ja 2 Euroopan ulkopuolella, ajanut bussilla noin 5000 kilometriä (lentokilometrejä en uskalla edes arvailla) ja ollut 100 yötä pois kotoa.

Ja uskon, että jos jokainen teistä räknäilee, pääsee suunnilleen samoihin lukuihin osa huikeasti yli, osa taas alle. En minä ole mitenkään poikkeuksellinen. Nykyajan nuori muusikonplanttu kiertää maailmaa opiskeluaikanaan todennäköisesti enemmän kuin 30 vuotta vanhempi kollega ikinä.

Politiikasta voi olla montaa mieltä, mutta Euroopan yhdentyminen on kyllä satanut kaltaistemme muusikkojen laariin. Nykyään on melkein helppoa lähteä muiden rahoilla vuodeksi opiskeleman ulkomaille niin, että opinnot voi sitoa omaan tutkintoon. Ei tarvitse viisumia, Suomen Pankin lupaa vaihtaa suuri määrä markkoja ulkomaan valuutaksi, oleskelu- opiskelu- tai työlupaa. Byrokratiaa on varmasti tarpeeksi, mutta ei mitään verrattuna siihen mitä se on ollut.

Ulkomaille töihin hakeutuminenkin on EU-kansalaiselle naurettavan helppoa. Tämä työmarkkinoiden harmonisaatio on itseasiassa minun mielestäni yksi EU:n suurimmista saavutuksista- suurempi kuin yhteinen valuutta tai ulkopolitiikka. Sillä on oikeasti merkitystä konkreettisella tasolla ihan jokaiselle.

Harmonisaatio kulkee kyllä toiseenkin suuntaan- Akatemiaan tulee joka vuosi suuri määrä vaihtareita, suomalaisille työmarkkinoille (eli myös koesoittoihin) tulee koko ajan EU-kansalaisia, tieto kulkee nopeammin. Varsinkin Helsingin Sanomat on ehtinyt välillä lietsomaan jopa suoranaista alarmismia siitä, että ulkomaalaiset pärjäävät suomalaisten orkesterien koesoitoissa.

Niin pärjäävät- ja koesoitoissa pärjää vain olemalla parempi kuin kukaan muu. Ei varmasti vaadi kovin suurta matikkapäätä tajuta, että tässä kohtaa pitää katsoa Akatemian suuntaan. Miksi Suomen Ainoa Ja Yksi Euroopan Suurimmista MusiikkiKorkeaKouluista ei kouluta opiskelijoitaan niin, että ne pärjäisivät? Yleensä tässä kohtaa keskustelu tyrehtyy ja kuolee pois.

Suomalaisia on ulkomaalaisissa orkestereissa vielä enemmän kuin ulkomaalaisia suomalaisissa. Suomalaisia katsotaan ulkomaisissa pruuveissa samanlaisella pelonsekaisella kauhulla kuin ulkomaalaisia täällä- toi on varmaan tosi hyvä kun se on Ulkomaalainen. Ulkomailla suomalainenkin on ulkomaalainen.

Hyvä kysymys olisi- että mitä sitten? On tietysti mahdollista ottaa kovin nationalistinen katsantokanta ja vaatia ulkomaalaisia pois suomalaisista orkestereista. Orkestereilla on kuitenkin velvollisuus tehdä parasta mahdollista musiikkia- ja jos ulkomaalainen soittaa paremmin kuin kukaan suomalainen, niin minä ainakin veronmaksajana vaadin, että se ulkomaalainen otetaan töihin. Ei kai se kansalaisuus muuta sitä soiton tasoa?

Älkää peljätkö, sillä ainakin toistaiseksi maistereiden työllistymistilanne on hyvä- melkein kaikki akatemialaiset alkavat rakentaa työuraansa jo opiskelujen alkuvaiheessa ja ovat luoneet toimivan suhdeverkoston työelämäään siirtymiseen mennessä. Akatemialaiset ovat kova luu ulkomailla niinkuin kotimaassakin. Kansainvälisyys lisääntyy ja toivottavasti vähentää tällaista typerää nokittelua siitä, saako ulkomaalaiset soittaa suomalaisissa orkestereissa.

Koska suomalaiset on niin kovia, että sitten ne menee ulkomaille. Ja kyllä nekin pärjää.

4 kommenttia:

  1. Jebl, mitäs näitä nyt oli viime vuonna... Japani, Ruotsi, Sveitsi... Tänä vuonna kotimaanmatkailu on vie miestä, joten ehdin varmaan vain Itävaltaan ja Ranskaan.

    Kansainvälisyys omalla sarallani, eli kansanmusiikissa, ilmenee siten, että jos haluaa saada järkeviä keikkaliksoja (tai keikkailla ylipäätään), niin pitää hankkia ulkomaan markkinoille kelpaava yhtye.

    Hyvä esimerkki on maanmainio huuliharppu-kvartetti Sväng, jonka vuosittaisista noin 80-100:sta keikasta kotomaan kamaralla on yhden käden sormilla laskettava määrä.

    Miksi näin kurjasti? No siksi, että suomalainen kulttuuripolitiikka tukee vain laitoksia ja orkesterimuotoja, jotka laitoksiksi taipuvat. Suomesta puuttuu esim. muiden pohjoismaiden kaltainen kiertuetuki-järjestelmä, joka mahdollistaisi korkeatasoisten (lue ammattilais)-yhtyeiden keikkailun muuallakin kuin Kehä Ykkösen eteläpuolella.

    Ranska on tietysti oma lukunsa, mutta kuvaavaa on se, että Nantesin kaupungin festari tilasi Svängiltä juuri 14 konserttia erikoisohjelmistolla: he pyysivät herroja sovittamaan Chopinia huuliharpuille. Lopputulos ei varmasti ollut kaikkien klassisen musiikin ystävien mieleen, mutta piristäviä uusia sovituksia ja näkökulmia saatiin. Tullaanko tätä matskua ylipäätään kuulemaan Suomessa? Jää nähtäväksi.

    Miksi suomalaista huipputason kansanmusiikkia ja jazzia kuulee helpommin Pariisissa kuin Jyväskylässä?

    VastaaPoista
  2. Itseasiassa lisäisin tuohon vielä että huipputason jatsia kuulee paljon helpommin Jyväskylän Jazzbaarissa kuin Helsingissä. Jyväksylässä sentään on jazzbaari (vaikkakin taaas nykyään nimeltään poppari) Helsingissä on vain kansanedustajien nakit rinnuksille- mesta Storyville.

    Mutta joo, olen kyllä samaa mieltä- kulttuurirahoitusta pitäisi uudistaa. Kiintoisaa muuten on, että Finnish Music Exportista (Musex) ei ole kuullut yhtään mitään sen jäälkeen kun lähettivät sähköposteja että etsivät ilmaista henkilökuntaa. Kiinnostava harjoittelupaikka, palkkaa emme valitettavasti voi maksaa!

    Vaikka minkälaisia innovaatiohankkeita on keksitty, niin vähänpä niistä on tavan bändeille tippunut. Taitaa siinä sekin olla että musiikki taipuu bisnekseksi aika huonosti.

    VastaaPoista
  3. Tai sitten Musex on lähtenyt ns. "perse edellä puuhun". Oltiin Japanilassa justisa Musexin järjestämän export-tapahtuman aikoihin. Ja mitä sinne yritetään viedä? Sunrise Avenueta ja muuta mainstream-paskaa, joka ei oikeastaan kiinnosta edes kotimaassa. Ja Japanissa (populaatio 127m) on omasta takaa _hyvää_ mainstreamia ihan riittämiin. Sinne pitää viedä sellaista mitä niillä ei ole.

    Tule mieleeni muutaman vuoden takainen John Peel -läppä. Oli kärrätty britanniasta sitte autolastillinen "musiikkivaikuttajia" Tavastialle kuulemaan suomalaista englanninkielistä listapaskaa ja juomaan ilmaista viinaa.

    Kun herralta kysyttiin lehdessä, että mikä kiinnosti eniten, oli vastaus ollut "En mikään noista, kävin kuuntelemassa Circleä Semifinalissa."

    Suomessa tehdään mielenkiintoista musaa, ja sitä jopa "viedään" ulkomaille, mutta määrät ovat niin pieniä (<5000), että bisnekseksi sitä ei voi kutsua. Eikä pitää kokouksia tornitalojen komeissa lasiseinäisissä tiloissa drinksuja naukkaillen. Joten se ei vastaavasti kiinnosta kunnianhimoisia "musiikkibisnes"-uraohjuksia.

    Suomen pitäisi brändätä itsensä islantilaisittain: hullu, jurojen juoppojen maa, josta tulee outoa surinaa ja humppaa. Ja tää olis lähempänä totuutta kuin Sunrisen pahoinvointia aiheuttava ääliörock.

    VastaaPoista
  4. Hyvintehty mainstream on hyvää, mutta valitettavasti Suomessa ei tule kyllä yhtään yhtyettä mieleen joka pystyisi haastamaan nykyiset markkinat.

    Sinänsä on mielenkiintoista että yritystoiminnalle ja tutkimus-tuotekehitykselle on kaikenlaisia riskiraha-hankkeita ja hyvin epävarmoja hankkeita tuetaan isosti, mutta musiikin ollessa kyseessä näkökulma taas on hyvin konservatiivinen ja tuotto-odotukset korkealla heti alusta lähtien. Ja kun lähtee myymään eskimoille jääkaappeja niin pitää olla kyllä jotain uutta mukana.

    Eli olen samaa mieltä, anglista poppia tehdään jo niin monessa paikassa paljon paremmin, ettei sitä kannata bisnesmielessä Suomessa tuottaa. Kaikenlaiset brandy- työryhmät on taas hankkeita jotka on tuomittu epäonnistumaan.

    VastaaPoista