Nyt on yksi yö aikaa Suomeen lähtöö, laukku pakattu, suurin osa lahjoista ostettu ja punkkupullo auki joten ajattelin että mikä olisikaan sen parempaa kuin kirjoittaa hieman blogia.
Nimittäin tuosta musiikin teorian kurssista, eli BSTN:stä. Prof. Tuhatkauno on tuotu takaisin ja kurssi on saanut todella mielenkiintoisia käänteitä. Kurssihan alkoi uuden musiikin tekniikkojen analyysina (Xenakis yms) ja matemaattisten mallien soveltamisesta musiikkiin josta edettiin viritysjärjestelmiin.
No, aikaa on nyt vierähtänyt ja kurssi on mennyt huomattavasti mielenkiintoisemmaksi. En tiedä mitä se Akatemian kursseista muistuttaisi, varmasti jotain MuTen signaalikäsittely-kurssin, uuden musan analyysin ja musiikkipsykologian yhdistelmää, ripauksella akustiikkaa höystettynä.
Viime aikoina on nimittäin siirrytty akustiikan peruskäsitteisiin, joista on siirrytty sensoriprespektioon, joista on siirrytty tietokoneilemaan. En tiedä miten tuon sensoriprespektion kääntäisi, mutta siis kursseilla on pohdittu paljon sitä miksi äänet kuulostavat siltä kuin ne kuulostavat, miksi huilu kuulsotaa erilaiselta kuin klarinetti, mikä on doppler- ilmiö, äänen vaihe, siniaalto, ja miten korva huijaa ihmistä.
Vaikka koulun välineistö on aika antiikkista, niin mikroluokassa on kyllä G5 PowerMacit. Ja yksi pari Peaveyn matolaatikkoja kaiuttimina. Mutta syykin selvisi tähän teknispainotteiseen kurssiin: nimittäin muutama vuosikymmen sitten ranskan valtio hermostui siihen että kaikki nauroivat niille, koska ranskalainen musiikkiperinne oli ohutta ja ranskalaiset orkesterit paskoja. Ranskan valtio totesi että germaanista perinnettä on turha yrittää jäljitellä ja Debusykin on jo vähän passé, joten panostivat moderniin musiikkiin ja loivat IRCAMin, modernin musiikin tutkimuskeskuksen.
No, tämä osoittautui ehkä parhaaksi ranskalaiseksi peliliikkeeksi sitten Kevätuhrin mellakan. Ircamista kasvoi törkeän isojen investointien avulla maailamn todennäköisesti paras modernin musiikin mesenaatti, residenssi ja tutkimuskeskus. Siellä muuten Saariahotkin nykyään luuhaa. No, Ircam on ilmeisesti paitsi kouluttanut opettajia, myös kirojituttanut paljon softaa.
Tämä analyysikurssi toimii aika pitkälle AudioSculptin ja MAX/MSP:n varassa. Audiosculpt on melko modulaarinen softa millä pystyy analysoimaan oikeastaan mitä tahansa osa-aluetta äänestä. Voi tutkia ylä-ääneksiä, myllyttää numeraalista dataa haluamistaan parametreistä, analysoida yli/alipäästösuodattimia ja herra ties mitä muuta tahansa. Softalla voi tehdä oikeastaan ihan mitä tahansa. Todella avartava. Ainoa ongelma on, että se on "englanniksi" eli sen on ranskalainen äijä kirjoittanut omalla käsityksellään "engalnnista". Työkalut=tools= on käännetty frangalisiksi "Treatments" ja niin edelleen.
MAX/MSP taas on softakokoelma jolla voi ainakin simuloida oskilloskooppia ja rakentaa signaalin reititysketjua erilaisten myllyjen läpi. MAX/MSP:hn voi koodata omiakin palikoitaan jos tarvetta ja halua ilmenee. Tuhatkauno kyllästyi kun ei saanut kanttiaaltoa oskilloskooppiin ja hakkasi näppäimistö savuten 90 sekuntia (siis kirjaimellisesti, käsistä näkyi harmaata) jonka jälkeen pörinää rupesi kuulumaan ja kanttiaaltoa meni oskilloskooppiin. Aika hyvin kaverilta joka ei välillä löydä file->open valikkoa tietokoneesta.
torstai 17. joulukuuta 2009
maanantai 14. joulukuuta 2009
Kisat
Pahoittelen pidempää taukoa ja sporadisia päivityksiä. Ei siihen mitään syytä varsinaisesti ole, koulu tuppaa vain viemään pirusti aikaa.
Olin muuten eilen (sunnuntaina) soittamassa jonkun paikallisen musiikkiopiston puhallinorkesterin kanssa koulun joulujuhlassa ja täytyy sanoa että on joitain asioita jotka eivät muutu- esimerkiksi musiikkiopiston joulujuhlat lienevät täsmälleen universaaleja. Siinä olisi Claude Lévi-Straussille ollut miettimistä, miten toisistaan tietämättömät musiikkiopisto-kulttuurit ovat kehittyneet täsmälleen samanlaisiksi.
Bändi oli kamala mutta fiilis hieno, ja kapellimestarina outo heppu. Kaverin kädet kävi kun tuulimyllyllä ja parasta oli että keikan aikanakin se huusi bändille (Pierre! Keskity! 46-nyt! Jean-Paul, älä laahaa! Katso tänne!) niin että sylki lensi. Ja sen lisäksi universaali ilmiö on puhallinorketeritoimintaa harrastava nahkaliiviin pukeutuva vanha setä. Nojoo, nojoo.
Mutta niinkuin otsikkokin ilmaisee, niin tarkoitus oli puhua kilpailuista. Tänä keväänä maailmassa järjetetään 2 tuubakilpailua, Brno ja Düsseldorf. Olen tässä pyöritellyt hullua ideaa, ja mikäli resurssit vain suinkaan antavat myöden, osallistun molempiin. Resurssit tarkoittaa tässä kohtaa lähinnä rahaa. Pirun kallis harrastus tuo kilpailuissa käyminen. Jos tekee tiukkaa niin sitten vain Brno. Ohjelmisto kahteen skabaan on melko laaja:
Konsertot:
Alarum, Tomasi, Bozza ja Filas ovat sitten terra incognito. Aikaa on kuitenkin periaatteessa ihan reilusti, kisat ovat syys-lokakuussa. Tämän lisäksi mestari on suhtautunut suorastaan positiivisesti ja konsalta pitäisi tulla vetoapua resitaalien ja harjoituskonserttien tekemiseen. Katsotaan miten äijän käy!
Olin muuten eilen (sunnuntaina) soittamassa jonkun paikallisen musiikkiopiston puhallinorkesterin kanssa koulun joulujuhlassa ja täytyy sanoa että on joitain asioita jotka eivät muutu- esimerkiksi musiikkiopiston joulujuhlat lienevät täsmälleen universaaleja. Siinä olisi Claude Lévi-Straussille ollut miettimistä, miten toisistaan tietämättömät musiikkiopisto-kulttuurit ovat kehittyneet täsmälleen samanlaisiksi.
Bändi oli kamala mutta fiilis hieno, ja kapellimestarina outo heppu. Kaverin kädet kävi kun tuulimyllyllä ja parasta oli että keikan aikanakin se huusi bändille (Pierre! Keskity! 46-nyt! Jean-Paul, älä laahaa! Katso tänne!) niin että sylki lensi. Ja sen lisäksi universaali ilmiö on puhallinorketeritoimintaa harrastava nahkaliiviin pukeutuva vanha setä. Nojoo, nojoo.
Mutta niinkuin otsikkokin ilmaisee, niin tarkoitus oli puhua kilpailuista. Tänä keväänä maailmassa järjetetään 2 tuubakilpailua, Brno ja Düsseldorf. Olen tässä pyöritellyt hullua ideaa, ja mikäli resurssit vain suinkaan antavat myöden, osallistun molempiin. Resurssit tarkoittaa tässä kohtaa lähinnä rahaa. Pirun kallis harrastus tuo kilpailuissa käyminen. Jos tekee tiukkaa niin sitten vain Brno. Ohjelmisto kahteen skabaan on melko laaja:
Konsertot:
- Ralp Waughan-Williams
- Edward Gregson
- Eric Ewazen
- Eugene Bozza
- Juraj Filas
- Paul Hindemith
- Trygve Madsen
- Bruce Groughton
- Sostakovits (arr. Miettunen) Adagio
- Blog: Three Miniatures
- Schumann: Adagio und Allegro
- Gregson: Alarum
- Henry Tomasi: Etre ou ne pas être
- Penderecki: Capriccio
Alarum, Tomasi, Bozza ja Filas ovat sitten terra incognito. Aikaa on kuitenkin periaatteessa ihan reilusti, kisat ovat syys-lokakuussa. Tämän lisäksi mestari on suhtautunut suorastaan positiivisesti ja konsalta pitäisi tulla vetoapua resitaalien ja harjoituskonserttien tekemiseen. Katsotaan miten äijän käy!
torstai 10. joulukuuta 2009
Fêtes desLumières I
Mikäpä sen hauskempaa kuin tylsistyttää ihmisiä lomakuvilla? Nyt sain jopa kuvia hotlinkattua blogiin. Jotta täältä nimittäin pesee. Tässä kaupungissa järjestetään vuosittain valojen juhla (fêtets des lumières) joka on ehkä eniten käsistä lähtenyt spektaakkeli ikinä.
Lukekaa itse wikipediasta historia, liittyy Marian palvontaan mutta vasta viimeisen kymmen vuoden sisään tästä spektaakkelista on tehty SPEKTAAKKELI.
Festivaali kestää 4 päivää, kerää kaupunkiin 4 miljoonaa turistia ja valoinstallaatioi kaikki suuret nähtävyydet. Tarjolla on paitsi valoja niin myös videotaidetta, veistostaidetta, korttelitaidetta, ite-taidetta jumalanpalvontamenoja ja herra tietää mitä mutta. Sen lisäksi katuparaatejam Vin chaudea (aivan täysin glögiä!). Kuvissahan nämä ei näytä miltään mutta kuvitelkaa itse valo- ja äänispektaakkeli joka kattaa suurimmillaan puolet torista, joka on 2 kertaa senaatintorin kokoinen.
Cathedrale Sait-Jean on Lyonin tuomiokirkko. Kirkon seinään heijastettiin valtavilla videoprojektoreilla montaasi, jossa käytiin läpi kirkon rakentamista. Tämä oli mielestäni paras esityksistä, latautunut, täynnä alluusioita ja viittauksia. Täytyy sanoa että tekijät on kyllä muuten aivan varmasti myös lukeneet Katedraalin!
Knoppitietoa- onko noi päätykivet korinttilaiset?
Kirkkoa suunitellaan
Ja rakennetaan
lauantai 5. joulukuuta 2009
Haju-asia
Pistetään nyt Elisan mieliksi sitten yksi juttu hajuistakin. Viime viikolla tuli vastaan Bachin 2. huilusonaatin (es-duuri) nuotti. En ole tuota biisiä soittanut varmaan kahdeksaan vuoteen- viime kerran Kanadan vuoden aikana.
Kun aikaa oli niin sen sitten soitin läpi (ihmeellistä muuten miten ne biisit pysyy takaraivossa vaikka niihin ei koske) ja ihmettelin että mikä täällä muuten haisee. Rupeaako tämä tuubaluokkakin mätänemään?
Nåei. Yhtäkkiä muistin vain hirveän voimakkaasti miltä Kanadan talon kellarissa haisi, koska pääasiassa harjoittelin siellä. Hajuaisti kai tutkitustikin linkittää muistoja erityisen voimakkaasti mutta mielenkiintoista oli se, että homma meni jotenkin väärin päin aivoissa ja tuli perille ihan oikeana haju-aistimuksena jonka sitten myöhemmin tajusin muistoksi.
Onneksi en ole harjoitellut/soittanut kovin montaa kertaa tunkiolla/huusissa/keksi itse. Olisihan se nyt riemullista jos kesken soiton tulee mieleen epäillä että onko vierustoveri tehnyt housuun kunnes tajuaa vaan että hajuaisti siinä vain puuhaa pientä käytännön jäynää.
Kun aikaa oli niin sen sitten soitin läpi (ihmeellistä muuten miten ne biisit pysyy takaraivossa vaikka niihin ei koske) ja ihmettelin että mikä täällä muuten haisee. Rupeaako tämä tuubaluokkakin mätänemään?
Nåei. Yhtäkkiä muistin vain hirveän voimakkaasti miltä Kanadan talon kellarissa haisi, koska pääasiassa harjoittelin siellä. Hajuaisti kai tutkitustikin linkittää muistoja erityisen voimakkaasti mutta mielenkiintoista oli se, että homma meni jotenkin väärin päin aivoissa ja tuli perille ihan oikeana haju-aistimuksena jonka sitten myöhemmin tajusin muistoksi.
Onneksi en ole harjoitellut/soittanut kovin montaa kertaa tunkiolla/huusissa/keksi itse. Olisihan se nyt riemullista jos kesken soiton tulee mieleen epäillä että onko vierustoveri tehnyt housuun kunnes tajuaa vaan että hajuaisti siinä vain puuhaa pientä käytännön jäynää.
perjantai 4. joulukuuta 2009
Haja-asioita
Muutama päivä sitten mennessäni aamulla koululle ihmettelin onko metroliikenne jotenkin sekaisin kun ihmiset jonottivat lippuhallissa pitkässä jonossa tympiintyneen näköisinä. Koska kello oli jo puoli yhdeksän kiiruhdin kuitenkin tehokkaana eteenpäin porteista läpi- paitsi että en, koska kortti näytti punaista. Siihen sitten jonon perään ostamaan biljetteriestä lisää virtaa matkakortille. Kuukausilippu on nimittäin kuukausilippu joka kestää kuukauden, ensimmäisestä päivästä viimeiseen päivään. Ja ensimmäisenä päivänä sitä sitten kaikki lataavat monen kymmenen metrin jonossa.
Tänään oli eka tunti Stéphane Labeyrien kanssa (Orchestre de Paris). Yhteistyö kaverin kanssa sujui jotenkin kauhean luonnollisesti, koska se on jotenkin samanoloinen kuin Petri. Culbertson on kaiken aikaa aivan täysin omissa sfääreissään ja siihen saa vain ajoittain kontaktin. Arnaud taas istui joka tunnilla pianon takana ja puhui ällöttävällä etelän aksentilla syvätaiteellisia juttuja. Stéphaniella taas on sellainen suoraviivainen no-nonsense- lähestymistapa, joka toimii ainakin minulle. Alkuviikon carpaccio- katastrofista on toivuttu, ja tällä kertaa työn alla oli Schumannin adagio ja allegro. Jälki oli huomattavasti parempaa nyt, olin itseasiassa kovasti tyytyväinen varsinkin ekaan osaan.
Erja Joukamo-Ampujan kanssa (muistaakseni) tuli joskus puhetta siitä, kuinka Suomessa pennut laitetaan soittamaan vaativia legato-juttuja heti alusta asti. Puhtaan vapaan legaton soittaminen ei ole nimittäin ihan yksinkertainen juttu, vaikka se tuleekin kaikilta selkäruodosta. Voidaan perustellusti kysyä pitäisikö tällaista vielä pennuilla harjoittaa. Mutta ergo, suomalainen soittotapa painottaa vahvasti siistiä, vireellistä ja saumatonta legatoa. Sanotaanko nyt näin, että ranskalainen ei ehkä niinkään. Ranskassa tyyli on hyvin toinen. Lämmittelyharjoituksina vedetään enemmän ketteryyteen ja nopeuteen perustuvia pyörityksiä, kuin sitä perus taa-ii-aa -kauraa, jonka jokainen muistaa musiikkiopistosta. Minua on katsottu vähän vinoon kun olen mennyt tekemään koppiin vapaat legatot, kun ei niitä kukaan muu halua tehdä.
Ranskalaisten kalusto ei myöskään suosi herkistelylegatoja- suukappaleina kaikilla on Romera Brassin Mel Culbertson- signaturet, jotka painavat noin 600 grammaa laaki ja jotka eivät ole kupiltaan edes D- kuppeja, vaan pohja on melkein tasainen. Rimmi on melko ohut, ja halkaisija valtava. No, se nyt vaan on niin että Conn Hellebergillä (varsinkin läskimmällä rimmillä olevaa 7B:llä) on helpompi soittaa laulavia juttuja. V-kuppi ja järkevä koko tekevät hommasta paljon helpompaa. Kysyin mestarilta syksyllä tullessani haluaako hän minun vaihtavan palan Romeraan ja se kielsi ehdottomasti. Sen mielestä Conn 7B on ehdottomasti parempi jos sitä osaa käyttää oikein.
In your face, ranskalaiset, Schumannin op. 70:n hitaan osan laululinjoista sai tehtyä oikein ällömakean ja pumpulisen ja sellaisen wieniläisunelman ettei koskaan mistään ja niin että nyanssi pysyy kaiken aikaa alhaalla. Haha. Kerrankin tunsi onnistuvansa. Ja kyllä 7B on silti sen verran iso, että sillä tarvittaessa saa painettua orkesterillisen verran porukkaa peltoon. No mutta, se tästä päivän tekniikkapläjäyksestä.
Toinen osa Schumannia on itseasiassa paljon vaikeampi kuin ensimmäinen ja siinä on vielä paljon töitä. Sekin meni ihan hyvin kuitenkin. Labeyrie sitten tunnin lopuksi tönimään olkapäästä että hyvin se meni, ihan oikeasti, älä nyt tollai. Töitä se vaatii. Ja minä katson sitä suu auki että joo kyllä, mutta mää olin tähän todella tyytyväinen. Ilmeisesti olin ollut niin vakava ja vääntänyt naamaa, että sen tulkinnan mukaan olin tyytymätön tuloksiin. Jännä homma.
Tulen tosiaan suomeen 17. päivä, ja ajattelin nyt sitä ennen ottaa oikein supertreenit. Jos saan ohjelmiston (Williamsin ja Bozzan konsertot, Broughtonin sonaatti, Adagio ja Allegro, Carpaccio, Gregsonin Alarum ja joitan muuta) kuosiin niin ajattelin lähteä Düsseldorfin kisoihin. Arvon vielä nyt Brnon ja Düsseldorfin välillä. 50-60. Tai jos saan kulttuurirahaston apurahan, niin vois tehdä molemmat, tai edes jomman kumman.
Olen täällä ollessani soittanut enemmän kuin koskaan. Alan pikkuhiljaa tinkiä aikaisemmasta maksiimistani, jonka mukaan yli 4 tunnin päivittäinen treenaaminen on hyödytöntä. Se ei ole, mutta vaatii sen että treenin pystyy pilkkomaan useammaksi palaksi ja aikansa käyttämään järkevästi. Nykyisellään omaksi päivärymtiksi on muodostunut mennä konsalle vähän yhdeksän jälkeen ja tehdä perusharjoituksia ja lämmittelyjä 12 asti, syödä lounas ja soittaa kahteen asti ja mennä kotiin, ja tulla illalla uudestaan ja soittaa sen minkä haluaa. Aika autistinen elämänmuoto, mutta nyt on se ainoa hetki että tällaisen voi tehdä ja suoraan sanottuna nautin siitä. Tuli juuri mieleeni että olen käynyt keskustassa 3 kertaa viimeisen vajaan kuukauden aikana. Viikonloppuna pitäisi mennä taas, kun Fête de lumiere eli valon juhla alkaa. Huomenna Lyoniin tulee 500 000 ihmistä lisää ja kaupungissa alkaa jokin sellainen, jonka me tunnemme nimellä vappu. Katsotaan mitä tapahtuu.
Tänään oli eka tunti Stéphane Labeyrien kanssa (Orchestre de Paris). Yhteistyö kaverin kanssa sujui jotenkin kauhean luonnollisesti, koska se on jotenkin samanoloinen kuin Petri. Culbertson on kaiken aikaa aivan täysin omissa sfääreissään ja siihen saa vain ajoittain kontaktin. Arnaud taas istui joka tunnilla pianon takana ja puhui ällöttävällä etelän aksentilla syvätaiteellisia juttuja. Stéphaniella taas on sellainen suoraviivainen no-nonsense- lähestymistapa, joka toimii ainakin minulle. Alkuviikon carpaccio- katastrofista on toivuttu, ja tällä kertaa työn alla oli Schumannin adagio ja allegro. Jälki oli huomattavasti parempaa nyt, olin itseasiassa kovasti tyytyväinen varsinkin ekaan osaan.
Erja Joukamo-Ampujan kanssa (muistaakseni) tuli joskus puhetta siitä, kuinka Suomessa pennut laitetaan soittamaan vaativia legato-juttuja heti alusta asti. Puhtaan vapaan legaton soittaminen ei ole nimittäin ihan yksinkertainen juttu, vaikka se tuleekin kaikilta selkäruodosta. Voidaan perustellusti kysyä pitäisikö tällaista vielä pennuilla harjoittaa. Mutta ergo, suomalainen soittotapa painottaa vahvasti siistiä, vireellistä ja saumatonta legatoa. Sanotaanko nyt näin, että ranskalainen ei ehkä niinkään. Ranskassa tyyli on hyvin toinen. Lämmittelyharjoituksina vedetään enemmän ketteryyteen ja nopeuteen perustuvia pyörityksiä, kuin sitä perus taa-ii-aa -kauraa, jonka jokainen muistaa musiikkiopistosta. Minua on katsottu vähän vinoon kun olen mennyt tekemään koppiin vapaat legatot, kun ei niitä kukaan muu halua tehdä.
Ranskalaisten kalusto ei myöskään suosi herkistelylegatoja- suukappaleina kaikilla on Romera Brassin Mel Culbertson- signaturet, jotka painavat noin 600 grammaa laaki ja jotka eivät ole kupiltaan edes D- kuppeja, vaan pohja on melkein tasainen. Rimmi on melko ohut, ja halkaisija valtava. No, se nyt vaan on niin että Conn Hellebergillä (varsinkin läskimmällä rimmillä olevaa 7B:llä) on helpompi soittaa laulavia juttuja. V-kuppi ja järkevä koko tekevät hommasta paljon helpompaa. Kysyin mestarilta syksyllä tullessani haluaako hän minun vaihtavan palan Romeraan ja se kielsi ehdottomasti. Sen mielestä Conn 7B on ehdottomasti parempi jos sitä osaa käyttää oikein.
In your face, ranskalaiset, Schumannin op. 70:n hitaan osan laululinjoista sai tehtyä oikein ällömakean ja pumpulisen ja sellaisen wieniläisunelman ettei koskaan mistään ja niin että nyanssi pysyy kaiken aikaa alhaalla. Haha. Kerrankin tunsi onnistuvansa. Ja kyllä 7B on silti sen verran iso, että sillä tarvittaessa saa painettua orkesterillisen verran porukkaa peltoon. No mutta, se tästä päivän tekniikkapläjäyksestä.
Toinen osa Schumannia on itseasiassa paljon vaikeampi kuin ensimmäinen ja siinä on vielä paljon töitä. Sekin meni ihan hyvin kuitenkin. Labeyrie sitten tunnin lopuksi tönimään olkapäästä että hyvin se meni, ihan oikeasti, älä nyt tollai. Töitä se vaatii. Ja minä katson sitä suu auki että joo kyllä, mutta mää olin tähän todella tyytyväinen. Ilmeisesti olin ollut niin vakava ja vääntänyt naamaa, että sen tulkinnan mukaan olin tyytymätön tuloksiin. Jännä homma.
Tulen tosiaan suomeen 17. päivä, ja ajattelin nyt sitä ennen ottaa oikein supertreenit. Jos saan ohjelmiston (Williamsin ja Bozzan konsertot, Broughtonin sonaatti, Adagio ja Allegro, Carpaccio, Gregsonin Alarum ja joitan muuta) kuosiin niin ajattelin lähteä Düsseldorfin kisoihin. Arvon vielä nyt Brnon ja Düsseldorfin välillä. 50-60. Tai jos saan kulttuurirahaston apurahan, niin vois tehdä molemmat, tai edes jomman kumman.
Olen täällä ollessani soittanut enemmän kuin koskaan. Alan pikkuhiljaa tinkiä aikaisemmasta maksiimistani, jonka mukaan yli 4 tunnin päivittäinen treenaaminen on hyödytöntä. Se ei ole, mutta vaatii sen että treenin pystyy pilkkomaan useammaksi palaksi ja aikansa käyttämään järkevästi. Nykyisellään omaksi päivärymtiksi on muodostunut mennä konsalle vähän yhdeksän jälkeen ja tehdä perusharjoituksia ja lämmittelyjä 12 asti, syödä lounas ja soittaa kahteen asti ja mennä kotiin, ja tulla illalla uudestaan ja soittaa sen minkä haluaa. Aika autistinen elämänmuoto, mutta nyt on se ainoa hetki että tällaisen voi tehdä ja suoraan sanottuna nautin siitä. Tuli juuri mieleeni että olen käynyt keskustassa 3 kertaa viimeisen vajaan kuukauden aikana. Viikonloppuna pitäisi mennä taas, kun Fête de lumiere eli valon juhla alkaa. Huomenna Lyoniin tulee 500 000 ihmistä lisää ja kaupungissa alkaa jokin sellainen, jonka me tunnemme nimellä vappu. Katsotaan mitä tapahtuu.
keskiviikko 2. joulukuuta 2009
Pienet sammakot, pienet sammakot
Ne lystikkäitä on, mutta myös yllättävän maukkaita. Suorastaan herkullisia. Itse pidän enemmän herkullisista kuin lystikkäistä sammakoista, mutta se on ihan makuasia. Nämä herkulliset sammakot ovat vaaleita lihaltaan ja maistuvat joltain kiinteälihaisen kalan ja vaalealihaisen riistan väliltä.
Tänään nimittäin syötiin oikein ranskalainen menu: alkuruuaksi etanoita ja pääruoaksi sammakoita. Jälkiruuaksi minä otin kahvin ja mestarit vielä paikallista jäätelöä kakun kanssa, normaaleine ruokajuomineen. Itse ajattelin tässä vaiheessa jo budjettiani (mikä oli mennyt päin helvettiä jo siinä kohtaa kun lupauduin ravintolaan, jonka kuvittelin olevan eri) mutta onneksi Mel oli (tyyllilleen uskollisena hiljaisesti) hoitanut koko pöydän laskun jo aikaisemmin, joten minulle ei jäänyt mitään maksettavaa. Hyvä sinänsä, ranskalaiset nimittäin taas muuttivat suunnitelmia. Meidän piti mennä Consegliereen, jossa lounasmenu on 11€ ja johon rahat nyt muutenkin riitävät niukin naukin, mutta sitten joku sai vision paremmasta ravintolasta ja sinne mentiin. Niinkuin tavallista, mikään ei pidä koskaan paikkaansa. Nyt sitten kuitenkin mentiin siihen kalleimpaan bistroon. Mutta sainpahan syödä sammakonreisiä ja etanoita jonkun muun piikkiin. Tämän lisäksi mestari otti itse pääruoaksi pässinkiveksiä, joita sain maistaa ja joista olin tyytyväinen etten ottanut niitä pääruoaksi, Maistuivat lähinnä simarusinoilta suolavedessä.
Täällä on tällä viikolla ollut Roland Stzenpalin mestarikurssi. Itseasiassa mestarikurssia oli vain eilen ja tänään pidettiin leikkikonsertti. Itse soitin sitä Penderckin Capricciota, jota olen fecabook- päivityksissäkin maininnut. Kaikki te tuubistit tämän jo tiedätte, mutta teille jotka ette soita ko. soitinta sanon, että yrittäkää vittu sitten ite. Kyseessä on nimittäin sellainen biisi, että sen voi soitta kahdella tavalla- joko hyvin tai huonosti. Teknisesti nimittäin biisi on siitä herkkä että ensimmäisestä virheestä lähdetään menemään sellaisiin syvyyksiin ja väärien äänten painajaiseen jota ei voi uskoakaan, kunnes päästään viimeiseen Bb:hen jonka kiksaa aina yläkautta, ja kirsikkana kakun päällä on seuraava ala-Bb jota ei edes tiennyt voivan kiksata, kunnes on sen tilalle soittanut elämää suuremman väärän äänen. Tällainen olo mulla oli tämän biisin jälkeen, ja niin kyllä oli kaikilla mestareillakin. Meni nimittäin vituiksi, penkin alle, mäkeen, käteen, tai mitä proverbiä nyt haluattekin käyttää kuvaamaan epäonnistumista.
Itseasiassa ensimmäista kertaa täällä ollessa tuli mieleen että onneksi mulla on luottokortti ja voin lähteä vaikka nyt heti. Ihan nyt kertakaikkisen heti, jos vaan koneessa on istumapaikkoja. Niin paljon hävetti ja vitutti sen biisin ja ennenkaikkea sen esityksen jälkeen. Mestari kertoi että Capriccion kanssa on ollut valtava edistyminen, mutta minä häntä muistutin että Düsseldorfin tai Brnon kisoissa ei ole kyse siitä kuka edistyy eniten vaan siitä kuka soittaa parhaiten. Myönsi tämän oikeaksi ja käski harjoittelemaan, ei kuulemma ole paljosta kiinni. Pitää luottaa ja toivoa että näin on.
Mutta Sznepntpalin (miten jollain ihmisellä voi olla tuollainen sukunimi?) mukana tuli rekka-autollinen torvia. Nimittäin Melton /B&S on hänen konsettikiertueensa sponsorina, ja kun tulin eilen koululle pasuunaluokkaan oli kannettu 20 torvea. Suurin osa sellaisia että tuubisti ei märimmissäkään unissaan pääse tekemisiin sellaisen torvimäärän ja -laadun kanssa. No, nyt vain kaikki Meltonin tuotannossa olevat uudet torvet olivat paikalla, mukaan lukien Alan Baer 6450 CC ja Walter Higens 645-HGS-L -iso-f. Baer oli vielä inhimillinen 14 000 euron hinnallaan, mutta HGS-L meni jo vähän överiksi- hintaa 40 000€. Siis 40 donaa, oikeesti. Molempia koitin, ja koska latentisti etsiskelen uutta f-tuubaa, tuo HGS-L oli hinnan kuulemiseen saakka ihan potentiaalinen. Kuka maksaa rivitalokaksion verran torvesta? En minä ainakaan. PT-10 oli myös an potentiaalinen ja Björn-Larsenin uudet mallit muutkin tosi hyviä. B&S-maisesti respossi ja resonanssi koko torvessa on ihan hyvä, mutta saundista ei saa kovi paljoa irti vaikka tekisi mitä taikatemppuja.
Huolestuttavissa määrin kommariventtiilejä on korvattu pumppuventtilivehkeillä. Pumppuventtiili on (paitsi hidas ja artikulaatioltaan huono ja vikaherkkä ja epävireinen ja torven responssin totaalisen mollukaksi muuttava ja saundin vääristävä ja legaton pilaava niin myös) itselleni ihan täyttä myrkkyä, en niillä pysty soittamaan mitään nopeaa yhtään enkä hidastakaan varttia kauempaa. Menee käsi rikki. Pitää toivoa etteivät vallan kokonaan lähde jenkkien ja Stesnpsalin mukaan tekemään niitä torvia. Loppuu muuten multa työkalut.
Riittää välineurheilusta. Syy miksi Szpentpali on täällä on yksinkertainen. Mestari kuuli että se tulee Pariisin konservatorioon, ja mikään ei ole niin varmaa kuin se, että lyonilainen on sitä mieltä että mikä tulee Pariisiin, tulee myös Lyoniin, jos se on jotain erikoista. Vaikka henki menisi ja rahat loppuisi ja isotäti pitäisi myydä, mestari pitää saada Lyoniin. Kuulin keskustelun jossa konsan rehtori sanoo Culbertsonille että (suoraan käännettynä) sillä hinnalla ei ole mitään väliä, se kaveri nyt vaan kertakaikkiaan pitää saada tänne sen Pariisin keikan jälkeen, hoida asia. Ja Culbertson, joka tietää miten näiden kanssa pelataan, hymyilee intiaanimaista hymyään ja hoitaa asian. Koska Culbertsonhan oli alunperin se joka rehtorille kertoi että koko äijä on tulossa Pariisiin.
Soitti resitaalin äsken, se Tsenpsali. Oli varmasti mielenkiintoisin tuubaresitaali minkä olen koskaan kuullut. Ststsenpalin kiertuepianisti oli jo häipynyt Salzburgiin (seuraavaan etappiin) koska tämä Lyonin keikka tuli vähän ex tempore, ja artisti hälytti jonkun jazzpianisti-kaverinsa keikalle. No- jatsarithan ei osaa kunnolla lukea edes nuotteja, mutta groove on mitä perkeleellisin. Niinkuin tälläkin kaverilla. Materiaalina oli ihan toista kuin Pariiisn resitaalissa (Händel, Marcello, Bach, tms.) koska pianistina oli jatsari, materiaali oli Rolandin uuden levyn fuusiota. Toimii! Oli hyvän kuuloista. Chic Corean Spain ja paljon unkarilaista nykyjazzia tuli kuunneltua. Sen lisäksi haluan heti sen Rolandin 2250- torven, kun Melton tekee niitä kommariventtiileillä. Ja rahastahan Gerhard- setä tekee vaikka mitä. Ovat kuulemma kokeilleet. Oli aika messevä torvi. Ja yhtään ei ollut soittajasta kiinni.
Onneksi Rolandkin myönsi ettei ole jazzsoittaja. Sen verran nolottavaa oli kuunnella, kun pianisti laahaa perässään tuubistia, tai kun tuubisti lopettaa soolon ja alkaa soittamaan komppia, ja diminuendoi kyllä mezzopianoon, mutta soittaa soundillisesti edeelleenkin sooloa, vaikka soittaakin kahden äänen komppia. Aikamoista. Ja tuli todettua että ei sitä jazz-artikulaatiota suotta niille äijille opeteta montaa vuotta Suomen suurimmassa ja yhdestä euroopan suurimmista musiikkikorkeakouluista, mille mutten sivumennen mainituuna täällä vieläkin nauretaan, kun käänsin tämän mainoslauseen ranskaksi.
Sehän on vähän kuin mainostaisi että osta Suomen rumin ja yksi Euroopan rumimmista autoista. Suuruus ei ole todellakaan täällä hyve.
Tänään nimittäin syötiin oikein ranskalainen menu: alkuruuaksi etanoita ja pääruoaksi sammakoita. Jälkiruuaksi minä otin kahvin ja mestarit vielä paikallista jäätelöä kakun kanssa, normaaleine ruokajuomineen. Itse ajattelin tässä vaiheessa jo budjettiani (mikä oli mennyt päin helvettiä jo siinä kohtaa kun lupauduin ravintolaan, jonka kuvittelin olevan eri) mutta onneksi Mel oli (tyyllilleen uskollisena hiljaisesti) hoitanut koko pöydän laskun jo aikaisemmin, joten minulle ei jäänyt mitään maksettavaa. Hyvä sinänsä, ranskalaiset nimittäin taas muuttivat suunnitelmia. Meidän piti mennä Consegliereen, jossa lounasmenu on 11€ ja johon rahat nyt muutenkin riitävät niukin naukin, mutta sitten joku sai vision paremmasta ravintolasta ja sinne mentiin. Niinkuin tavallista, mikään ei pidä koskaan paikkaansa. Nyt sitten kuitenkin mentiin siihen kalleimpaan bistroon. Mutta sainpahan syödä sammakonreisiä ja etanoita jonkun muun piikkiin. Tämän lisäksi mestari otti itse pääruoaksi pässinkiveksiä, joita sain maistaa ja joista olin tyytyväinen etten ottanut niitä pääruoaksi, Maistuivat lähinnä simarusinoilta suolavedessä.
Täällä on tällä viikolla ollut Roland Stzenpalin mestarikurssi. Itseasiassa mestarikurssia oli vain eilen ja tänään pidettiin leikkikonsertti. Itse soitin sitä Penderckin Capricciota, jota olen fecabook- päivityksissäkin maininnut. Kaikki te tuubistit tämän jo tiedätte, mutta teille jotka ette soita ko. soitinta sanon, että yrittäkää vittu sitten ite. Kyseessä on nimittäin sellainen biisi, että sen voi soitta kahdella tavalla- joko hyvin tai huonosti. Teknisesti nimittäin biisi on siitä herkkä että ensimmäisestä virheestä lähdetään menemään sellaisiin syvyyksiin ja väärien äänten painajaiseen jota ei voi uskoakaan, kunnes päästään viimeiseen Bb:hen jonka kiksaa aina yläkautta, ja kirsikkana kakun päällä on seuraava ala-Bb jota ei edes tiennyt voivan kiksata, kunnes on sen tilalle soittanut elämää suuremman väärän äänen. Tällainen olo mulla oli tämän biisin jälkeen, ja niin kyllä oli kaikilla mestareillakin. Meni nimittäin vituiksi, penkin alle, mäkeen, käteen, tai mitä proverbiä nyt haluattekin käyttää kuvaamaan epäonnistumista.
Itseasiassa ensimmäista kertaa täällä ollessa tuli mieleen että onneksi mulla on luottokortti ja voin lähteä vaikka nyt heti. Ihan nyt kertakaikkisen heti, jos vaan koneessa on istumapaikkoja. Niin paljon hävetti ja vitutti sen biisin ja ennenkaikkea sen esityksen jälkeen. Mestari kertoi että Capriccion kanssa on ollut valtava edistyminen, mutta minä häntä muistutin että Düsseldorfin tai Brnon kisoissa ei ole kyse siitä kuka edistyy eniten vaan siitä kuka soittaa parhaiten. Myönsi tämän oikeaksi ja käski harjoittelemaan, ei kuulemma ole paljosta kiinni. Pitää luottaa ja toivoa että näin on.
Mutta Sznepntpalin (miten jollain ihmisellä voi olla tuollainen sukunimi?) mukana tuli rekka-autollinen torvia. Nimittäin Melton /B&S on hänen konsettikiertueensa sponsorina, ja kun tulin eilen koululle pasuunaluokkaan oli kannettu 20 torvea. Suurin osa sellaisia että tuubisti ei märimmissäkään unissaan pääse tekemisiin sellaisen torvimäärän ja -laadun kanssa. No, nyt vain kaikki Meltonin tuotannossa olevat uudet torvet olivat paikalla, mukaan lukien Alan Baer 6450 CC ja Walter Higens 645-HGS-L -iso-f. Baer oli vielä inhimillinen 14 000 euron hinnallaan, mutta HGS-L meni jo vähän överiksi- hintaa 40 000€. Siis 40 donaa, oikeesti. Molempia koitin, ja koska latentisti etsiskelen uutta f-tuubaa, tuo HGS-L oli hinnan kuulemiseen saakka ihan potentiaalinen. Kuka maksaa rivitalokaksion verran torvesta? En minä ainakaan. PT-10 oli myös an potentiaalinen ja Björn-Larsenin uudet mallit muutkin tosi hyviä. B&S-maisesti respossi ja resonanssi koko torvessa on ihan hyvä, mutta saundista ei saa kovi paljoa irti vaikka tekisi mitä taikatemppuja.
Huolestuttavissa määrin kommariventtiilejä on korvattu pumppuventtilivehkeillä. Pumppuventtiili on (paitsi hidas ja artikulaatioltaan huono ja vikaherkkä ja epävireinen ja torven responssin totaalisen mollukaksi muuttava ja saundin vääristävä ja legaton pilaava niin myös) itselleni ihan täyttä myrkkyä, en niillä pysty soittamaan mitään nopeaa yhtään enkä hidastakaan varttia kauempaa. Menee käsi rikki. Pitää toivoa etteivät vallan kokonaan lähde jenkkien ja Stesnpsalin mukaan tekemään niitä torvia. Loppuu muuten multa työkalut.
Riittää välineurheilusta. Syy miksi Szpentpali on täällä on yksinkertainen. Mestari kuuli että se tulee Pariisin konservatorioon, ja mikään ei ole niin varmaa kuin se, että lyonilainen on sitä mieltä että mikä tulee Pariisiin, tulee myös Lyoniin, jos se on jotain erikoista. Vaikka henki menisi ja rahat loppuisi ja isotäti pitäisi myydä, mestari pitää saada Lyoniin. Kuulin keskustelun jossa konsan rehtori sanoo Culbertsonille että (suoraan käännettynä) sillä hinnalla ei ole mitään väliä, se kaveri nyt vaan kertakaikkiaan pitää saada tänne sen Pariisin keikan jälkeen, hoida asia. Ja Culbertson, joka tietää miten näiden kanssa pelataan, hymyilee intiaanimaista hymyään ja hoitaa asian. Koska Culbertsonhan oli alunperin se joka rehtorille kertoi että koko äijä on tulossa Pariisiin.
Soitti resitaalin äsken, se Tsenpsali. Oli varmasti mielenkiintoisin tuubaresitaali minkä olen koskaan kuullut. Ststsenpalin kiertuepianisti oli jo häipynyt Salzburgiin (seuraavaan etappiin) koska tämä Lyonin keikka tuli vähän ex tempore, ja artisti hälytti jonkun jazzpianisti-kaverinsa keikalle. No- jatsarithan ei osaa kunnolla lukea edes nuotteja, mutta groove on mitä perkeleellisin. Niinkuin tälläkin kaverilla. Materiaalina oli ihan toista kuin Pariiisn resitaalissa (Händel, Marcello, Bach, tms.) koska pianistina oli jatsari, materiaali oli Rolandin uuden levyn fuusiota. Toimii! Oli hyvän kuuloista. Chic Corean Spain ja paljon unkarilaista nykyjazzia tuli kuunneltua. Sen lisäksi haluan heti sen Rolandin 2250- torven, kun Melton tekee niitä kommariventtiileillä. Ja rahastahan Gerhard- setä tekee vaikka mitä. Ovat kuulemma kokeilleet. Oli aika messevä torvi. Ja yhtään ei ollut soittajasta kiinni.
Onneksi Rolandkin myönsi ettei ole jazzsoittaja. Sen verran nolottavaa oli kuunnella, kun pianisti laahaa perässään tuubistia, tai kun tuubisti lopettaa soolon ja alkaa soittamaan komppia, ja diminuendoi kyllä mezzopianoon, mutta soittaa soundillisesti edeelleenkin sooloa, vaikka soittaakin kahden äänen komppia. Aikamoista. Ja tuli todettua että ei sitä jazz-artikulaatiota suotta niille äijille opeteta montaa vuotta Suomen suurimmassa ja yhdestä euroopan suurimmista musiikkikorkeakouluista, mille mutten sivumennen mainituuna täällä vieläkin nauretaan, kun käänsin tämän mainoslauseen ranskaksi.
Sehän on vähän kuin mainostaisi että osta Suomen rumin ja yksi Euroopan rumimmista autoista. Suuruus ei ole todellakaan täällä hyve.
sunnuntai 29. marraskuuta 2009
Ruoka
Ranskassa kun ollaan niin ruoka on tärkeää. Minulta on aina silloin tällöin kysytty että onko täällä hyvää ruokaa. Kas siinäpä kysymys mihin on mahdotonta vastata tyhjentävästi.
No, kouluruuasta on pitänyt napisemani jo jonkun kerran. Koulun ruoka on kallista ja pahaa. Tarjolla on yleensä ns. räjäytettyä lihaa, jonka kanssa tarjoillaan joko pastaa tai ranskalaisia perunoita. Tämän lisäksi on tarjolla isohko assortimentti sivulautasia. Kaksi lisäserviisiä saa valita- tarjolla on juustoja, salaatteja, leikkeleitä tai jälkiruokia. Jokaiseen ateriaan kuuluu lisäksi pala niin hiivaista leipää, että sillä saa pakin hyvästi sekaisin. Pitää jättää väliin.
Räjäytysliha tarjoillaan suoraan tiskistä, mutta siitä huolimatta se on lautasen kohdatessaan jo niin kylmää että se pitää laittaa mikroon jos siitä haluaa syömäkelpoista. Mikron koulun ruokala tarjoaakin juuri tätä varten. Uskomatonta. Ateria maksaa 3,20 -paitsi jos haluaa lisälautasia jotka ovat 90 senttiä kappale. Lisälautaset hyviä, lämmin ruoka sietämätöntä.
No, ruokakaupasta saa tietysti ruokaa myös. Minun lähikauppani on Leader Price, joka on ilmeisesti halvin kauppa ympäristössä. Ruoka on halpaa ja hyvää, täällä keskustan ruokakauppa ei ole käärinyt veroalennuksia omiin liiveihinsä. Varsinkin ne perinteiset ranskalaiset kamat kuten juustot, viini ja leipä ovat halvempia ja parempia kuin suomessa. Ja tuorepasta maksaa muutaman sentin vähemmän kuin kuivamakaroni. Että silleen.
Eilisellä bändimatkalla tarjottiin illallinen, joka oli valtava lautasellinen leikkeleitä. Ei siis mitään muuta kuin leikkeleitä. Makkaraa ja alabodia. Itselle tuntuu hassulta syödä illalliseksi lautasellinen kylmiä leikkeleitä, mutta näin vain tehtiin. Ja ihan hyviä ne olivat, mutta aika saksalaishenkinen, tynkky olo tulee kun syö lautasellisen makkaroita.
Ranskalainen köökki on ainakin tällä alueella rasvaista, maitoista ja lihaisaa. Melko Atkins- henkinen dieetti, ja kaupasta on aivan turha etsiä mitään kevytjugurttia tai light- juustoa. Ei vaan kertakaikkiaan ole. Mutta toimii ilmeisesti- minä olen useamman kilon kevyempi kuin tänne tultaessa, vaikka ruokavalio onkin melkoisen erilainen. Okei, liikunnan lisääminen ja elämänrytmin säännönmukaistuminen ovat varmasti osaltaan auttaneet, mutta silti.
Ravintoloissa olen käynyt vähän vähemmän. Ravintoloissa syöminen on huomattavasti halvempaa kuin suomessa, mutta siitä huolimatta sen verran hintavaa etten ihan joka viikko kehtaa. Ravintolaruuasta on jo vähän kokemusta. Vaikka se onkin aina hyvää, se on myös huomattavan... no... samanlaista. Alueellinen identiteetti on vahva, ja ruoka on samanlaista melkein joka paikassa. Mutta en valita. Viime viikolla olin mestarin kanssa syömässä kulmaravintolassa ja söin aivan ällistyttävän hyvää kanaa, joka oli valmistettu Bordeauxlaisittain.
Tällaista tällä kertaa.
No, kouluruuasta on pitänyt napisemani jo jonkun kerran. Koulun ruoka on kallista ja pahaa. Tarjolla on yleensä ns. räjäytettyä lihaa, jonka kanssa tarjoillaan joko pastaa tai ranskalaisia perunoita. Tämän lisäksi on tarjolla isohko assortimentti sivulautasia. Kaksi lisäserviisiä saa valita- tarjolla on juustoja, salaatteja, leikkeleitä tai jälkiruokia. Jokaiseen ateriaan kuuluu lisäksi pala niin hiivaista leipää, että sillä saa pakin hyvästi sekaisin. Pitää jättää väliin.
Räjäytysliha tarjoillaan suoraan tiskistä, mutta siitä huolimatta se on lautasen kohdatessaan jo niin kylmää että se pitää laittaa mikroon jos siitä haluaa syömäkelpoista. Mikron koulun ruokala tarjoaakin juuri tätä varten. Uskomatonta. Ateria maksaa 3,20 -paitsi jos haluaa lisälautasia jotka ovat 90 senttiä kappale. Lisälautaset hyviä, lämmin ruoka sietämätöntä.
No, ruokakaupasta saa tietysti ruokaa myös. Minun lähikauppani on Leader Price, joka on ilmeisesti halvin kauppa ympäristössä. Ruoka on halpaa ja hyvää, täällä keskustan ruokakauppa ei ole käärinyt veroalennuksia omiin liiveihinsä. Varsinkin ne perinteiset ranskalaiset kamat kuten juustot, viini ja leipä ovat halvempia ja parempia kuin suomessa. Ja tuorepasta maksaa muutaman sentin vähemmän kuin kuivamakaroni. Että silleen.
Eilisellä bändimatkalla tarjottiin illallinen, joka oli valtava lautasellinen leikkeleitä. Ei siis mitään muuta kuin leikkeleitä. Makkaraa ja alabodia. Itselle tuntuu hassulta syödä illalliseksi lautasellinen kylmiä leikkeleitä, mutta näin vain tehtiin. Ja ihan hyviä ne olivat, mutta aika saksalaishenkinen, tynkky olo tulee kun syö lautasellisen makkaroita.
Ranskalainen köökki on ainakin tällä alueella rasvaista, maitoista ja lihaisaa. Melko Atkins- henkinen dieetti, ja kaupasta on aivan turha etsiä mitään kevytjugurttia tai light- juustoa. Ei vaan kertakaikkiaan ole. Mutta toimii ilmeisesti- minä olen useamman kilon kevyempi kuin tänne tultaessa, vaikka ruokavalio onkin melkoisen erilainen. Okei, liikunnan lisääminen ja elämänrytmin säännönmukaistuminen ovat varmasti osaltaan auttaneet, mutta silti.
Ravintoloissa olen käynyt vähän vähemmän. Ravintoloissa syöminen on huomattavasti halvempaa kuin suomessa, mutta siitä huolimatta sen verran hintavaa etten ihan joka viikko kehtaa. Ravintolaruuasta on jo vähän kokemusta. Vaikka se onkin aina hyvää, se on myös huomattavan... no... samanlaista. Alueellinen identiteetti on vahva, ja ruoka on samanlaista melkein joka paikassa. Mutta en valita. Viime viikolla olin mestarin kanssa syömässä kulmaravintolassa ja söin aivan ällistyttävän hyvää kanaa, joka oli valmistettu Bordeauxlaisittain.
Tällaista tällä kertaa.
Bussi
Muusikon tärkeitä työkaluja (oman soittimen ja muiden sellaisten) lisäksi on kulkupeli millä päästään esiintymispaikalle. Se voi olla mitä tahansa lentokoneesta laivaan, mutta useammin kuin ei viimeiset matkat kuljetaan bussilla. Tai sitten koko reissu mennään bussilla, niinkuin eilen. Koulun brass band kävi nimittäin esiintymismatkalla Troyesissa, Orleansin lähellä. Matkaa sinne kertyi reilu 400 kilometriä suuntaansa- suunnilleen sama kuin lähtisi Helsingistä pistokeikalle Vaasaan. Kyllä, minun mielestäni olisi ollut fiksumpaa jäädä Troyesiin yöksi mutta ymmärrän että 30 hengen majoittaminen kengännauhabudjetilla on melkein mahdotonta. Niinpä lähtö oli klo 12 päivällä, tulo kello 5 aamulla. Mutta minkälainen on keikkabussi?
Kevyen musiikin puolen jutuista en osaa sanoa mitään. Rokkibändit ajaa kuulemma busseissa joissa on punkat, köökit ja pleikkarit. Tai siis ne starat. Suurin osa suomalaisista muusikoista ajaa varmaan ikälopuilla kuttereilla tai transiteilla tanssilavalta toiselle, ilman sen kummempaa hohtoa. Klassisten muusikoiden keikkabussina on käytännössä aina linja-autofirmalta vuokrattu tavallinen pitkän matkan bussi. En tiedä olenko jotenkin poikkeuksellinen, mutta kun katselin viime vuoden kalenteria tein karkean arvion, että olen istunut keikkabussissa noin 7000 kilometriä vuoden aikana 7 eri maassa, tähän vielä normit työmatkat Helsinki-Valkeakoski päälle niin mennään varmaan 15000 kilometrissä. Se ei (niinkuin sanottua) ole paljon mitään verrattuna ammatikseen reissaaviin humppasuteihin, mutta riittää antamaan tiettyä rutiinia bussilla matkustamiseen.
On joitain asioita jotka ovat ilmeisesti täysin universaaleja- näihin kuuluu ainakin se, että sikaosasto menee aina takapenkille. Takapenkiltä löytyy yleensä parhaat bileet, piilopullo, korttipelejä rahasta tai ilman, navanalusjuttuja ja juuri sitä seuraa mistä äitisi varoitti. Olkoon kyseessä ranskalainen brass band, Suomalainen kamariorkesteri tai Baltic Youth Orchestra, niin näin on aina.
Vastakkaisesta päästä eli ensimmäisestä etupenkistä löytyy yleensä intendentti tai joku Järjestävä Taho. Yleensä Järjestävä Taho vaatii kaksi istuinta, yhden itselleen ja toisen toimistolleen. Jos kyydissä on kapellimestari sekin on yleensä edessä, tai sitten se on lähetetty lentokoneella edeltä.
Siirtymäetapeilla kuljettajalla ei ole niin suurta väliä- kunhan on hereillä ja selvin päin, niin homma toimii. Abu Dhabi- Dubai- välillä alkoi jännittää, kun kuski alkoi pilkkiä. Vauhtia oli 140 km/h ja näkyvyys aivan täysi nolla. Jos kyseessä on pidempi reissu, varsinkin jos ollaan samalla linja-autolla liikenteessä useampi päivä ympäri maailmaa, kannattaa kuskiin olla väleissä. Kuski nimittäin tietää parhaat taukopaikat, osaa hämmästyttävät määrät kauppojen ja huoltoasemien aikatauluja ulkoa sekä osaa arvioida tulo- ja lähtöaikoja paremmin kuin mikään navigaattori.
Hyvässä bussissa on toimiva WC. Itseasiassa toimiva vessa on välttämätön edellytys- koska muuten pissataukoja pidetään 20 minuutin välein. Parhaimissa busseissa on lisäksi mikroaaltouuni, ja jääkaappi. Jääkaappi on kiva olla olemassa paitsi keikan jälkeistä kylmää olutta ja piiskaryyppyä varten, mutta muutenkin pientien ruokatavaroiden viileänän pitämistä varten. Joissain busseissa on jopa vaihtovirtatöpseleitä läppäreitä varten.
Nykyään monissa busseissa on DVD-soitin ja telkkarit. Tämä on periaatteessa hyvä, mutta kannattaa valita sellaista materiaalia jotka kaikki pystyvät katsomaaan (ei Kieslowskia, ei romnattisia komedioita, ei itkeviä puolanjuutalaisia) ja huomata että volyymi on pakko pitää maltillisena. Joku maanjäristysjärisyttely ei vättämättä toimi.
Sillä busseissa on, ei nyt tylsää, mutta melkein. Jotain ajankulua on kiva olla. Kirja on kaikista paras käyttöliittymältään (ei vaadi sähköä tai latausta, toimii aina ja on heti käyttövalmis). Varoituksen sana ainakin Carruksen ja Volvon busseista, muuten. Insinööri on ollut tarkkana ja mitoittanut lukuvalon, niin, että lukuvalo osuu kirjaan jos sitä pitää sylissään samalla kun selkänoja on täysin ylhäällä. Harva haluaa lukea tässä asennossa useampaa hetkeä, joten muutaman euron led-kirjavalo maksaa hintansa takaisin minuuteissa.
Tämän lisäksi ihmisillä on melkein aina joku mp3- soitin mukana, ja nykyään enemmän ja enemmän läppäreitä. Läppäri ja 3G- modeemi on taivaallinen yhdistelmä sen 3 tuntia kun akku kestää, ja sen jälkeen siitä ei ole mitään hyötyä, ja huoltoasemalla puolen tunnin kahvitauolla on turha kuvitella lataavansa sitä kovin pitkälle.
Pelikortit ovat ajantapon suuri suosikki vuodesta toiseen. Busseissa ongelmana on tilan puute, esimerkiksi pokerin tai sökön pelaaminen on jonkin verran tilaintensiivistä- puhumattakaan siitä riemusta kun pelimerkkejä keräillään ympäri bussia kun bussi ajoi pieneen töyssyyn ison potin aikana. Lentää muuten yllttävän kauaksi ne pienet pelimerkit.
Oma suosikkipaikkani on keskioven takana sijaitseva penkki. Siinä voi roikottaa jalkoja mukavasti ja tilaa on vähän enenmmän kuin tavallisesti. Vaikka minä en ole erityisen iso ihminen, niin minuakin alkaa useamman tunnin paikoillaan istuminen puuduttaa.
Jos aikoo nukkua bussissa eli jos matkustetaan yön yli, kannattaa pölliä lentokoneesta ohutta kangasta oleva saali. Tai hommata joillain rehellisillä keinoilla. Ohutta ilmavaa kangasta kun on niin ei ala hikoiluttaa, mutta saa silti sellaisen kevyen tunteen siitä että on peitto päällään. Mutta kyllä jokaisen bussimatkan jälkeen tekee mieli mennä ensimmäisenä suihkuun. Tänäänkin aamulla kun tuliin kotiin kello 5:40 olo oli siihen malliin rapea että ennen nukkumaan menoa oli pakko käydä suihkussa. Ja miettiä siellä ollessan, että onko tässä hommassa ihan aikuisten oikeesti varsinaisesti järkeä.
Kevyen musiikin puolen jutuista en osaa sanoa mitään. Rokkibändit ajaa kuulemma busseissa joissa on punkat, köökit ja pleikkarit. Tai siis ne starat. Suurin osa suomalaisista muusikoista ajaa varmaan ikälopuilla kuttereilla tai transiteilla tanssilavalta toiselle, ilman sen kummempaa hohtoa. Klassisten muusikoiden keikkabussina on käytännössä aina linja-autofirmalta vuokrattu tavallinen pitkän matkan bussi. En tiedä olenko jotenkin poikkeuksellinen, mutta kun katselin viime vuoden kalenteria tein karkean arvion, että olen istunut keikkabussissa noin 7000 kilometriä vuoden aikana 7 eri maassa, tähän vielä normit työmatkat Helsinki-Valkeakoski päälle niin mennään varmaan 15000 kilometrissä. Se ei (niinkuin sanottua) ole paljon mitään verrattuna ammatikseen reissaaviin humppasuteihin, mutta riittää antamaan tiettyä rutiinia bussilla matkustamiseen.
On joitain asioita jotka ovat ilmeisesti täysin universaaleja- näihin kuuluu ainakin se, että sikaosasto menee aina takapenkille. Takapenkiltä löytyy yleensä parhaat bileet, piilopullo, korttipelejä rahasta tai ilman, navanalusjuttuja ja juuri sitä seuraa mistä äitisi varoitti. Olkoon kyseessä ranskalainen brass band, Suomalainen kamariorkesteri tai Baltic Youth Orchestra, niin näin on aina.
Vastakkaisesta päästä eli ensimmäisestä etupenkistä löytyy yleensä intendentti tai joku Järjestävä Taho. Yleensä Järjestävä Taho vaatii kaksi istuinta, yhden itselleen ja toisen toimistolleen. Jos kyydissä on kapellimestari sekin on yleensä edessä, tai sitten se on lähetetty lentokoneella edeltä.
Siirtymäetapeilla kuljettajalla ei ole niin suurta väliä- kunhan on hereillä ja selvin päin, niin homma toimii. Abu Dhabi- Dubai- välillä alkoi jännittää, kun kuski alkoi pilkkiä. Vauhtia oli 140 km/h ja näkyvyys aivan täysi nolla. Jos kyseessä on pidempi reissu, varsinkin jos ollaan samalla linja-autolla liikenteessä useampi päivä ympäri maailmaa, kannattaa kuskiin olla väleissä. Kuski nimittäin tietää parhaat taukopaikat, osaa hämmästyttävät määrät kauppojen ja huoltoasemien aikatauluja ulkoa sekä osaa arvioida tulo- ja lähtöaikoja paremmin kuin mikään navigaattori.
Hyvässä bussissa on toimiva WC. Itseasiassa toimiva vessa on välttämätön edellytys- koska muuten pissataukoja pidetään 20 minuutin välein. Parhaimissa busseissa on lisäksi mikroaaltouuni, ja jääkaappi. Jääkaappi on kiva olla olemassa paitsi keikan jälkeistä kylmää olutta ja piiskaryyppyä varten, mutta muutenkin pientien ruokatavaroiden viileänän pitämistä varten. Joissain busseissa on jopa vaihtovirtatöpseleitä läppäreitä varten.
Nykyään monissa busseissa on DVD-soitin ja telkkarit. Tämä on periaatteessa hyvä, mutta kannattaa valita sellaista materiaalia jotka kaikki pystyvät katsomaaan (ei Kieslowskia, ei romnattisia komedioita, ei itkeviä puolanjuutalaisia) ja huomata että volyymi on pakko pitää maltillisena. Joku maanjäristysjärisyttely ei vättämättä toimi.
Sillä busseissa on, ei nyt tylsää, mutta melkein. Jotain ajankulua on kiva olla. Kirja on kaikista paras käyttöliittymältään (ei vaadi sähköä tai latausta, toimii aina ja on heti käyttövalmis). Varoituksen sana ainakin Carruksen ja Volvon busseista, muuten. Insinööri on ollut tarkkana ja mitoittanut lukuvalon, niin, että lukuvalo osuu kirjaan jos sitä pitää sylissään samalla kun selkänoja on täysin ylhäällä. Harva haluaa lukea tässä asennossa useampaa hetkeä, joten muutaman euron led-kirjavalo maksaa hintansa takaisin minuuteissa.
Tämän lisäksi ihmisillä on melkein aina joku mp3- soitin mukana, ja nykyään enemmän ja enemmän läppäreitä. Läppäri ja 3G- modeemi on taivaallinen yhdistelmä sen 3 tuntia kun akku kestää, ja sen jälkeen siitä ei ole mitään hyötyä, ja huoltoasemalla puolen tunnin kahvitauolla on turha kuvitella lataavansa sitä kovin pitkälle.
Pelikortit ovat ajantapon suuri suosikki vuodesta toiseen. Busseissa ongelmana on tilan puute, esimerkiksi pokerin tai sökön pelaaminen on jonkin verran tilaintensiivistä- puhumattakaan siitä riemusta kun pelimerkkejä keräillään ympäri bussia kun bussi ajoi pieneen töyssyyn ison potin aikana. Lentää muuten yllttävän kauaksi ne pienet pelimerkit.
Oma suosikkipaikkani on keskioven takana sijaitseva penkki. Siinä voi roikottaa jalkoja mukavasti ja tilaa on vähän enenmmän kuin tavallisesti. Vaikka minä en ole erityisen iso ihminen, niin minuakin alkaa useamman tunnin paikoillaan istuminen puuduttaa.
Jos aikoo nukkua bussissa eli jos matkustetaan yön yli, kannattaa pölliä lentokoneesta ohutta kangasta oleva saali. Tai hommata joillain rehellisillä keinoilla. Ohutta ilmavaa kangasta kun on niin ei ala hikoiluttaa, mutta saa silti sellaisen kevyen tunteen siitä että on peitto päällään. Mutta kyllä jokaisen bussimatkan jälkeen tekee mieli mennä ensimmäisenä suihkuun. Tänäänkin aamulla kun tuliin kotiin kello 5:40 olo oli siihen malliin rapea että ennen nukkumaan menoa oli pakko käydä suihkussa. Ja miettiä siellä ollessan, että onko tässä hommassa ihan aikuisten oikeesti varsinaisesti järkeä.
keskiviikko 25. marraskuuta 2009
Henkilöstömuutoksia
Koululla on ensi viikolla mestareita enemmän kuin olisi väliksikään- suurmestari Culbertson saattaa ilmestyä koko ensi viikoksi, tämän lisäksi Roland Tzsempali (pardon my french) pitää mestarikurssia. Tämän lisäksi Arnaud Boukhitine (Melin assari) on jäänyt lopullisesti sairaslomalle, hänen tilalleen tulevat Stéphanie Labeyrie ja Guillaume Varupenne- jotka myös palloilevat koululla ensi viikon. Hommaa siis riittää- ajattelin Zenntbalille soitta Pendereckin Caprricion jota on nyt jyystetty niin että se rupeaa jo kyllästyttämään. Siitä saa kyllä aika maanisen version aikaan, saatte kuulla sitten joskus.
Arnaud tosiaan jää lopullisesti pois, mikä on sääli. Vallan mukava ihminen, ja ainoa opettaja joka puhuu niin hitaasti että ymmärrän kaiken mitä se sanoo. Tätä poisjääntiä käytiin kunnioittamassa syömällä koko luokan kanssa ulkona. Ranskalaiset ovat kaikenlaisen keskustelun ja asioiden fatalistisen hyväksymisen mestareita, ja niinpä viimeinen ehtoollinen (mikä ainakin minulle siitä ensimmäisenä tuli mieleen) ei ollut ollenkaan ankea ja ahdistunut tilaisuus, vaan hauska yhteinen ruokahetki. Vaikkakin vähän haikea.
Ranskalainen keskustelukulttuuri muuten perustuu vänkäämiseen ja eri mieltä olemiseen. Tämän takia minun on siihen vaikea ottaa osaa: vaikka ymmärränkin melkein kaiken, salamavauhtia ohi vilahtelevat kommentit, sivallukset ja huomautukset ovat niin kertakaikkisen nopeita, ettei minulla ole mitään mahdollisuutta ottaa niihin osaa. Kiinnostuksella seurasin keskustelua, jossa algerialaistaustainen mustajalka baarinpitäjä ja joku toinen kinasivat Algerian sodasta, tuosta ranskalaisten Vietnamista. Algerian sota on ranskalaisille vieläkin raskas trauma, josta ei ole syytä puhua ellei ranskalainen itse aloita keskustelua ensin. Ilmeisesti ranskalaiset tekivät siellä kaiken sen mitä natsit tekivät Ranskassa toisen maailmansodan aikaan.
Mustajalka ei muuten ole pejoratiivinen termi. (Tai no on, mutta vain jos sitä käyttää haukkumasanana) Mustajalka (Pied-Noir) tarkoittaa Algerian ranskalaista (ja muita kolonialisteja) ja heidän jälkeläisiään Algeriassa, ja se on ihan eksakti termi. Kun Algerian sota meni ns. vituiksi, suurin osa mustajaloista ymmärsi lähteä takaisin manner-Ranskaan, ja loput lähetettiin enemmän tai vähemmän yhdessä palassa perässä.
Arnaud tosiaan jää lopullisesti pois, mikä on sääli. Vallan mukava ihminen, ja ainoa opettaja joka puhuu niin hitaasti että ymmärrän kaiken mitä se sanoo. Tätä poisjääntiä käytiin kunnioittamassa syömällä koko luokan kanssa ulkona. Ranskalaiset ovat kaikenlaisen keskustelun ja asioiden fatalistisen hyväksymisen mestareita, ja niinpä viimeinen ehtoollinen (mikä ainakin minulle siitä ensimmäisenä tuli mieleen) ei ollut ollenkaan ankea ja ahdistunut tilaisuus, vaan hauska yhteinen ruokahetki. Vaikkakin vähän haikea.
Ranskalainen keskustelukulttuuri muuten perustuu vänkäämiseen ja eri mieltä olemiseen. Tämän takia minun on siihen vaikea ottaa osaa: vaikka ymmärränkin melkein kaiken, salamavauhtia ohi vilahtelevat kommentit, sivallukset ja huomautukset ovat niin kertakaikkisen nopeita, ettei minulla ole mitään mahdollisuutta ottaa niihin osaa. Kiinnostuksella seurasin keskustelua, jossa algerialaistaustainen mustajalka baarinpitäjä ja joku toinen kinasivat Algerian sodasta, tuosta ranskalaisten Vietnamista. Algerian sota on ranskalaisille vieläkin raskas trauma, josta ei ole syytä puhua ellei ranskalainen itse aloita keskustelua ensin. Ilmeisesti ranskalaiset tekivät siellä kaiken sen mitä natsit tekivät Ranskassa toisen maailmansodan aikaan.
Mustajalka ei muuten ole pejoratiivinen termi. (Tai no on, mutta vain jos sitä käyttää haukkumasanana) Mustajalka (Pied-Noir) tarkoittaa Algerian ranskalaista (ja muita kolonialisteja) ja heidän jälkeläisiään Algeriassa, ja se on ihan eksakti termi. Kun Algerian sota meni ns. vituiksi, suurin osa mustajaloista ymmärsi lähteä takaisin manner-Ranskaan, ja loput lähetettiin enemmän tai vähemmän yhdessä palassa perässä.
Yhteissoittokultuuri
Suomessa on (ainakin niissä musiikkiopistoissa joissa minä olen ollut oppilaana ja myöhemmin töissä) että pennut laitetaan ensimmäisen tilaisuuden tullen orkesteriin. Kun soitin pysyy käsissä ja joku tunnistettava ääni saadaan värkistä ulos, on jo ensimmäisen orkesteriharjoituksen aika.
Ei täällä. Täällä orkesterisoittoa alkaa toden teolla tulla vasta musiikkiopisto- vaiheen loppupuolella ja ammattiopinnoissa, ja sen kyllä huomaa. Edellisessä entryssä kerroin Thierry Caensin periodista, joka oli mielenkiintoinen sekoitus rautaista osaamista ja suulleen kaatuvaa katastrofia. Tällä kertaa olen mukana koulun soittajista kootussa brass bandissa (joka lähtee ensi lauantaina Orleansiin), ja tämän lisäksi kävin kuuntelemassa Lyonin kaupunginorkesteria sekä muutamaa kamarimusiikkipumppua viime viikkoina.
Ja uskokaa tai älkää, mutta nämä ihmiset eivät kertakaikkiaan osaa soittaa yhtyeessä. En tiedä miten yleinen ilmiö tämä on, mutta ainakin Elisa kertoo samaa. Vireessä on pahoja ongelmia, ja ennenkaikkea kuuntelu ja toisen soittoon reagoiminen ovat todella jähmeitä. Mozartin mitälie jousikvartettoa kuunnellessa kävi ilmi että siinä oli vain neljä yhtä aikaa soivaa ääntä (1 solisti ja 3 säestyssoitinta) eikä jousikvartettia. Sama homma kaupunginorkesterin kanssa: soundi on aivan taivaallinen, mutta orkesteri jumalattoman epätasaisen kuuloinen ja soittaa huonosti yhteen.
Solistikulttuuri on tässäkin varmasti yhtenä syynä- paitsi rutiinin puute, myös ohjelmiston ja opetuksen fokusointi pelkästään solistimateriaaliin saa hyvänkin soittajan sitten... no... fokusoitumaan pelkäksi solistiksi. Ja orkesteri jossa on 80 solistia, ei ole kovin hyvä orkesteri.
Tämän lisäksi Suomessa on saanut tottua ilmeisesti aivan liian hyviin kapuihin. Em. brass band- projektia vetää yksi pian valmistuva trumpetisti (ei siis ammattikapu eikä kuvittele olevansakaan) joka on harjoittajana hyvä ja johtajana surkea. Ja minulla oli ihan oikeasti vaikeuksia soittaa kun lyönnistä ei saanut mitään informaatiota- päinvastoin. Lienee hyvä osata soittaa hienosti myös huonon kapun johdolla...
Ei täällä. Täällä orkesterisoittoa alkaa toden teolla tulla vasta musiikkiopisto- vaiheen loppupuolella ja ammattiopinnoissa, ja sen kyllä huomaa. Edellisessä entryssä kerroin Thierry Caensin periodista, joka oli mielenkiintoinen sekoitus rautaista osaamista ja suulleen kaatuvaa katastrofia. Tällä kertaa olen mukana koulun soittajista kootussa brass bandissa (joka lähtee ensi lauantaina Orleansiin), ja tämän lisäksi kävin kuuntelemassa Lyonin kaupunginorkesteria sekä muutamaa kamarimusiikkipumppua viime viikkoina.
Ja uskokaa tai älkää, mutta nämä ihmiset eivät kertakaikkiaan osaa soittaa yhtyeessä. En tiedä miten yleinen ilmiö tämä on, mutta ainakin Elisa kertoo samaa. Vireessä on pahoja ongelmia, ja ennenkaikkea kuuntelu ja toisen soittoon reagoiminen ovat todella jähmeitä. Mozartin mitälie jousikvartettoa kuunnellessa kävi ilmi että siinä oli vain neljä yhtä aikaa soivaa ääntä (1 solisti ja 3 säestyssoitinta) eikä jousikvartettia. Sama homma kaupunginorkesterin kanssa: soundi on aivan taivaallinen, mutta orkesteri jumalattoman epätasaisen kuuloinen ja soittaa huonosti yhteen.
Solistikulttuuri on tässäkin varmasti yhtenä syynä- paitsi rutiinin puute, myös ohjelmiston ja opetuksen fokusointi pelkästään solistimateriaaliin saa hyvänkin soittajan sitten... no... fokusoitumaan pelkäksi solistiksi. Ja orkesteri jossa on 80 solistia, ei ole kovin hyvä orkesteri.
Tämän lisäksi Suomessa on saanut tottua ilmeisesti aivan liian hyviin kapuihin. Em. brass band- projektia vetää yksi pian valmistuva trumpetisti (ei siis ammattikapu eikä kuvittele olevansakaan) joka on harjoittajana hyvä ja johtajana surkea. Ja minulla oli ihan oikeasti vaikeuksia soittaa kun lyönnistä ei saanut mitään informaatiota- päinvastoin. Lienee hyvä osata soittaa hienosti myös huonon kapun johdolla...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
