Minä, Maahanmuuttaja

Tämä teksti on julkaistu Saymaa- lehden wappunumeross.

Rupesin junaa odotellessani Paun juna-asemalla miettimään, että minä olen itseasiassa immigrantti. Konduktöörien lakon takia ainuttakaan junaa ei kuulemma koko päivänä tulisi.
Kun kaupunginorkesterin konsertit olivat jo loppuneet mutta Pyreneiden miellyttävästä ilmastosta ei kuitenkaan ollut pois pääsyä, oli hyvä hetki flaneerata kaupungilla ja ajatella niitä näitä.

Tämä maahanmuuttajuuteni tuli jotenkin korostuneesti esille, kun olin käynyt viikon tekemässä laittomasti töitä Akvitanian prefektuurille. Minähän olen tietysti maahanmuuttajien kärkiluokkaa- valkoinen, nuori ja kielitaitoinen, jolla on lisäksi huomattava ammattitaito huomattavan spesifillä ja koulutusta vaativalla alalla. Ja ennenkaikkea paluulippu. Mutta maahanmuuttaja yhtä kaikki. Hotellin respakin vilpittömästi illalla kyseli, että onko teillä lakkoja Suomessa?

En oikein tiedä, mitä tällä kysymyksellä tarkoitetaan. Oletetaanko minun tulevan jostain diktatuurista, jossa lakot olisivat kiellettyjä ja järjestäytymistä ei sallittaisi? Vai onko kysymyksen takana vain niin syvällinen ymmärrys suomalaisista korporatiivisista työmarkkinamekanismeista, että kysyjä on vakavissaan? Veikkaanpa silti, että lakkoa ei täällä käsitetä työmarkkinoihin kohdistuvana toimenpiteenä, vaan lähinnä sateeseen tai vulkaaniseen tuhkaan rinnastettavana, epämiellyttävänä luonnonilmiönä.

Siinä mielessä kysymys on ihan oikeutettu. Suomessahan ei ole ollut lakkoja pitkään aikaan. Työmarkkinajärjestöt ovat sopineet asioista keskenään, harvat lakot ovat olleet osoitus epäonnistuneesta työmarkkinapolitiikasta. Hallitus on jättänyt nämä asiat suosiolla työmarkkinajärjestöille. Koko tätä kompleksia on kutsuttu tupoksi. Sana, jolla on minun sukupolvelleni nostalginen kaiku. Vähän niinkuin se käsi josta tulee liekki Yleisradion insertissä, tai Kalevi Sorsan 13-tuumaiset kekkoslasit.

No minä sitten yritin selittää hotellin respalle, mitä eroa on laillisella ja laittomalla työtaistelulla. Vaikka osaan kieltä jo aika hyvin, niin epäilen että laiton työtaistelu kuulosti juuri joltain Oksigiztianin diktatuurin masinoimalta opposition tukahduttamisaikeilta. Mutta olen toisaalta tottunut näihin väärinymmärryksiin. Mitä sillä on väliä mitä se respa ajattelee? Maabrandy- työryhmä käy kuitenkin antamassa sille varmasti myöhemmin Aalto- maljakon ja kuvakirjan. Minä lähdin kaljalle.

Toinen näistä työmarkkinaosapuolista, EK, on jostain saanut päähänsä että tupot ovat vanhentuneita ja kankeita. Niistä siirryttinkin liittokierroksille. Lopputuloksena nyt sitten nämä lakot, taloudelliset menetykset, närä ja hesarin keskustelupalstan mukaan tulivuorenpurkaus. Tupo on tietysti yhtä vanhanaikainen kuin teryleenihousut, mutta sillä ainakin vältettiin telkkarissa syvästi tuohtunut työmarkkinajohtaja Seppo Riski naama mutrussa valittamassa, että ammattiliittojen vaatimukset eivät ole reiluja. Reiluja? No eivät varmasti ole. Kuka kertoisi Sepolle, että työmarkkinapolitiikka ei ole reilua? Miksi ammattiliittojen pitäisi olla reiluja? Miksei EK ole reilu?

Reiluus on kyllä näiltä Ranskankin työmarkkinoilta kaukana. Tammikuun kihlauksella varmistettiin se, että aina oli joku jota syyttää. Molemmilla puolilla. Tämä on paradoksaalisesti hirveän tärkeää. On joku jonka kanssa riidellä, tai lakkoilla, tai neuvotella. Ranskassa ilmeisesti syndikaateilla tällaista korporatiivista asemaa ei ole, ja lakot ovat huomattavasti yleisempiä. Ne ovat enemmänkin mielenilmauksia- pointteja seuraavalle liittokierrokselle, eivät viimeisiä työkaluja neuvottelujen vauhdittamiseksi. Mutta näköjään se systeemi täällä kuitenkin toimii omalla tavallaan. Jos on lakko, niin ihmiset ei vaan mee mihinkään. Olisi siinä opettelemista. Onneksi olen maahanmuuttaja, ja siinä onnellisessa asemassa että voin halutessani alkaa koska tahansa paluumuuttajaksi ja tulla takaisin maahan, jossa lakoista tiedotetaan hyvissa ajoin etukäteen, niiden syyt tiedetään ja seuraukset voi arvioida.

Kyllä minä sieltä sitten puolentoista vuorokauden motin jälkeen pääsin pois. Vaikka kannatan työntekijöiden järjestäytymisoikeutta ja kaikkia kivoja asioita, niin se 15 tunnin junamatka vähän nyppi. Varsinkin 4 vaihtoa (Pau, Toulouse, Carcassonne, Montpellier, Lyon) tuuban ja matkalaukun kanssa sai uskoni sopimusyhteiskuntaan koetukselle. Viimeisessä junassa konduktööri heitti ihmisiä pihalle että junan ovia saataisiin kiinni. Juna oli Geneveen matkalla ollut TGV, eli pendolino. Siinä tuli yhteiskunta kirjaimellisesti lähelle liituraitapankkiiria, kun kaarteessa horjahdettiin. Mulla oli kädessä le  Monde Diplomatique, sillä Financial Times ja halveksiva katse. Maailmat oli vielä aika kaukana.