Tohtori Halla-ahon erehdys

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kielitieteen tohtori Jussi Halla-aho hannukarpoilee maahanmuutosta ja maahanmuuttopolitiikasta blogissaan. Teenhän sitä itsekin. Silloin harvoin kun Halla-aho kirjoittaa kielestä, niin nostan antennit ylös. Sillä Halla-aho on kielitieteen tohtorina (kielen ja kieleen liittyvien ilmiöiden ammattilaisena) eri tavalla vastuussa karpoillessaan kielestä ja siihen liittyvistä ilmiöistä. Joskus se on todella hauskaa. Halla-ahon artikkeli typeristä yrityksistä suoristaa epäsopiviksi koettuja paikannimiä oli suorastaan hykerryttävä. Mutta nyt Halla-aho on julkaissut omat kielipoliittiset linjauksensa.

Kyse on itseasiassa  merkittävästä asiasta; kasvisruokailun ja Helsinki gaypriden vastustamisen lisäksi Halla-aho ei ole juuri tehnyt avauksia muualla kuin maahanmuuttopolitiikassa. Mutta mitä Halla-ahon kielipoliittinen manifesti sitten oikein on syönyt? Jotain runsasuolaista, se on varma. Timo Soini taklasi kauniisti Muutos 2011- liikkeen ottamalla Halla-ahon Perussuomalaisten listoille. Joten suurella uteliaisuudella avasin Halla-ahon kielipoliittisen manifestin.

Kun luette tuota Halla-ahon manifestia, niin muistakaa, että sen kirjoittajana on ammattimainen kielitieteilijä. Ja muistaakaahan myös että kielellä on oikeasti väliä. Se puhuuko kurdia tai turkkia (tai hepreaa tai arabiaa, tai englantia tai ranskaa) saattaa olla ero hengissä säilymisen ja kuoleman välillä. Kielenkäyttö on vallankäyttöä kaikkiin suuntiin- minulle ainakin opetettiin jo ala-asteella miten neuvostoliittolainen hallinto teki pahaa hallaa suomen sukukielille pakkopuhuttamalla venäjää ihmisten omien äidinkielten ohi. Ad infinitum, vastaavia esimerkkejä on Euroopassakin runsaasti.

Koko rikos alkaa Kokoomuksen sekoilusta ja vahingossa puoluekokouksessa hyväksytystä huumorialoitteesta. Olen näistä kirjoittanut aiemmin. Näitä ikäviä demokratiaan liittyviä ongelmia. Halla-aho hakee selitystä kokoomuksen oudoille reaktioille vielä oudommasta suunnasta- RKP:n masinoimasta salaliitosta. 

Halla-aho:
Tapahtumat kertovat erikoista viestiä kokoomuksesta.[kokoomuksen] Puoluehallitus ei ota ohjeita ja käskyjä vastaan omalta kentältään eikä edes puoluekokousedustajiltaan vaan ruotsalaiselta kansanpuolueelta. 

No, on tietysti jotenkuten mahdollista että RKP:llä on puristusote Kokoomuksen palleista. Ehkäpä, ehkäpä, mutta se että hallituspuolueet ottavat kantaa sovitun hallitusohjelman puolesta ei ole vielä varsinaisesti ihan täysin vesitiivis todiste siitä että kokkareiden puoluehallitus ottaisi käskyjä RKP:ltä. Tästä tuleentuneena Halla-aho pääsee varsinaiseen kielipoliittiseen vaaliohjelmaansa:

Katson, että ruotsin kielen osaamisvaatimuksista valtion viroissa luovutaan, poislukien viranomaiset, joiden työtehtävät erityisesti edellyttävät tällaista kielitaitoa. Tämän myötä ruotsin kielen pakollinen opiskelu kaikilla koulutusasteilla lakkaa välittömästi. Suomenkieliset oppilaitokset voivat jatkossakin tarjota ruotsin opetusta resurssiensa ja kysynnän mukaan ja samoin ehdoin kuin muitakin vieraita kieliä.

No, tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Kukaan ei liene välttynyt netissä jo viidettätoista vuotta riehuvalta kielipoliittiselta metsäpalolta. Ymmärrän Halla-ahon perussuomalaisuutta vasten tämän siirron, mutta opetusministeriöllä saattaa pitää kyllä tämän kielipoliittisen ohjelman kanssa kiirettä, jos todella ruotsin kielen opiskelu lakkaa kaikilla koulutusasteilla välittömästi. No, mitä näihin ohjelmiin turhaa realismia laittamaan. Lupasihan demaritkin lopettaa nuorisotyöttömyyden. Tämän lisäksi rajanveto niihin viranomaisiin jotka työssään tarvitsevat kieltä on hankalaa.

Perustuslakia tulee muuttaa siten, että ruotsin kielen asema toisena, tasavertaisena kansalliskielenä lakkautetaan. Suomen valtion ainoaksi viralliseksi kieleksi jää suomen kieli. Valtion, siis hallituksen, eduskunnan ja virkakoneiston, ainoa työkieli on suomi.

Nyt  mentiin jo astetta hevimpään suuntaan. Pystyn kyllä hyvin ymmärtämään pakkoruotsin kritisoimisen, mutta se että Halla-aho haluaa (kielitieteen tohtorina) viedä 5,4 prosentilta ihmisiltä oikeuden äidinkieleensä kuulostaa jo aivan turkkilaisten ja kurdien hulluttelulta. Voihan sitä vaatia mitä tahansa, mutta tässä pitää kyllä jo kysyä että miksi?  Kieleen perustuva diskriminaatio on kyllä sellainen asia, jota tänne ei tarvita suuntaan eikä toiseen.

1) Nykyisistä yksikielisistä ruotsinkielisistä kunnista tulee kaksikielisiä. Muutoksen jälkeen Suomessa on suomenkielisiä ja kaksikielisiä kuntia.

Eli meillä on sitten kaksikielinen Närpiö. Närpiö, jossa siis pitsaneekeriä myöten kukaan ei puhu suomea. Ei tätä juttua millään realismilla ole aiemminkaan pilattu, mutta tässä kohtaa mennään jo niin pitkälle että tästä tulisi vain byrokraattisesti tolkuttoman hankalaa ja kallista, jos Närpiötä ehdoin tahdoin alettaisiin suomalaistamaan.  Mitä sinne tehtäisiin, koulutettaisiin kaikki närpiöläiset puhumaan suomea? Kun ne osaa suomea yhtä hyvin kuin keskivertosavolainen osaa ruotsia. 

Yleisradion ruotsinkielisen toiminnan osuus Ylen kokonaisbudjetista saatetaan vastaamaan ruotsinkielisten osuutta väestöstä.

Tämä oletus lähtee siitä, että  vain ruotsinkieliset katselevat FST:tä tai kuuntelevat Radio Vegaa. Radio Vega on Yle Puheen jälkeen paras autoiluradiokanava, ja FST:ltä tulee huomattavan paljon kiinnostavaa ohjelmaa johon saa vaikka tekstit, jos kielitaito ei riitä. Suomenkieliset katsovat varmasti suomenruotsalaisiakin ohjelmia. Ainakin Strömsötä. Jos tälle linjalle lähdettäisiin niin yhtä relevantisti voitaisiin vaatia yleltä huomattavasti suurempaa panostusta venäjän- tai somalinkieliseen ohjelmaan. Silti uskon, että tällaista avausta ei persuilta kuitenkaan kuulla.

Nyt päästään kirjoituksen ehdottomaan kliimaksiin, herkkupalaan joka on kopioitu muistaakseni Kummeli Pääministeri- sketsistä. Siinä on nimittäin melkein sanasta sanaaan vastaava dialogi. Halla-aho, joka usein on suominut muita parodiahorisontin ylittymistä tekee sen nyt itse. Ja olen ihan varma ettei suinkaan vahingossa, vaan siksi että etevänä kielenkäyttäjänä ja fiksuna miehenä pystyy siihen.

Suomi kuitenkin kunnioittaa Ahvenanmaan itsehallintoa. Mikäli suomen kielen ja suomenkielisten asemasta ei päästä sopimukseen, harkittavaksi tulee Suomen ja Ahvenanmaan valtioyhteyden katkaiseminen. Tulonsiirrot manner-Suomesta maakuntaan lopetetaan, ja Suomi sanoutuu irti Ahvenanmaan sotilaallisesta puolustamisesta. Maakunta voi halutessaan itsenäistyä tai etsiä uuden elättäjän vaikkapa Ruotsista.

 Noo, Ahvenanmaan aseman vahvisti Kansainliitto. Ahvenanmaan asema on siis aikalailla kiveen kirjoitettu, koska sen siirtäminen muille maille vaatisi paitsi YK:n kaikien jäsenmaiden hyväksynnän niin myös (muistinvaraisesti prof. Kemppisen mukaan) Pariisin rauhansopimuksen avaamisen, ja tähän ei liene maailman muilla mailla tahtoa vaikka persut kuinka vaatisivat. Semminkin kun Itämeren alue on geopoliittisesti kaasuputken ja muiden seikkojen myötä noussut pikkuhiljaa melko merkittäväksi kauttakulkuväyläksi.

Ja se että uusi elättäjä pitäisi etsiä... no, jos tuo on argumentti niin ensimmäisenä persujen pitäisi kyllä rehellisyyden nimissä vaatia Lapin, Savon ja pohjois-Karjalan irrottamista Suomesta. Näihin maakuntiin menee kyllä huomattavasti Ahvenanmaata enemmän tukirahaa ja huomattavasti huonommilla tuotoilla.

Mutta selvää on, että kyse ei ole tässä pakkoruotsista, ruotsista tai edes kielestä. Jos olisi niin kolmasosaa kirjoituksesta ei olisi käytetty Ahvenanmaan geopoliittisen tilanteen julistamiseen. En oikein tiedä mikä tässä oli takana, Halla-ahoa ilmeisesti vituttaa se että maailmassa on ihmisiä jotka puhuvat ruotsia ja asuvat Ahvenanmaalla. Voi olla että olen väärässä ja toivon että minua korjataan, mutta minä en kyllä keksi, miksi muuten kielitieteilijä haluaa suomeen melkoisen kielellisen aparteheidin ja kieltää perustuslailla 5,4 prosentilta ihmisistä heidän äidinkielensä. Mutta muistakaa, että minäkin saatan olla vain osa RKP:n salaliittoa.

Juhannus perinteisin menoin

Niin siinä sitten kävi, että vaihto loppui. Ja se ei tietysti voinut loppua millään muulla tavalla kuin lennonjohtajien lakkoon, jonka seurauksena yksi ainoa lento Lyonista Frankfurtiin oli peruttu. Se minun aamulentoni. Kyllä nakersi maksaa taksista 20€ päästäkseen lentoasemalle klo 05:20 vain saadakseen kuulla että lento oli peruttu tuntia aiemmin ja nähdäkseen 200 ihmistä jotka jonottivat Lufthansan tiskille. Ja koska peruutus oli tullut kaikille yllätyksenä, töissä oli vain 2 virkailijaa. Jonotus kesti 1,5 tuntia. Onneksi Tomas Takolander tuli myös samaan jonoon, joten yhdessä koomailu oli paljon mukavampaa kuin yksin murjotus. Tomas arveli (ilmeisesti aivan oikein) että minulla on paha karma ranskalaisiin liikennevälineisiin. Lähestulkoon jokainen vehjes jolla haluan kulkea menee rikki tai lakkoon. Näin se kyllä kieltämättä on ollut.

Tällä kertaa oli kyseessä yleisehkö lakko torstaina, jota lennonjohtajat olivat päättäneet jatkaa korpilakkona vielä perjantainkin. Mikäs siinä, ilma oli kerrankin Lyonissa kuin morsian. Juhannusaattona pääsin sitten Helsinkiin vain muutama tunnin myöhässä. Kyllä tuli Lufthansalle kalliiksi kun lähettivät meidät Tomaksen kanssa Oneworldin lennoilla Prahan kautta Helsinkiin. Ja kyllä täytyy taas ihmetellä miksi joku matkustaisi Finnairilla. Palvelu oli toki hyvää ja äidinkielistä, mutta itsellenikin yllätyksenä minua koversi aika paljon se, että lennoilla ei tarjoiltu ruokaa vaan känttyinen sämpylä ja että viinilasi ja bisse maksaisivat 5 euroa lasi. Minä olin niin väsynyt etten olisi jaksanut edes juoda, mutta silti tuosta finnairin touhusta tulee ikävästi Ryanair mieleen. Nythän aikovat luopua jopa tuosta toissapäiväisen sämpylän tarjoamisesta. Se olisi kyllä jo edistystä.

Lyonin kansalliskonservatorion vaihtokoordinaattori piti muuten myös linjansa loppuun asti. Aloitin madame Champin väijyttämisen pari viikkoa ennen lähtöä. Kerroin että tarvitsen eritellyt paperit kaikesta mitä olen konservatoriolla vuoden aikana tehnyt. Tietysti tämä onnistuisi. Tulin viikkoa ennen lähtöä kysymään papereita. Eivät ole kuulemma valmiina. Tulin 2 päivää ennen lähtöä kysymään papereita, jotka olivat kuulemma juuri menneet allekirjoitettaviksi. Tulin päivää ennen lähtöä näitä kysymään, mutta vaihtokoordinaattori ei ollut viitsinyt tulla torstaiksi töihin.


Tämä blogi olkoon opiksi ja opetukseksi kaikille. Kirjoitan analyyttisemman katsauksen koko vuoteen kun olen saanut siihen vähän etäisyyttä. En usko siihen vielä pystyväni, viileämpi ote vaatii jonkin verran aikaa sulatella kaikkea sitä mitä olen nähnyt ja kuullut.

Luullakseni jatkan verkkoon kirjoittelua enemmän tai vähemmän säännöllisesti tässä samassa blogissa. Todennäköisesti aihepiiri pysyy (Lyonin reissua lukuunottamatta) aikalailla samana kuin tähän asti, taide- korkeakoulu- ja kotimaanpoliittisena. Toiveitakin saa esittää.

Laadutonta laatua

Ylioppilaskuntatoimijana evp (ja osin evvk) voi kirjoitella kaikenlaista yksityishenkilönä. Ja se on kivaa. Ja kuten kaikki ehkä tiesivätkin, Akatemian laatuauditointi meni pommiin. Auditointiraportista (pdf) selviää tarkemmin mikä meni pieleen. Yhteenvetona

Korkeakoulujen arviointineuvosto toteaa, että korkeakoulun laadunvarmistusjärjestelmään liittyvän tiedon saatavuuden varmistaminen sekä ruotsiksi että englanniksi vaatii edelleen kehittämistä. Lisäksi tutkintotavoitteisen koulutuksen laadunvarmistuksen kattavuutta ja vaikuttavuutta tulee parantaa palautejärjestelmän osalta. Kolmas kehittämiskohde on laadunvarmistusjärjestelmän kokonaisuus, jonka toimivuudesta ei vielä ole saatu riittävää näyttöä.

Älkää peljätkö, en minäkään tuosta ymmärtänyt mitään. Ja minun sentään pitäisi. Auditointiprosessien iljettävin sivujuonne on juuri sen tuottama uuskieli. Lauseiden merkitykset pitää suurilta osin arvata, tai jos asiaa tuntee niin päätellä asiayhteydestä.

Mitä auditointi sitten on? Kyseessä on (ilmeisesti) yritys selvitellä yliopistojen rönsyilevää hallintoa ja tsekata miten asioita tehdään. Tämähän on vallan hyvä juttu, koska yliopistojen hallinnoilla on tapana täyttää kaikki niille varatut resurssit ihmistyövuosista aikaan. Harmi juttu sinänsä että tämä tehdään sitten luomalla laatujärjestelmä. Eli byrokratiaa kahlitaan luomalla siihen uusi byrokraattinen kerros. Ei naureta siellä. Pahat kielet baarissa kertoivat että jokin laatusertifikaatti on tulevaisuudessa syytä olla, mutta ulkoiset luokituslaitokset olivat turkasen kalliita, joten Suomessa opetusministeriö keksi yliopistoilleen ja ammattikorkeakouluilleen ihan omat sertifikaatit.

En tarkkaan tiedä mistä yliopistojen laatujärjestelmä sitten on lähtenyt kehittymään tuohon suuntaan. Ilkeä pikku piru minussa uskoo, että kyseessä on samanlainen temppu kuin tilaaja-tuottaja -mallissa. Kun liikkeenjohdon konsultit eivät saaneet myytyä skeidaa enää yksityiselle puolelle, pakattiin sama tuuba uudestaan ja myytiin vielä kerran kuntasektorille. Ja täydestä meni. Wikipedia-artikkelin mukaan Laatujärjestelmä on käsite, jota käytettiin erityisesti 1980-90-luvuilla kuvaamaan organisaatioiden laatutoiminnan kokonaisuutta. Puuttumatta nyt siihen että koko laatujärjestelmän määritelmä on tautologia, sen käyttäminen on bisnespuolella jäänyt 80-90 -luvuille. Mutta täydestä meni vielä kerran valtionhallinnolle.


Mutta älkää peljätkö. Akatemia on kuitenkin suhtautunut laatujärjestelmään fiksusti. Opiskelijoille näkyvin uudistus on ollut uusi mahdollisuus jättää sähköistä palautetta kursseista. Ja monia Akatemian käytännön juttuja on mietitty uudestaan. Ja arviointiraportissakin mainittua osastorajojen ylittävää yhteistyötä lisätään kaiken aikaa. Auditointi on tuonut Akatemialle ihan oikeasti aika paljon hyviä juttuja, lähinnä sen takia että Akatemian laadusta vastaava henkilöstö on ollut osaavaa ja innokasta.

Älkääkö peljätkö senkään vuoksi, että Akatemian laatusertifikaatti jäisi saamatta. KKAn auditointi on vähän kuin ajokortin kakkosvaihe, sitä ei oikein voi tyriä. Auditointi on kuin Tanskan EU-äänestys tai intin punkat- se uusitaan niin monta kertaa että se menee oikein. Ja sekin aika kyllä tulee.

Ja kaikista vähiten teidän tulee peljätä että Akatemian touhu olisi jotenkin laadutonta. Laatuauditointi ei mittaa millään tavalla pääsykokeiden tasoa, yliopiston osaamista, annettua opetusta, suoritettuja tutkintoja, ihmisten soittotaitoa, tutkinto-arvosanoja, B-solfan läpäisyä tai muuta sen sellaista. Se keskittyy kovaan ytimeen: laatuauditoinnissa auditoidaan laadunvarmistusjärjestelmän laatua. Toistan: laatuauditoinnissa auditoidaan laadunvarmistusjärjestelmän laatua.

Akatemia ei ole ollenkaan huonossa seurassa. Koko KKA:n laatuhanke meinasi mennä vituiksi heti alusta lähtien, kun Teknillinen korkeakoulu (joka oli yksi Suomen tunnetuimmista ja kansainvälisesti noteeratuimmista yliopistoista, TKK:ta voisi ilman vittuilua sanoa ihan oikeasti huippuyliopistoksi) reputti auditoinnin komeasti. Ei siksi että TKK olisi ollut jotenkin laaduton tai huono, vaan siksi että TKK ei lähtenyt rakentamaan laadunvarmistusjärjestelmää vaan päätteli olevansa ihan oikeasti aika laadukas yliopisto ja toivoi tämän riittävän. Ei riittänyt. Tämän lisäksi auditointi on mennyt pommiin myös muistaakseni ainakin Tampereen yliopistolta ja Taikilta.

Tässä kohtaa voisi kysyä metafyysisen kysymyksen ja miettiä mitä laatu on? Wikipedia jakaa laadun Quality_(business) ja Quality_(philosophy) -artikkeleihin. Turhaa lienee sanoa, että tämä meidän yliopistolaatumme on tätä business- laatua. Mitä sitä metafyysisellä laadulla yliopistossa tekisikään. Mutta aina välillä minulle tulee sellainen olo, että kukaan ei ole loppuun asti miettinyt mitä se laatu sitten ihan oikeasti on. Laadunvarmistusjärjestelmäkin jo on, vaikkakin laadunvarmistusjärjestelmän kokonaisuudesta ja toimivuudesta ei vielä ole saatu riittävää näyttöä. 


Nyt kun minä en ole enää mukana missään virallisessa elimessä niin kehtaan kysyä tämän kysymyksen jonka halusin kysyä jo aikaa sitten: mitä on se laatu, jota akatemian laadunvarmistusjärjestelmä varmistaa? Ja jos se ei tule niistä ydintoiminnoista (musiikin laatu, opetuksen laatu, konserttien laatu, opettajien laatu, oppilaiden laatu, tutkintojen laatu?) niin mistä sitten?

Sanottakoon vielä kerran että laatuhanke on Akatemiassa toteutettu sillä tavalla hienosti, että kerrankin on todella monilta tahoilta kysytty miten asioita voisi tehdä paremmin. Ja kerrankin on ihan oikeasti mietitty toimintatapoja rauhassa. Laatuhankkeen nettisivuilla on julkaistu pitkä lista siitä, miten toimiva laadunvarmistus näkyy sibalaisille, ja mitä itse kukin voi tehdä varmistaakseen laadunvarmistuksen. Ja sanon nyt vielä kerran, että nämä ovat oikeasti hyviä juttuja. Laatuhankkeen livulla ja varjolla on ylioppilaskuntakin saanut läpi sellaisia asioita joita on pitkään ilman menestystä yritetty.

Silti arkipäivän laadunvarmistusta tuli minunkin sähköpostilaatikkooni, kun OrSon osastonjohtaja kirjoitti kevättervehdyksessään, että  Orson rahoitus tulee laskemaan ensi vuonna siinä määrin, että joudumme vähentämään opetusviikkoja kahdella, alkaen lukukauden 2010 alusta. Toisin sanoen pääinstrumentin opetustuntimäärä tulee laskemaan 56:een ja myös muu henkilökohtainen opetus samassa suhteessa. Pääasialliset syyt ovat sisäänoton vähäisyys joinakin vuosina sekä tutkintojen vähäisyys suhteessa tavoitteisiin. 

Täytynee tästä alkaa miettimään omaa henkilökohtaista laadunvarmistusjärjestelmääni, ennenkuin lopettavat vallan opettamisen ja keskittyvät laatuun. Olisi kiva saada työpaikka ennen sitä.

Lopunajan laulut

Torvet lähtivät tänään, ja niin ranskalaisesti kuin se nyt vaan voisi tapahtua. Kuljetusyhtiön kanssa sovittiin noutoajaksi maanantai klo 14-16 tai jos se ei käy, niin soitellaan ja sovitaan uusi aika. Maanantaina ketään ei näkynyt eikä kuulunut. Tiistaina puhelin soi 9:30 ja konservatorion respa soitti ja kertoi että täällä on joku äijä joka haluaa jotain torvia. No, minä sitten singahdin konservatoriolle ja annoin torvet jullille.

Lufthansan kanssa oli vähän samanlaista- sain lennot rebookattua ja pyysin erikseen että lähettävät sähköpostilla uuden matkasuunnitelman. Joo joo, lähetetään tietysti. Ja mitään ei koskaan kuulunut. Sitten uutta soittoa saatanan kalliseen puhelinnumeroon, ja viimein sain sähköpostini. Huomiseksi sovin ajan pankkiin jotta voisin lopettaa tilini. Kotivakuutus on otettu pankista tilinavauksen yhteydessä, mutta olisi tietysti liikaa luultu että sen voisi lopettaa tilien lopettamisen yhteydessä. Ei, vaan pankin vakuutusyhtiöön pitää erikseen soittaa ja sopia tästä. Huoh.

Jalkapallon MM-kisat ovat tietysti täälläkin. Ranskan joukkue on pystynyt paskomaan homman jotenkin ennenkuulumattoman hienosti. Eivät ole puheväleissä keskenään, ovat lakossa ja turpaan tulee jokaiselta vastaantulijalta. Tämä on tietysti kansallinen hätätila. Marseillen alueen tuhotulvista kaksinekymmenine kuolleineen oli kahden palstan uutinen, maajoukkueen ahdingosta erikoisnumero. Presidentti Sarkozy on antanut lausunnon jossa hän tuomistee tapahtumat epäranskalaisina ja asettaa erityisen komitean selvittelemään tätä. Mutta oikeasti- mikä olisi sen ranskalaisempaa kuin jalkapallojoukkue joka menee lakkoon? En kyllä keksi. Ei se siitä enää paljon ranskalaistu.

Ja sitten pakollinen kärttyäijä-osuus. Kun nyt tulen perjantaina Suomeen, niin on tieysti ihan täysin mahdotonta hoitaa itselleen mitään kesäduunia. Mikäs siinä, tiesin tämän ja kesällä on muutama irtokeikka. Sen sijaan ajattelin että olisi mahdollista saada kandia vähän eteenpäin tekemällä kesäyliopistoon kursseja. Ja mitä akatemialla onkaan tarjota Helsingissä avoimen puolelta?  no:

• afrikkalaisen tanssin alkeiskurssi, 
• afrikkalaisen tanssin jatkokurssi (kaksi ryhmää), 
• parilatinon alkeiskurssi ja 
• salsan alkeiskurssi, sekä 
• barokkitanssikurssi
• alexander- tekniikkaa. 

Musiikin puolelta Suomen Suurin ja Yksi Euroopan Suurimmista Musiikkikorkeakouluista tarjoaa yhden säveltapailu C:n, yhden musiikkiteoria I:n ja yhden historiakurssin Oikeesti nyt. Minulla ei ole mitään tällaisia höpöhöpökursseja vastaan, mutta mikä musiikkikorkeakoulu järjestää avoimessa yliopistossaan (joka on siis ihan legitiimi väylä opiskella ja jonka pitäisi olla life long learningia)  kaksi kertaa enemmän tanssikursseja kuin musiikkia? Tämä kuulostaa  ammattikorkeakoulu goes työväenopisto -tyyppiseltä farssilta. Taideyliopisto taitaa olla jo täällä, eikä se näytä järin hyvältä.

Tämän lisäksi kaikki kurssit ovat alkukesästä, joten minkäänlainen kesäopiskelu ei ole mahdollista. Hienosti hoidettu.

Lopun alkua

Kyllä se vaan aika kulkee nopeasti. Viimeisiä viedän täällä Lyonissakin- diplomin soittaneet ihmiset on jo täysin hävinneet näköpiiristä, opetusta ei enää ole vaan on ainoastaan kokeita. Itselläni ei ole kuin kuorolaulukoe (ei naureta, se on vakava asia) ja bstn- outoilu.

Minua hieman ihmetyttää tuo bstn- koe. Kurssilla on käyetty paljon Max/MSP- ohjelmistoalustaa (tai softapankkia tai interfacea tai miten sitä nyt luonnehtisi, tuntuu taipuvan aika moneen se) mutta koska koululla on vain 2 konetta joita saa käyttää sen tunnin ajan (eikä missään tapauksessa muuten) on tuon softan haltuunotto jäänyt huomattavan etäiseksi itselle. Minä tykkään opiskella uudet asiat (oli ne sitten polkupyöriä tahi tietokoneohjelmia tahi musiikkia) räpläämällä ja kikkailemalla, mutta näin ei siis ole nyt voinut toimia.

Bstn- setä tietää tämän, joten kurssin loppukoe toteutetaan- piirtämällä taululle vuokaavio. Meidän pitää siis piirtää luuranko ohjlemasta, joka käynnistyy midin noteon- arvolla, ottaa sävelkorkeuden siitä, sen jälkeen randomoi velocity- arvon ja sitten vielä segerstamiaanisen vapaapulsatiivisesti pätkii sitä, ja sen jälkeen lähettää sen outtiin, ja lopettaa toimintansa noteoffilta. Tämä nyt ei olisi mitenkään maailman hankalin asia tehdä jos siitä ohjelmasta olisi joku kunnon käsitys, mutta tunnilla viikossa ei mennä kyllä kuuhun. Pitää yrittää lukea softan dokumentaatio kunnolla jo sielät saisi jotain vinkkiä. Muutenkin vihjeitä otetaan kiitolisuudella vastaan.

Ymmärrän, että tuota kurssista on aika hankala tehdä mitään koetta, mutta tuo tietokoneohjelman piirtäminen fläppitaululle kuulostaa jotenkin niin... ranskalaiselta.  Voi itku mitä touhua. En tiedä kuinka syvällisesti monsieur professori haluaa tuon vuokaavion. Ohjelman struktuurihan on helppo kuvailla mutta en nyt kyllä ihan yksittäisistä funktioista rupea muistelemaan että millä tavalla ja mihin reikään se nyt syötteensä otti ja mistä palikasta sitä dataa nyt eteenpäin lähtee.

Kuorolaulutentti on jonkin verran mystinen myös, mutta ilmeisesti ideana on laulaa niitä iänikuisia biisejä pienillä yhtyeillä. Siinä nyt ei pitäisi olla mitään suurempaa ongelmaa.

Sain minimihintaan lentoaikataulujakin muutettua niin, että tulen jo 25.6. Suomeen. Hyvä sinällään, täällä ei nimittäin varmasti tapahtdu silloin yhtään mitään. Lentohommeleista puheenollen- ei se luftwaffellakaan aina ihan putkeen mene. Kun tulin Suomesta viime kerralla, oli kone lähdöstään 20 minuuttia myöhässä. Tämä aiheutti kerrannaisvaikutuksineen sen, että uutta slottia ei ihan lähimailta löytynyt, ja kone pääsi lähtemään kauimmaiselta kiitotieltä ja puoli tuntia myöhässä.

Näköjään se on luftwafellekin halvempaa ajaa sitten myöhässä kuin yrittää kiriä aikataulua kiinni. Minulla on tunnin vaihto eikä edes matkatavaroita mukana, mutta myöhässä tulo aiheutti sen, että Frankfurtin A-terminaalin porttipaikka oli vaihtunut B- terminaalin apron-parkiksi. Alunperin koneen piti tulla ihan Lyonin koneen viereen, mutta nyt oltiin eri terminaalissa, bussikyytien varassa ja muutenkin kaikki meni päin helvettiä.

No, siitä sitten munaravia toiseen terminaaliin jossa terminaalin toisesta pääästä kuului kuulutus että portti sulkeutuu minuutin päästä. Apinanraivolla sitten ehdin noin 25 sekunnin marginaalilla Lyoniin illaksi. Olisi se ollut melkoista jos en olisi ehtinyt. Helvetin saksalaiset.

Hassuja uutisotsikkoja

Tämä postaus on ihan täyttä virnuilua ja osittaista vittuilua. Eikä välttämättä edes hauska. Mutta. Tällä viikolla hesarissa on näkynyt sellaisia todella kaksimielisiä otsikkoja. Tässä huippuja:


Eksynyt valas kuoli Amazonin viidakkoon.

No, aika pahasti se on tietysti ollut eksyksissä. Liekö ollut uros? En kysy neuvoa, en varmasti, kyllä tosta ihan hyvin pääsee vielä uimalla yli.


Puhemies Niinistö: Avustajien häirintä kiusallista ja ikävää.

Varmasti se rupeaa vanhaa miestä jossain kohtaa nyppimään. Ehdotankin että Niinistö laittaa avustajansa hoitamaan tämän muitten avustajien häiritsemisen. Jää paljon aikaa itselle sitten.

Föhr nielaisi ötökän, oksensi ja pilasi EM-kisansa.

Tämähän on tietysti traagista ja kaikkea. Mutta siitä huolimatta. Föhr nielaisi ötökän, oksensi ja pilasi EM-kisansa. Muistakaamme Valentin Konosta joka oksensi itsensä suomalaisten sydämiin. (1:45 eteenpäin). Vallun valmentaja näyttää aivan joltain kummelihahmolta.

juureton paska

Kävin Suomessa viime viikolla. Ei olisi pitänyt. Rehellinen koti-ikävä iski. Tai koti-ikävä on ehkä vähän väärä termi. Miten tätä nyt selittäisi? Ensinnäkin haluan muistuttaa lukijoita siitä, että olen sekä melo- että tavalliseen dramaattisuuteen taipuva koleerikko. Näitä juttuja ei pidä ottaa sen vakavammin tai kevyemmin kuin mitään muutakaan sanottua tai puhuttua. Kaikki voi olla totta tai kaikki voi olla paskapuhetta, ja mitä todennäköisimmin se on jotain siltä väliltä. Ja hei, onko sillä mitään väliä?

Mutta siis. Minä olen matkustanut elämäni aikana paljon, ja olen aina nauttinut siitä vallan helvetisti. Olen aloittanut huomattavan nomadisen elämäntavan siinä vaiheessa kun menin lukioon Helsinkiin, ja muutin pois kotoa 16-vuotiaana. Minulla oli kaksi kotia, kaksi kotikaupunkia, kaksi kaveripiiriä. Tämän takia minulle muodostui murteita myöten kaksoisidentiteetti. Sama toistui vuotta myöhemmin eri mantereella. Kolmet kaverit, kaksi kieltä, vailla vakinaista kotia. Koti oli aina jossain muualla; koti oli idea johon pyrin. Vaikka asetuin sittemmin enemmän tai vähemmän Helsinkiin, kulkijan luonto säilyi. Virvatulten perässä.

Ongelmalliseksi tämän tekee impulsiivinen luonteeni ja se, että olen huomannut kaipaavani jotain radikaalia vaihtelua puolen vuoden välein. Tässä suhteessa muusikon ammatti on melko ideaali. Monessa muussa suhteessa se ei ole. Mutta jos en tällä koskaan rikastu (niinkuin nyt en varmastikaan rikastu) niin ainakin olen nähnyt maailmaa. Nyt huomaan että tämä yli puoli vuotta Lyonissa rupeaa aiheuttamaan sen, että taas on aika nostaa nopsajalkaa. Sehän tapahtuu, kun kuukauden päästä muutan takaisin Helsinkiin. Ellen sitten jonnekin muualle syksyllä.

Rakkaus kaupunkeihin on mietityttänyt minua usein. Miksi (ja miten) joku voi rakastaa kaupunkia? ja mitä silloin rakastetaan kun rakastetaan kaupunkia? Tuskin kukaan tietää. Tai ehkä rakkaus on jotenkin vahva sana, ehkä kiintymys olisi parempi. Kiintymys (tai tämänkaltainen rakkaus) on täysin irrationaalista- en usko sen riippuvan siitä kuinka pitkään kaupungissa on vietetty aikaa tai mitä siellä on tehty- se on yhtä sattumanvaraista kuin rakkaus yleensä. Itse pidän Helsinkiä kotikaupunkinani. Samoin kuin Tamperetta. Olen lisäksi ollut overwhelmed* monesta muusta kaupungista- Montrealista, Lyonista, Tukholmasta ja Vilnasta, nyt ainakin.

Kaupunkirakkauksien tunnustamisen lisäksi on tunnustettava, että olen identiteetiltäni häpeämättömän eurooppalainen. Ymmärtääkseen tämän eurooppalaisen identiteetin sitä on katsottava ulkopuolelta, jonka häpeilemättömän elitistisesti olen onnistunut tekemään. Tästä suuri kiitos vanhemmilleni. Itse en koe mitään tarvetta harrastaa elämysmatkailua Intiassa tai Kiinassa, enkä koe minkäänlaista poltetta päästä Afrikkaan. Koen alhaista ylemmyydentunnetta kun näen sivusilmällä lentokentällä hukassa olevia jenkkituristeja tai intialaisia perheitä, jotka puhuvat vain englantia, tietäen että minä pystyn lukemaan sanomalehtiä kuudella-seitsemällä kielellä ja keskustelemaan neljällä. Tämä tekee minusta aina välillä aikamoisen kusipään. Anteeksi kaikki.

Mutta siis, minä pidän matkailusta. Ja nimenomaan matkalla olemisesta ja siitä että menen tekemään jotain määränpäähäni. Ja sitten minä pidän kyllä siitäkin että voin siellä viettää aikaa ihan vain turistina. Mutta toisaalta muusikkohommissa yleensä pitää valita joko- tai. Lorrainessa (Metzissä) ollessani en ehtinyt katsoa kaupunkia kuin pikaisesti, mutta nautin siitä että tunsin itseni tärkeäksi ja että olin todella hyvä työssäni. Vaikka en nähnyt kuin Mosel- joen ja ison tuomiokirkon. Siitä kyllä maksettiin ihan sikamaisen huonosti. Töistä, ei tuomiokirkon katselusta.

Mutta tämän kolmen pennin köökkifilosofisen vuodatuksen jälkeen totean, että aikani Ranskassa alkaa olla lopuillaan. Olen elänyt täällä ihan tavallista arkea. Aina välillä on ollut kivaa, aina välillä olen halunnut opettaa ranskalaisille elämän perusasioita metrisellä rautaputkella. Välilllä on vituttanut rankasti ja välillä on ollut parempi olla täällä kuin missään muualla.

Kun elämässä on yleisesti ollut vastoinkäymisiä ja menestyksiä (molempia runsaasti), olen tullut siihen tulokseen, että tehdään joka päivän asiat hyvin. Kyllä siitä sitten jotain keksitään, tai joku suunta löytyy aina. Körtti mikä körtti.

*Aina välillä on sanoja, joille ei löydy kunnollista käännöstä. Overwhelm on yksi niistä. Wiktionaryn määritelmä on yksi, mutta siitä puuttuu monia aspekteja. Vinkatkaa jos tiedätte hyvän suomenkielisen käännöksen.

Tällä kertaa Lorrainessa

Vuoden 1998 Partaharjun puhallinorkesterileirin tuubasektiosta (Juha Piston ohjauksella, muuten) ja roskapöntön näköisestä Yamahan YEB-321- tuubasta on pitkä matka l'Orchestre National de Lorraineen, mutta täällä ollaan. Yksi kaukainen haave itseasiassa on nyt toteutumassa, pääsen keikalle ykkösrangin orkesteriin. Jollain tapaa ironista on, että 8 kuukauden aikana Ranskassa olen tehnyt enemmän ammattibändikeikkaa kuin Suomessa viime vuonna, mutta hyvä näin.

En elättele harhakuvitelmaa siitä että koko Ranska olisi polvillaan jumalaisen tuubansoittotaitoni edessä. Itseasiassahan minä olen varmasti kaikkien bändien soittolistoilla viimeisenä (olenpahan kuitenkin) mutta nyt napsahti. Kävi nimittäin niin, että tällä viikolla on tuubadiplomit Lyonissa. Tämän lisäksi Harumi (joka yleensä tekee keikkaa Lorrainessa) on laivakeikalla koko kuukauden. Ja sitten vielä orkesterin intendentti oli jollain mystisellä tavalla kertakaikkiaan unohtanut, että Brucknerin 4. sinfoniaan tarvitaan tuuba.

Joten maanantaina harjoitusten alettua tuubasektiossa oli ammottava reikä. Ja intendentti soitti luottotuubistit läpi. Ei onnistu. Pariisin konservatoriosta kukaan ei uskaltanut lähteä tekemään 2 harjoituksella keikkaa. Ja Lyonista taas kukaan isoista pojista ei päässyt, kun niillä on diplomit. Ja sitten intetti soitti minulle. Olen soittanut Brucknerin nelosen aiemmin ja se nyt ei ole valtavan paha. Omat koukkunsa siinä tietysti on, mutta ihan mahdollista saada se 2 treenillä keikkakuntoon.

En ihan ymmärrä tätä ihmisten asennetta täällä- suurin osa jengistä pitää minua ihan reikäpäisenä kun suostun tekemään ison keikan noin vähillä harjoituksilla. Itse eivät kuulemma uskaltaisi. Tämä asenne on aika outo, kyllä kai ammattiopiskelijalle pitäisi olla mahdollista saada perusmateriaalista muutamalla treenillä tunnistettava kappale? Tämän lisäksi sekä orkesteri että kapellimestari että hallinto kyllä ihan varmasti ymmärtävät, jos näissä "just nyt" keikoissa saattaa aina välillä tulla vahingossa kakkaa torvesta.  Kukaan ei kyllä tietääkseni ole kuollut väärien äänten soittamiseen.

Internetti soitti eilen, ja singahdin aamujunalla Mööselin laaksoon, lähelle Strasbourgia. Matka sujui mukavasti koska mukana oli vain yksi kontrabassotuuba ja  pieni matkalaukku. Minulla oli 2 tunnin vaihto Marne la Vallée Chessessä. Ajattelin että tässä ajassa ehtii hyvin käydä kaupungilla haukkaamassa lounaan. Muuten hyvä, mutta ei ollut kaupunkia. Oli EuroDisneyLand. Juna-asema on iso TGV- ja Eurostarien vaihto-asema, joka on Pariisin esikaupunkipelloilla. Mutta ympärillä ei ollut yhtään mitään muuta kuin Disneyland.

Söin törkeän hintaisen kebabin asemalla, ja kun Strasbourgin junan lähtöaika läheni, kysyin asemahenkilökunnalta mille laiturille se tulee. Asemahenkilökunta oli pukeutunut mikki-hiireksi ja kertoi minulle, että disneylandiin pääsee B-ovelta. Kerroin etten halua Disneylandiin vaan Lorraineen. Edelleen disneylandiin pääsisi B-ovesta. Selostin kahdella kielellä hyvin selvästi, että minua ei kiinnosta miten pääsee Disneylandiin- sen sijaan olen hyvin kiinnostunut Strasbourgin junan tuloraiteesta. Mikkihiiri kertoi ettei sinne kannata mennä, Disneylandissa on paljon mukavampaa. Melkein kävi niinkuin siinä Studio Julmahuvin sketsissä. Ei sentään ihan.

Orkesteri on hyvä ja CC-tuuba blendaa paljon pikkutorvea paremmin. Täällä on muuten jännä istumajärjestys- kornot istuvat tuuban edessä (siis kapusta katsottuna oikealla). Kerrankin cornoista kuului jotain oikein kunnolla. Itseasiassa tuttipaikoissa en oikeastaan kuullut mitään muuta kuin nelostorven soinnun terssin, joka tulikin sitten niin lujaa että minulla tukka lepattaa taaksepäin. Mutta yhtäkaikki- käytännössä koko tuubakama on yhdessä kuratorvien kanssa, joten ratkaisu on perusteltu.

Pelkoa ja inhoa Aostassa

Olen taas takaisin Lyonissa, enkä lähde minnekään vähään aikaan, paitsi Suomeen parin viikon päästä. Takki on aika tyhjä. Kisat meni huonosti.

Ensimmäisellä kierroksella piti soittaa Bachin BWV 1007:n ensimmäinen menuetti ja Gigue sekä Hindemithin sonaatin eka osa ja kolmannen osan kadenssi. Tämä oli sikäli hyvä ratkaisu että pianistia esittänyt metsuri ei pystynyt torpedoimaan oikeastaan juuri mitään, paitsi kaikki tempovaihdot Hindemitin ekasta osasta. No, ei se minun soittoni siihen kaatunut.

Itse olen esiintynyt paljon ja monenlaisissa tilanteissa ja olen ollut siinä uskossa, että olen kokenut esiintyjä enkä kipsaa helpolla. No, nyt se sitten sattui kohdalle. Syke oli kaiken aikaa 200, suu kuiva ja kädet tärisee. Mitään ei adrenaliinipöllyn läpi kunnolla kuullut. En tiedä miten se loppujen lopuksi meni, mutta oma kokemus oli todella kamala. Monen kuukauden työ hajosi silmien edessä palasiksi ilman että sille pystyi tekemään yhtään mitään.  Tarpeetonta lienee sanoakaan, että välieräpaikasta oli turha haaveilla.

Uskoisin että kaikkia muusikoita (ja miksei muitakin ns. intohimoammateissa toimivia ihmisiä) yhdistävä tekijä on se, että omaa taidetta ja omaa musiikkia ei oikein voi eriyttää minäkuvasta, ja musiikin arvostelu ja arvottaminen on elimellisesti myös taitelijan ja ihmisen suoraa arvostelua. Tälle ei voi mitään (eikä oikeastaan pidäkään, koska ketään ei kiinnosta virkamusiikki) mutta varsinkin musiikkikilpailuissa tämä dualistinen minäkuva on huomattavan haitallinen. Kun vereslihalla yrittää antaa kaikkensa ja soittaakin ihan täyttä paskaa, niin... no. Sitä tuntee itsensä huonoksi ihmiseksi.

Ekan erän jälkeen kysyin palautetta Fabien Wallerandilta (joka on oikeasti tosi mukava tyyppi), mikä osoittautui virheeksi. Ranskalainen palautteenantokulttuuri on huomattavan tyly. Ihan kaikessa ystävyydessä Wallerand kertoi, että vire oli ihan päin helvettiä, soundi huono, ja Bachin tulkinta muuten kiva mutta siinä ei ollut yhtään musiikkia. Oma vika tietysti, ei olisi pitänyt kysyä. Tämän jälkeen ei voinut muuta kuin mennä hotellille ja itkeä vitutustaan. Mutta näin se menee joskus. En ole kyllä koskaan ollut niin järkyttynyt, ja vakavasti harkitsin pitkään aikaan koko helvetin torven soiton lopettamista.

Mutta en kuitenkaan lopettanut. Seuraavana päivänä oli Gene Pokornyn mestarikurssi, ja siellä sitten soitinkin niin hienosti kuin vain ikinä osasin. Ja se on aika hienosti. Totta kai sitä toivoisi että olisi mennyt toisin päin, mutta hyvä että edes näin. Pokorny oli huomattavan hauska ukko ja muisteli vieläkin reissuaan Tampereelle ja jotain mustaan makkaraan liittyvää hävyttömyyttä jonka Harri Miettunen oli hänelle opettanut.

Kaikista mukavin asia kilpailussa oli se, että lopputuloksia ei selkeästi oltu sovittu. Usein näissä pikkukilpailuissa saattaa käydä niin että kylän oma poika onkin finaalissa, vaikka ei olisi ollut syytä. Nyt ei näin ollut- finalistit olivat portugalilainen Ricardo, amerikkalainen John ja etelätirolilainen Wolfgang. Wolfgang oli siis periaatteessa italialainen, mutta häntä ei missään kohtaa esitelty italialaisena, vaan nimenomaan etelätirolilaisena. Etelä-Tiroli on pääasiallisesti saksankielinen provinssi Itävallan kyljessä. Etelä-Tirolilaiset eivät missään nimessä ymmärrä olevansa italialaisia.

Kielikysymys oli muuten aika hauska- italialaisilla on huomattavia ongelmia ymmärtää toisiaan. Calabriasta tulleet tuubistit joutuivat puhumaan todella hitaasti että tulisivat ymmärretyiksi maan pohjoisimmassa provinssissa. Ja sitten oli yksi raukka bergamosta, joka puhui niin hassusti, että aina kun se avasi suunsa niin kaikki meinasivat kuolla nauruun. Aikamoista.

Matkailu kovertaa

No niin, nyt olen kaiken hässäköinnin jälkeen päässyt Aostaan. Paljon on aikaa kulun Mussolinin ajoista, nimittäin ajoissa ei kulje enää fasistin juna, paska haisee ja balalaika soi. Ei tämä nyt ole mitään verrattuna siihen Hollannin reissuun, mutta annaha ko mie haastan.

Matka Lyonista Chamberleyhyn sujui leppoisasti. Torvien kanssa matkustettaessa ongelmana on se, että nukkua ei oikein voi (koska aina on mahdollista että heräät siihen että joku kolistelee vaunuvälikössä olevia torviasi tai yrittää kantaa niitä ulos) ja junassa ei voi oikein liikkua, koska ne saattavat olla jonkun tiellä. No Chamberleystä oli vaihtoyhteys Torino Porta Susaan, josta vaihtoyhteys Aostaan. Niin, olen täällä siis kilpailujen takia.

Tunnelma junassa muuttui kuin taikaiskusta kun päästiin Torinoon menevään junaan. Naamaa vääntävät, toisiaan kyräilevät ranskalaiset olivat vaihtuneet isä Camillon oloiseen pastoriin, joka piti eläkeläisille raamattuvisaa. En kyllä ymmärrä miten vastaus joka toiseen kysymykseen oli rigor mortis, mutta yhtäkaikki.

Vaikka EU:ssa liikutaan ja Shengen-alueella, niin siitä huolimatta poliisi tuli tarkastamaan kaikkien henkkarit sekä Ranskan viimeisellä, että Italian ensimmäisellä asemalla. Minä kokeilin ajokortilla, ja sitä ei edes vilkaistu. Sen sijaan kaikkien tummahipiäisten (ei siis edes neekereiden, vaan etelän ihmisten myös) ID:t tiirattiin oikein huolella. Italian puolella olin vahtimassa torvia välikössä kun poliisi tuli paikalle. Olin juuri kysynyt konduktööriltä kysymyksen johon tämä vastasi, jolloin Garabinieri ilmeisesti oletti minut Trenitalian henkilökunnaksi ja totesi ciao, ja hyppäsi ulos junasta ja huusi kollegoilleen tutto bene. Nuo ******nuolijaviiksiset miehet nahkatakeissaan ja lentäjälaseissaan eivät olleet vaaleasta pohjoiseurooppalaisesta ollenkaan kiinnostuneita, mutta näyttivät suoraan The Fast Showsta karanneilta.

En tiedä minkä takia, mutta juna tuli sitten myöhässä Torinon Porta Susalle. Ensimmäinen vaihtoyhteiys lähtisi vartin päästä junan saapumisesta ja toisella (45min) myöhemminkin ehtisi, mutta kontrollifriikki sisälläni oli kovin valmis menemään ensimmäisellä junalla. Joka sekin oli myöhässä, mutta ei tarpeeksi. No, mitään ei ollut menetetty joten suunnistin Uscita-biljetteria- kylttien mukaan ostamaan lippua Aostaan. Uscita-kylttejä seuraamalla pääsi maanalaliselta asemalta liukuportaita ylös eräänlaiseen aulaan. Ja tästä tuli kyllä Matrix- Revolutions mieleen. Vaikka joka paikassa oli kyltit ulos ja lipunmyyntiin, kaikki liukuportaat johtivat sille samalle laiturille josta juuri tuli. Kyse ei ollut minun tyhmyydestäni, vaan siinä samassa aulassa pyöri italialainen ja ranskalainen eläkeläisryhmä sekä useita muita matkailijoita.

Paikalle pärähti konduktöörihenkilö joka totesi että koska asemaa renoveerataan on kyltit vähän hukassa. Päästäkseen lipunmyyntiin piti mennä siis takaisin sinne alakertaan ja siitä sitten toiseen aulaan, josta pääsi oikeasti ulos. Mysteeriksi jäi miksi rakentaa aula, josta ei pääse mihinkään. Mutta Italia on Italia.

Kävin pizzalla ennen junan lähtöä. Tuli kiire. Menin takaisin asemalle. Remontti jatkui ja sen seurauksena aseman tiedotus noudatteli jotain variaatiota Heisenbergin epätarkkuusperiaatteesta- junasta saattoi saada (imaginäärisen) tiedon sen lähtöajasta tai lähtölaiturista, mutta molempia ei yhtä aikaa näkynyt missään, ja nämäkin vaihtuivat tiuhaan. Mutta italialainen totesi vain No problem ja vaihtoi laituria. Kaikki Aostaan menijät, siis. Minä myös, matkalaukkuineni ja kaksine tuubineni. Perkele sentään. Tämän lisäksi laiturinäyttöihin tuli tieto junan tilanteesta 2 minuuttia sovitun lähtöajan jälkeen. Onneksi juna oli myöhässä.

Junassa oli konduktööri joka ei puhunut mitään kieltä. Olin (niinkuin jokaisena junamatkana aiemminkin) laittanut torvet siihen aulaan, tai mikä vestibule se nyt lieneekään. Ja sitten menin paikalleni. Lippuani ei ollut leimattu, koska yhtä ainoata helvetin leimauskonetta ei ollut koko laiturilla. Tässä kohtaa konnari ilmoitti että a) lippu pitää leimata b) helvettiin ykkösluokasta ja c) torvet pitää siirtää veturiin. No, en tätä pellepyllyilyä enää jaksanut ja suostuin puhumaan pelkästään ranskaa. Onneksi tämä pehmitti konduktööriä ja tilanne saatiin ystävällisen kanssamatkustajan avulla ratkaistua.

Ja Aostassa löytyi sellainen säestäjä, joka oli ns. musiikkiopiston senioritasoa. Hindemithin sonaatti on vielä vaativampi pianistille kuin tuuballe, ja tämä täti otti aikamoisen metsuriasenteen koko biisiin. Jumalauta mitä kiinniottoja joutuu tekemään, kun täti vetää tempon vituiksi ja sen jälkeen hyppää puoli tahtia eteenpäin tasoittaakseen tilanteen. Katsotaan nyt sitten mitä huomenna tapahtuu.

Asun hostellissa joka on pieni mutta hintaansa nähden hyvä, ja sen lisäksi partsilta näkyy Mont Blanc. Ei paha neljälläkympillä yöstä, sis aamupalan.