Kuinka moni teistä tietää, että Wagnerin tuotantoon kuuluu muutakin kuin 20 tuntia laulettua salkkarin ja sormusten herran yhdistelmää? Herralla on myös orkesterikappaleita, pianosonaatteja, laulusarjoja ja jopa sinfonia.
Syy, miksi edellä mainittu mestari oli täällä käymässä oli se, että Budapest Festival Orchestran kiertueen viimeinen etappi oli Lyonissa. Itse en tiennyt koko konsertista ennen kuin tänään. Ja sali lieni loppuunmyyty. Baszinka järjesti kuitenkin ystävällisesti minulle lipun konserttiin ja sain itseasiassa helvetin hyvän paikan ykkösparven keskeltä ekalta riviltä. Ranskalaisten tiedottaminen taas oli parhaimmillaan.
Ohjelmistovalinnat olivat mielenkiintoisia. Orkesteri soitti Wagnerin Siegfried- idyllin ja laulusarjan Viisi sävelrunoa naisäänelle pianosäestyksellä Mathilde Wesendonckin teksteihin. Varsin proosallinen nimi, eikö?
Siegfried-idylli on avausnumerona petollinsen salakavala. Vaikka se on muodoltaan kelpo kappale perinteiseksi orkesterialkusoitoksi, se on kaukana sellaisesta harmittomasta lämmittelynumerosta jollaisena sitä voi erehtyä pitämään. BFO on tottunut soittamaan yhdessä mutta aliarvioi kovasti Wagnerin vaikeuden. Orkesteri soitti yksinkertaisesti alussa aivan liian kovaa, mikä kostautui äänimaailman elementoitumisena ja jopa vireongelmina. Fischerin johtamistyyli on aika kulmikas, mikä ei ainakaan auta bändiä.
Saundimaailma tasoittui loppua kohti, mutta sellaista melkein pornografista hehkua minkä Siegfried- idylli ansaitsee, ei päässyt syntymään kuin hetkittäin. Myöhäisromanttista soundia orkesteri haki forseeraamalla ja värittämällä huippupaikkoja turvallisesti mutta yllätyksettömästi.
Mutta oikeastaan illan paras numero oli tuo laulusarja. En ole koskaan kuullut Petra Langista ja häpeän sitä kovasti. Eukko tuli näyttämään niinsanotusti närhen munat ja onnistui täydellisesti. Vaikka Lang onkin ilmeiseti leimallisesti wagner-mezzo, hän otti äärimmäisen lied-mäisen lähestymistavan laulusarjaan. Kontrasti wagneriaanisen orkesterin ja saksalaiseen lied-perinteeseen nojaavan laulusolistin välillä oli lumoava.
Viisiosaisen laulusarjan ensimmäisessä numerossa mopo meinasi kerran karata käsistä ja kontrolli pettää, mutta laulaja sai nopeasti korjattua tilanteen. Orkesteri ja kapellimestari rauhoittuivat selvästi ja musiikin linjakkuus nousi täysin eri lukemiin kuin Siegfried-idyllissä.
Orkestrointi on tehty vaihtelevasti- vesivärisistä instrumenttisooloista hurjiin tuttipaikkoihin. Niissä kohdin missä wagneriaaninen orkestraatio peittää laulun, Lang antoi orkesterin mennä menojaan eikä lähtenyt ajamaan kilpaa. Lied-lähestymistapa toi huomattavan paljon eloa ja tunteikkuutta orkesterin ja solistin väliseen vuorovaikutukseen. Laulusarjan dramaturgia vaatii selvästi vuorottelua ja dynaamisia vaihteluita. Fischer sai kaivettua orkesterista fantastisia uusia sävyjä.
Saattaa olla, että sarja oli Langin äänelle hitusen matala. Langin mezzosopraano oli jumalaisen kaunis eikä missään kohtaa pakotetun kuuloinen, mutta matalassa rekisterissä ehkä aavistuksen liian kapoisa. Mutta kun niitä matalia ääniä ei rupea sieltä repimään ja työntämään niin tämä ei kyllä juuri haitannut.
Yksi asia on muuten huomautettava- Lang seisoi kädet sivuilla, paikallaan ja lauloi. Ja yleisö kuunteli. Lang ei kokenut tarpeelliseksi tehdä taidetta tanssiesityksellä lisää tulkintaa. Joissain suomalaisissa orkestereissa on joskus häirinnyt varsinkin klarinettisektiossa esiintyvä tanssitauti- soinnun kvintti saattaa saada klarinetistin niin taiteelliseksi, että tuoli ja tila ei tahdo riittää kun musiikillinen ilmaisu tuodaan soitinta heiluttamalla julki. Lang näytti että tämä ei ole tarpeen. Riittää kun kommunikoi musiikilla ja jättää tanssimisen ammattitanssijoille.
Päänumerona oli Petruska. Mitä tähän möhkäleeseen nyt sanoisi. Voi olla että bändin tietty raakuus ja kulmikkuus johtuu siitä että ne on soittaneet Petruskaa 10 konserttia. Petruska oli sitten raaka. Ihan niin raaka kuin sen toivookin olevan. Se oli alkuvoimainen ja palava ja ennenkaikkea jatkuvasti yhdessä. Bändi soitti kuin yksi soittaja- ihan justiin niinkuin orkesterikonserteissa parhaimmillan on kun bändi innostuu.
Petruskasta on paha nostaa esille mitään yksilösuorituksia koska biisi on niin täynnä virtuoosista kamaa kaikille. Petruska taitaa olla ainoita biisejä joista on koesoittopaikkoja joka ainoassa stemmassa. Ja kaikki meni niin hyvin että sitä vain katsoi suu auki ja mietti että mahtaako tuo olla tottakaan.
Ranskalaisesta yleisöstä on muuten sanottava pari sanaa. Ensinnäkin konsertit alkavat täällä 20:30. Ja tänään oltiin ulkona klo 23. Syksyllä Mahlerin 6 sinfonia oli kuulemma loppunut puoli 12. Kätevää kun viimeinen metro on mennyt ja ratikat ei enää kulje. Jopa minulle teki tämä päivä tiukkaa- tosin minä olen elänyt kiltin pojan elämää ja ollut joka päivä (!) puoli yhdeksältä konservatoriolla.
No, konserttiyskijät oli kovasti paikalla. Ranskalaisilla ei ole minkäänlaisia käytöstapoja mitä tulee muiden ihmisten suhteen, ja tämä tulee ilmi tässäkin asiassa. Suomessa en muista koska joku olisi niistänyt nenää konsertin aikana. Täällä sekin oli mahdollista. Toisaalta kovasti ihmiset flunssansa unohtivat kun Lang alkoi laulaa. Toinen asia on että väliajalla ei ole tapana mennä mihinkään, vaan salissa alkavat kiertää tuotemyyjät jotka myy korista suklaapatukoita ja pastilliaskeja. Ja Petruskan viimeinen sointu huipentui kännykän ääneen. Vittumaisena miehenä tunnettu Fischer piti viimeistä ääntä niin pitkään että puhelin oli saatu sammutettua. Yleisökasvatusta tämäkin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti