Lyonin vaihto on päättynyt, mutta blogi jatkuu aina vaan.

perjantai 29. tammikuuta 2010

J'accuse eli niin hieno maa että pummitkin puhuu Ranskaa

(Tämä teksti on alunperin julkaistu Saymaa- lehdessä 4/2009)

Istuttiin ruokalassa syömässä mautonta lounasta (ei se ruoka täällä aina niin hyvää ole kuin luulisi)  ja kun minäkin nyt saan jo suusta ulos ihan kokonaisia lauseita, alkoi yksi luokkakaveri (Loïc)kyselemään opiskelusta Suomessa, kun saattaisi olla kiinnostunut lähtemään vaihtoon. Siinä sitten Loïc kyseli suomalaisesta korkeakoulutusjärjestelmästä. Onko hyvä opettaja? On ihan perkeleen hyvä. Onko luokkatunteja? Ei ole.  Onko iso tuubaluokka? Ei ole tuubaluokkaa. Onko paljon soittotunteja? 90 minuuttia viikossa. Onko kamarimusiikkia? Jos joku viitsii järjestää.   Onko yhteissoittoa? Ei ole edes tuubaluokkaa. Onko yhteissessioita pasunistien kanssa? Ei varmasti ole. Baritonistien kanssa? Ei ole. Onko orkesterikirjallisuutta? Ei ole. Onko sektiosoittoa? Ei ole.  Onko mestarikursseja? Ei todellakaan tuubisteille.

Tämän keskustelun jälkeen jäin itsekin miettimään että miksi ihmiset ylipäätään hakeutuvat Akatemiaan. Akatemian vaskiopetus on käyrätorvia lukuunottamatta lapsipuolen asemassa. Ja tuon keskustelun jälkeen en ole ihan varma suosittelisinko Akatemiaa ihmisille, jos vaihtoehtoja on. Akatemialla on käynyt tuuri opettajien kanssa. Vaskipuolella (mistä minä parhaiten tiedän) joka ainoa opettaja on asialleen omistautunut ja huipputasoa. Mutta kukaan ei hoida eikä koordinoi vaskien opetusta millään tavalla- kukaan ei tappele lisää rahaa luokkatuntien pitämiseen, ei mestarikurssien järjestämiseen. Ei sitä rahaa kyllä annetakaan näille vähän hassuille humppatorville. Lähes kaikki opettajat ovat sivutoimisia, jolloin he saavat palkkansa siitä 90 minuutista opetusta jonka pitävät viikossa. Eikä kenenkään voida edes olettaa harrastavan Akatemian vaskimusiikin opetusta.

No mutta otetaan takapakkia. Mitä oikein on tapahtunut? Miten minä jouduin selittämään suomalaista korkeakoulujärjestelmää huonolla ranskalla Loïcille? Tarina alkaa kaukaa, mustasta tammikuusta 2009 Helsingissä, kun kirjoitin epätoivoisesti vaihtopapereita ja mietin minne hakisin. Viikkoa ennen takarajaa sain kuulla kaupungista nimeltä Lyon, jossa opettaa mies nimeltä Melvin Culbertson. Kaverin maine on rautainen, ja minä sitten vaihdoin viimeisen vaihtoehtoni (joka oli muistaakeni Düsseldorf) tähän Lyoniin. Ja erinäisten vaihdeiden jälkeen olen sitten täällä.

Kun tulin ensimmäisenä päivänä koululle, tapasin (paitsi tuubaluokan) niin myös vaihtokoordinaattorin. Kyselin häneltä käytännön järjestelyistä ja siitä, paljonko opetusta saa. Rouva katsoi minua vähän hämmästyneena ja sanoi että niin paljon kuin tarvitsee, tottakai. Minä muistelin Akatemian tuntikattoa ja orson ilmoittamatta vähentyneitä tuntikiintiöitä, ja tunsin itseni onnekkaaksi. Ensimmäisenä viikkona mestari itse piti kolmen päivän session, mestarin assistentti päivän verran, säestystunteja sai kun kirjoitti nimen listaan haluamalleen ajalle ja meni paikalle. Säestäjä oli tietysti myös kaikissa yhteissessioissa mukana. opetusta oli noin 30 tuntia- Akatemian mittapuussa lukukauden soittotunnit. Viikossa. Eikä tahti siitä ole sanottavammin hiljentynyt.

Varsinaisia yksityistunteja on vähän- tuubaluokka soittaa melkein koko ajan yhdessä. Mestari-kisälli- perinne on kyllä voimissaan täälläkin, mutta luokkatunneissa on kyllä omat puolensa. Kaiken aikaa kuulee missä muut menee, voi oppia muiden virheistä. Ja yhdessä soitto on mukavaa ja kehittävää. Luokalle on syntynyt kiva perinne, jossa pidemmällä olevat soittajat ohjaavat ja vahtivat vähän nuorempia.

Tämä yhdessä soittamisen määrä oli aluksi murskaava yllätys tällaiselle koppihinkkarille kuin minä. Olin tottunut tekemään omia juttuja omaan tahtiin omassa rauhassa, ja yhtäkkiä  pyydetäänkin mukaan lämmittelyrinkiin missä on 5 muuta tuubistia ja soitetaan minulle täysin tuntemattomia harjoituksia. Muutaman päivän paniikin ja punastelun jälkeen tästä tuli ihan luonteva osa minunkin aamurutiinejani. En kyllä olisi uskonut.

Mutta on joissain asioissa Akatemiakin näitä kermaperseitä edellä. Orkesteri- ja yhteissoittokulttuuri on Suomessa valovuosia täkäläistä edellä. Suomessa yhteissoitto tulee niin selkäytimestä kaikille ja on niin tuttua ettei sitä aina välillä edes huomaa- mutta siinä me kaikki ollaan tosi hyviä. Ihan oikeasti.

Täkäläisessä yhteissoittoproduktiossa vireessä on pahoja ongelmia, ja ennenkaikkea kuuntelu ja toisen soittoon reagoiminen ovat todella jähmeitä. Mozartin mitälie jousikvartettoa kuunnellessa kävi ilmi että siinä oli vain neljä yhtä aikaa soivaa ääntä (1 solisti ja 3 säestyssoitinta) eikä jousikvartettia. Sama homma kaupunginorkesterin kanssa: soundi on aivan taivaallinen, mutta orkesteri jumalattoman epätasaisen kuuloinen ja soittaa huonosti yhteen.

Solistikulttuuri on tässäkin varmasti yhtenä syynä- paitsi rutiinin puute, myös ohjelmiston ja opetuksen fokusointi pelkästään solistimateriaaliin saa hyvänkin soittajan sitten... no... fokusoitumaan pelkäksi solistiksi. Ja orkesteri jossa on 80 solistia, ei ole kovin hyvä orkesteri.

Mutta suosittelen vaihtovuotta kaikille. Kokemus on todella mieletön ja avartava monessa mielessä; hyvässä ja pahassa. Vaihdossa oppii paljon kulttuurista ja muista, mutta ennen kaikkea itsestään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti