Maailma Helsingistä nähtynä

Suuri Kupla

2011-04-07T15:41:00.000+02:00

Kirjoitus on julkaistu Äänenkuljettajassa 5.4.2011

Nyt kun kevät kalenterin mukaan tulee, lunta on satanut jo kuusi kuukautta ja viimeisiä seinälaattoja aletaan ruuvaamaan musiikkitaloon, on syytä miettiä tätä klassisen musiikin pyhättöä oikein ajan kans-sa.

Muutama vuosi sitten hesarissa Gustav Djupsjöbacka kertoi, että ”kritiikkiä Musiikkitalon elitismiä kohtaan on jo nyt esitetty niin paljon. Talon on lunastettava paikkansa kaupungin musiikillisena olohuoneena.” Viime aikoina on paljon keskusteltu tuosta musiikillisesta olohuoneesta ja tultu siihen tulokseen, että siihen ei Akatemialla ole varaa.

Musiikkitalo on hinnoitellut salinsa ja palvelunsa niin korkeaksi, että aina välillä tuntuu että edes Aka-temialla ei ole niihin varaa. Puhumattakaan että vapaan taidekentän toimijat tulisivat Musiikkitaloon. Eivät varmasti tule. Vuokrat ovat täysin absurdeja. Se siitä kaupungin musiikillisesta olohuoneesta. Elitismi on halvempaa.

Aina välillä tuntuu unohtuneen se ajatus että musiikkitalo on meidänkin talomme. Me, kaikki akatemia-laiset, olemme musiikkitalon yksi kolmesta pääkäyttäjästä, omistajasta. Aina välillä tuntuu että Musiikki-talo on omaa elämäänsä elävä entiteetti joka demiurgin lailla asettaa sääntöjä, vaatimuksia, ohjeita, prokuroita. Aina välillä tuntuu että meitä ei kuunnella. Kun esimerkiksi selvisi että on halvempaa ma-kuuttaa musiikkitaloa kesällä tyhjillään kuin järjestää siellä opiskelijavoimin konsertteja.

Aina välillä tuntuu, että kukaan ei tiedä mistään mitään. Tämä on sikäli luonnollista, että musiikkitalo on täysin ainutlaatuinen hanke Euroopankin mittakaavassa. On selvää, että täysin ilman kitkaa ei tällaista projektia voi viedä läpi. Kolmen pääkäyttäjän roolit ja profiilitkin ovat niin erilaiset, että niiden yhteenso-vittamisessa on varmasti työtä.

Mutta niin minä mieleni pahoitin kun kuulin, että Akatemian saleja ollaan vuokraamassa ulkopuolisille. Tai ei se edes, mutta kun Helena Hiilivirta erikseen linjasi että Musiikkitaloon ei tule konferensseja. En tiedä mitä ollaan vuokraamassa ja mihin tarkoitukseen, mutta toivon tosiaan että ei konferensseihin. Tai en tiedä. Jos ne olis jotain ei-elitistisiä musiikkikonferensseja?

(Gustav Djuspjöbackan ja Helena Hiilivirran haastettelusitaatit HS. 6.11.2007,http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Musiikkitalon+ohjelma+osin+uusiksi/HS20071106SI1KU01ssu)

Opintotuki sidottava viimein indeksiin!

2011-03-24T11:44:00.000+01:00

(Teksti on julkaistu Helsingin Sanomien mielipidepalstalla [siinä paperisessa] 24.3.2011)

Viime vaalikaudella opiskelijan asemaan on tullut todella merkittäviä
uudistuksia. SORA-laki, opintoaikojen rajaukset ja uusi yliopistolaki.
Voittopuolisesti uudistukset ovat tarkoittaneet opiskelijoille
kiristyksiä, heikennyksiä ja keppiä.

Opintotuki on ollut ainoa sosiaaliturvan muoto, joka ei seuraa
elinkustannusten kehitystä. Vuodesta 1992 alkaen myönnetystä opintotuesta
onkin vuosien saatossa sulanut 13 prosenttia pois.

Opiskelijajärjestöjen Opintotuki indeksiin - kampanja on pitkästä aikaa
ensimmäinen avaus opiskelijoiden aseman todelliseen parantamiseen.
Iloitsen siitä, että valtava enemmistö kansanedustajaehdokkaista seisoo
asian takana.

Opiskelijat ovat paitsi huomispäivän toivo, myös vahva vaalivaikuttaja.
Neljännesmiljoona äänestävää opiskelijaa on nyt saanut lupauksen
opintotuen ideksiin sitomisesta. Tätä lupausta ei kannata unohtaa!

Tuomas Saloniemi
Hallituksen puheenjohtaja
Sibelius-Akatemian ylioppilaskunta

Hello world, pitkästä aikaa.

2011-03-24T11:42:00.000+01:00

Pitkään tämä blogi onkin ollut telakalla. Syynä on oman työmääräni täysin eksponentiaalinen räjähdys. Olen siis valittu luottamustoimeen ylioppilaskuntamme hallituksen puheenjohtajaksi. Tämän seurauksena tuotan huomattavan määrän kirjallista materiaalia, enkä yksinkertaisesti jaksa kirjoittaa enää blogia siihen päälle. Mutta lyön tänne noita muissa medioissa ilmestyviä tekstejäni.

Ja huomispäivän kansat on veljet keskenään

2010-08-12T19:52:00.000+02:00

Aikaisemmin suomin demareita mediataidottomuudesta. Jutta Urpilainen yritti tehdä persujen tyyppistä oneliner- politiikkaa epäonnistuen siinä. Maassa maan tavalla- sloganille hihiteltiin ympäri Suomea. No, ei ne demaritkaan ihan tyhmiä silti ole. Maassa maan tavalla- sloganista aiheutunutta katastrofia siivotaan käyttämällä sitä jatkuvasti. Itseasiassa aika näppärää!

SDP nimittäin julkaisi maahanmuuttotyöryhmänsä raportin. Raportti on alaotsikoitu Maassa maan tavalla. Jokaisella puolueella alkaa olemaan maahanmuuttolinjapaperi tai -raportti. Persuilla se on nuiva vaalimanifesti, (jonka muuten tpyyluoma ansiokkaasti analysoi), vihreillä on ollut omansa jo pitkään. Samoin Kokoomuksella. Keskustan maahanmuuttopoliittinen ohjelma on päivätty 2002 ja käsittelee inkeriläisten ongelmia. Miten viattomalta maailma silloin näyttikään.

Demareiden ohjelmassa oli aivan uusi poliittinen mauste- puolue otti kantaa muiden puolueiden tekemisiin. Toki näin on tehty telkkarissa ja sanomalehdissä maailman sivu, mutta virallisissa lipoissa ja rappareissa en muista kovin usein lukeneeni kovaa kritiikkiä muita puolueita kohtaan. Väittäisin jopa, että kyseessä on aivan uusi piirre suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa.

Demareiden ongelmana on se, että kaatunutta maitoa ei saa takaisin tonkkaan. Maassa maan tavalla- slogan on jo hoideltu, mutta varsinaisesti demareiden maahanmuuttopolitiikka leviää joka ainoalla avauksella aina vaan laajemmalle. Asiaa ei varsinaisesti auta Eero Heinäluoman palkkaaminen säikyttelemään asiaan neutraalisti suhtautuvia. Jos jostain vielä löytyisi Paavo Lipponen varoittamaan porvarikomennosta, niin päiväni olisi lähempänä täydellistä. En tiedä kumpi on mennyt pieleen- demareiden politiikka vai viestintä- vaiko molemmat?

No mutta mikä on se substanssi tässä asiassa? Eniten kohua lienee herättänyt raportin nelikenttä, jossa maahanmuuttopolitiikkaa katsotaan puolueiden läpi. Tämä on itseasiassa demareilta fiksu retorinen veto, mutta substantiaalisesti ihan vitun tyhmää. Maahanmuutto ja siihen liittyvät poliittiset ratkaisut ovat nykyisellään on tehty Tarja Filatovin (sd.) aikana. Jos joku oikeasti luulee maahanmuuttopolitiikan seuraavan kovin tiukasti puoluerajoja, niin katsokaa edes faktoja. Jos demareilla on jotain sanottavaa tästä mallista, niin kysykää Filatovilta. Tästä tulee itseasiassa kauhistuttava ergo: demarithan ovat oikeistoliberaaleja. Osittain tietysti- puolueiden erot nykymaailmassa huomaa ennemminkin sosiaalipolitiikassa kuin ulko- tai maahanmuuttopolitiikassa.

Kaikkien puolueiden maahanmuutolliset ohjelmat ovat substantiaalisesti nyansseja lukuunottamatta melkolailla samoja. Toistuva tematiikka on työperäisen maahanmuuton lisääminen, kotouttamisen parantaminen, ja epämääräinen maahanmuuton järkeistäminen. Persujen manifesti eroaa näistä tietysti villisti, mutta sen on tarkoituskin olla pelkkää retoriikkaa.

Tämänhetkinen maahanmuuttopolitiikka on oikeistoliberaalia työtä priorisoivaa mallia, jonka suurimpina arkkitehteina uskon olleen sekä AY-liikkeen että Etelärannan. Etelärannalle on sopinut mitä mainioimmin käyttää maahanmuuttoa halvan työvoiman resurssina, joka ei turhia nurise ja jolla voidaan teettää vähän kureampiakin duuneja. Demareiden ohjelmassakin työvoimaa käsitellään resurssina, josta voidaan ottaa palasia silloin kun niitä tarvitaan (eli silloin kun suomalainen ei jotain hommaa halua tehdä) ja olla ottamatta jos nämä työllistämisehdot eivät täyty. AY-liike taas on (retoriikastaan huolimatta) nähnyt tämän hyödyttävän suomalaisia, jotka voivat keskittyä olemaan muina kuin yöbussikuskeina tai markettisiivoojina.

Demareiden ohjelman suurin virhe lienee kuitenkin koko työmarkkinakentän näkeminen monoliittisena, muttumattomana omnipotenssina jonka kautta kaikki ongelmat ratkaistaan ja jota vastaan kaikki peilautuu. Nimenomaan tämä lienee syynä moniin niihin siirtolaisuuteen liittyviin ongelmiin, josta persut ja nuivat kohkaavat. Itseasiassa sama kuviohan oli taustalla suomalaisten 1960- luvun Ruotsiin suuntautuneessa maahanmuutossa. Ruotsi tarvitsi ennenkaikkea työvoimaa, ja suomalaiset lähtivät etsimään parempaa elämää. Usein nämä kaksi päämäärää kohtasivat, joskus eivät.

Maahanmuuttopolitiikka on sen verran raskas laiva kääntää ja sen verran järeä työkalu, että soisi sitä ajateltavan muunakin kuin halvan työvoiman tuottoautomaattina. Se jos mikä voi olla tuhoisaa.

Propsit otsikosta muuten Erkki Perälälle.

Rötösherrat kuriin!

2010-08-09T21:20:00.001+02:00

Muistatteko vielä aikaa, jolloin keskustapuolue oli pääministeripuolueena vain koska Kokoomus salli sen olla, Matti Vanhasen muisti pätki enemmän kuin Pohjanmaan rata, keskustapuolueen viestintäjohtaja kiipeili toimittajia aitojen yli pakoon, ja koko kehittyvien maakuntien suomen ja maalaisliiton miljoonaluokan rahakoplaukset, hämäräperäiset rahastot, rahanpesu Nuorisosäätiön kautta oli iloisesti otsikoissa, ja Matti Vanhasen naamaa näytettiin iltauutisissa Eeva Polttilaa enemmän?

Voi, nepä olivat aikoja. Oli ihan oikeasti kiva nähdä kerrankin kuinka syvälle kaninkolo johtaa, ja kuinka keskustapuolue jäi kerrankin maan tavasti oikein punaisin käsin kiinni. Oli suorastaan hekumallista nähdä katsoa kerta toisensa jälkeen, kuinka Timo Kalli pistää koko lumipallon pyörimään. Kalli jos kuka on kokenut kehäkettu ja tämä ei tapahtunut todellakaan vahingossa.

On tietysti selvää, että kaikista törkein keskustan koplaus on ollut maankäyttöön ja kaavoitukseen kytkeytyvä nuorisosäätiöö. Kuinkas muuten- rakentamisesta ja rakennuttamisesta on kaikilla puolueilla kokemusta. Rakennuttaminen ja kaavoittaminen on miljoonabisnestä, ja koko suomalaisen yhteiskuntasuunnittelun perseellisyys johtuu siitä, että 70-80 -luvulla puolueen tärkein tehtävä oli kaavoittaa ja rakennuttaa puolueen rakennuttajabulvaanin kautta.

Mutta minua ihmetyttää, että vaikka keskustapuoluetta on tähän mennessä lyöty korruptiosta johtuen kuin vierasta sikaa, ei Kokoomukseen ole kohdistunut ollenkaan vastaavaa painetta. Totta on varmasti, että Kokoomuksen viestintätoimisto painaa kahdesssa vuorossa hartiavoimin töitä, jotta Harry Bogomoloffin kaltaiset ääliöt eivät saisi palstatilaa. Mutta siitä huolimatta- tähän mennessä Kansallinen Kokoomus rp:n riveistä ovat lahjusrikoksista käräjille päässeet tai pääsemässä tämän vuoden alusta ainakin

Ilkka Kanerva, entinen ulkoministeri ja keskeinen kokoomusvaikuttaja
Marja Tiura, Kokoomuksen eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja, valiokuntasuti
Marketta Kokkonen, Espoon kaupunginjohtaja ja kaavoitusjyrä
Olavi Louko, Espoon kaupungin teknisen toimen johtaja
Petri Salo, kansanedustaja, kunnallispoliitikko
Sampsa Kataja, Porin kaupunginvaltuuston pj

Sikäli kun keskustapuolue häviää korruptiosyytösten takia ensi vaalit ja kokoomus on kertakaikkisen kovassa iskussa, on hiukan hämmentävää huomata että Kansallisen Kokoomuksen napahenkilöitä on käräjillä vaikka miten paljon- kepulaisia ei (vielä) yhtäkään.

Tuo Petri Salon tapaus on muuten sinällään erillään. Muut ovat institutionaalista korruptiota ja maksullista arvovalintavaikuttamista, Petri Salon kaahailu taas silkkaa tyhmyyttä. Salo ei varmasti ole kokoomuksen kristallikruunun kirkkain lamppu, mutta entisen poliisin touhu kyllä ihmetyttää. 138 km/h kahdeksankympin alueella on tietysti jo yksi juttu, entisten kollegoiden onneton lahjomisyritys toinen juttu, ja se että nämä entiset kollegat vielä sumeilematta bustasivat Salon tästä hölmöilystä on ehkä se kolmas isku.

EDIT: Nyt Myös Sampsa Kataja on liittynyt Kaardemumman yöhön.

Suomen kulttuurivihamielisin puolue

2010-08-04T23:38:00.000+02:00

Lueskelin tässä vanhaa suosikkiani, perussuomalaisten kunnallisvaaliohjelmaa (sic!). Olen muistaakseni aiheesta aiemminkin kirjoitellut. Tämä statuspäivitys lähti liikkeelle facebook- keskustelusta ja näitä laajempia linjoja on parempi käsitellä näin isomman formaatin mediassa. leveämpää fonttia, siis.

Suoraan asiaan: perussuomalaisten kunnallisvaaliohjelmassa todetaan kulttuurin osalta seuraavaa:

Kunnan tukeman kulttuuritoiminnan tulee Perussuomalaisten mielestä olla tervehenkisiin suomalaisiin arvoihin perustuvaa. Kunnan ei tule tukea rahallisesti sellaista kulttuuritoimintaa, joka on suomalaisia perhearvoja tai kristillisiä arvoja loukkaavaa.

Kulttuurin on palveltava kunnan kaikkien asukkaiden tarpeita, joten emme ole halukkaita tukemaan eliittikulttuuria. Harrastustarjonnan osalta pidämme muun muassa kansalaisopistoja sellaisena tahona, joka tuottaa hyviä harrastusmahdollisuuksia kuntalaisille. Siksi niitä on mielestämme järkevää tukea. Eliittikulttuuriksi laskemme sellaisen kalliin kulttuurituotannon, joka ei kiinnosta enemmistöä ihmisistä lainkaan, tai jota enemmistö kunnan asukkaista ei olisi valmis tukemaan.

Olen jo aiemmin ihmetellyt mitä on "tervehenkisiin suomalaisiin arvoihin perustuva kulttuuritoiminta" ja kuka sen määrittelee. Niille jotka haluavat erottaa valtion ja kirkon saattaa persujen vaatimus kristillisten arvojen loukkaamattomuudesta vähän hankala, puhumattakaan sitten perhearvoista. Ne on viisaasti jätetty tässä määrittelemättä millään tavalla.

Ehkä suurempi ongelma on kuitenkin tuon kiinnostavuuden nosto jonkinlaiseksi kriteeriksi eliittikulttuuripalveluita määriteltäessä. Suurin osa kunnan kulttuurituotannosta on nimittäin sellaista, joka lähtökohtaisesti ei kiinnosta ketään. Kunnan kulttuuripalveluita ovat ampumaradat ja urheiluhallit, ja lasten ja nuorten käsityökerhot tai vanhusten päiväkahvitilat- puhumattakaan espan lavan konserteista tai uima- ja urheiluhalleista tai mäkihyppytorneista tai nuoristotaloista ja bändikerhoista ja herra ties mistä hämärämmistä kohteista.

Kunnat tarjoavat järjettömän määrän kulttuuripalveluita jotka tavoittavat pelkästään marginaalin, josta kuitenkin muodostuu enemmistö. Jos tätä persujen ohjelmaa lukee sillai ikävästi, niin ensimmäisenä tästä kaupungista hävitetään fiktiivinen Kivikon ampumarata. (sitä ei siis koskaan edes rakennettu, mutta kelpaa esimerkiksi.) Ampumaurheilu jos mikä on marginaalista (ja elitististä), eikä varmasti kiinnosta enemmistöä. Olen vakuuttunut että suurimmalle osalle kuntalaisista on vieläpä ihan vitun sama saako Kivikon ampumarata sen 1,6 miljoonaa euroa (mitkä sen toimintamenot oli 2006) vai eikö. Toki jos kysytään pitäisikö kunnan käyttää 1,6 m€ elitistiseen ampumaurheiluun vai sotaveteraaneihin, niin vaaka taitaisi sittenkin kallistua sotaveteraanien puolelle.

Perussuomalaisen määritelmän mukaan siis kaikki kulttuuri on eliittikulttuuria. En usko että edes osun tällä kauas maalista. Olen tullut pikku hiljaa siihen tulokseen että perussuomalaiset ovat (vahingossa tahi tahallaan) lipsahtaneet oikeistopopulismista ohi ja ruvenneet minarkisteiksi. En mitenkään muuten voi ymmärtää jatkuvia vaateita siitä, että kunnan ei pitäisi käyttää rahaa yhtään mihinkään. Mutta hei, luetaan ihmeessä ohjelmaa eteenpäin!

Me Perussuomalaiset emme hyväksy opetushallituksen päättämää koulujen taito- ja taideaineiden vähentämistä. Käsityön-, kuvataiteen- ja musiikinopetuksen viikkotuntimäärät on kaikissa Suomen kouluissa minimoitu ja opettajien virkoja vähennetty. Vanha perussuomalainen sananlaskukin sanoo, että ”me emme elä ainoastaan leivästä - kulttuuriakin tarvitaan”.

Nyt mennään jo tukevasti ilmassa. Miten puolue, joka on 2 sivua sitten tuominnut kaiken kulttuurituotannon elitistisenä, voi seuraavassa kappaleessa kertoa ihmisen tarvitsevan kulttuuria elääkseen? Miten ihmeessä? Kertokaa nyt eikö tässä ole joku ristiriita? Suurin osa pentujen taito- ja taideaineista kulkee nykyään sitä paitsi musiikkiopistojen ja erilaisten taidekoulujen kautta. Niitä pyöritetään pelkästään tuilla (tässä yhteydessä sikäli ohi että valtion tuilla, mutta verorahoja yhtä kaikki) ja niiden omarahoitusaste on naurettavan pieni.

Olen samaa mieltä persujen kanssa taito- ja taideaineiden nostosta (tosin kuntavaaliteemana se on tuuleen huutamista) mutta silti tämä koherenssiongelma on kyllä omaa laatuaan.

Jatketaan eteenpäin- ja nyt seuraa oma suosikkini. Molemmat lauseet ovat persujen paperista:

(urheilu-kohdasta) 1: Huippu-urheilua tarvitaan esikuvien antamiseen nuorille.

(nuorison sosiaalipalvelut- kohdasta) 2:Usein yhteiskunnassamme korostetaan liikaa erilaisten idolien esimerkin vaikutusta nuoriin, kun todellisuudessa lähin esimerkki otetaan tavallisten aikuisten ja erityisesti lähipiirin toiminnasta.

Jotenkin tämä pisti hymyilyttämään.

Mutta vielä tästä eliittikulttuurin kalleudesta. Kallistahan se on, ja eri (musiikki)kulttuurimuotojen rahoituksesta voi (ja pitää) käydä perusteellista keskustelua. Hannu Oskala on blogissaan sitä tehnytkin. [1 2 3 4]. Erilaisten kulttuurimuotojen hinnan, kustannusten tai hyötyjen laskeminen vain osoittautuu helposti pirun vaikeaksi. Esimerkiksi kelvatkoon Tampere, joka käyttää vuosittaisesta 1,4 miljardin euron menoistaan [pdf] 6,2 miljoonaa orkesteriinsa. Siis 1/225. Kallista vai ei, mutta sillä rahalla pidetään 100 kunnan virkamiestä töissä ja veronmaksajina, varmistetaan vetovoimaisen Tampere-talon toiminta, tuetaan konservatorion toimintaa (eli luodaan houkuttelevuutta opiskelukaupunkina ja työllistetään lisää ihmisiä jotka tuottavat verotuloja) tuetaan kulttuuriklusteria jonka ympärille rakentuu taas muita teollisuuden ja kaupan haaroja, ad nauseaum.

Ja perussuomalaisten sanoin, ei ihminen elä pelkästä leivästä. Se leipä vaan ei saisi maksaa kenellekään mitään.

Loppui kuin kanan lento

2010-08-02T17:29:00.000+02:00

Välillä on pienen ihmisen vaikea ymmärtää tätä markkinataloutta. Viime viikon lopulta on lähtenyt käyntiin Finnairin, Finncomin ja Air Balticin välinen kummallinen vääntö [1] [2], joka huipentui Finncomin ilmoituksesta kannattamattoman liikenteen lopettamisesta. Ja heti. Syykin on selvä- liikenne on raskaasti tappiollista. No näinhän tämä markkinatalous toimii, jos ei kannata niin ei sitten.

Mutta ollos huoletonna, sillä puolueita yli hallitusrajojen yhdistää huoli tämän tappiollisen liikenteen jatkamisesta. Mauri Pekkarinen on jo luvannut ottaa asian hoitaakseen, eduskunnan liikenne- ja viestintävaliokunnan vasuripomon Martti Korhosen ja demareiden puolue- ja rakkaussihteerin Mikael Jungerin tuella.

Valtiohan voi ostaa kannattamattoman lentoliikenteen ostoliikenteenä. Esimerkkinä olkoon tappiollinen Seinäjoki-Helsinki- reitti. Finncom ei saa reittiä kannattamaan, ja nyt kukaan ei lennä reittiliikennettä Seinäjoen Rengonharjun lentokentälle. Sen sijaan VR ajaa markkinataloudellisesti kannattavaa Seinäjoki- Helsinki- rataväliä 18 kertaa arkipäivisin. Siis- VR:n kannattaa ajaa 18 junavuoroa Seinäjoelta Helsinkiin, mutta lentoyhtiön ei ole kannatavaa lentää yhtä ainutta kertaa. No, tässähän on järkeä. Siinä taas ei ole mitään järkeä, että valtio lähtisi tukemaan ostoliikenteenä muutenkin kannattamatonta lentoliikennettä.

Seinäjoen lentokenttä on 14 kilometrin päässä Seinäjoesta, ja Helsinki-Vantaa taas on 20 kilometriä keskustasta. Jos nämä siirtymät, turvatarkastukset, lentokoneiden joustamattomat aikataulut ja kaiken muun (mukaanlukien neljän vuoden päästä valmistuva marja-rata ja Helsinki-Vantaan juna-asema) lasketaan yhteen, on ihan helppo ymmärtää miksi. Mutta ei kai tätä kannattamatonta liikennemuotoa tarvitse erikseen tukea?

SDP:n puoluesihteeri, rakkauden lähettiläs Mikael Jungerkin otti kantaa: lentoliikenteen loppumienn Seinäjoelle vahingoittaisi alueen elinkeinoelämää. Siis mitä helvettiä, millä tavalla? Liikenne on ollut koko kesän keskeytyksissä ja elinkeinoelämä voi ihan hyvin. Helsingistä pääsee junalla Seinäjoen keskustaan 19 kertaa vuorokaudessa, lentokoneella 4 kertaa päivässä (ei viikonloppuisin). Millä tavalla tämä raskaasti tappiollisen lentoliikenteen lopettaminen vahingoittaisi elinkeinoelämää? Jotenkin luulisi sen toimivan aivan päinvastoin. Jos ei kannata niin ei kannata. Ei, ei, ei.

Ostoliikenne on voimakas interventio ja helvetin kallista. Jotain järkeä pitäisi olla siinä mihin sitä käytetään.

Kieli keskellä pyörätietä

2010-07-17T09:56:00.000+02:00

Minä pidän pyöräilystä. Minulla on nopea pyörä jota korjaan mielelläni (enemmän innostuneisuudella kuin taidolla, mutta yhtäkaikki) ja näin kesäkausina ajan sillä jatkuvasti. En tiedä säästääkö sillä. Ei varmasti paljoa, mutta tulee parempi mieli ja kesäfiilis ja ennenkaikkea pyöräily on kivaa. Näin kesällä kun lehdillä on juttuaiheet vähissä, kannattaa seurata HS:n ja HBL:n kirjoittelua pyöräilystä. Tai no. Hesarille pyörilyä ja pyöräilijöitä ei ole olemassa. En tiedä miksi pyöräilijät ovat joutuneet Maalaisliiton tai keskustatunnelin vastustajien tavoin Erkon mediaboikottiin.

HS:n pyöräilyuutisointi on lähinnä pyöräilijöille tapahtuneiden onnettomuuksien raportoimista, ja vielä sillä tavoin että pyöräilijä on aina syyllinen. Ehkäpä legendaarisin hesarin otsikko viime ajoilta on Suojatiellä auton alle kuolleen henkilöllisyyttä selvitetään seinäjoella. Kyse ei varmasti ole ollut siitä, että autoilija olisi ajanut hengiltä suojatiellä ajaneen mummon, vaan ikävä vanhus meni kuolemaan auton alle. Paskiainen.

Muita otsikoita on Pyöräilijä loukkaantui vakavasti jäätyään kuormurin alle. Taas kerran pyöräilijä on aktiivisesti tehnyt tyhmyyksiä. Pyöräilijä oli jäänyt kuormurin alle! Taaskaan kyse ei ollut siitä, että työmaa-alueelta tullut, väistövelvollinen kuorma-auto olisi ajellut täysin miten sattuu ja ollut katsomatta ympärilleen.

Ja aina jatkuu- tällä kertaa Utajärvellä. Nyt tuo pyöräilijä oli hölmöillyt itsensä auton alle otsikolla Pyöräilijä kuoli jäätyään auton alle. Mitä helvettiä, Pyöräilijä on vastuuttomuudessaan ja tyhmyydessään melkein yhtä hasardi kuin Suomalainen Mies! Tässä Utajärven tapauksessa kyse oli autoilijan tavasta oikaista mutka. Autoilija siis ajoi vastaantulevien kaistalla pimeään mutkaan ja ajoi oikein pyöräilleen pyöräilijän hengiltä. Ja pyöräilijä meni sitten vielä jäämään auton alle! Sika!

Vaikka kaikissa jutuissa (jotka lienevät siis copy-pastea poliisin tiedotteista) on maininta siitä että kuljettajaa epäillään liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, HS otsikoi aina pyöräilijät aktiivisiksi osapuoliksi. Paras on kyllä tuo ikävä mummo, joka oli mennyt kuolemaan suojatiellä auton alle.

Samaan aikaan toisaalla- HBL julkaisee keskiaukeamajutun Stadin vaaranpaikoista. Jutussa esitellään kymmenkunta pyöräilyllisesti hankalaa paikkaa, joita kommentoivat kaupunkisuunnitteluviraston Marek Salermo ja Helsingin Pyöräilijöiden Petri Sipilä. Juttu on äärettömän mielenkiintoinen, rauhallisesti kirjoitettu. Ja vielä kaksi eri näkökulmaa, jotka usein olivat kuitenkin samoja. Oikeesti, milloin hesari pystyisi tähän? Ei varmasti ukko-Erkon eläessä.

Siispä kipi kipi, kaikki lehtikioskille ostamaan höblä. Muuten höblän juttuihin kannattaa suhtautua varauksella, tai maailma näyttää huomattavan suomenruotsalaispainotteiselta. Yllättäen?

Sibelius-Akatemia pintaa syvemmältä

2010-07-08T11:37:00.000+02:00

Tämä kirjoitus on julkaistu lyyra.fi -verkkoportaalissa

Pyysivät kirjoittamaan jotain Sibelius-Akatemiasta. Sillai raflaavasti, ettei mitään pönötystä. No sehän minulta, Suomen ainoalta 27-vuotiaalta sedältä, käy kuin boogie. Itse luen kaikenlaisen pönöttämisen ja tärkeän ihmisen leikkimisen rakkaaksi harrastuksekseni. Kirjoita tässä nyt sitten ilman pönötystä. No, yritetään.

Jokainen jonka ÄO ylittää ruumiinlämmön varmasti löytää kaiken tarvittavan faktan akatemiasta alle minuutissa, siitä samasta internetistä jota sä luet just nyt. Turha kai niitä on kerrata. No, jos vähän kuitenkin.

Akatemia on Suomen suurin ja yksi Euroopan suurimmista musiikkikorkeakouluista, Akatemian oman mainosmateriaalin mukaan. Paradoksaalisesti Akatemian pienuus ja elinkelvottomuus on myös yksi tärkeä syy uuden taideyliopiston perustamiseen. Opiskelin muuten vuoden Ranskassa, Lyonissa. Käänsin kertaalleen tämän Akatemian mainoslauseen ranskaksi, ja ranskalaisilla ystävilläni tuli maitokahvia nenästä kun niitä nauratti niin kovasti. Vaikka nyt olisikin musiikkitehdas, niin ei sitä nyt oikeasti tarvitse ainakaan mainokseksi laittaa. Tuolla etelässä päin valtava suuruus on yksiselitteisesti negatiivinen asia.

Olihan niitä eroja muitakin. Sellainen musiikillisen moniosaamisen ajatus, jota Akatemiassa hellitään, on tuolla ulkomailla aika vieras. Lyonin kansalliskonservatoriossa ei todellakaan ollut sijaa jatsin, kansanmusiikin tai musiikkiteknologian linjalle. No, tämän lisäksi kaikenlaisen kevyen musiikin soittaminen oli sanattomalla sopimuksella konservatorion tiloissa kielletty. Soittakoon muualla sitä profaania musiikkiaan. Kyllähän tuota klassisen musiikin rypistelyä vuoden jaksoin, mutta Akatemialle on kyllä kiva tulla senkin takia, että saa oikein luvan ja opintopisteiden kanssa soittaa kaikenlaista sekoilua.

Ja oikein veronmaksajien rahoilla. Teidän jokaisen rahoilla. Tehkää ite parempi jos ei kelpaa. Oli hesarissa muistaakseni juttua siitä, mitä maisteri maksaa. Halvimmalla sai vaasalaisia yhteiskuntatieteiden maistereita, kovinta hintaa joutui maksamaan teatteritieteilijöistä. Vaasalaisista en tiedä mutta Teakin porukka on kyllä niin mukavaa, että on se sen arvoista. Ja sit lisäksi saattaa tuntea jonkun joka pääsee joskus telkkariin. Todennäköisesti se pääsee kuitenkin vain Milenkaan tai KOM- ravintolaan, mutta ei Onnelaan.

Mutta asiaan, asiaan. Akatemian koulutus on sekin melko helvetin kallista, paitsi just sulle. Suurin osa Akatemian opetuksesta on yksityisopetusta. Se se vasta on niin kallista että naurattaa. Viisi ja puoli vuotta, kerran viikossa tapaat opettajasi puolitoista tuntia viikossa. Vain sinä ja se. Tämä on muuten aika erikoinen malli muutenkin. Maailmalla ollessani tällaisia yksityistunteja ei oikein ole, vaan koko luokka soitti yhdessä. Molemmissa malleissa on hyvät ja huonot puolensa.

Toinen homma oli noiden orkestereiden kanssa. Jos haluatte kuulla oikein maailmanluokan orkestereita, niin menkää Finladia-talolle. Tai tulevaisuudessa musiikkitalolle. Suomalainen orkesterikulttuuri ja orkesterit on niin vahvoja, että ne pesee lattiaa Ranskan ykkösorkestereilla. Orkesterikulttuuri kuuluu täällä päin soittajien koulutuksen ruisleipään. Jokainen akatemialainen saa (tai joutuu, näkökulmasta riippuen) soittaa jonkun Tosi Kovan Jätkän johtamassa orkesterissa kerran vuodessa. Ehkä. Ranskassa taas orkesterisoitto oli todella ylenkatsottua ja kaikki kouluttautuivat solisteiksi. Mikä on ääreisjärkevää. Tuubaluokalla on 12 äijää jotka haluavat tuubasolisteiksi. Että onnea uravalinnalle. Tuubisti joka saa töitä on jo onnekas äijä, ja 12 tuubasolistia maailmassa kuulostaa katastrofaaliselta.

Yleensä kirjoittaessa tietää yleisönsä. Ei tässä tapauksessa, joutuu lentämään sokkona. Mitähän te nyt sitten haluaisitte tietää? Minä olen viihtynyt tuossa Suomen suurimmassa ja yhdessä Euroopan suurimmista musiikkikorkeakouluista melko hyvin. Itse olen ollut hyvin skeptinen taideyliopistojen suhteen. Kun tiedeyliopistojen toimintamalleja aletaan väkisin änkemään enemmän tai vähemmän ammattikouluja muistuttaviin instituutioihin, jälki voi olla pahaa. Akatemiassa on arvioitu että yliopistostatuksen hyvät puolet voittavat älyttömien hallintorakenteiden huonot puolet. Näinpä se varmaan on. En tiedä. Suurin osa euroopan musiikkikorkeakouluista on jatkanut ylpeästi korkeakouluina ja syöneet bolognese- prosessista vain lihapullat kastikkeesta. Muutenkin meidän oma opetusministeriömme tuntuu olevan ainoa joka ottaa vakavasti kaiken hulluttelun lähtien opintopisteistä ja päättyen AHOTT- prosesseihin. Kukaan ei ollut Lyonin konservatoriossa kuullutkaan opintopisteistä.

Eikä kyllä hopsistakaan. Siellä henkilökohtainen opintosuunnitelma tuli postissa kotiin. Sitä sitten sai seurata tai olla seuraamatta, mikä sitten tarkoitti fuduja konservatoriolta. Luonnollisesti oppilaalta ei pahemmin kyselty mitä koservatoriossa haluttiin opiskella. Sen hallinto tiesi paljon, paljon paremmin. Itse kyllä kannatan tätä pullamössöistä Suomen mallia enemmän. Mutta kukin miten haluaa.

Tohtori Halla-ahon erehdys

2010-06-29T00:14:00.000+02:00

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kielitieteen tohtori Jussi Halla-aho hannukarpoilee maahanmuutosta ja maahanmuuttopolitiikasta blogissaan. Teenhän sitä itsekin. Silloin harvoin kun Halla-aho kirjoittaa kielestä, niin nostan antennit ylös. Sillä Halla-aho on kielitieteen tohtorina (kielen ja kieleen liittyvien ilmiöiden ammattilaisena) eri tavalla vastuussa karpoillessaan kielestä ja siihen liittyvistä ilmiöistä. Joskus se on todella hauskaa. Halla-ahon artikkeli typeristä yrityksistä suoristaa epäsopiviksi koettuja paikannimiä oli suorastaan hykerryttävä. Mutta nyt Halla-aho on julkaissut omat kielipoliittiset linjauksensa.

Kyse on itseasiassa merkittävästä asiasta; kasvisruokailun ja Helsinki gaypriden vastustamisen lisäksi Halla-aho ei ole juuri tehnyt avauksia muualla kuin maahanmuuttopolitiikassa. Mutta mitä Halla-ahon kielipoliittinen manifesti sitten oikein on syönyt? Jotain runsasuolaista, se on varma. Timo Soini taklasi kauniisti Muutos 2011- liikkeen ottamalla Halla-ahon Perussuomalaisten listoille. Joten suurella uteliaisuudella avasin Halla-ahon kielipoliittisen manifestin.

Kun luette tuota Halla-ahon manifestia, niin muistakaa, että sen kirjoittajana on ammattimainen kielitieteilijä. Ja muistaakaahan myös että kielellä on oikeasti väliä. Se puhuuko kurdia tai turkkia (tai hepreaa tai arabiaa, tai englantia tai ranskaa) saattaa olla ero hengissä säilymisen ja kuoleman välillä. Kielenkäyttö on vallankäyttöä kaikkiin suuntiin- minulle ainakin opetettiin jo ala-asteella miten neuvostoliittolainen hallinto teki pahaa hallaa suomen sukukielille pakkopuhuttamalla venäjää ihmisten omien äidinkielten ohi. Ad infinitum, vastaavia esimerkkejä on Euroopassakin runsaasti.

Koko rikos alkaa Kokoomuksen sekoilusta ja vahingossa puoluekokouksessa hyväksytystä huumorialoitteesta. Olen näistä kirjoittanut aiemmin. Näitä ikäviä demokratiaan liittyviä ongelmia. Halla-aho hakee selitystä kokoomuksen oudoille reaktioille vielä oudommasta suunnasta- RKP:n masinoimasta salaliitosta.

Halla-aho:
Tapahtumat kertovat erikoista viestiä kokoomuksesta.[kokoomuksen] Puoluehallitus ei ota ohjeita ja käskyjä vastaan omalta kentältään eikä edes puoluekokousedustajiltaan vaan ruotsalaiselta kansanpuolueelta.

No, on tietysti jotenkuten mahdollista että RKP:llä on puristusote Kokoomuksen palleista. Ehkäpä, ehkäpä, mutta se että hallituspuolueet ottavat kantaa sovitun hallitusohjelman puolesta ei ole vielä varsinaisesti ihan täysin vesitiivis todiste siitä että kokkareiden puoluehallitus ottaisi käskyjä RKP:ltä. Tästä tuleentuneena Halla-aho pääsee varsinaiseen kielipoliittiseen vaaliohjelmaansa:

Katson, että ruotsin kielen osaamisvaatimuksista valtion viroissa luovutaan, poislukien viranomaiset, joiden työtehtävät erityisesti edellyttävät tällaista kielitaitoa. Tämän myötä ruotsin kielen pakollinen opiskelu kaikilla koulutusasteilla lakkaa välittömästi. Suomenkieliset oppilaitokset voivat jatkossakin tarjota ruotsin opetusta resurssiensa ja kysynnän mukaan ja samoin ehdoin kuin muitakin vieraita kieliä.

No, tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Kukaan ei liene välttynyt netissä jo viidettätoista vuotta riehuvalta kielipoliittiselta metsäpalolta. Ymmärrän Halla-ahon perussuomalaisuutta vasten tämän siirron, mutta opetusministeriöllä saattaa pitää kyllä tämän kielipoliittisen ohjelman kanssa kiirettä, jos todella ruotsin kielen opiskelu lakkaa kaikilla koulutusasteilla välittömästi. No, mitä näihin ohjelmiin turhaa realismia laittamaan. Lupasihan demaritkin lopettaa nuorisotyöttömyyden. Tämän lisäksi rajanveto niihin viranomaisiin jotka työssään tarvitsevat kieltä on hankalaa.

Perustuslakia tulee muuttaa siten, että ruotsin kielen asema toisena, tasavertaisena kansalliskielenä lakkautetaan. Suomen valtion ainoaksi viralliseksi kieleksi jää suomen kieli. Valtion, siis hallituksen, eduskunnan ja virkakoneiston, ainoa työkieli on suomi.

Nyt mentiin jo astetta hevimpään suuntaan. Pystyn kyllä hyvin ymmärtämään pakkoruotsin kritisoimisen, mutta se että Halla-aho haluaa (kielitieteen tohtorina) viedä 5,4 prosentilta ihmisiltä oikeuden äidinkieleensä kuulostaa jo aivan turkkilaisten ja kurdien hulluttelulta. Voihan sitä vaatia mitä tahansa, mutta tässä pitää kyllä jo kysyä että miksi? Kieleen perustuva diskriminaatio on kyllä sellainen asia, jota tänne ei tarvita suuntaan eikä toiseen.

1) Nykyisistä yksikielisistä ruotsinkielisistä kunnista tulee kaksikielisiä. Muutoksen jälkeen Suomessa on suomenkielisiä ja kaksikielisiä kuntia.

Eli meillä on sitten kaksikielinen Närpiö. Närpiö, jossa siis pitsaneekeriä myöten kukaan ei puhu suomea. Ei tätä juttua millään realismilla ole aiemminkaan pilattu, mutta tässä kohtaa mennään jo niin pitkälle että tästä tulisi vain byrokraattisesti tolkuttoman hankalaa ja kallista, jos Närpiötä ehdoin tahdoin alettaisiin suomalaistamaan. Mitä sinne tehtäisiin, koulutettaisiin kaikki närpiöläiset puhumaan suomea? Kun ne osaa suomea yhtä hyvin kuin keskivertosavolainen osaa ruotsia.

Yleisradion ruotsinkielisen toiminnan osuus Ylen kokonaisbudjetista saatetaan vastaamaan ruotsinkielisten osuutta väestöstä.

Tämä oletus lähtee siitä, että vain ruotsinkieliset katselevat FST:tä tai kuuntelevat Radio Vegaa. Radio Vega on Yle Puheen jälkeen paras autoiluradiokanava, ja FST:ltä tulee huomattavan paljon kiinnostavaa ohjelmaa johon saa vaikka tekstit, jos kielitaito ei riitä. Suomenkieliset katsovat varmasti suomenruotsalaisiakin ohjelmia. Ainakin Strömsötä. Jos tälle linjalle lähdettäisiin niin yhtä relevantisti voitaisiin vaatia yleltä huomattavasti suurempaa panostusta venäjän- tai somalinkieliseen ohjelmaan. Silti uskon, että tällaista avausta ei persuilta kuitenkaan kuulla.

Nyt päästään kirjoituksen ehdottomaan kliimaksiin, herkkupalaan joka on kopioitu muistaakseni Kummeli Pääministeri- sketsistä. Siinä on nimittäin melkein sanasta sanaaan vastaava dialogi. Halla-aho, joka usein on suominut muita parodiahorisontin ylittymistä tekee sen nyt itse. Ja olen ihan varma ettei suinkaan vahingossa, vaan siksi että etevänä kielenkäyttäjänä ja fiksuna miehenä pystyy siihen.

Suomi kuitenkin kunnioittaa Ahvenanmaan itsehallintoa. Mikäli suomen kielen ja suomenkielisten asemasta ei päästä sopimukseen, harkittavaksi tulee Suomen ja Ahvenanmaan valtioyhteyden katkaiseminen. Tulonsiirrot manner-Suomesta maakuntaan lopetetaan, ja Suomi sanoutuu irti Ahvenanmaan sotilaallisesta puolustamisesta. Maakunta voi halutessaan itsenäistyä tai etsiä uuden elättäjän vaikkapa Ruotsista.

Noo, Ahvenanmaan aseman vahvisti Kansainliitto. Ahvenanmaan asema on siis aikalailla kiveen kirjoitettu, koska sen siirtäminen muille maille vaatisi paitsi YK:n kaikien jäsenmaiden hyväksynnän niin myös (muistinvaraisesti prof. Kemppisen mukaan) Pariisin rauhansopimuksen avaamisen, ja tähän ei liene maailman muilla mailla tahtoa vaikka persut kuinka vaatisivat. Semminkin kun Itämeren alue on geopoliittisesti kaasuputken ja muiden seikkojen myötä noussut pikkuhiljaa melko merkittäväksi kauttakulkuväyläksi.

Ja se että uusi elättäjä pitäisi etsiä... no, jos tuo on argumentti niin ensimmäisenä persujen pitäisi kyllä rehellisyyden nimissä vaatia Lapin, Savon ja pohjois-Karjalan irrottamista Suomesta. Näihin maakuntiin menee kyllä huomattavasti Ahvenanmaata enemmän tukirahaa ja huomattavasti huonommilla tuotoilla.

Mutta selvää on, että kyse ei ole tässä pakkoruotsista, ruotsista tai edes kielestä. Jos olisi niin kolmasosaa kirjoituksesta ei olisi käytetty Ahvenanmaan geopoliittisen tilanteen julistamiseen. En oikein tiedä mikä tässä oli takana, Halla-ahoa ilmeisesti vituttaa se että maailmassa on ihmisiä jotka puhuvat ruotsia ja asuvat Ahvenanmaalla. Voi olla että olen väärässä ja toivon että minua korjataan, mutta minä en kyllä keksi, miksi muuten kielitieteilijä haluaa suomeen melkoisen kielellisen aparteheidin ja kieltää perustuslailla 5,4 prosentilta ihmisistä heidän äidinkielensä. Mutta muistakaa, että minäkin saatan olla vain osa RKP:n salaliittoa.

Juhannus perinteisin menoin

2010-06-28T21:55:00.000+02:00

Niin siinä sitten kävi, että vaihto loppui. Ja se ei tietysti voinut loppua millään muulla tavalla kuin lennonjohtajien lakkoon, jonka seurauksena yksi ainoa lento Lyonista Frankfurtiin oli peruttu. Se minun aamulentoni. Kyllä nakersi maksaa taksista 20€ päästäkseen lentoasemalle klo 05:20 vain saadakseen kuulla että lento oli peruttu tuntia aiemmin ja nähdäkseen 200 ihmistä jotka jonottivat Lufthansan tiskille. Ja koska peruutus oli tullut kaikille yllätyksenä, töissä oli vain 2 virkailijaa. Jonotus kesti 1,5 tuntia. Onneksi Tomas Takolander tuli myös samaan jonoon, joten yhdessä koomailu oli paljon mukavampaa kuin yksin murjotus. Tomas arveli (ilmeisesti aivan oikein) että minulla on paha karma ranskalaisiin liikennevälineisiin. Lähestulkoon jokainen vehjes jolla haluan kulkea menee rikki tai lakkoon. Näin se kyllä kieltämättä on ollut.

Tällä kertaa oli kyseessä yleisehkö lakko torstaina, jota lennonjohtajat olivat päättäneet jatkaa korpilakkona vielä perjantainkin. Mikäs siinä, ilma oli kerrankin Lyonissa kuin morsian. Juhannusaattona pääsin sitten Helsinkiin vain muutama tunnin myöhässä. Kyllä tuli Lufthansalle kalliiksi kun lähettivät meidät Tomaksen kanssa Oneworldin lennoilla Prahan kautta Helsinkiin. Ja kyllä täytyy taas ihmetellä miksi joku matkustaisi Finnairilla. Palvelu oli toki hyvää ja äidinkielistä, mutta itsellenikin yllätyksenä minua koversi aika paljon se, että lennoilla ei tarjoiltu ruokaa vaan känttyinen sämpylä ja että viinilasi ja bisse maksaisivat 5 euroa lasi. Minä olin niin väsynyt etten olisi jaksanut edes juoda, mutta silti tuosta finnairin touhusta tulee ikävästi Ryanair mieleen. Nythän aikovat luopua jopa tuosta toissapäiväisen sämpylän tarjoamisesta. Se olisi kyllä jo edistystä.

Lyonin kansalliskonservatorion vaihtokoordinaattori piti muuten myös linjansa loppuun asti. Aloitin madame Champin väijyttämisen pari viikkoa ennen lähtöä. Kerroin että tarvitsen eritellyt paperit kaikesta mitä olen konservatoriolla vuoden aikana tehnyt. Tietysti tämä onnistuisi. Tulin viikkoa ennen lähtöä kysymään papereita. Eivät ole kuulemma valmiina. Tulin 2 päivää ennen lähtöä kysymään papereita, jotka olivat kuulemma juuri menneet allekirjoitettaviksi. Tulin päivää ennen lähtöä näitä kysymään, mutta vaihtokoordinaattori ei ollut viitsinyt tulla torstaiksi töihin.

Tämä blogi olkoon opiksi ja opetukseksi kaikille. Kirjoitan analyyttisemman katsauksen koko vuoteen kun olen saanut siihen vähän etäisyyttä. En usko siihen vielä pystyväni, viileämpi ote vaatii jonkin verran aikaa sulatella kaikkea sitä mitä olen nähnyt ja kuullut.

Luullakseni jatkan verkkoon kirjoittelua enemmän tai vähemmän säännöllisesti tässä samassa blogissa. Todennäköisesti aihepiiri pysyy (Lyonin reissua lukuunottamatta) aikalailla samana kuin tähän asti, taide- korkeakoulu- ja kotimaanpoliittisena. Toiveitakin saa esittää.

Laadutonta laatua

2010-06-23T01:27:00.000+02:00

Ylioppilaskuntatoimijana evp (ja osin evvk) voi kirjoitella kaikenlaista yksityishenkilönä. Ja se on kivaa. Ja kuten kaikki ehkä tiesivätkin, Akatemian laatuauditointi meni pommiin. Auditointiraportista (pdf) selviää tarkemmin mikä meni pieleen. Yhteenvetona

Korkeakoulujen arviointineuvosto toteaa, että korkeakoulun laadunvarmistusjärjestelmään liittyvän tiedon saatavuuden varmistaminen sekä ruotsiksi että englanniksi vaatii edelleen kehittämistä. Lisäksi tutkintotavoitteisen koulutuksen laadunvarmistuksen kattavuutta ja vaikuttavuutta tulee parantaa palautejärjestelmän osalta. Kolmas kehittämiskohde on laadunvarmistusjärjestelmän kokonaisuus, jonka toimivuudesta ei vielä ole saatu riittävää näyttöä.

Älkää peljätkö, en minäkään tuosta ymmärtänyt mitään. Ja minun sentään pitäisi. Auditointiprosessien iljettävin sivujuonne on juuri sen tuottama uuskieli. Lauseiden merkitykset pitää suurilta osin arvata, tai jos asiaa tuntee niin päätellä asiayhteydestä.

Mitä auditointi sitten on? Kyseessä on (ilmeisesti) yritys selvitellä yliopistojen rönsyilevää hallintoa ja tsekata miten asioita tehdään. Tämähän on vallan hyvä juttu, koska yliopistojen hallinnoilla on tapana täyttää kaikki niille varatut resurssit ihmistyövuosista aikaan. Harmi juttu sinänsä että tämä tehdään sitten luomalla laatujärjestelmä. Eli byrokratiaa kahlitaan luomalla siihen uusi byrokraattinen kerros. Ei naureta siellä. Pahat kielet baarissa kertoivat että jokin laatusertifikaatti on tulevaisuudessa syytä olla, mutta ulkoiset luokituslaitokset olivat turkasen kalliita, joten Suomessa opetusministeriö keksi yliopistoilleen ja ammattikorkeakouluilleen ihan omat sertifikaatit.

En tarkkaan tiedä mistä yliopistojen laatujärjestelmä sitten on lähtenyt kehittymään tuohon suuntaan. Ilkeä pikku piru minussa uskoo, että kyseessä on samanlainen temppu kuin tilaaja-tuottaja -mallissa. Kun liikkeenjohdon konsultit eivät saaneet myytyä skeidaa enää yksityiselle puolelle, pakattiin sama tuuba uudestaan ja myytiin vielä kerran kuntasektorille. Ja täydestä meni. Wikipedia-artikkelin mukaan Laatujärjestelmä on käsite, jota käytettiin erityisesti 1980-90-luvuilla kuvaamaan organisaatioiden laatutoiminnan kokonaisuutta. Puuttumatta nyt siihen että koko laatujärjestelmän määritelmä on tautologia, sen käyttäminen on bisnespuolella jäänyt 80-90 -luvuille. Mutta täydestä meni vielä kerran valtionhallinnolle.

Mutta älkää peljätkö. Akatemia on kuitenkin suhtautunut laatujärjestelmään fiksusti. Opiskelijoille näkyvin uudistus on ollut uusi mahdollisuus jättää sähköistä palautetta kursseista. Ja monia Akatemian käytännön juttuja on mietitty uudestaan. Ja arviointiraportissakin mainittua osastorajojen ylittävää yhteistyötä lisätään kaiken aikaa. Auditointi on tuonut Akatemialle ihan oikeasti aika paljon hyviä juttuja, lähinnä sen takia että Akatemian laadusta vastaava henkilöstö on ollut osaavaa ja innokasta.

Älkääkö peljätkö senkään vuoksi, että Akatemian laatusertifikaatti jäisi saamatta. KKAn auditointi on vähän kuin ajokortin kakkosvaihe, sitä ei oikein voi tyriä. Auditointi on kuin Tanskan EU-äänestys tai intin punkat- se uusitaan niin monta kertaa että se menee oikein. Ja sekin aika kyllä tulee.

Ja kaikista vähiten teidän tulee peljätä että Akatemian touhu olisi jotenkin laadutonta. Laatuauditointi ei mittaa millään tavalla pääsykokeiden tasoa, yliopiston osaamista, annettua opetusta, suoritettuja tutkintoja, ihmisten soittotaitoa, tutkinto-arvosanoja, B-solfan läpäisyä tai muuta sen sellaista. Se keskittyy kovaan ytimeen: laatuauditoinnissa auditoidaan laadunvarmistusjärjestelmän laatua. Toistan: laatuauditoinnissa auditoidaan laadunvarmistusjärjestelmän laatua.

Akatemia ei ole ollenkaan huonossa seurassa. Koko KKA:n laatuhanke meinasi mennä vituiksi heti alusta lähtien, kun Teknillinen korkeakoulu (joka oli yksi Suomen tunnetuimmista ja kansainvälisesti noteeratuimmista yliopistoista, TKK:ta voisi ilman vittuilua sanoa ihan oikeasti huippuyliopistoksi) reputti auditoinnin komeasti. Ei siksi että TKK olisi ollut jotenkin laaduton tai huono, vaan siksi että TKK ei lähtenyt rakentamaan laadunvarmistusjärjestelmää vaan päätteli olevansa ihan oikeasti aika laadukas yliopisto ja toivoi tämän riittävän. Ei riittänyt. Tämän lisäksi auditointi on mennyt pommiin myös muistaakseni ainakin Tampereen yliopistolta ja Taikilta.

Tässä kohtaa voisi kysyä metafyysisen kysymyksen ja miettiä mitä laatu on? Wikipedia jakaa laadun Quality_(business) ja Quality_(philosophy) -artikkeleihin. Turhaa lienee sanoa, että tämä meidän yliopistolaatumme on tätä business- laatua. Mitä sitä metafyysisellä laadulla yliopistossa tekisikään. Mutta aina välillä minulle tulee sellainen olo, että kukaan ei ole loppuun asti miettinyt mitä se laatu sitten ihan oikeasti on. Laadunvarmistusjärjestelmäkin jo on, vaikkakin laadunvarmistusjärjestelmän kokonaisuudesta ja toimivuudesta ei vielä ole saatu riittävää näyttöä.

Nyt kun minä en ole enää mukana missään virallisessa elimessä niin kehtaan kysyä tämän kysymyksen jonka halusin kysyä jo aikaa sitten: mitä on se laatu, jota akatemian laadunvarmistusjärjestelmä varmistaa? Ja jos se ei tule niistä ydintoiminnoista (musiikin laatu, opetuksen laatu, konserttien laatu, opettajien laatu, oppilaiden laatu, tutkintojen laatu?) niin mistä sitten?

Sanottakoon vielä kerran että laatuhanke on Akatemiassa toteutettu sillä tavalla hienosti, että kerrankin on todella monilta tahoilta kysytty miten asioita voisi tehdä paremmin. Ja kerrankin on ihan oikeasti mietitty toimintatapoja rauhassa. Laatuhankkeen nettisivuilla on julkaistu pitkä lista siitä, miten toimiva laadunvarmistus näkyy sibalaisille, ja mitä itse kukin voi tehdä varmistaakseen laadunvarmistuksen. Ja sanon nyt vielä kerran, että nämä ovat oikeasti hyviä juttuja. Laatuhankkeen livulla ja varjolla on ylioppilaskuntakin saanut läpi sellaisia asioita joita on pitkään ilman menestystä yritetty.

Silti arkipäivän laadunvarmistusta tuli minunkin sähköpostilaatikkooni, kun OrSon osastonjohtaja kirjoitti kevättervehdyksessään, että Orson rahoitus tulee laskemaan ensi vuonna siinä määrin, että joudumme vähentämään opetusviikkoja kahdella, alkaen lukukauden 2010 alusta. Toisin sanoen pääinstrumentin opetustuntimäärä tulee laskemaan 56:een ja myös muu henkilökohtainen opetus samassa suhteessa. Pääasialliset syyt ovat sisäänoton vähäisyys joinakin vuosina sekä tutkintojen vähäisyys suhteessa tavoitteisiin.

Täytynee tästä alkaa miettimään omaa henkilökohtaista laadunvarmistusjärjestelmääni, ennenkuin lopettavat vallan opettamisen ja keskittyvät laatuun. Olisi kiva saada työpaikka ennen sitä.

Lopunajan laulut

2010-06-22T17:37:00.000+02:00

Torvet lähtivät tänään, ja niin ranskalaisesti kuin se nyt vaan voisi tapahtua. Kuljetusyhtiön kanssa sovittiin noutoajaksi maanantai klo 14-16 tai jos se ei käy, niin soitellaan ja sovitaan uusi aika. Maanantaina ketään ei näkynyt eikä kuulunut. Tiistaina puhelin soi 9:30 ja konservatorion respa soitti ja kertoi että täällä on joku äijä joka haluaa jotain torvia. No, minä sitten singahdin konservatoriolle ja annoin torvet jullille.

Lufthansan kanssa oli vähän samanlaista- sain lennot rebookattua ja pyysin erikseen että lähettävät sähköpostilla uuden matkasuunnitelman. Joo joo, lähetetään tietysti. Ja mitään ei koskaan kuulunut. Sitten uutta soittoa saatanan kalliseen puhelinnumeroon, ja viimein sain sähköpostini. Huomiseksi sovin ajan pankkiin jotta voisin lopettaa tilini. Kotivakuutus on otettu pankista tilinavauksen yhteydessä, mutta olisi tietysti liikaa luultu että sen voisi lopettaa tilien lopettamisen yhteydessä. Ei, vaan pankin vakuutusyhtiöön pitää erikseen soittaa ja sopia tästä. Huoh.

Jalkapallon MM-kisat ovat tietysti täälläkin. Ranskan joukkue on pystynyt paskomaan homman jotenkin ennenkuulumattoman hienosti. Eivät ole puheväleissä keskenään, ovat lakossa ja turpaan tulee jokaiselta vastaantulijalta. Tämä on tietysti kansallinen hätätila. Marseillen alueen tuhotulvista kaksinekymmenine kuolleineen oli kahden palstan uutinen, maajoukkueen ahdingosta erikoisnumero. Presidentti Sarkozy on antanut lausunnon jossa hän tuomistee tapahtumat epäranskalaisina ja asettaa erityisen komitean selvittelemään tätä. Mutta oikeasti- mikä olisi sen ranskalaisempaa kuin jalkapallojoukkue joka menee lakkoon? En kyllä keksi. Ei se siitä enää paljon ranskalaistu.

Ja sitten pakollinen kärttyäijä-osuus. Kun nyt tulen perjantaina Suomeen, niin on tieysti ihan täysin mahdotonta hoitaa itselleen mitään kesäduunia. Mikäs siinä, tiesin tämän ja kesällä on muutama irtokeikka. Sen sijaan ajattelin että olisi mahdollista saada kandia vähän eteenpäin tekemällä kesäyliopistoon kursseja. Ja mitä akatemialla onkaan tarjota Helsingissä avoimen puolelta? no:

afrikkalaisen tanssin alkeiskurssi,
afrikkalaisen tanssin jatkokurssi (kaksi ryhmää),
parilatinon alkeiskurssi ja
salsan alkeiskurssi, sekä
barokkitanssikurssi
alexander- tekniikkaa.

Musiikin puolelta Suomen Suurin ja Yksi Euroopan Suurimmista Musiikkikorkeakouluista tarjoaa yhden säveltapailu C:n, yhden musiikkiteoria I:n ja yhden historiakurssin Oikeesti nyt. Minulla ei ole mitään tällaisia höpöhöpökursseja vastaan, mutta mikä musiikkikorkeakoulu järjestää avoimessa yliopistossaan (joka on siis ihan legitiimi väylä opiskella ja jonka pitäisi olla life long learningia) kaksi kertaa enemmän tanssikursseja kuin musiikkia? Tämä kuulostaa ammattikorkeakoulu goes työväenopisto -tyyppiseltä farssilta. Taideyliopisto taitaa olla jo täällä, eikä se näytä järin hyvältä.

Tämän lisäksi kaikki kurssit ovat alkukesästä, joten minkäänlainen kesäopiskelu ei ole mahdollista. Hienosti hoidettu.

Lopun alkua

2010-06-10T17:28:00.000+02:00

Kyllä se vaan aika kulkee nopeasti. Viimeisiä viedän täällä Lyonissakin- diplomin soittaneet ihmiset on jo täysin hävinneet näköpiiristä, opetusta ei enää ole vaan on ainoastaan kokeita. Itselläni ei ole kuin kuorolaulukoe (ei naureta, se on vakava asia) ja bstn- outoilu.

Minua hieman ihmetyttää tuo bstn- koe. Kurssilla on käyetty paljon Max/MSP- ohjelmistoalustaa (tai softapankkia tai interfacea tai miten sitä nyt luonnehtisi, tuntuu taipuvan aika moneen se) mutta koska koululla on vain 2 konetta joita saa käyttää sen tunnin ajan (eikä missään tapauksessa muuten) on tuon softan haltuunotto jäänyt huomattavan etäiseksi itselle. Minä tykkään opiskella uudet asiat (oli ne sitten polkupyöriä tahi tietokoneohjelmia tahi musiikkia) räpläämällä ja kikkailemalla, mutta näin ei siis ole nyt voinut toimia.

Bstn- setä tietää tämän, joten kurssin loppukoe toteutetaan- piirtämällä taululle vuokaavio. Meidän pitää siis piirtää luuranko ohjlemasta, joka käynnistyy midin noteon- arvolla, ottaa sävelkorkeuden siitä, sen jälkeen randomoi velocity- arvon ja sitten vielä segerstamiaanisen vapaapulsatiivisesti pätkii sitä, ja sen jälkeen lähettää sen outtiin, ja lopettaa toimintansa noteoffilta. Tämä nyt ei olisi mitenkään maailman hankalin asia tehdä jos siitä ohjelmasta olisi joku kunnon käsitys, mutta tunnilla viikossa ei mennä kyllä kuuhun. Pitää yrittää lukea softan dokumentaatio kunnolla jo sielät saisi jotain vinkkiä. Muutenkin vihjeitä otetaan kiitolisuudella vastaan.

Ymmärrän, että tuota kurssista on aika hankala tehdä mitään koetta, mutta tuo tietokoneohjelman piirtäminen fläppitaululle kuulostaa jotenkin niin... ranskalaiselta. Voi itku mitä touhua. En tiedä kuinka syvällisesti monsieur professori haluaa tuon vuokaavion. Ohjelman struktuurihan on helppo kuvailla mutta en nyt kyllä ihan yksittäisistä funktioista rupea muistelemaan että millä tavalla ja mihin reikään se nyt syötteensä otti ja mistä palikasta sitä dataa nyt eteenpäin lähtee.

Kuorolaulutentti on jonkin verran mystinen myös, mutta ilmeisesti ideana on laulaa niitä iänikuisia biisejä pienillä yhtyeillä. Siinä nyt ei pitäisi olla mitään suurempaa ongelmaa.

Sain minimihintaan lentoaikataulujakin muutettua niin, että tulen jo 25.6. Suomeen. Hyvä sinällään, täällä ei nimittäin varmasti tapahtdu silloin yhtään mitään. Lentohommeleista puheenollen- ei se luftwaffellakaan aina ihan putkeen mene. Kun tulin Suomesta viime kerralla, oli kone lähdöstään 20 minuuttia myöhässä. Tämä aiheutti kerrannaisvaikutuksineen sen, että uutta slottia ei ihan lähimailta löytynyt, ja kone pääsi lähtemään kauimmaiselta kiitotieltä ja puoli tuntia myöhässä.

Näköjään se on luftwafellekin halvempaa ajaa sitten myöhässä kuin yrittää kiriä aikataulua kiinni. Minulla on tunnin vaihto eikä edes matkatavaroita mukana, mutta myöhässä tulo aiheutti sen, että Frankfurtin A-terminaalin porttipaikka oli vaihtunut B- terminaalin apron-parkiksi. Alunperin koneen piti tulla ihan Lyonin koneen viereen, mutta nyt oltiin eri terminaalissa, bussikyytien varassa ja muutenkin kaikki meni päin helvettiä.

No, siitä sitten munaravia toiseen terminaaliin jossa terminaalin toisesta pääästä kuului kuulutus että portti sulkeutuu minuutin päästä. Apinanraivolla sitten ehdin noin 25 sekunnin marginaalilla Lyoniin illaksi. Olisi se ollut melkoista jos en olisi ehtinyt. Helvetin saksalaiset.

Hassuja uutisotsikkoja

2010-06-05T23:58:00.000+02:00

Tämä postaus on ihan täyttä virnuilua ja osittaista vittuilua. Eikä välttämättä edes hauska. Mutta. Tällä viikolla hesarissa on näkynyt sellaisia todella kaksimielisiä otsikkoja. Tässä huippuja:

Eksynyt valas kuoli Amazonin viidakkoon.

No, aika pahasti se on tietysti ollut eksyksissä. Liekö ollut uros? En kysy neuvoa, en varmasti, kyllä tosta ihan hyvin pääsee vielä uimalla yli.

Puhemies Niinistö: Avustajien häirintä kiusallista ja ikävää.

Varmasti se rupeaa vanhaa miestä jossain kohtaa nyppimään. Ehdotankin että Niinistö laittaa avustajansa hoitamaan tämän muitten avustajien häiritsemisen. Jää paljon aikaa itselle sitten.

Föhr nielaisi ötökän, oksensi ja pilasi EM-kisansa.

Tämähän on tietysti traagista ja kaikkea. Mutta siitä huolimatta. Föhr nielaisi ötökän, oksensi ja pilasi EM-kisansa. Muistakaamme Valentin Konosta joka oksensi itsensä suomalaisten sydämiin. (1:45 eteenpäin). Vallun valmentaja näyttää aivan joltain kummelihahmolta.

juureton paska

2010-06-04T00:20:00.000+02:00

Kävin Suomessa viime viikolla. Ei olisi pitänyt. Rehellinen koti-ikävä iski. Tai koti-ikävä on ehkä vähän väärä termi. Miten tätä nyt selittäisi? Ensinnäkin haluan muistuttaa lukijoita siitä, että olen sekä melo- että tavalliseen dramaattisuuteen taipuva koleerikko. Näitä juttuja ei pidä ottaa sen vakavammin tai kevyemmin kuin mitään muutakaan sanottua tai puhuttua. Kaikki voi olla totta tai kaikki voi olla paskapuhetta, ja mitä todennäköisimmin se on jotain siltä väliltä. Ja hei, onko sillä mitään väliä?

Mutta siis. Minä olen matkustanut elämäni aikana paljon, ja olen aina nauttinut siitä vallan helvetisti. Olen aloittanut huomattavan nomadisen elämäntavan siinä vaiheessa kun menin lukioon Helsinkiin, ja muutin pois kotoa 16-vuotiaana. Minulla oli kaksi kotia, kaksi kotikaupunkia, kaksi kaveripiiriä. Tämän takia minulle muodostui murteita myöten kaksoisidentiteetti. Sama toistui vuotta myöhemmin eri mantereella. Kolmet kaverit, kaksi kieltä, vailla vakinaista kotia. Koti oli aina jossain muualla; koti oli idea johon pyrin. Vaikka asetuin sittemmin enemmän tai vähemmän Helsinkiin, kulkijan luonto säilyi. Virvatulten perässä.

Ongelmalliseksi tämän tekee impulsiivinen luonteeni ja se, että olen huomannut kaipaavani jotain radikaalia vaihtelua puolen vuoden välein. Tässä suhteessa muusikon ammatti on melko ideaali. Monessa muussa suhteessa se ei ole. Mutta jos en tällä koskaan rikastu (niinkuin nyt en varmastikaan rikastu) niin ainakin olen nähnyt maailmaa. Nyt huomaan että tämä yli puoli vuotta Lyonissa rupeaa aiheuttamaan sen, että taas on aika nostaa nopsajalkaa. Sehän tapahtuu, kun kuukauden päästä muutan takaisin Helsinkiin. Ellen sitten jonnekin muualle syksyllä.

Rakkaus kaupunkeihin on mietityttänyt minua usein. Miksi (ja miten) joku voi rakastaa kaupunkia? ja mitä silloin rakastetaan kun rakastetaan kaupunkia? Tuskin kukaan tietää. Tai ehkä rakkaus on jotenkin vahva sana, ehkä kiintymys olisi parempi. Kiintymys (tai tämänkaltainen rakkaus) on täysin irrationaalista- en usko sen riippuvan siitä kuinka pitkään kaupungissa on vietetty aikaa tai mitä siellä on tehty- se on yhtä sattumanvaraista kuin rakkaus yleensä. Itse pidän Helsinkiä kotikaupunkinani. Samoin kuin Tamperetta. Olen lisäksi ollut overwhelmed* monesta muusta kaupungista- Montrealista, Lyonista, Tukholmasta ja Vilnasta, nyt ainakin.

Kaupunkirakkauksien tunnustamisen lisäksi on tunnustettava, että olen identiteetiltäni häpeämättömän eurooppalainen. Ymmärtääkseen tämän eurooppalaisen identiteetin sitä on katsottava ulkopuolelta, jonka häpeilemättömän elitistisesti olen onnistunut tekemään. Tästä suuri kiitos vanhemmilleni. Itse en koe mitään tarvetta harrastaa elämysmatkailua Intiassa tai Kiinassa, enkä koe minkäänlaista poltetta päästä Afrikkaan. Koen alhaista ylemmyydentunnetta kun näen sivusilmällä lentokentällä hukassa olevia jenkkituristeja tai intialaisia perheitä, jotka puhuvat vain englantia, tietäen että minä pystyn lukemaan sanomalehtiä kuudella-seitsemällä kielellä ja keskustelemaan neljällä. Tämä tekee minusta aina välillä aikamoisen kusipään. Anteeksi kaikki.

Mutta siis, minä pidän matkailusta. Ja nimenomaan matkalla olemisesta ja siitä että menen tekemään jotain määränpäähäni. Ja sitten minä pidän kyllä siitäkin että voin siellä viettää aikaa ihan vain turistina. Mutta toisaalta muusikkohommissa yleensä pitää valita joko- tai. Lorrainessa (Metzissä) ollessani en ehtinyt katsoa kaupunkia kuin pikaisesti, mutta nautin siitä että tunsin itseni tärkeäksi ja että olin todella hyvä työssäni. Vaikka en nähnyt kuin Mosel- joen ja ison tuomiokirkon. Siitä kyllä maksettiin ihan sikamaisen huonosti. Töistä, ei tuomiokirkon katselusta.

Mutta tämän kolmen pennin köökkifilosofisen vuodatuksen jälkeen totean, että aikani Ranskassa alkaa olla lopuillaan. Olen elänyt täällä ihan tavallista arkea. Aina välillä on ollut kivaa, aina välillä olen halunnut opettaa ranskalaisille elämän perusasioita metrisellä rautaputkella. Välilllä on vituttanut rankasti ja välillä on ollut parempi olla täällä kuin missään muualla.

Kun elämässä on yleisesti ollut vastoinkäymisiä ja menestyksiä (molempia runsaasti), olen tullut siihen tulokseen, että tehdään joka päivän asiat hyvin. Kyllä siitä sitten jotain keksitään, tai joku suunta löytyy aina. Körtti mikä körtti.

*Aina välillä on sanoja, joille ei löydy kunnollista käännöstä. Overwhelm on yksi niistä. Wiktionaryn määritelmä on yksi, mutta siitä puuttuu monia aspekteja. Vinkatkaa jos tiedätte hyvän suomenkielisen käännöksen.

Tällä kertaa Lorrainessa

2010-05-19T23:38:00.000+02:00

Vuoden 1998 Partaharjun puhallinorkesterileirin tuubasektiosta (Juha Piston ohjauksella, muuten) ja roskapöntön näköisestä Yamahan YEB-321- tuubasta on pitkä matka l'Orchestre National de Lorraineen, mutta täällä ollaan. Yksi kaukainen haave itseasiassa on nyt toteutumassa, pääsen keikalle ykkösrangin orkesteriin. Jollain tapaa ironista on, että 8 kuukauden aikana Ranskassa olen tehnyt enemmän ammattibändikeikkaa kuin Suomessa viime vuonna, mutta hyvä näin.

En elättele harhakuvitelmaa siitä että koko Ranska olisi polvillaan jumalaisen tuubansoittotaitoni edessä. Itseasiassahan minä olen varmasti kaikkien bändien soittolistoilla viimeisenä (olenpahan kuitenkin) mutta nyt napsahti. Kävi nimittäin niin, että tällä viikolla on tuubadiplomit Lyonissa. Tämän lisäksi Harumi (joka yleensä tekee keikkaa Lorrainessa) on laivakeikalla koko kuukauden. Ja sitten vielä orkesterin intendentti oli jollain mystisellä tavalla kertakaikkiaan unohtanut, että Brucknerin 4. sinfoniaan tarvitaan tuuba.

Joten maanantaina harjoitusten alettua tuubasektiossa oli ammottava reikä. Ja intendentti soitti luottotuubistit läpi. Ei onnistu. Pariisin konservatoriosta kukaan ei uskaltanut lähteä tekemään 2 harjoituksella keikkaa. Ja Lyonista taas kukaan isoista pojista ei päässyt, kun niillä on diplomit. Ja sitten intetti soitti minulle. Olen soittanut Brucknerin nelosen aiemmin ja se nyt ei ole valtavan paha. Omat koukkunsa siinä tietysti on, mutta ihan mahdollista saada se 2 treenillä keikkakuntoon.

En ihan ymmärrä tätä ihmisten asennetta täällä- suurin osa jengistä pitää minua ihan reikäpäisenä kun suostun tekemään ison keikan noin vähillä harjoituksilla. Itse eivät kuulemma uskaltaisi. Tämä asenne on aika outo, kyllä kai ammattiopiskelijalle pitäisi olla mahdollista saada perusmateriaalista muutamalla treenillä tunnistettava kappale? Tämän lisäksi sekä orkesteri että kapellimestari että hallinto kyllä ihan varmasti ymmärtävät, jos näissä "just nyt" keikoissa saattaa aina välillä tulla vahingossa kakkaa torvesta. Kukaan ei kyllä tietääkseni ole kuollut väärien äänten soittamiseen.

Internetti soitti eilen, ja singahdin aamujunalla Mööselin laaksoon, lähelle Strasbourgia. Matka sujui mukavasti koska mukana oli vain yksi kontrabassotuuba ja pieni matkalaukku. Minulla oli 2 tunnin vaihto Marne la Vallée Chessessä. Ajattelin että tässä ajassa ehtii hyvin käydä kaupungilla haukkaamassa lounaan. Muuten hyvä, mutta ei ollut kaupunkia. Oli EuroDisneyLand. Juna-asema on iso TGV- ja Eurostarien vaihto-asema, joka on Pariisin esikaupunkipelloilla. Mutta ympärillä ei ollut yhtään mitään muuta kuin Disneyland.

Söin törkeän hintaisen kebabin asemalla, ja kun Strasbourgin junan lähtöaika läheni, kysyin asemahenkilökunnalta mille laiturille se tulee. Asemahenkilökunta oli pukeutunut mikki-hiireksi ja kertoi minulle, että disneylandiin pääsee B-ovelta. Kerroin etten halua Disneylandiin vaan Lorraineen. Edelleen disneylandiin pääsisi B-ovesta. Selostin kahdella kielellä hyvin selvästi, että minua ei kiinnosta miten pääsee Disneylandiin- sen sijaan olen hyvin kiinnostunut Strasbourgin junan tuloraiteesta. Mikkihiiri kertoi ettei sinne kannata mennä, Disneylandissa on paljon mukavampaa. Melkein kävi niinkuin siinä Studio Julmahuvin sketsissä. Ei sentään ihan.

Orkesteri on hyvä ja CC-tuuba blendaa paljon pikkutorvea paremmin. Täällä on muuten jännä istumajärjestys- kornot istuvat tuuban edessä (siis kapusta katsottuna oikealla). Kerrankin cornoista kuului jotain oikein kunnolla. Itseasiassa tuttipaikoissa en oikeastaan kuullut mitään muuta kuin nelostorven soinnun terssin, joka tulikin sitten niin lujaa että minulla tukka lepattaa taaksepäin. Mutta yhtäkaikki- käytännössä koko tuubakama on yhdessä kuratorvien kanssa, joten ratkaisu on perusteltu.

Pelkoa ja inhoa Aostassa

2010-05-11T16:42:00.000+02:00

Olen taas takaisin Lyonissa, enkä lähde minnekään vähään aikaan, paitsi Suomeen parin viikon päästä. Takki on aika tyhjä. Kisat meni huonosti.

Ensimmäisellä kierroksella piti soittaa Bachin BWV 1007:n ensimmäinen menuetti ja Gigue sekä Hindemithin sonaatin eka osa ja kolmannen osan kadenssi. Tämä oli sikäli hyvä ratkaisu että pianistia esittänyt metsuri ei pystynyt torpedoimaan oikeastaan juuri mitään, paitsi kaikki tempovaihdot Hindemitin ekasta osasta. No, ei se minun soittoni siihen kaatunut.

Itse olen esiintynyt paljon ja monenlaisissa tilanteissa ja olen ollut siinä uskossa, että olen kokenut esiintyjä enkä kipsaa helpolla. No, nyt se sitten sattui kohdalle. Syke oli kaiken aikaa 200, suu kuiva ja kädet tärisee. Mitään ei adrenaliinipöllyn läpi kunnolla kuullut. En tiedä miten se loppujen lopuksi meni, mutta oma kokemus oli todella kamala. Monen kuukauden työ hajosi silmien edessä palasiksi ilman että sille pystyi tekemään yhtään mitään. Tarpeetonta lienee sanoakaan, että välieräpaikasta oli turha haaveilla.

Uskoisin että kaikkia muusikoita (ja miksei muitakin ns. intohimoammateissa toimivia ihmisiä) yhdistävä tekijä on se, että omaa taidetta ja omaa musiikkia ei oikein voi eriyttää minäkuvasta, ja musiikin arvostelu ja arvottaminen on elimellisesti myös taitelijan ja ihmisen suoraa arvostelua. Tälle ei voi mitään (eikä oikeastaan pidäkään, koska ketään ei kiinnosta virkamusiikki) mutta varsinkin musiikkikilpailuissa tämä dualistinen minäkuva on huomattavan haitallinen. Kun vereslihalla yrittää antaa kaikkensa ja soittaakin ihan täyttä paskaa, niin... no. Sitä tuntee itsensä huonoksi ihmiseksi.

Ekan erän jälkeen kysyin palautetta Fabien Wallerandilta (joka on oikeasti tosi mukava tyyppi), mikä osoittautui virheeksi. Ranskalainen palautteenantokulttuuri on huomattavan tyly. Ihan kaikessa ystävyydessä Wallerand kertoi, että vire oli ihan päin helvettiä, soundi huono, ja Bachin tulkinta muuten kiva mutta siinä ei ollut yhtään musiikkia. Oma vika tietysti, ei olisi pitänyt kysyä. Tämän jälkeen ei voinut muuta kuin mennä hotellille ja itkeä vitutustaan. Mutta näin se menee joskus. En ole kyllä koskaan ollut niin järkyttynyt, ja vakavasti harkitsin pitkään aikaan koko helvetin torven soiton lopettamista.

Mutta en kuitenkaan lopettanut. Seuraavana päivänä oli Gene Pokornyn mestarikurssi, ja siellä sitten soitinkin niin hienosti kuin vain ikinä osasin. Ja se on aika hienosti. Totta kai sitä toivoisi että olisi mennyt toisin päin, mutta hyvä että edes näin. Pokorny oli huomattavan hauska ukko ja muisteli vieläkin reissuaan Tampereelle ja jotain mustaan makkaraan liittyvää hävyttömyyttä jonka Harri Miettunen oli hänelle opettanut.

Kaikista mukavin asia kilpailussa oli se, että lopputuloksia ei selkeästi oltu sovittu. Usein näissä pikkukilpailuissa saattaa käydä niin että kylän oma poika onkin finaalissa, vaikka ei olisi ollut syytä. Nyt ei näin ollut- finalistit olivat portugalilainen Ricardo, amerikkalainen John ja etelätirolilainen Wolfgang. Wolfgang oli siis periaatteessa italialainen, mutta häntä ei missään kohtaa esitelty italialaisena, vaan nimenomaan etelätirolilaisena. Etelä-Tiroli on pääasiallisesti saksankielinen provinssi Itävallan kyljessä. Etelä-Tirolilaiset eivät missään nimessä ymmärrä olevansa italialaisia.

Kielikysymys oli muuten aika hauska- italialaisilla on huomattavia ongelmia ymmärtää toisiaan. Calabriasta tulleet tuubistit joutuivat puhumaan todella hitaasti että tulisivat ymmärretyiksi maan pohjoisimmassa provinssissa. Ja sitten oli yksi raukka bergamosta, joka puhui niin hassusti, että aina kun se avasi suunsa niin kaikki meinasivat kuolla nauruun. Aikamoista.

Matkailu kovertaa

2010-05-06T21:32:00.000+02:00

No niin, nyt olen kaiken hässäköinnin jälkeen päässyt Aostaan. Paljon on aikaa kulun Mussolinin ajoista, nimittäin ajoissa ei kulje enää fasistin juna, paska haisee ja balalaika soi. Ei tämä nyt ole mitään verrattuna siihen Hollannin reissuun, mutta annaha ko mie haastan.

Matka Lyonista Chamberleyhyn sujui leppoisasti. Torvien kanssa matkustettaessa ongelmana on se, että nukkua ei oikein voi (koska aina on mahdollista että heräät siihen että joku kolistelee vaunuvälikössä olevia torviasi tai yrittää kantaa niitä ulos) ja junassa ei voi oikein liikkua, koska ne saattavat olla jonkun tiellä. No Chamberleystä oli vaihtoyhteys Torino Porta Susaan, josta vaihtoyhteys Aostaan. Niin, olen täällä siis kilpailujen takia.

Tunnelma junassa muuttui kuin taikaiskusta kun päästiin Torinoon menevään junaan. Naamaa vääntävät, toisiaan kyräilevät ranskalaiset olivat vaihtuneet isä Camillon oloiseen pastoriin, joka piti eläkeläisille raamattuvisaa. En kyllä ymmärrä miten vastaus joka toiseen kysymykseen oli rigor mortis, mutta yhtäkaikki.

Vaikka EU:ssa liikutaan ja Shengen-alueella, niin siitä huolimatta poliisi tuli tarkastamaan kaikkien henkkarit sekä Ranskan viimeisellä, että Italian ensimmäisellä asemalla. Minä kokeilin ajokortilla, ja sitä ei edes vilkaistu. Sen sijaan kaikkien tummahipiäisten (ei siis edes neekereiden, vaan etelän ihmisten myös) ID:t tiirattiin oikein huolella. Italian puolella olin vahtimassa torvia välikössä kun poliisi tuli paikalle. Olin juuri kysynyt konduktööriltä kysymyksen johon tämä vastasi, jolloin Garabinieri ilmeisesti oletti minut Trenitalian henkilökunnaksi ja totesi ciao, ja hyppäsi ulos junasta ja huusi kollegoilleen tutto bene. Nuo ******nuolijaviiksiset miehet nahkatakeissaan ja lentäjälaseissaan eivät olleet vaaleasta pohjoiseurooppalaisesta ollenkaan kiinnostuneita, mutta näyttivät suoraan The Fast Showsta karanneilta.

En tiedä minkä takia, mutta juna tuli sitten myöhässä Torinon Porta Susalle. Ensimmäinen vaihtoyhteiys lähtisi vartin päästä junan saapumisesta ja toisella (45min) myöhemminkin ehtisi, mutta kontrollifriikki sisälläni oli kovin valmis menemään ensimmäisellä junalla. Joka sekin oli myöhässä, mutta ei tarpeeksi. No, mitään ei ollut menetetty joten suunnistin Uscita-biljetteria- kylttien mukaan ostamaan lippua Aostaan. Uscita-kylttejä seuraamalla pääsi maanalaliselta asemalta liukuportaita ylös eräänlaiseen aulaan. Ja tästä tuli kyllä Matrix- Revolutions mieleen. Vaikka joka paikassa oli kyltit ulos ja lipunmyyntiin, kaikki liukuportaat johtivat sille samalle laiturille josta juuri tuli. Kyse ei ollut minun tyhmyydestäni, vaan siinä samassa aulassa pyöri italialainen ja ranskalainen eläkeläisryhmä sekä useita muita matkailijoita.

Paikalle pärähti konduktöörihenkilö joka totesi että koska asemaa renoveerataan on kyltit vähän hukassa. Päästäkseen lipunmyyntiin piti mennä siis takaisin sinne alakertaan ja siitä sitten toiseen aulaan, josta pääsi oikeasti ulos. Mysteeriksi jäi miksi rakentaa aula, josta ei pääse mihinkään. Mutta Italia on Italia.

Kävin pizzalla ennen junan lähtöä. Tuli kiire. Menin takaisin asemalle. Remontti jatkui ja sen seurauksena aseman tiedotus noudatteli jotain variaatiota Heisenbergin epätarkkuusperiaatteesta- junasta saattoi saada (imaginäärisen) tiedon sen lähtöajasta tai lähtölaiturista, mutta molempia ei yhtä aikaa näkynyt missään, ja nämäkin vaihtuivat tiuhaan. Mutta italialainen totesi vain No problem ja vaihtoi laituria. Kaikki Aostaan menijät, siis. Minä myös, matkalaukkuineni ja kaksine tuubineni. Perkele sentään. Tämän lisäksi laiturinäyttöihin tuli tieto junan tilanteesta 2 minuuttia sovitun lähtöajan jälkeen. Onneksi juna oli myöhässä.

Junassa oli konduktööri joka ei puhunut mitään kieltä. Olin (niinkuin jokaisena junamatkana aiemminkin) laittanut torvet siihen aulaan, tai mikä vestibule se nyt lieneekään. Ja sitten menin paikalleni. Lippuani ei ollut leimattu, koska yhtä ainoata helvetin leimauskonetta ei ollut koko laiturilla. Tässä kohtaa konnari ilmoitti että a) lippu pitää leimata b) helvettiin ykkösluokasta ja c) torvet pitää siirtää veturiin. No, en tätä pellepyllyilyä enää jaksanut ja suostuin puhumaan pelkästään ranskaa. Onneksi tämä pehmitti konduktööriä ja tilanne saatiin ystävällisen kanssamatkustajan avulla ratkaistua.

Ja Aostassa löytyi sellainen säestäjä, joka oli ns. musiikkiopiston senioritasoa. Hindemithin sonaatti on vielä vaativampi pianistille kuin tuuballe, ja tämä täti otti aikamoisen metsuriasenteen koko biisiin. Jumalauta mitä kiinniottoja joutuu tekemään, kun täti vetää tempon vituiksi ja sen jälkeen hyppää puoli tahtia eteenpäin tasoittaakseen tilanteen. Katsotaan nyt sitten mitä huomenna tapahtuu.

Asun hostellissa joka on pieni mutta hintaansa nähden hyvä, ja sen lisäksi partsilta näkyy Mont Blanc. Ei paha neljälläkympillä yöstä, sis aamupalan.

Taide kuuluu kaikille?

2010-05-05T00:15:00.000+02:00

Itse olen aina katsonut ja kuunnellut vähän kateellisena näitä niin kutsuttuja kulttuurin suurkuluttajia. No, suurin osa heistä on näitä itseään korostavia hipstereitä, jotka kertovat narisevalla helsingin murteella kuinka Banksy on nykyään siis niin kaupallistunutta paskaa ja kuinka Deadушки:n varhaistuotanto on ihan jees mut uus kama on ihan sikaväsynyttä, ja vertailevat kuka on saanut iPod Touchiinsa kummallisinta pohjoisarmenialaista ug-rokkia, josta kukaan ei ymmärrä edes lyriikoita, mutta kaikki nyökyttelevät hyväksyvästi.

Mutta aina välillä löytää sellaisia ihmisiä jotka kokevat vilpittömästi saavansa sisältöä elämäänsä taidenäyttelyistä, kaikista erityyppisistä konserteista, teatterista, sirkuksesta, performansseista ja herra ties mistä. Heitä minä ihan oikeasti kadehdin. Itse saan harvoin järisyttäviä kiksejä kulttuurispektaakkeleista. Joskus tietysti. En oikein tiedä miksi- Ehkä kulttuurin tuottaminen itsessään kyynistää, tai ehkä olen kokenut liian paljon liian nuorena.

Itse en ole koskaan maksanut RSO:n, HKO:n, Tapiola Sinfoniettan tai Tampereen Kaupunginorkesterin lipuista. Jyväskylän orkesterin liput muistaakseni ostin kerran omalla rahalla, mikä tuntui oudolta. Musiikin opiskelijoille tarjotaan ilmaiset liput suunnilleen kaikkiin Helsingin seudun kausikonsertteihin, ja niissä käyminen on mielestäni puolipakollista. Itsekin olen notkunut paljon Finlandia-talolla ja kulttuuritalolla (tai kuten Urkissa voi puolihuolimattomasti sanoa ammattislangilla, finkulla ja kultsalla). Lisäksi oopperaan saa samana päivänä lippuja muistaakseni vitosella. Ei paha.

Ja koska tyttöystäväni perhe- ja tuttavapiiristä iso osa harrastaa tai tekee työkseen teatteria, myös näyttämötaiteen osalta säännöllisen epäsäännöllisesti tulee ennakkonäytöksiä, outoja friikkiprokkiksia, ilmaislippuja tai muita sen sellaisia.

Ja koska äitini on museossa töissä, tulee kaikenlaisissa taidemuseoissa käytyä joko perheen kanssa tai itsekseen. Perheen kanssa niistä ei yleensä makseta (tai joku muu maksaa) ja opiskelijaliput taidemuseoihin on yleensä parin euron luokkaa.

Kun on tottunut näihin ilmaisiin tai halpoihin lippuihin erilaisiin kulttuuritapahtumiin, niin väkisinkin sitä aina hätkähtää kun Helsingin Juhlaviikot julkaisevat ohjelmansa. Lippujen hinnat on nimittäin sellaisia, että heikompia hirvittää. Huvilatelttaan ei saa opiskelija-alennuksia, ja lippujen hinnat ovat 30-50 euroa. Juhlaviikot taisi luopua muutaman vuoden takaisesta Taide kuuluu kaikille- sloganistaan. Ei se ainakaan ensi kesänä minulle kuulu. Työttömänä muusikonrenttuna en kyllä voi maksaa 50 euroa keikkalipusta- en vaikka haluaisin. Ja tässä sitten sisäinen kyynikkoni toteaa, että ehkä silti kannattaa jäädä kotiin. Ei se kuitenkaan olis ihan niin hyvää.

Tämän lisäksi Helsingin ainoa Jazz-festari Viapori Jazz rokottaa konserttilipuistaan 25 euroa laaki. RSO ja HKO tietysti myyvät opiskelijalippuja ja Art Goes Kapakka- festaria voi käydä yytsimässä ilmaiseksi. Mutta jos huvilateltan liput maksavat saman verran kuin Madonnan konsertin kenttäpaikat, niin... no niin. Mikäs siinä. Hyvin näyttää juhlaviikot pärjäävän ilman minun ropojani.

Vaikka minä olen tietysti poikkeustapaus (tai en välttämättä muusikkojen keskuudessa) niin uskon Oskalan Hannun väitteen siitä että varsinkin Helsingissä on lippujen hinnat kroonisesti liian pienet. Voi hyvinkin olla. Itse en keikkaile kovin usein (lue= juuri koskaan) klubeilla tai omilla konserteilla. Meidän alat on niin erilaiset. Kympin voin hyvin maksaa pääsylipusta, 15 euroa jos joku vakuuttaa keikan olevan hyvä. Siitä ylöspäin kyllä jo vähän mietin.

Tämä nyt tietysti sen takia että olen vähävarainen opiskelija. Ehkä tilanne on sitten erilainen kun minulla joskus mahdollisesti on kuukausipalkka. Silloin lupaan etten laske parin kympin keikkalippuja, paitsi ehkä vähän. Minulle kaikenlaisissa kulttuuritapaamisissa ramppaaminen on kuitenkin niin verissä että en sitä varmasti lopeta. Mutta pitäisikö keksiä joku tapa houkutella uutta verta juhlaviikoille ja klubikeikoille? Saataisiin ns. sitoutettua uutta yleisöä?

Heittona täällä ja esim. Tukholmassa nähty malli, jossa soittohommat hinnoitellaan per setti. Soittoruokalan seinällä oli kyltti jossa kerrottiin setin hinnan olevan 30kr, ja lisääkin sai antaa. Paikka oli piukassa, ja jokaisen setin jälkeen setä kiersi hatun kanssa ravintolan. En tiedä paljonko tästä saatiin rahaa, mutta piheimmät kuuntelivat yhden setin, suurin osa osti toisenkin kaljan ja jäi hengailemaan, ja taisi vielä kuunnella kolmannenkin setin. Se viimeinen 30-40 kruunua pienissä kaljoissa ei enää tuntunutkaan ollenkaan niin pahalta.

Isi leipoo tänään

2010-04-24T13:40:00.000+02:00

Pullontuoksuista lauantaita vaan teille kaikille. Niinkuin tiedetään, vappu tapahtuu kerran vuodessa ja pian on taas Sen aika. Vaikka maassa täytyykin SDP:n ja persujen mukaan olla maan tavalla ja omaan kulttuuriin isoloituminen on väärin, niin ajattelin silti säilyttää sirpaileita Suomalaisesta Elämänmuodosta. Edellämainittu on sinällään paskapuhetta koska en ole koskaan tehnyt simaa tai munkkeja, mutta ulkomailla ollessaan sitä on hyvää aikaa radikalisoitua.

Mutta tuo siman valmistaminen oli täällä vähän konsti. Periaatteessa kyseessä on huippuyksinkertainen, käytetty juoma. Sokeriveteen liuotetaan hiiva ja halutut mausteet, ja tämän jälkeen C₆H₁₂O₆ + 2 ADP → 2 C₂H₅OH + 2 CO₂ + 2 ATP. Mutta matkan varrella tuli kummallisia ongelmia.

Ensimmäisenä tehtävänä oli löytää fariinisokeria. Google- sessioinnin ja Facebook-brainstormauksen jälkeen saatiin fariinisokeri käännettyä ranskaksi. Se on muuten vergeoise brune, jos jotakuta kiinnostaa. Lähin kauppani LeClerc ei ollut moisesta tuotteesta koskaan kuullutkaan. Ostin kuitenkin ämpärin, valkosokeria, kuivahiivan ja sitruunat ja limet. Konsultoin alakerran herkkupuodin pitäjän kanssa tästä sokeriasiasta. Hän ymmärsi kyllä mistä puhun, mutta ilmeisesti vastaava tuote ei kuulu täällä oikeastaan koskaan käytettäviin tuotteisiin. Tässä kohtaa ei enää auttanut antaa periksi, vaan lähdin Carrefouriin toiselle puolelle kaupunkia.

Carrefourissa ei ollut illalla töissä muuta henkilökuntaa kuin hyllyttäjiä, jotka puhuivat vielä huonompaa ranskaa kuin minä. Sitkeästi etsittyäni löysin kuin löysinkin... jotain. Ei se ihan fariinisokeria ollut, sisältää kuulemma sokeria, karamellia, kaakaoväriä käännössokerin siirapppia ja mitä lie. Ja kalpeampaakin se oli kuin fariinisokeri. Mutta korvasin osan valkosokerista ruokosokerilla, että saisi edes vähän sinne päin olevaa väriä.

Kotona sitten aloitin itse valmistusprosessin leikkaamalla kuorimaveitsellä puolet vasemman etusormen kynttä pois. Vahingossa. Tämän jälkeen kuorin sitruunat ja limen, keitin vettä ja, no, kyllä te tiedätte. Kun seos oli jäähtynyt reilun kädenlämpöiseksi, laitoin sekaan hiiva, joka sihahti. Noniin, siis kävi ilmi ettei se mitään hiivaa ollut. Se oli leivinjauhetta! Hiiva on ranskaksi levure. Leivinjauhe on ranskaksi levure chimique. Jotenkin tulkitsin levure chimiquen olevan siis kemiallista hiivaa, eli kuivahiivaa. Varsinkin kun se oli ihan samassa paikassa ja samanlaisessa paketissa kuin hiivat.

Annoin tuon simalitkun olla peiton alla (kylppärissä, ei omani) ja seuraavana päivänä kävin ostamassa sitten ihan oikeaa hiivaa. Lämmittelin taas koko sotkun ja laitoin hiivat kyytiin. Simaohjeissa suositeltiin käyttämään 1/4 tl tavallista hiivaa. No, kuivahiiva oli valtavissa annospusseissa. Pistin hiivaa sitten sillai fiilispohjalta, mutta aika maltillisesti. Näköjään aika reippahasti kuitenkin. Ja ilmeisesti täkäläinen hiiva on jotenkin suomalaista täräkämpää tavaraa, ja sitä meni sinne ilmeisesti vähän liikaa.

Nimittäin nyt kotona haisee kilju. Joten viattomasta simantekemistä tuli kuin varkain kiljunkeittelyä. Seuraava etappi on tietysti sen pullottaminen ja pullojen jättäminen yksin tänne. Minä nimittäin lähden aamuyöllä portugaliin. Taidanpa laittaa nuo pullot varmuuden vuoksi suihkukaappiin- jos ne jääkaappiin laittaa niin mahdollinen räjähdys aiheuttaisi taas varmasti uskomattomia asioita. Luuletteko vakuutusyhtiön uskovan parketin menneen piallle kiljunkeitto-onnettomuudessa? Siis missä?

Minä, Maahanmuuttaja

2010-04-23T18:11:00.000+02:00

Tämä teksti on julkaistu Saymaa- lehden wappunumeross.

Rupesin junaa odotellessani Paun juna-asemalla miettimään, että minä olen itseasiassa immigrantti. Konduktöörien lakon takia ainuttakaan junaa ei kuulemma koko päivänä tulisi.
Kun kaupunginorkesterin konsertit olivat jo loppuneet mutta Pyreneiden miellyttävästä ilmastosta ei kuitenkaan ollut pois pääsyä, oli hyvä hetki flaneerata kaupungilla ja ajatella niitä näitä.

Tämä maahanmuuttajuuteni tuli jotenkin korostuneesti esille, kun olin käynyt viikon tekemässä laittomasti töitä Akvitanian prefektuurille. Minähän olen tietysti maahanmuuttajien kärkiluokkaa- valkoinen, nuori ja kielitaitoinen, jolla on lisäksi huomattava ammattitaito huomattavan spesifillä ja koulutusta vaativalla alalla. Ja ennenkaikkea paluulippu. Mutta maahanmuuttaja yhtä kaikki. Hotellin respakin vilpittömästi illalla kyseli, että onko teillä lakkoja Suomessa?

En oikein tiedä, mitä tällä kysymyksellä tarkoitetaan. Oletetaanko minun tulevan jostain diktatuurista, jossa lakot olisivat kiellettyjä ja järjestäytymistä ei sallittaisi? Vai onko kysymyksen takana vain niin syvällinen ymmärrys suomalaisista korporatiivisista työmarkkinamekanismeista, että kysyjä on vakavissaan? Veikkaanpa silti, että lakkoa ei täällä käsitetä työmarkkinoihin kohdistuvana toimenpiteenä, vaan lähinnä sateeseen tai vulkaaniseen tuhkaan rinnastettavana, epämiellyttävänä luonnonilmiönä.

Siinä mielessä kysymys on ihan oikeutettu. Suomessahan ei ole ollut lakkoja pitkään aikaan. Työmarkkinajärjestöt ovat sopineet asioista keskenään, harvat lakot ovat olleet osoitus epäonnistuneesta työmarkkinapolitiikasta. Hallitus on jättänyt nämä asiat suosiolla työmarkkinajärjestöille. Koko tätä kompleksia on kutsuttu tupoksi. Sana, jolla on minun sukupolvelleni nostalginen kaiku. Vähän niinkuin se käsi josta tulee liekki Yleisradion insertissä, tai Kalevi Sorsan 13-tuumaiset kekkoslasit.

No minä sitten yritin selittää hotellin respalle, mitä eroa on laillisella ja laittomalla työtaistelulla. Vaikka osaan kieltä jo aika hyvin, niin epäilen että laiton työtaistelu kuulosti juuri joltain Oksigiztianin diktatuurin masinoimalta opposition tukahduttamisaikeilta. Mutta olen toisaalta tottunut näihin väärinymmärryksiin. Mitä sillä on väliä mitä se respa ajattelee? Maabrandy- työryhmä käy kuitenkin antamassa sille varmasti myöhemmin Aalto- maljakon ja kuvakirjan. Minä lähdin kaljalle.

Toinen näistä työmarkkinaosapuolista, EK, on jostain saanut päähänsä että tupot ovat vanhentuneita ja kankeita. Niistä siirryttinkin liittokierroksille. Lopputuloksena nyt sitten nämä lakot, taloudelliset menetykset, närä ja hesarin keskustelupalstan mukaan tulivuorenpurkaus. Tupo on tietysti yhtä vanhanaikainen kuin teryleenihousut, mutta sillä ainakin vältettiin telkkarissa syvästi tuohtunut työmarkkinajohtaja Seppo Riski naama mutrussa valittamassa, että ammattiliittojen vaatimukset eivät ole reiluja. Reiluja? No eivät varmasti ole. Kuka kertoisi Sepolle, että työmarkkinapolitiikka ei ole reilua? Miksi ammattiliittojen pitäisi olla reiluja? Miksei EK ole reilu?

Reiluus on kyllä näiltä Ranskankin työmarkkinoilta kaukana. Tammikuun kihlauksella varmistettiin se, että aina oli joku jota syyttää. Molemmilla puolilla. Tämä on paradoksaalisesti hirveän tärkeää. On joku jonka kanssa riidellä, tai lakkoilla, tai neuvotella. Ranskassa ilmeisesti syndikaateilla tällaista korporatiivista asemaa ei ole, ja lakot ovat huomattavasti yleisempiä. Ne ovat enemmänkin mielenilmauksia- pointteja seuraavalle liittokierrokselle, eivät viimeisiä työkaluja neuvottelujen vauhdittamiseksi. Mutta näköjään se systeemi täällä kuitenkin toimii omalla tavallaan. Jos on lakko, niin ihmiset ei vaan mee mihinkään. Olisi siinä opettelemista. Onneksi olen maahanmuuttaja, ja siinä onnellisessa asemassa että voin halutessani alkaa koska tahansa paluumuuttajaksi ja tulla takaisin maahan, jossa lakoista tiedotetaan hyvissa ajoin etukäteen, niiden syyt tiedetään ja seuraukset voi arvioida.

Kyllä minä sieltä sitten puolentoista vuorokauden motin jälkeen pääsin pois. Vaikka kannatan työntekijöiden järjestäytymisoikeutta ja kaikkia kivoja asioita, niin se 15 tunnin junamatka vähän nyppi. Varsinkin 4 vaihtoa (Pau, Toulouse, Carcassonne, Montpellier, Lyon) tuuban ja matkalaukun kanssa sai uskoni sopimusyhteiskuntaan koetukselle. Viimeisessä junassa konduktööri heitti ihmisiä pihalle että junan ovia saataisiin kiinni. Juna oli Geneveen matkalla ollut TGV, eli pendolino. Siinä tuli yhteiskunta kirjaimellisesti lähelle liituraitapankkiiria, kun kaarteessa horjahdettiin. Mulla oli kädessä le Monde Diplomatique, sillä Financial Times ja halveksiva katse. Maailmat oli vielä aika kaukana.

Tee-se-itse matkustuskaaos

2010-04-19T18:48:00.000+02:00

Tuli tässä mieleeni Georg August Wallinin matkapäiväkirjat, jotka on saatavilla pokkarina ja jotka suosittelen kaikkien lukemaan. Wallin (1811-1852) oli tutkimusmatkailija joka pyöri pitkään Arabian niemimaan tienoilla, käyden esimerkiksi ensimmäisenä länkkärinä myös Mekassa - ja päästen sieltä myös pois. Wallin tilitti noiden matkapäiväkirjojensa alkupuolella, että siroc- tuulen (tjsp.) vuoksi erämaata ei enää auttanut lähteä ylittämään, niinpä joudun odottamaan syksyn Luxorissa. En tiedä menikö tuulet tai paikannimet oikein, mutta kaveri joutui joka tapauksessa odottamaan puoli vuotta suotuisia matkustusoloja.

Uskoisin että purjelaivoilla on ollut pikkuisen sama meininki, jos tuulta nyt ei kertakaikkiaan ole niin ei siinä mikään auta. Sama homma on ollut myöhemmilläkin laivoilla. Jos meri on pahana, ei sinne pidä mennä. Suomeen tuli tänä talvena todellinen katastrofi kun Suomenlahti jäätyi niin tykysti kiinni, etteivät ruotsinlaivat enää päässeet eteenpäin. Ja mikä itku ja parku siitä seurasi.

Ja nyt tietysti viime päivinä joka ikinen itseään kunnioittava media on ollut väärällään juttuja eurooppalaisesta liikennekaaoksesta. Pahin tilanne on itseasiassa Brysselissä, jossa iso lentohubi on kiinni, kanaalin ja Pariisin junat varattu ensi vuoteen asti, vuokra-autot kaikki menneet ja hotellista on turha edes haaveilla. Ja kun kaikki tämä yhdistetään belgialaiseen tehokkuuteen ja järjestelmällisyyteen niin enpä haluaisi olla paikan päällä.

Suokaa anteeksi että tämä kuulostaa nyt kovin lattealta, mutta onko kaikilla ihan oikeasti noin helvetin kiire? Itsekin syyllistyn jatkuvasti ihan samaan. Hermostuin totaalisesti kun en päässyt lakon takia viime viikolla Pausta himaan, vaikka minulla on koulusta lomaa eikä mitään sovittuja menoja. Eikä oikeastaan mitään syytä lähteä repimään. Mutta revin silti.

On joltisakin pelottavaa, että ihmiset kuvittelevat lentoliikenteen olevan 1) aivan täysin välttämätöntä ja 2) toimivan aina, säästä riippumatta, ja 3) että ihmiset ovat rakentaneet elämänsä ja odotuksensa näiden kahden premissin varaan. Ja näinhän minäkin olen tehnyt. Lentokoneellahan minäkin Ranskaan lensin enkä kyllä oikein pystyisi kuvittelemaan että olisin reissuun lähtenyt, jos en koneella olisi päässyt.

Lentoliikenne on ollut bulkkitavaraa alle 30 vuotta, mutta jos näiden 30 vuoden aikana yhteiskuntiin on syntynyt lentoliikenteestä näin riippuvaisia mekanismeja, niin tämä lieni ihan hyvä muistutus elämän realiteeteista. Tämän lisäksi lentomatkustaminen on niin pöyristyttävän halpaa, etten oikein tiedä miten se voi kannattaa. Olen itsekin todennäköisesti lähdössä Portugaliin tällä viikolla, ja menopaluu maksoi 120€, kaikkineen.

Lentoliikenteen seisauttaminen on hankalaa niille ihmisille jotka ovat jääneet välille, mutta väitänpä että suurin osa niistä jotka eivät ole päässeet matkalle alkuunkaan voisivat ottaa lisäviikon lomaa ja olla rauhallisesti. Tämän lisäksi ne jotka lähtevät JUST NYT himaan ruuhkauttavat ennestään sitä kuljetuskapasiteettia, jonka pitäisi hoitaa välille jääneet ihmiset ensin himaan.

En ihan oikeasti pysty kuvittelemaan kovin montaa yhteiskunnan osa-aluetta jotka kertakaikkisesti halvaantuisivat jos ihmiset ei pääse JUST NYT himaan ja huomenna töihin. Ainakaan omat hommani eivät ole niin tärkeitä. Vuosi sitten olisin saattanut ajatella toisin.

Paskahomojunalakko vol. 3 -mukana myös tulivuori!

2010-04-17T00:33:00.000+02:00

Pääsin kotiin, viimein. Reissu olikin ikimuistoinen. Reissu tosiaan alkoi kello 5:24. Bussi tuli tietysti ihan täyteen aamukärttyisiä työmatkapendelöijiä. Jostain käsittämättömästä syystä bussiin pamahti myös 6 hengen italialainen eläkeläisseurue. Italialaisia yleensäkin täällä pidetään moukkamaisina öykkäreinä, ja ymmärrän hyvin miksi. Eläkeläisille ei näköjään ole mikään ongelma herätä tuohon aikaan, toisin kuin meille kunnon ihmisille. Eläkeläisillä oli myös huomattavan kova ääni, sekä halu räpsytellä bussin valoja. Piti saada valoja korttipeleihin nääs, ja tämän lisäksi huuto oli koko ajan melkoista. Bussikuski kävi pyytämässä ensin nätisti ja sitten vähemmän nätisti että olisiko mahdollista että ennen seitsemää annettaisiin ihmisten nukkua. Mamma mia, tämähän se ei ollut mahdollista. Loppuviimein kuski hermostui, ja pisti puoli kahdeksan aikaan eläkeläiset bussista ulos Tarbesissa. Virallisena syynä oli matkaliputta matkustaminen, mikä oli karua koska eihän kellään siellä bussissa ollut mitään lippua.

Tämän lisäksi vieressäni istui jakkupukuinen bisnesnainen, joka luukutti gangstaräppiä ipodistaan, paitsi milloin vastasi siihen matalalla, pehmeällä äänellä ja järjesteli työasioita. Motafucka! Kävi myös ilmi, että tämä lakko on kalendaariperinnettä. Joka vuosi kevätlomien aikaan rautatietyöläiset menevät lakkoon. Sama homma Lyonin metrojen kanssa- aina Fete de lumieren aikaan liikennelaitos menee lakkoon. On mennyt jo kymmenen vuotta. Tämä lakon käsite on kyllä huomattavan erilainen täällä kuin Suomessa.

Mutta, aikaisemman yksivaihtoisen yhteyden sijasta nyt olikin 4 vaihtoa, ja reissu kesti 15 tuntia. Viimeisellä etapilla Montpellierista Lyoniin konduktööri joutui heittelemään junien eteisistä ihmisiä laiturille takaisin, että ovia saataisiin kiinni. Kun oli ainoa yhteys kaakkois-Ranskasta Lyoniin koko päivänä.

Mutta minullahan kävi vielä tuuri. Nimittäin tulivuori Mikäliejökull purkautui, vasta kun olin jo himassa. Outona lieveilmiönä koko Euroopan lentoliikenne jouduttiin pysäyttämään, ettei kävisi niinkuin Kälviällä. No- tämä osoitti todellakin sen, että Eurooppa on iso, Eurooppa on kaukana yhdentyneestä ja ennen kaikkea Eurooppa on täydellisen riippuvainen lentoliikenteestä. Yksi pieni tulivuori riittää suistamaan kaaokseen aivan kaiken. Majoituspalvelut, lentoyhtiöt, junat, kaiken. Eikä tässä vielä kaikki- seuraava pannu räjähtänee piakkoin.

Vaikka minulla ei ole kovin korkeaa käsitystä Keski-Euroopan junaliikenteestä, lienee selvää, että lentoliikenne on nyt tullut tiensä päähän. Raiteita pitäisi rakentaa kiivaasti lisää. Tulivuorista tiedetään huomattavan vähän, mutta kuulemma nämä paskiaiset purkautuvat tunneista vuosiin. En tiedä onko kenelläkään varaa ottaa enää toista kertaa lentokoneita viikoksi maahan tuhkapilven takia. Varsinkin jos tilanne voi jatkua vastaavallaan usean kuukauden ajan.

Tavallaan tämä on kiinnostava uusi pelinavaus. Slow- matkustaminen on täällä, halusimme tai emme. Matka Lyonista Helsinkiin ei vastaisuudessa varmasti huitaise 6 tunnissa kaikkine vaihtoineen, vaan saattaa olla päivien työ. Ja tämä on ihan loistava juttu! Nauttikaamme tulivuorista ja toivokaamme niitä lisää.

Paskahomojunalakko vol. 2

2010-04-11T18:29:00.000+02:00

Joku on minulle joskus väittänyt, että kärttyilystä ei olisi hyötyä. Paskapuhetta, sanon minä. Nyt kävi ilmi siis, että junalakko jatkuu vielä ainakin alkuviikon, mahdollisesti pidempään. Ilmeisesti tämä Akvitanian maakunta kärsii siitä pahiten, ja Pau vielä Akvitaniasta eniten, koska on nihkeässä pussinperässä vuoristoa vasten.

Menin siis juna-asemalle iltapäivällä, koska aamulla henkilökunta arveli että viiden aikaan saataisiin tietoa mitkä junat kulkevat. Infosta löytyikin nätti tyttö, joka kertoi ettei tiedä mitään TGV:istä. Tiukkaamisella sain puhelinnumeron, josta löytyi setä joka kertoi ettei tiedä mitään kuinka TGV:t kulkevat Toulousesta Lyoniin. Tämän jälkeen yhytin konduktöörin, joka ei tiennyt mitään. Lienivät kaikki keskustapuolueen jäseniä.

Sitten jonotin lipputiskille ja rupesin tiukkaamaan tädiltä yhteyttä Pausta Lyoniin. Täti ei osannut auttaa, ja kertoi että Pariisin kautta pääsisi, mutta Pariisista ei kyllä kulkisi Lyoniin junia. Tilanne alkoi muistuttamaan Monty Python- sketsiä, mutta pysyin tiukasti luukullla ja vaatimalla vaadin päästä Lyoniin ja patistin tätiä katsomaan muitakin yhteyksiä. No, tässä vaiheessa tilanteen otti haltuun lipunmyynnin päällikkö, joka oli melkoinen ilmestys.

Tämä madame muistutti lähinnä Outi Nyytäjää darra-aamuna, paitsi että viikset oli hienommat kuin pensseli-sedällä. Täti mylväisi että nyt loppuu se taniminen ja vei minut sivummalle. Ja tässä kohdin taas tuli tämä hiljaisen tiedon merkitys- täti on varmasti myynyt lippuja neljättäkymmenettä vuotta ja sen päänsisäinen reittiopas toimi huomattavasti paremmin kuin tietokoneistettu. Se arveli että jos bussilla menen Toulouseen, niin siitä pääse kyllä Montpellieriin, josta pääsee kyllä Lyoniin. Ja sitten se naputti ulkomuistista junien numerot koneeseen ja katsoi että junat kulkevat. Joten, nyt siis lähden (alkuperäisen suoran TGV:n klo 12:11 sijaan) aamulla 5:40 Toulouseen- bussilla. Bussi on perillä 8:50, ja 10:44 lähteekin paikallisjuna Montpellieriin. Sinne saavutaan klo 13:00, ja siitä lähteekin jo 18:32 TGV Lyoniin, ollen perillä 20:20. Ihan mukavaa, mutta torven ja matkalaukun kanssa ei niin mukavaa.

Varsinkin kun 1990- luvun alun pommi-iskujen jälkeen matkalaukkusäilytys on poistettu kaikilta asemilta. Että rai rai vaan. Pääseepä sentään kotiin.

Paskahomojunalakko

2010-04-11T11:59:00.002+02:00

Terveisiä vaan täältä Pyreneiltä. Jos kaikki menisi niinkuin Strömsössä, niin olisin nyt junassa joka lähtisi vartin päästä Toulouseen, jossa vaihtaisin TGV-junaan joka olisi iltapäivästä Lyonissa. Mutta kun ei, ei, ei. Jostain syystä minä en ole ollenkaan yhteensopiva ranskalaisen raideliikenteen kanssa. Aina nimittäin sattuu ja tapahtuu.

Ja tällä kertaa tapahtui lakko. Lakon piti olla itseasiassa jo eilen ohitse ja liikenteen palautua normaaliksi, mutta Syndicat Sud päätti pistää hieman lisää vettä myllyyn ja halvaannuttaa koko junaliikenteen vielä sunnuntainakin. Sain illalla tietää että lakko jatkuukin, joten kävin aamulla kysymässä asemalla että mikä tilanne. No, tilanne oli sellainen että Toulouseen lähtee 3 bussia päivän aikana, mutta Toulousesta ei lähde yhtään TGV:tä Lyoniin. Lisäksi Pausta lähti yksi juna aamulla Bordeauxiin ja yksi juna Pariisiin, sekä iltajuna Pariisiin saattaisi kulkea. Tämän enempää tietoa ei henkilökunnalla ollut antaa, paitsi että Pariisista ei menisi yhtään junaa Lyoniin, mikä oli henkilökunnankin mielestä vähän outoa.

Tilanne parani vielä kun tarkasteltiin lippuani. Olin ottanut tietysti halvimmat loisir- liput. Tähän lipputyyppiin (niinkuin nyt kävi ilmi) sisältyy matkatakuu- lipun voi käyttää jos juna lähtee, ja jos se ei lähde, niin sitä ei voi käyttää. Vaihtokelpoinen se ei ole. Tässä kohtaa syvän hengityksen jälkeen päätin, että minähän en liiku siitä tiskiltä mihinkään ellei sitä lippua vaihdeta. 5 minuutin kovaäänisen keskustelun jälkeen sain kuin sainkin liput siirrettyä huomiselle. Ja luojan kiitos sain jatkettua hotellihuoneen varausta vielä vuorokaudella. Toivotaan että orkesteri nyt maksaa tämänkin.

Junalippu siis maksaa 75 euroa. Jos huomenna joudun kulkemaan Pariisin kautta, täytyy minun maksaa päälle 25 euroa lisää matkasta Pariisiin ja 60 euroa matkasta Pariisista Lyoniin. Ranskalaisessa systeemissä ei ole sellaista joustovaraa kuin VR:llä, että kuljettavat asiakkaat päämäärään ja jos junat on sekaisin niin reitittävät uudestaan. Nämä vaan myyvät lippuja. Perkele. Ja huomisesta ei ole kenelläkään tietoa, että jatkuuko lakko tai ei.

Orkesteriproggis oli kiva. Vaikka orkesteri itsessään ei ollut välttämättä timanttisin kokoonpano, oli tunnelma mukava ja sali kolmena iltana peräkkäin täynnä. Vaskisektio oli kuitenkin aika timmi, ja kapu antoi Seheradzaren huippukohdissa soittaa lujaa.

Bassopasuunaa soitti Valentine, joka oli hahmo sinällään. Kaveri soi lähestulkoon pelkstään tartar- pihvejä ravinnokseen. Siis raakaa lihaa, melkein koko viikon. Kerran se söi makkaralautasen ja kerran entrecote- pihvin, mutta muuten ravinto oli tartareita ja ranskiksia. Aikamoista äijäilyä, itse en moiseen pystyisi. Sen verran olen kuitenkin ranskalaistunut, että pystyn erottamaan 51:n ja Ricardon maut toisistaan. Pystyn myös juomaan molempia ja katsomaan setien kanssa jalkapalloa baarissa, vaikka se ei minua niin kiinostakaan.

Orkesteriperiodi Pyreneellä

2010-04-08T15:18:00.000+02:00

Terveisiä Pausta, Pyreneiden vuoriston juurelta. Wikipedian mukaan Paun suurin saavutus on hostata (Pariisia lukuunottamatta) eniten Ranskan ympäriajoja. Kaupunki on 80 000 asukkaan unelias kylä, joten tuntuu että tämä saavutus on kutakuinkin muistettavinta mitä täältä on tullut. Pyreneet näyttävät toki juuri niin massiivisilta ja hienoilta kuin niiden voi odottaakin.

Minä olen siis keikalla Paun kaupunginorkesterissa, soittamassa Seherazadea, Bartokin alttoviulukonserttoa. Lisäksi ohjelmistossa on geneeristä nykymusiikkia, joka tuli toisesta korvasta sisään ja meni toisesta saman tien ulos.

Orkesteri on mielenkiintoinen. Vaskisektio on vahva ja osaa soittaa yhdessä. No bassopasunisti Valentine sai juuri töitä Bordeauxin orkesterista ja muut pasuunat opiskelevat Lausannessa ja keikkailevat L'Orchestre de la Suisse romandessa. Trumpetit ja käyrätorvet ovat Pariisin konservatorion viidennen vuoden opiskelijoita, ja muu orkesteri on tampioita. Tai ei tampioita, mutta jo ennenkin valittamani yhteissoittokulttuurin puute tulee taas ikävästi esiin.

Tätä tietysti edesauttaa se että kapellimestari on entinen trumpetisti, jolla on paljon musiikillisia ideoita mutta ei minkäänlaista lyöntitekniikkaa. Kaveri ihan oikeasti vain heiluttaa käsiä musiikin tahtiin. Seherazade voidaan soittaa vaikka ilman kapellimestaria, mutta nykymusiikissa olisi mukavaa, jos kapellimestarin lyönnistä saisi esimerkiksi pientä vinkkiä siitä moneenko tahti menee, tai jos edes joskus saisi jonkun kohon jostain, tai jos kapellimestari joskus näyttäisi jonkun sisään sen sijaan että tekisi kolmoislutzin. Mutta ei. Ja ranskalainen orkesterikulttuuri on muuten sellaista, että jos kapu sanoisi suomalaiselle bändille samanlaisia asioita, niin harjoitukset loppuisivat siihen ja ihmiset kävelisivät ulos. Täällä ollaan totuttu ilmeisesti vähän brutaalimpaan kommunikaatioon. Eikä suomalainen sinfoniaorkesteri varmasti purematta nielisi työlistaa, johon on merkitty normiviikolle harjoituksia kolmena iltana klo 20-23.

Ohjelmistonvalinnasta vielä sananen. Ylimääräisiksi oli jaettu telineille Delibèsin Coppélian masurkka. Siis se mikä on usein koesoitoissa koska siinä on korkea tuubasoolo. Ja tästä ei oltu kerrottu minulle aikaisemmin, joten otin mukaan CC-tuuban. Ja voi sitä ilon ja riemun määrää, kun tämä selvisi. Sitten yhden illan käytin siihen että harjoittelin tämän paskiaisen CC-tuuballa. No, tänään sitten ylimääräinen kuitenkin vaihdettiin. Kertaakaan ei soitettu Coppéliaa. Vaan... arvatkaapa mitä? Trepak Pähkinänsärkijästä. Siis Pähkinänsärkijää, huhtikuun puolessa välissä. Tilanne sai vielä absurdimman käänteen, kun Trepakin alku kuulosti kapun mielestä vähän tylsältä ja se vaati siihen alkuun tamburiinia. Ja niin saatiin venäläisestä Trepakista tehtyä oudon kuuloinen russo-hispaaninen tekele. Ja Tsaikovskin musiikki on salakavalaa. Se näyttää helpolta ja on teknisesti ihan soitettavaa, mutta ilmavuuden, rytmisen tiukkuuden ja tietyn vakuuttavuuden saavuttaminen vaatii enemmän kuin 7 minuutin treenin.

Keikalla käyminen on täällä muuten todella kallista puuhaa. Tai ei siis kallista. Kyllähän kaikki kulut maksetaan, ja ihan vielä palkkaakin. Mutta orkesteri korvaa kulut kuitteja vastaan. Niinpä hotellin ja ruokailujen jälkeen tässä projektissa on kiinni 600-700 euroa, eli kaikki käteisvarani ja vähän enemmän. Ne saa takaisin ensi kuun alussa. "Kiitos". Sikäli suomalainen systeemin on kyllä parempi, että orkesteri hoitaa ainakin majoitukset. Ja noista kuiteista muuten. En tiedä miten ranskalainen kirjapitosysteemi toimii, mutta ravintolassa kassakoneesta tulee kuitteja eri summille kuin turkin hihasta, ja ihan vain pyytämällä. Ja kun käy kebabilla, niin ähly yleensä antaa ruutupaperin sivun jossa on leima, ja siihen saa sitten itse kirjoittaa kuitin mille summalle haluaa. Kätevää.

Orkesterin toimintaperiaate on muutenkin mielenkiintoinen. Ilmeisesti koko orkesteri kiinnitetään yhteen projektiin kerrallaan. Ja minä luulin tulevani tänne töihin kaukaa, mutta tosiaan pasuunasektiosta kaksi kolmannesta tuli Lausannesta, trumpetit Pariisista ja muutenkin aikalailla eri puolilta maata. Ja minun palkanmaksuni on surullisenkuuluisan E-101- lomakkeen takia hankalaa, mutta intendentti ratkaisi asian kirjoittamalla papereihin, että olen Non-citoyen U.E. (finnois), eli EU:n ulkopuolinen (Suomen) kansalainen. Ja katso, byrokratia on taas helpompaa.

Mutta olen kyllä tyytyväinen tähän reissuun. Kannatti lähteä!

Aikuiset hei

2010-04-05T11:47:00.000+02:00

Taloussanomat on se toinen suomalainen talouslehti, jolla menee miljardit ja biljoonat harvemmin sekaisin kuin Kauppalehdellä. Taloussanomat on myös huomattavasti raflaavammin kirjoitettu ja juttuihin mahtuu huomattavasti enemmän human interest- kamaa. Yksi vakiokäninän aihe tällä Erkon aviisilla on ollut eläkeläisten huono kohtelu ja eläkeläisten (nykyisten ja tulevien) kokemat vääryydet tässä maailmassa.

Viimeisin oli juttu eläisitkö 1 740 eurolla? Katso eläkkeesi! Ja minähän katsoin. No ei siellä tietysti ollut mitään minusta, nuorin case scenario oli tehty 1960 -syntynyneen mukaan. Eläisitkö sinä 1 740 eurolla? Minä vastaan että elän ja olen elänytkin. Itseasiassa joka ainoa työpaikka jossa olen tähän mennessä ollut, on maksanut alle tuon. Lentokentällä olisi saanut överiä painamalla palkan pariin tonniin kuussa, mutta sitten olisi pitänyt jättää vapaa-aika kokonaan, siis ihan oikeasti kokonaan.

Ja kun rupesin miettimään niin suurin osa tutuistani on ollut pelkästään näissä matalapalkkatöissä joissa 1 740 on jo kova ansiotaso. Ei siivoojana tuollaisia rahoja tienannut, eikä Nokia Networksin aulavahtimestarina. Niistä hommista kuukausiliksa oli 1 300 euroa kuussa. Eläisitkö tällä? Moni elää. Taloussanomien tulevien eläkeläisten itku siitä miten kamalan pienellä rahalla pitää tulla sitten vanhana toimeen tuntuu kyllä vähän falskilta kun sitä katsoo oman lähiympäristön tulotasoon.

Ja tarkoitan nyt tulotasolla paitsi paskapätkätöitä joita opiskelijat tekevät paskapätkätyöehdoilla kesäisin, myös sitä mitä me arjessamme teemme. Jos ei ole kuukausipalkkaa, niin 1 740 on keskivertoa parempi kuukausi. Puhumattakaan että sen eläkkeen saa tekemättä mitään. Älkää ymmärtäkö tätä niin että haluaisin kritisoida nykyisiä ja tulevia eläkeläisiä, tai jotenkin kiistää eläkkeidenne oikeutuksen. En suinkaan. Mutta suurten ikäluokkien silmittömän ahneuden jälkeen on syytä katsoa näitä savuavia raunioita, ja muistaa että maailma on muttunut. McYhteiskunta on täällä, ja siinä yhteiskunnassa 1 740 euroa palkkaa on kova juttu.

Ostakaa makkaraa

2010-04-03T13:29:00.000+02:00

Todettakoon näin heti alkuun että arvostan Marja Tiuraa vähemmän kuin halpaa makkaraa. Ja uskoisin, että tämän arvostuksen jakaa tällä hetkellä koko porvarihallitus. Tiura pelasi tuplaa ja kuittia, hävisi, ja sai suututettua Arto Merisalon niin, että tämä uhkaa paljastaa kaiken sen paskan mitä tietää porvarihallituksesta. Voi pojat, mahtaa Jyrki kataista ja Matti Vanhasta vituttaa.

Suomen vaalirahoituskohua on käsitelty pian kolmatta vuotta, ja loppua ei näy. Jollain uskomattomalla tavalla jostain aina löytyy joku uusi sotku- juuri kun pohjan luultiin tulleen vastaan. Koko vyyhtihän lähti purkautumaan kun Timo Kalli (kesk.) kertoi 7.5.2008, ettei hän ajatellut tehdä vaalirahailmoitusta kun siitä ei saa rangaistusta. No, tästä se lumipallo lähti pyörimään. Nyt 2 vuotta myöhemmin on paljastunut, että politiikan huipulla pyörii erilaisia self-made maneja joiden tehtävänä on tuoda lasteittain rahaa politiikkaan. Ja tämä Tiuran tapaus nyt oli viimeisin näytös.

Minä jonkin verran ihmettelin, miksi Marja Tiurasta ei tehty ministeriä viime vaalien jälkeen. Laimeita arvauksia olivat hänen hankala luonteensa ja vähäiset järjenlahjansa, tosin se ei estäisi nykytiedon valossa esimerkiksi opetusministerin tai liikenne- ja viestintäministerin pestin hoitamista. Nyt selvisi kuitenkin syykin- Tiura pelasi kovaa peliä ja hävisi, kun yritti kiristää itselleen ministerinpaikkaa.

Periaatteessahan kyse on Keskustan ja Kokoomuksen sisäpolitiikasta. Loikkaavat kansanedustajat eivät ole millekään puolueelle ennenkuulumattomia, ja tämänkin sotkun kepu ja kokkarit olisivat voineet hoitaa siististi keskenään. Mutta miten helvetissä tässä nyt taas kävi näin, että poliittisen skandaalin keskiössä on paitsi porvarihallitus, myös Arto Merisalo? Miten, miten miten se ukko pomppaa jokaisessa poliittisessa kriisissä ulos vieterilaatikostaan?

Se, että porvarihallitus kyntää korruptioskandaalista toiseen, ja se, että kykypuolueen Ike ja Tiura ovat korruptiorikoksista poliisikuulusteluissa ja se, että Matti Vanhanen on poliittista ongelmajätettä voisi olla mahdollisesti tavoiteltava asiain tila kaltaiselleni sitoutumattomalle liberaalille ruskean puolueen edustajalle. Mutta kun ei. Tämä kaikki on vain ja ainoastaan Perussuomalaisten pussiin pelaamista.

Vihreät ja persut ovat ainoat puolueet jotka eivät ole uponneet tähän korruptioskandaaliin. K&K ovat ystävällismieliseti kieltäneet hallituspuolue vihreitä sanomasta asiasta yhtään mitään (hallituspaikka, nääs) joten porvarihallitus tekee persujen vaalikampanjaa. Mitäs luulette- olisikohan persujen eduskuntavaalikampanjan teemana maahanmuuttajat kuriin ja stop seteliselkärankaisille?

Ja miksei se menisi ihmisiin. Koska kun touhua nyt katsoo, niin näyttää ihan oikeasti siltä, että porvarihallitus on täysin ostettavissa oleva ryhmä ketkuja. Porvarihallituksen hiihtoliitolta lainaama tiedotusstrategia on lisäksi taannut sen, että tätä lystiä on nyt riittänyt kaksi vuotta, ja tulee kyllä jatkossakin piisaamaan. Miksei tulisi. Ja nyt kaikkien aikojen kummisetä, talousrikollinen Arto Merisalo uhkaa julkistaa kaikki nauhoittamansa puhelut johtavien poliitikkojen kanssa. Jos minä olisin Arto, niin odottaisin vielä ainakin puoli vuotta, ja noistaisin tunnelmaa muutamilla maistiaisilla. Saisi vaalien alla ainakin vipinää porvareihin. Ja Persut vaalivoittoon.

älä ota kesäprofessoria

2010-04-02T09:39:00.000+02:00

Niinkuin mainitsin aikaisemmin, Bastien lähti Pietariin kolmen kuukauden opiskelijavaihtoon. Bastienin kämppä ei suinkaan jäänyt tyhjilleen, koska on pirun hieno kämppä pirun hienolla paikalla, lähellä konservatoriota. Kahden hengen kimppakämppä, jossa saa soittaa sisällä.

Kämppään nimittäin muutti Mel, tai niiksi ajoiksi kun on täällä opettamassa. Voisi kuvitella, että jos alivuokraa asuntonsa 64-vuotiaalle vakavaraiselle meritoituneelle professorimiehelle, saisi vuokralle... no, rauhallisen 64-vuotiaan professorin. Mutta Bastienin 25-vuotias kämppis valitti että muuten elämä Culbertsonin kanssa on ihan mukavaa, mutta professori on järjestänyt viikon aikana jo kahdet sikabileet.

Että tämä teille opiksi ja ojennukseksi, ei ole professoria karvoihin katsominen.

Dokailevat (musiikin)opiskelijat ja muita myyttejä

2010-03-30T18:02:00.000+02:00

HS julkaisi muutama päivä sitten uutisen, jossa kerrottiin opiskelijoiden alkoholinkäytön lisääntyneen. Tutkimuksen (jota en onnistunut löytämään verkosta) mukaan kosteinta ja railakkainta elämää viettävät yli 25-vuotiaat taideaineita opiskelevat miehet. Osuu ainakin minuun, olenhan yli 25-vuotias taideaineita opiskeleva mieshenkilö.

Tilastoja suomalaisten viinanjuonnista on itseasiassa hirveän hankala löytää. Dataa on heitelty STTV:n (jota ei edes ole ja jonka sivut ovat jostain 90- luvulta), THL:n ja Tilastokeskuksen sivuille. Lisäksi Euroopan Unionin tilastopankista löytyy imleisesti paljon tietoa, mutta sitä on hieman hankala käyttää. Yhtäkaikki, suomalaiset vetävät keskimäärin kitusiinsa yli 10 litraa sataprosenttista viinaa vuodessa. Jos teillä on joskus vuoden verran joutilasta aikaa, niin koittakaahan. 11 litraa sataprosenttista viinaa tarkoittaa hieman alle 70 kossupulloa (0,5 l,38 til-%) vuodessa. Joko viikossa pitäisi tempaista parit reippaat kännit tai sitten kossua pitäisi tissutella reilut puolitoista desiä joka päivä. Selväähän on, ettei terve työssäkäyvä ihminen tuohon pysty. Uskoisin että kuukauden-parin puhdistavan kossuretriitin jälkeen normaali-ihmisellä on pää ja ruumis huonossa kunnossa. Mutta kun katsotte metrossa kulkevia lasolia juovia setiä, niin huomaatte että ihmisen kroppa kestää kunnon nousujohteisella treenillä kyllä aivan uskomattomia asioita. Eli, keskiarvon sijaan pitäisi katsoa mediaania. Sitä en vain löydä mistään.

No mutta mistä oikein on kysymys? YTHS:n mukaan alkoholinkäytön kasvu on noussut vuosina 2004-2008, ja on nyt keskimäärin 381 pulloa keppanaa vuodessa. Keppanapullot on itseasiassa paljon hahmotettavampi yksikkö kuin absoluuttinen viina, mutta lukuja on hankala vertailla. Ensimmäistä kertaa lukion jälkeen huomaan tarvitsevani prosenttilaskua- kuinka monta litraa sataprosenttista alkoholia on 381pulloa bisseä? No, se tekee kuitenkin päivää kohti reilun pullollisen, joka pysyy vielä hyvin tiukankin kohtuukäytön määritelmän rajoissa.

Kun nyt en tuota tutkimusta löydä (vinkatkaa jos se on verkossa) niin siihen on paha ottaa kantaa muuten kuin se läpi mitä on Hesarissa kirjoitettu. Sola scriptura, sano latinalainen. On tietysti huolestuttavaa että opiskelijoiden viinanjuonti on kasvussa- ja varsinkin hälyttävää on se, jos opiskelijoiden viinanjuonti kasvaa ja muun väestön laskee, miltä nyt näyttää. Opiskelijoiden mielenterveysongelmat ovat olleet pitkään jo tapetilla, ja alkoholin liikakäyttö aiheuttaa masennusta. Arkijärjellä voisi kuvitella että käytetyn viinan määrän lasku korreloisi myös masennussairauksien määrän laskun kanssa.

Mutta mitäs me yli 25- vuotiaat taideaineita opiskelevat miehet, jotka HS:n keskustelupalstan mukaan porsastelemme ja irstailemme. Myytti dokaavasta taideopiskelijasta on valitettavasti yhtä väljähtynyt kuin tunnin mukissaan seissyt keppana. Ihan varmasti akatemialaiset dokaavat, ja ihan varmasti osa juo liikaa, ja ihan varmasti monilla on suoranainen alkoholiriippuvuus. YTHS:n puolelta on kiinnitetty huomiota bilejuomiseen. SAY järjestää aikamoisen osan Akatemian bileistä. Niistä harvoista- mieleen tulevat nyt fuksiaiset, vuosijuhlat, ja rusettiluistelut. Näissä tapahtumissa myydään viinaa ja ollaan päissään, paitsi rusettiluisteluissa ei oikeastaan. Itse en ole myöskään huomannut mitään tyrkyttävää ilmapiiriä, mutta korjatkaa jos olen väärässä.

Lisäksi Akatemialla on SAY:n järkkäämänä lukuisa määrä pienempiä tapahtumia, jotka ovat täysin alkoholittomia. Tai saa kai niihin tulla oman pullon kanssa, jos haluaa. Ne jotka tulevat etsimään taideopiskelijoiden kosteita kaaosbileitä saattaisivat hieman hämmästyä lautapeli-iltaa tai leffailtaa. Ainejärjestöt järkkäävät harvakseltaan omia bileitä (pääasiassa orkesterikaronkkoja) joissa myydään viinaa ja myös sitä juodaan. Mutta nämäkin bileet loppuvat yleensä tuhkimotarinan lailla kello 12, kun vahtimestarin pitää lähteä kotiin. Yleensä ne bileet siirtyvät Urkkiin, Manalaan tai Kampin Teerenpeliin ja vesittyvät pikkuhiljaa samojen anekdoottien kertomiseksi ja baarissa istumiseksi. Oma lukunsa on tietysti sitten erilaiset koti- tai asuntolabileet. En kyllä sitä kiistä etteikö Akatemialaiset dokailisi. Se vaan ei tapahdu Akatemian piirissä.

Olen joskus silmät pyöreinä kuunnellut juttuja esimerkiksi lääkiksen speksistä, lääkärileikkibileistä tai erilaisista puolivirallisista pirtubileistä. Kauppilaslaiset järjestävät bileensä usein jossain kauheassa sedulassa, paitsi vuosijuhlansa messuhallissa, ja teekkareiden puolitoista kuukautta kestävästä vapusta tuskin tarvitsee muistuttaa- puhumattakaan muusta teekkaritoiminnasta johon usein todella tuntuu kuuluvan kermavaahto ja aivan tolkuton viinanjuonti. Mutta onhan näitä ennakkoluuloja. Jos saisi tuon YTHS:n tutkimuksen oikeasti jostain niin voisi vilkaista että mitä se on oikein syönyt.

Oma lukunsa on tietysti Y-liikkeessä tapahtunut ilmaisen viinan juonti. Sekin on vähän ylimainostettua, ainakin oman kokemukseni mukaan. Viimeisessä Y-tapahtumassa (Pj- Ps:ssä viime syksynä) SYL tarjosi yhden saunaoluen TAI -siiderin osallistujille. Jollakulla oli mukana jallupullo ja suurin osa porukasta meni nukkumaan puolen yön jälkeen. Tai ne harvat kerrat kun olen ollut HYY:n toimistolla. Täällä legendaaristen jatkojen mekassa olen ottanut pari lasia pahaa punaviiniä ja lähtenyt kaikkien muiden lailla kotiin, kun on aamulla taas töitä ja opiskelua. Mikään näistä esimerkeistä ei kerro etteikö Y-liikkeen piirissä juotaisi viinaa, tai etteikö opiskelijaelämä olisi kosteaa, mutta älköön kukaan luulko, että 1) opiskelijat noin yleisesti käyttäisivät alkoholia paljon tai että 2) opiskelu altistaisi alkoholin suurkulutukselle tai että 3) opiskeluaikana ei olisi mahdollista kehittää alkoholiongelmaa. Mutta jos minun arkikokemukseni on, että ainakaan helpolla ja vahingossa mikään näistä ei tapahdu.

Enkä suosittele tolkutonta viinan juontia kenellekään.

E-101

2010-03-29T20:28:00.000+02:00

Olkoon tämä opiksi ja opetukseksi kaikille, jotka vaihtoon lähtiessään aikovat tehdä siellä töitä vaikkapa esimerkiksi paistaa hampurilaisia tai keikkailla. EU (ja ilmeisesti ETA-) alueen sisällähän ei tarvita työlupaa. Eläkejärjestelmät vaihtelevat maittain, Suomen eläkejärjestelmästä olen joskus ohimennen känissyt, Ranskan vastaavasta en ole edes viitsinyt ottaa selvää.

Eu-harmonisoinnin myötä suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan pitkä, mutta sinnikäs koura yltää kyllä tänne Euroopan toisellekin laidalle. Ranskalaisessa systeemissä ei käytetä (ilmeisesti) verokorttia, mutta koska sosiaaliset vääryydet ja epäselvyydet ovat olleet suurin syy ranskan kaikkiin kaziljoonaan vallankumoukseen, on ranskalainen sosiaaliturva ja verotus sellainen sotku, että siitä ei ota kukaan selvää. Ovat ranskalaiset koko piruja tämän byrokratiansa kanssa.

Mutta siis- tehdäksenne laillisia töitä ainakin täällä, kunniallinen työnantaja edellyttää kaiken muun paperisaasteen ohella lomaketta E-101, tuttavallisemmin formulaire e-101. Itse siis lähden Paun orkesteriin keikalle ja olin hyvin hämmentynyt kun intendentti soitti kello 9 aamulla, ja vielä hämmentyneempi kun hän käski ottaa moisen paperin mukaan. Laittomia töitähän tehdään tietysti ilman papereita ja ns. artisti maksaa- riskillä, ja myöhemmin kansaneläkkeen perusosalla.

Selvittelyjen ja usean konsulaattiin käyneen puhelinsoiton jälkeen kävi ilmi, että E-101 on todistus Suomen sosiaaliturvaan kuulumisesta, ja sen myöntää pyynnöstä eläketurvakeskus. Jos teillä on muuten epäselvyyksiä niin kannattaa soittaa konsulaattiin. Palvelu on ystävällistä ja on aina hauksa rupatella äidinkielellään. Lomakkeen ansiosta työnantajakulut (eli siis ne mystiset TEL- LEL- ja muut vähennykset palkkanauhassa) ohjataan ranskalaisten punkkua lipittävien baskerieläkeläisten sijaan meidän omille mummoillemme ja vaareillemme. Meistä kukaan ei näistä rahoista tule näkemään penniäkään, mutta yhtäkaikki.

Jos aiotte vaihtoon, niin suosittelenpa melkein hankkimaan moisen paperin jo ennen lähtöä. Ainakin puhelinkeskustelun mukaan lappunen voidaan antaa myös freelancereille. Yleensähän (niinkuin itse paperistakin käy ilmi) tämän todistuksen hakee suomalainen työnantaja kun lähettää työntekijöitään expatriooteiksi ulkomaille tietylle työkomennukselle. Tämän lisäksi lapun hakemisen käsittelyaika on noin kuukausi, ja hakemusta lappusesta ei tietenkään voi tehdä puhelimella, sähköpostilla, salatulla nettisovelluksella tai millään 80- luvun jälkeen keksityllä medialla, vaan kirjeitse tai jos haluaa käyttää sähköisiä medioita, telefakseitse.

Ja kun nyt ranskalaisesta byrokratiasta on mainittu sananen, niin miksei suomalaisestakin. Hakemushan myönnetään suomeksi tai ruotsiksi, mikä on valtavan mukavaa näin Ranskassa. Toivottavasti lappuset ovat EU:n sisällä identtisen näköisiä, koska muuten Paun intendentillä on kyllä sormi suussa parin kuukauden päästä, kun lappusen saa. Lapussa itsessään kysytään riemastuttavia asioita, mm. "Onko työntekijä ollut työssä tai oleskellut ulkomailla tätä komennusta edeltävän 3 vuoden aikana?" on näin freelancer- muusikolle hauska kysymys. Kyllä, varmasti, käynyt paitsi Tallinnan risteilyllä toissajouluna niin myös tehnyt enemmän tai vähemmän kummallisilla tavoilla maksettuja esityksiä pitkin Eurooppa. Facebook- brainstromauksen jälkeen tultiin siihen tulokseen, että tässä ilmeisesti tarkoitetaan jotain sellaista mihin kunniallinen, puolenpäivän maissa heräilevä muusikonroku ei sortuisi. ja lappusen mukaan en ole jalallani astunut Suomen rajojen ulkopuolelle viimeisen kolmen vuoden aikana.

Tuossa hakemuksessa käy taas kaunisti ilmi se, että suomalainen sosiaaliturva on rakennettu sitä työtä varten, jota tehtiin vuodesta toiseen samalla työnantajalla, kunnes jäätiin eläkkeelle. Tällainen pätkötyöläismuusikko ei kertakaikkiaan sovi paitsi näihin lomakkeisiin, niin myöskään siihen mentaaliseen malliin että työnantajia voi olla vuodessa useampi kymmenen, tai tulot vaihdella rutkasti, tai mitä vain. En tiedä olisiko tämä helpompaa jollain yhden miehen yrityksellä jolla voisi lähettää itsensä ulkomaankomennukselle, epäilenpä sitäkin.

Toinen russutuksen aihe on nuo valtionhallinnon puhelinvaihteet. Mikä helvetti siinä on, että Kelan tai Eläketurvakeskuksen puhelimet ovat 020- tai 010- numeroiden takana? Suomessakin niihin soittaminen on ihan tyyristä, mutta en edes halua kuvitella niitä puhelinlaskuja mitä näihin huohotuslinjoihin Ranskasta soitettaessa tulee. Varsinkin kun kelan nettipalvelusta ei voi edes lähettää viestejä kelalle. Tai periaatteessa voi, mutta tuloksena on (500 Error Bad Request.) Tai sitten tämä on jotain outoa kelan huumorintajua.

Maksullista koulutusta II

2010-03-28T14:32:00.000+02:00

Tästä tulee häiriintyneen pitkä entry. Pysykää kyydissä.

Ensin huonot asiat. Maksuton koulutus on painumassa manan majoille. Suomalaista yliopistolaitosta ollaan kurittamassa ja kuristamassa ja se ei siitä miksikään muutu. Kaikki jotka ovat seuranneet facebookkia viime viikkoina ovat törmänneet Sano ei Kokoomuksen mitälie- ryhmään. Se, että kokoomus kannattaa lukukausimaksuja nyt ei liene kenellekään mikään yllätys. Minut yllätti sen sijaan kokoomuksen puoluetoimiston reaktio. Kielletään kaikki, ihan kaikki. Kokoomukselle ei tulisi kuuna päivänä mieleen koskeakaan maksulliseen koulutukseen. Right. Kaikki oli vain ajojahtia. Riiight. Mitään tällaista ei olla suunnittelemassa. Riiiiiiight. Kokoomusehdokkaiden vaalikonevastaukset maksuttomuutta vastaan ovat vain tarkoitushakuista uutisointia. Riiiiiiiiiight.

Suomalaisen demokratian yksi tyyppipiirre on, että "demokraattinen asioiden valmistelu" ei ole demokraattisuutta nähnytkään. Asioiden eteenpäinviemisen tehokkain työkalu on ministerin nimittämä työryhmä, joka jättää ministerille raporttinsa, joka sitten esittelee sen eteenpäin. Ja raportin sisältö määritellään ensisijaisesti työryhmän puheenjohtajalla, toissijaisesti jäsenistöllä. Kun Tuija Brax (vihr.) tilasi ns. Saurin työryhmältä mietinnön aselakien uudistamisesta, kenellekään ei varmasti tullut mieleenkään että Saurin työryhmä ei esittäisi todella huikeita tiukennuksia aselakeihin. Ja katso, HS:n keskustelupalsta tukkeutui välittömästi ihmisistä, jotka kertoivat epäilevänsä että Saurin puoluekannalla on jotain tekemistä asian kanssa. No shit, Sherlock! Itseasiassa toki Saurin puoluekannalla on vähemmän merkitystä kuin hänen mielipiteillään ja asenteillaan.

Esimerkkinä kelvatkoon vaikka ns. Lehikoisen paperi. Anita Lehikoinen on demari, joka ehdotti työryhmänsä puheenjohtaja vaatimattomasti yleissivistävän lukion lopettamista ja muuttamista kolmevuotisiksi yliopiston pääsykokeiksi sekä yliopistojen jakamista hyviin ja huonoihin. Tätä ei muuten kukaan huomannut koska Lehikoinen syötti kaikille hyvää tarkoittaville opiskelijatoiminnoille punaista silakkaa tuosta tonnin lukukausimaksusta. Kaikki vouhottivat tuosta tonnista, ja kukaaan ei huomannut että demari Lehikoinen veti rankasti oikealta ohi tuosta Misukan työryhmästä, josta nousi kauhea poru ja tuo facebook-ryhmä. Mutta siis, jos ja kun kokoomuslainen opetusministeri on saanut ohjeet valmistella maksullisen koulutuksen lopettamista, tietysti Heljä Misukalta tilataan paperi. Heljä Misukka on (kuten Anita Lehikoinenkin) oikeistolainen opetusministeriön virkamies, jonka ideologiaan kuuluu maksullisen koulutuksen vastustaminen. Jos siitä paperista sitten nousee poru, voidaan aina kertoa että kyse on vain virkamiesvalmistelusta eikä mistään kokoomuksen ideologisesta kannanotosta. Ja ollaan ihan oikeassa. Samalla tavoin kuin Saurin työryhmän kanssa. Nerokasta ja hygieenistä, mutta ei kovin avointa.

Ja neuvo kaikille: jos haluatte vaikuttaa, niin se pitää tehdä tässä kohtaa. Ottakaa selville työryhmän koostumus ja kuiskikaa kauniita sanoja työryhmän jäsenten korviin. Sen jälkeen kun tämä prosessi on valmis niin asiaan voidaan tehdä kosmeettisia muutoksia, ei muuta. Ja ne 200 demokraattisesti valittua kansanedustajaa eivät voi tehdä, eivätkä tiedä, eivätkä ymmärrä asiasta paskan vertaa, niille on turha asiasta valittaa. Tällaista on suomalainen demokraattinen harvainvalta.

Mutta sitten ne hyvät uutiset. En kyllä keksi yhtään. Tämä koko postaus lähti liikkeelle Facebook- keskustelusta, jossa yksi kaverini pohdiskelisi että eikö olisi ihan oikeasti hyvä ottaa Akatemialle maksullisia tutkinto-opiskelijoita. Mietitäänpä. Tai no ei sitä tarvitse edes miettiä. Senkun katsotaan.

Uuden yliopistolain myötä nimittäin saatettiin voimaan ns. maksukokeilu EU/ETA- maiden ulkopuolelta tuleville opiskelijoille. Yliopistot voivat perustaa tiettyjä koulutusohjelmia jotka on suunniteltu EU/ETA- alueen ulkopuolelta tuleville (rikkaille) opiskelijoille. Tämä oli tietysti vain yksi pala koko uudessa laissa, mutta yksi ainakin minun mielestäni merkittävimmistä.

Miksi maksullinen koulutus on tavoitelttava asia? No ensinnäkin (ja tämä ei koske Sibelius-Akatemiaa) suomalaisen yliopistokoulutuksen taso on sellainen, että oikeampi kysymys olisi kuka tästä haluaisi maksaa. Suomen yliopistoista Shanghain viidensadan parhaan yliopiston listalla on kymmenkunta, ja parhaan sadan joukossa ainoastaan Helsingin Yliopisto. Huippuyliopiston osasista parhaan viidensadan yliopiston joukossa ei ole yhtään Shanghain listalla. Voidaan ihan ymmärrettävästi kysellä että saadaanko kolmesta keskinkertaisesta yliopistosta huippuyliopisto rekka-autllollisella rahaa. Pianhan se nähdään. Shanghain lista on tietysti kovasti painottunut luonnontieteisiin, mutta niin on kyllä ymmärtäkseni innovaatioyliopistokin. Tästä voidaan päätellä että suomalainen yliopistokoulutus on keskitasoa.

Akatemian kohdalla tilanne on hiukan erilainen. Toinen tulenpalava maksullisen koulutuksen esitaistelija, kansleri evp. Kari Raivio totesi kertaalleen, että Suomessa on tasan kaksi huippuyliopistoa, Helsingin Yliopisto ja Sibelius-Akatemia. Kanslerilla saattoi olla pointti. Akatemian maine on (paitsi sen aktuaalista tasoa korkeampi monilla sektoreilla, imho) kova, ja sen kansainvälinen impact on korkea. Perstuntumalta muistelisin, että Akatemian kansainvälisyysaste on kaikilla mittareilla yksi suomalasten yliopistojen huippua. Ja jos te joskus menette ulkomaille ja kerrotte olevanne tai valmistuneenne akatemiasta, niin kyllä sitä arvostetaan. Ihan järjettömän paljon. Tämä on kuitenkin mainepääomaa, ja niinkuin kaikki tiedämme sic transit gloria mundi. Se mikä tulee, myös menee helposti.

No varsinaiseen kysymykseen, joka siis kuului seuraavasti.

Jos Sibelius-Akatemialla olis vaikka pieni aasialaiskiintiö, joka tuottaisi talolle paljon rahaa jolla ostaa vaikka sir Simon Rattle vetämään yksi orkesteriperiodi vuodessa, niin eikös se olisi kaikkien kannalta ihan ok?

No ensinnäkin kaikenlaisilla tasa-arvovaltuutetuilla saattaisi olla pientä sanottavaa aasialaiskiintiöstä, mutta anyways. Yliopistojen rahoitusmalli on muuttunut uskomattoman paljon viime aikoina. Silloin kun minä tulin taloon niin Akatemia sai rahaa valmistuneiden maistereiden mukaan. Tulostavoitteet neuvoteltiin opetusministeriön kanssa ja valuuttana käytettiin valmistuneita. Tämän takia Akatemia panosti voimakkaasti ns. lyhyisiin maistereihin alkuvuosikymmenlellä. Opetusministeriössä tätä pidettiin rumasti sanottuna kuppauksena (mitä se olikin) ja rahoitusmallia muutettiin koko yliopistokentälle, ei tosin siis Akatemian touhujen takia. OPM:n sivuilla on hyvä esitys siitä miten homma nykyään menee. Tärkeimpänä muutoksena kymmenen vuoden takaiseen on ns. harkinnanvaraisten massien voimakas lisääntyminen, eli sen kuuluisan akateemisen vapauden ja riippumattomuuden pikkuhiljainen siirtyminen opetusministeriön virkamiesohjaukseen. Ei siihen tarvita uutta lakia tai sitä vastustavia mielenosoituksia, vaan virkamiestyötä. Jota ei tehdä kansan mandaatilla eikä edes puoluekirjalla.

Yksi yliopiston uusi rahoituslähde on juuri tämä EU/ETA- maiden maksulliset tutkinnot. En ole varma onko mikään yliopisto ottanut niitä vielä käyttöön. Ei tietääkseni. Tutkintojen hintatasostakaan ei ole vielä tietoa. Yliopistojen rahoitusta on leikattu suuresti ja siirretty edellämainitulle innovaatioyliopistolle, ja tämän takia yliopistoilla on huomattavia paineita löytää korvaavia rahoituskanavia. Varsinkin kun OPM:n peukaloruuvi kiristyy kaiken aikaa. Nyt näihin aasialaisiin maksullisiin tutkinto-opiskelijoihin. Yliopistokoulutus on alasta riippuen joko kallista tai helvetin kallista. Varsinkin nykyisen hallituksen agendana on ollut yliopistojen rahoituksen siirtäminen niiden itsensä harteille. On aivan turha luulla, että aasialaiskiintiön myötä käytettävissä olevan rahan määrä kasvaisi. Ei varmasti. Sitä myöten kun yliopisto saavuttaa rahoitusomavaraisuutta, valtion rahahanaa käännetään tiukemmalle harkinnanvaraisisesta rahoituksesta. Eihän tätäkään kukaan tietenkään myönnä, mutta näin se vain menee.

Se onko tämä hyvä vai huono asia on tietysti ihan katsantokannasta riippuvaista. Yhtenä suurimmista ongelmista näen tässä tämän rahoituskanavan suuren fluktuaation. Valtion rahoitus on ollut riittämätöntä, niin kuitenkin suhteellisen varmaa. Tulossopimukset on käyty (muistaakseni) viiden vuoden välein. Akatemian rahoitus on siis ollut suhteellisen varmalla pohjalla, vaikka talous onkin haukannut paskaa mm. musiikkitalon rakentamisen myötä. No, jos rahoituksesta vastaa suurilta osin aasialaiset maksulliset koulutettavat, niin... rahoituksesta vastaavat sitten he. Jos Akatemian mainepääoma jostain syystä kokisi inflaation ja yhtenä keväänä tulijoita ei vain olisi, niin mitäs sitten tehdään? Peruutetaan Simon Rattle? Tai jos vaikka Aasian taloustiikeri sairastuisi ripuliin ja olisi hetken aikaa pois käytöstä. Tai jos vaikka kiinalaiset huomaavat, että on helpompaa ja hauskempaa perustaa oma akatemia. Tietysti yli miljardista kiinalaisesta saadaan aina aloittava vuosikurssi, ihan varmasti. Mutta mainepääoma määrittelee myös sen tason, joka taas vaikuttaa mainepääomaan, joka taas... no kyllä te tajuatte. Siis: riskit on isot, jos lähdetään rahoittamaan toimintaa tällä tavalla. Niinkuin nyt lähdetään. Toivotaan ettei tämä tule meidän opiskeluaikana näpeille.

Toinen mielenkiintoinen syy tukea maksutonta koulutusta noin yleensä on lasten riippumattomuus vanhemmistaan. Jos yliopistotutkinto maksaa sen ~250 000 euroa, on selvää ettei sitä 18-vuotias abiturientti maksa. Eikä ota pankista lainaa, vaan sen maksaa vanhemmat. Ja kenen lauluja laulat, sen leipää syöt. Siinä käydään hyvin tiukat neuvottelut isin kanssa siitä mille alalle lähdetään, ja neuvotteluasema on melkoisen asymmetrinen. Meidän kaveripiirissämme on tietysti aivan järjetön ajatus, että vanhemmat päättäisivät yliopistokoulutuksesta. Vaan kysykääpä yhdysvaltalaisilta ystäviltänne. Tai Tekussa opiskelevilta aasialaisilta. Yliopistokoulutus Suomessa maksaa jo nyt ulkomaalaisille aika paljon asumis- ja opiskelukuluina sekä pakollisena sairasvakuutuksena.

Tuon Misukan työryhmän paperin sisältö oli siis, että koulutuksesta pitää saada menestyksekäs vientituote. Ei tähän nyt kellään ole mitään sanomusta, mutta maailman koulutusmarkkinat ovat sitä myöten pahasti kilpailtuja että suomalaista koulutusvientiä on turha viedä muualle kuin Qatariin, Saudi-Arabiaan tai Arabiemiirikuntiin, mitkä tuossa paperissakin mainittiin kiinostavina markkinoina. Ja tuo maksullinen koulutushan mainittin Misukan työryhmän paperissa vain työkaluna, jolla koulutuksesta saadaan kiinnostavampaa ja houkuttelevampaa. Normaali-imhisellehän tämä logiikka ei aukea- miten ihmeessä paskasta saadaan konvehteja vain myymällä sitä kalliimmalla? Eikö kannattaisi enemminkin panostaa yliopistokoulutukseen itseensä ja antaa hyvän tuotteen myydä itseään?

Matkailu avartaa, ja jo viikon matka Arabiemiraatteihin auttaa ehkä heikosti ymmärtämään mistä tässä on kysymys. Ymmärrän, että jos sikäläiseen kulttuurin yläluokalle haluaa suunata koulutustarjontaa, niin se ei voi olla ilmaista. Koska kaikki ilmainen oli jotenkin epäilyttävää. Ja sen sillä reissullani opin, että mitä kalliimpaa, sen parempaa. Olkoon se sitten kultainen vessanpönttö, maailman suurin moskeija, maailman hienoin hotelli tai suomalaista koulutusta. Koulutus tutkimuksellisesti parantaa ihmisten elämänlaatua, mutta maksullisen koulutuksen tarjoaminen maailman epädemokraattisimpiin, suoranaisella orjatyövoimalla toimiin feodaalisiin maihin- ja vielä tietäen sen, että koulutus koskee vain eliitin vähälahjaisempia vesoja (koska ne fiksuimmat on laitettu vielä kalliimpiin ja parempiin yliopistoihin), saattaisi herättää joissain ihmisissä joitain ihmisoikeuskysymyksiä.

Mutta mitäs noista, ja mitäs sivistyksestä, ja mitäs mistään. Koulutuksesta vientituote ja Uusi Nokia, terveisin kansallinen kokoomus r. p.

Ydinvoima

2010-03-27T15:29:00.000+01:00

Kirjoittelen muutaman artikkelin kotimaan politiikasta vielä, sitten palaan taas tämän patonginsyömisen ihmemaan kuulumisiin.

Mutta toinen hämmästyttävä uutinen kuultiin loppuviikosta, kun Demarinuoret ja Kokkarijügend julkaisivat yhteisen kannanoton siitä, että kaikille kolmelle kaavaillulle ydinvoimalalle pitäisi myöntää rakennusluvat. Kokkareiden ja demarinuorten yhteinen kannanotto on jo itsessään aikamoinen epäpyhä allianssi.

Kuten olen jo aiemmin sanonut, kaikkien poliittisten nuorisojärjestöjen avauksiin pitäisi suhtautua ennenkaikkea huumorina. En tarkoita että poliittisissa nuorisojärjestöissä tehtävä työ olisi turhaa tai huonoa- se on vain nuorison innokkuutta ja aatteen paloa. Tämän sanon näin 26-vuotiaana setänä. Kyllä te nuoret vielä opitte. Mutta jos nuorisojärjestöjen aivoriihten tuloksena on koko poliittisen kentän läpi kummallisia vouhottavia kannanottoja asiasta kuin asiasta, niin kyllä se pistää miettimään.

Varsinkin nämä perustelut. Ne voi melkein lause lauseelta käydä läpi.

”Kyse on suomalaisen työn ja hyvinvoinnin tulevaisuudesta. Ilman kohtuuhintaista ja toimitusvarmuudeltaan taattua energiaa teollisuus ei voi säilyä Suomessa”

Tuontienergian toimitusvarmuus ei ole koskaan ollut Venäjältä ongelma. Energian toimittaminen ei lakannut edes silloin kun Neuvostoliitto hajosi, tai kun Jeltsin huuteli juovuksissa panssarivaunun päältä hävyttömyyksiä duuman vallanneille kommunisteille. Sen sijaan suomalainen metsäteollisuus on esimerkiksi kärsinyt halvasta energiasta niin paljon, että koko metsäsektori loppuu Suomesta. Pelkän dumppihintaisen energian päälle rakennettu metsäteollisuus ei koskaan kehittynyt yhtään mihinkään vaan tuotti aina vaan sitä peruspaperia. Ja se nykyään tehdään halvemmalla muualla, vaikka energia olisi ilmaista.

”Lisäksi kyse on ympäristöstä. Päästötön ydinenergia on tehokkain keino taistella ilmastonmuutosta vastaan.”

Tässä saattaa olla totuuden siemen. Puuttumatta nyt siihen että uraanin louhinta on tunnetusti valtavan päästötöntä ja ympäristöystävällistä- puhumattakaan ydinjätteen loppusijoitusluolien tekemisestä tai koko ydinjätteestä, ydinenergia on kieltämättä puhtain tapa tuottaa energiaa. Allekirjoitan tämän, mutta vain sillä ehdolla että ydinvoimaloissamme käytetään kotimaista uraania.

" ”Tällä hetkellä Suomi on auttamattoman riippuvainen tuontienergiasta”, muistuttaa Kokoomusnuorten puheenjohtaja Wille Rydman. ”Ainoastaan ydinvoiman lisärakentamisella Suomessa tätä riippuvuutta voidaan vähentää. Ydinvoima on realiteetti, kysymys on vain siitä, tuotammeko ydinenergiamme itse Suomessa turvallisissa laitoksissamme vai ostammeko energiamme vähemmän luotettavista venäläisistä ydinvoimaloista.”"

On hämmästyttävää että tämä ryssän energian epäluotettavuus pomppaa aina vaan esille. Luuleekohan Rydman vakavasti, että kun suomalaiset lakkaavat ostamasta venäläistä energiaa, laittavat venäläiset Sosnovij Borin kiinni? Ihan oikeasti? No ei varmasti laita. Venäläisen energiatuotannon ongelmien määrä on täsmälleen sama, ostettiin sitä sähköä sieltä tai ei. Ja minä en tiedä onko energiaomavaraisuus joku itseisarvo. Olen luullut kokoomuksen kannattavan myös markkinataloutta- jos venäläiset tekevät energiaa halvemmalla, sitä luulisi markkinatalouden lakien mukaan olevan kannattavaa ostaa eikä itse yrittää tehdä.

Lisäksi tuo turvallinen laitos (jolla nyt ilmeisesti viitataan Olkiluoto kolmoseen) on paitsi monta vuotta myöhässä ja kustannuksiltaan tolkuton, myös usempaan otteeseen ollut STUKin hampaissa luokattomasta työnlaadusta.

Tällä kertaa mukaan ei sentään saatu työllistämisvaikutuksia. Ne ovatkin melkoiset, kun ranskalainen firma rakentaa puolalaisella työvoimalla ydinvoimalaa Suomeen. Työllistää ainakin Ryanairia.

Jutta Urpilainen, mitä vittua?

2010-03-26T19:56:00.001+01:00

Kokoomuksen vastenmielinen Alexander Stubb tyhjensi pajatson tuomitsemalla selväsanaisesti kaiken sen hulluttelun mikä on mennyt käsitteen maahanmuuttokriittisyys alle. Kuvittelin etten kuuna päivänä sanoisi tätä, mutta Stubbin lausunto oli sympaattinen, järkevä ja ennenkaikkea tärkeä. Korkean kokoomuspoliitikon selväsanainen maahanmuuttohulluttelun tuomitseminen oli pitkiin aikoihin ensimmäinen järkevä, korkean tason poliittinen pelinavaus. Stubb on ollut maahanmuuttaja, asunut vieraana vieraissa kulttuureissa koko ikänsä. Osittain se on rikkautta, suurilta osin se on helvetin rasittavaa. Minä tiedän ja sympatiseeraan Stubbia juuri tämän takia- olen itse ollut maahanmuuttajana Kanadassa ja nyt Ranskassa. Siinä on hyviä puolia, mutta suurilta osin se on ärsyttävää ja tosi väsyttävää.

Meinasi taas mennä kahvit näppikselle kun HS tiesi kertoa imperiumin iskeneen takaisin ja demareiden keksineen taas uutta. Jutta Urpilainen oli demareiden kokouksessa seuraavana päivänä tullut keksineeksi mietelauseen Maassa maan tavalla. Valistuneemmat lukijat tiennevät että se jatkuu tai maasta pois. En ihan oikeasti tiedä että nukkuuko demareiden mediaseuranta vai eikö ne vaan osaa. Seuraavana päivänä Stubbin rippikoulun puhtoisesta avautumisesta Urpilainen esitti SDP:n linjana laimennetun version nettihäiriköiden ja persujen kampanjasta. Julkisuustappio oli totaalinen: maahanmuuttokriittiset eivät ottaneet todesta Urpilaisen vesitettyä persu- kampanjaa, ja suurin osa suomalaisia piti ulostuloa mauttomana ja vastenmielisenä rasistien kanssa flirttailuna. Mitä se olikin.

Mitä vikaa moisessa lauseessa sitten on? Kai lähinnä se, että se tarkoittaa liian paljon. Kaunein suomalainen vaalilause oli Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjassaan käyttämä "Vastakkainasettelujen aika on ohi." Se on kaunista, rytmikästä kieltä jonka positio on eteenpäin katsova. Ja ennen kaikkea se ei tarkoita yhtään mitään. Ei mitään. Jos vastakkainasettelujen aika olisi todella ohi, niin ei tarvittaisi vaalikampanjaan vaalilauseita. Jokainen pystyi täyttämään tuon lauseen omilla toiveillaan ja peloillaan. Olen ihan varma että tuota yhtä lausetta on Bob Helsingissä mietitty viikkotolkulla. No, tuloksena oli 4 sanaa puhdasta kultaa.

Mutta Urpilaisen Maassa maan tavalla tai maasta pois tarkoittaa liian paljon, tai oikeastaan liian spesifisti. Minulle tuli ensimmäisen tästä Urpilaisen aivopierusta Janten laki. Siis jos suomalaisille tavoille ei opita, niin tulee lähöt. Toinen kysymys on sitten tämän maan tavan määrittely. Pääministeri on tehnyt kiitettävällä tavalla töitä että maan tapa tarkoittaisi korruptiota ja siltarumpupolitiikkaa, mutta nyt en tarkoita sitä. Maan tapa lähtee oletuksesta, että Suomi olisi monoliitti jossa tehdään ja ajatellaan asioista samalla tavalla, tai maasta pois. Minun tapani ja tapakulttuurini eroaa tamperelaisena jonkin verran helsinkiläisestä. Ja eteläsuomalaisena olen raivon partaalla Pieksämäen asemalla kun vääräelukainen savolainen konduktööri vittuilee ja nauraa matkustajille, jotka odottavat kolmatta tuntia myöhässä olevaa junaa. Mutta kenen maassa kenen tavalla?

On varmasti suuri joukko asioita joista suomalaiset ovat samaa mieltä. Ei kai kukaan tolkuissaan oleva ihminen kannata kunniamurhia, naisten ympärileikkauksia, ympäristön turmelemista, korruptiota tai muuta, Mutta maan tapa jättää myös huomattavan harmaan alueen. Esimerkikkinä vaikka ruokatavat. Lienee selvää, että kinkun syönti jouluna on suomalainen tapa. Itse en niin kovin sianlihasta välitä. Maasta pois? Vaikka tämä asia on triviaali, syöminen ja syömiseen liittyvät rituaalit ovat valtavan tärkeitä- entäpä jos päiväkodissa on vain sianlihaa ja täysin suomalainen juutalais/muslimilapsi ei halua sitä syödä? Mutta hei, maassa maan tavalla. Ja täällä Ranskassakin nyt yli puoli vuotta asuneena törmään ihan päivittäin maan tapaan. Osaan sopeudun, osaan yritän sopeutua ja osaan en edes viitsi.

Täällä Ranskassa muuten presidentti Sarkozyn UMP- puolue lähti kuntavaaleihin vaaliteemanaan sama keskustelu maan tavasta- sillä seurauksella että se kärsi historiansa huikeimman vaalitappion. Ainoastaan Alsacen departementissa UMP säilyi suurimpana puolueena, muuten valta siirtyi reilusti vasemmalle. Tämä nyt Urpilaiselle muistutksena- löysistä jutuista voi tulla suuri murhe.

En yritä tulkita Urpilaista sen enempää mitä hän tarkoitti- itse olisin kyllä valmis sanomaan että maassa maan lakien mukaan. Vaan ongelmiahan tästäkin seuraa- katsokaahan miten Italiassa oikeuslaitos ja pääministeri käyvät Orwellmaista farssia jossa lakeja muutetaan surutta poliittisten tavoitteiden ja korruptoituneen Vanh.. Berlusconin mukaan. Mutta maassa maan tavalla.

Ja vielä kevennykseksi keskustahuumoria.

Uutisia keikkarintamalta

2010-03-20T12:16:00.000+01:00

Satunnaisten seikkjoen johdosta olen paljon keikalla tulevina aikoina. Ensin maanantaina Dijoniin vaskikymmenikön keikalle ja sitten 5-11.4. Paun kaupunginorkesteriin.

Vaskikymmenikön keikka ei ole kovin mielenkiintoinen. Yhtye on hyvä mutta materiaalina on pääasiassa Thierry Caensin arreja jotka on luvalla sanottuna ihan sitä tasoa mitä minä teen 20 minuutissa midi-fileestä kun on kiire keikalle. Ne on siis tasapaksuja, mielenkiinnottomia mutta soi ihan hyvin ja on varmoja. No, mikäs siinä. En ole koskaan käynyt Dijonissa.

Mutta tämä Paun keikka on mielenkiintoisempi. Pau sijaitsee siis 200 kilometriä Toulousesta Atlantille päin, ihan Pyreneitten ja Ranskan Baskimaan välissä. Paussa on 85 000 asukasta ja ilmeisesti ihan kunnollinen orkesteri. Luokkatoverini Bastien Dubosc on bändin tuubisti, ja koska Bastien on estynyt niin minä käyn sitten siellä keikalla.

Ohjelmistossa on ei sen enempää tai vähempää kuin Rimsky-Korsakovin Scheherazade, Bartokin alttoviulukonsertto ja joku ranskalainen biisi. Varsinkin tuota Scheheradzarea on kiva käydä soittamassa. Ja kaikille kanssakeikkamuusikoille sanon, että paras tapa opiskella stemmat on pistää biisi soimaan Spotifystä ja kaivaa nuotit esille Petrucci Music Librarystä. Sieltä löytyy useimmista biiseistä pdf:t jotka on jaoteltu stemmoittain. Nerokasta!

Keikalla käyminen ranskalaisessa orkesterissa on varmasti jännittävää, koska en tiedä miten se tapahtuu. Tai siis kyllähän nyt osaan mennä paikalle ja soittaa oman osani, mutta en tiedä tarvitaanko verokorttia, kotipaikkatodistusta, ajokorttia tai mitä vielä. Ja hoitaako hotellibuukaukset intendentti vai minä, ja hyviteäänkö ruokakorvaukset kuitteja vastaan, ja kuka varaa junaliput ja tämän kaltaiset seikat. Näyttää muuten kovasti siltä että menee yöjunalla matkustamiseksi- matka-aika Pauhun on päälle 6 tuntia, ja yöjunilla 13 tuntia. Itseasiassa olisi kätevää lähteä keikan jälkeen klo 21 ja olla Lyonissa aamulla 7 aikaan.

Ja ranskalaisten orkestereiden työlista oli muuten tosi villi. Ma 9:30-13 ja 15-18, ti 9:30-12:30 ja 20-23, ke 20-23 ja torstaina kenraali 10-13 ja sitten kolme keikkaa jotka alkaa kaikki 20:30. Ei tuohon taitaisi suomalaiset orksterit suostua, että normaalin kausikonsertin treenit loppuu klo 23:00.

Varo liikettä

2010-03-20T01:01:00.000+01:00

Kuvitellaanpa tilanne, että jälkikasvunne on lähtenyt ylioppilastutkinnon jälkeen vieraaseen kaupunkiin opiskelemaan. No, kaikki on tietysti uutta ja ihmeellistä ja te sitten siellä kotona olette sydän syrjällänne ja mietitte että mitenköhän se Pirjo-Antero siellä suuressa kaupungissa pärjää. Alussa kaikki menee hyvin- solukämppä on löydetty, uusia kavereitakin saattaa tarttua matkaan ja kurssit alkavat. Parhaimmassa tapauksessa jälkikasvullanne saattaa olla jotain romanttista menossa vastakkaisen tai saman sukupuolen kanssa, mistä näistä nykyään enää tietää. Joululomalla kotona sitten kerrataan kuulumisia ja muistellaan omia opiskeluaikoja (jolloin kaikki oli vielä kertaluokkaa kurjempaa, vessassakin piti talvisin lyödä tuuralla pönttöön reikä että sai aamupissattua ja lounaaksi oli tonnikalaa ja torakoita hyvinä päivinä, ja mitä vielä kaikkea muuta).ja syödään kinkkua ja valmistaudutaan tulevaan.

Tästä eteenpäin jokin muuttuu. Jälkikasvu muuttuu vältteleväksi eikä enää kerro asioistaan niin kuin ennen. Viikonloppuna saatatte epähuomiossa kuulla puhelinkeskusteluja joissa esiintyvät sanat 'tosu', 'tosuntosu', 'palaveri', 'se edarin kokkarimulkku', 'syllin kopotaapaminen'. Vähitellen käy ilmi että syksyllä aloitetuista kursseista suurin osa on jäänyt kesken. Ja rahaa palaa matkakoihin 'seminaareihin' ja 'sektoritapaamisiin'. Kaveripiiri vaihtuu pikkuhiljaa- aiempien tervehenkisten opiskelukavereiden tilalle tulee sekava sakki epämääräisiä maailmanparantajia. Jälkikasvunne pukeutuminen muuttuu- Seppälän poolot jäävät, ja yhä useammin kotoa lähdetään huonosti istuvassa pikkutakissa. Läppäri ja mokkula kuuluvat jo jokapäiväiseen elämään. Posti tuo yhä paksumpia kirjekuoria, jotka sisältävät esityslistoja, pohjaesityksiä, kokouskutsuja ja seminaarimateriaaleja. Vauhti kiihtyy- se mikä alkoi viattomana harrastuksena ja muutamalla rentouttavalla kokouksella viikossa johtaa nopeasti kokopäiväiseen orjuuteen. Sitä luulee voivansa hallita, mutta kokeilkaapa vaan.

Tätä alaspäistä spiraalia voi kestää vuosia tai se voi ratketa kuukausissa. Ja sitten eräänä lokakuisena päivänä tullessanne kotiin, on olohuoneen lattia täynnä paperia ja Pirjo-Antero lukee kädet täristen ja silmät kiiluen kalliille paperille painettua kansiota jossa lukee SYL- liittokokousmateriaali- FSF -förbundsmötematerial. Ja huomatessaan teidät Pirjo-Antero yrittää häpeissään laittaa vain yhtä paperia sohvan taakse. Mutta sieltähän te sen löydätte, lipan.

Tämä nyt on tietysti pelkkää fiktiota. Ei ole olemassa Pirjo-Anteroa, mutta Y-liike on hyvinkin olemassa. Itse olen puuhaillut melkein koko Akatemiassa opiskeluaikani ylioppilaskuntatoiminnassa. Se alkoi todellakin vain siitä että ihmettelin jotain Akatemian hallinnon kummallisuutta ja menin tästä valittamaan ylioppilaskunnan toimistolle. Ja ennen kuin huomasinkaan niin olin edustajistossa, jossa en ehtinyt olla päivääkään kun olin jo hallituksessa. Ja sitten seuraavalla kaudella hallituksessa. Ja tässä kohtaa täytyy olla aivan äärettömän kiitollinen ja tyytyväinen siitä että hävisin Sera Valtoselle puheenjohtajan vaalin. Serasta tuli hyvä puheenjohtaja, ja sen ansiosta elämäni järjestyi sillä tavalla että kirjoitan tätä blogia nyt Ranskasta.

Kaikki aina muistavat kertoa että Y-liike on arvokasta työkokemusta. On varmasti. Ja että se on tärkeää yliopistoille. On varmasti. Näyttää hyvältä CV:ssä. Ihan varmasti. Ja mitä vielä. Ihan varmasti, ihan varmasti, ihan varmasti.

Y-liikkeen toimijat tuppaavat kuitenkin opettamaan toisin kuin itse tekevät. Opiskeluoloista ja työtaakoista pidetään pahaa ääntä. Ja itse painetaan 12-tuntista päivää pitkin Etelä-Suomea. Alkoholin käytöstä kannetaan huolta ja syyskauden avaijaiset järjestetään laivaristeilynä. Ja niin edelleen, ad nauseaum.

Löysin joululomalla vanhan kalenterini ja suoraan sanottuna järkytyin. Ja nyt kun muistelee, niin viime vuosi mentiin aikalailla sumussa. Siihen että ihminen alkaa pitää 13-tuntisia työpäiviä ihan normaaleina menee yllättävän vähän aikaa. Itse opiskelin mitenkuten vuoden opinnot ja hoidin siinä ohessa hallintotyötä varmasti saman verran kuin keskimääräinen Akatemian hallintotyöläinen, eli vähän helvetisti. Ja sitten kaikki SYL:n sektoritapaamiset ja muut saatanan kissanristiäiset siihen päälle. Ja kaikki tämä tietysti palkatta.

SAY on huomattavan epäpoliittinen ylioppilaskunta, joten aikaa ei Akatemian sisällä mennyt mihinkään puoluepoliittiseen veivaukseen. Mutta muuten Y-liike käyttää energiastaan ja resursseistaan reippaan palan politiikan leikkimiseen. Kukin tietysti tyylillään, mutta tämä on aiheuttanut myös sen että varsinkin SYL:n organisaatio on poliittisten pyrkyreiden hiekkalaatikko poliittiseen tulevaisuuteen. Ja se on ihan hiukan rasittavaa, jos itse vain koittaa (paitsi selvitä työviikosta hengissä) niin ajaa ihmisten etuja parhain päin.

Entinen Akatemian oppilaitospappi Jussi Murtovuori joskus muisteli jotain vuosien takaista SYL:n kevätseminaaria, jossa kolmesta puhujasta kolme piti viedä sairaalaan kesken puheen. Paniikkihäiriöitä, astmakohtauksia, hengenahdistusta. Että näin nämä keihäänkärjet.

En tiedä pystyinkö Y-liikeurallani vaikuttamaan ihmisten opiskeluelämään. Todennäköisesti, ainakin omalta osaltani. Yritin ainakin kovasti ja vilpittömästi. Ja itsehän minä ne kaikki hommat otin- en voi tästä syytä laittaa kenelläkään muulle kuin itselle ja kotoa opitulle sairaalloiselle työmoraalille. Mitä sitten Y-liikkeltä sain? En ainakaan sitä suhdeverkostoa yhteiskunnan huipulle jota luvattiin (toisaalta mistäs sen vielä tietää), kovaa kokemusta hallintotyöstä sekä epämukavan tietoisuuden siitä miten vähän asioista päättävät ihmiset tietävät ja tajuavat niistä. Sekä yliopistossa että Y-liikkeessä.

Ja jos jotakuta kiinnostaa lähteä ylioppilaskuntatoimintaan, niin kehotan harkitsemaan tarkkaan. Paradoksaalisesti varsinkin vapaaehtoisorganisaatioissa mopo karkaa ihan satavarmasti ja hommia tulee enemmän kuin niitä kukaan jaksaa tehdä. Ja siinä sitä taas ollaan, ärrän kahvilassa vartin lounaalla, edessä sekä teoriatehtävät että Akatemian hallituksen 120-sivuinen kokousmateriaali.

Pitkä tauko

2010-03-18T11:49:00.000+01:00

Edellisestä entrystä vierähtikin 2 minuuttia ja sitä edellisestä melkein 3 viikkoa. Ei ollut tarkoitus, mutta toisaalta mä saan tehdä blogillani mitä haluan.

Vaihtopesti on hyvin yli puolenvälin, puoli vuotta takana ja kolme kuukautta edessä. Ei näitä mietteitä oikein yhteen blogientryyn voi laittaa. Olen aivan äärettömän iloinen siitä että lähdin. Opiskelu ja elämä on tietysti ollut aivan toista mitä luulin. Itseasiassa kaikista parasta olisi pystyä nyt tekemään toinen lukukauden mittainen vaihto parin vuoden päästä, kun tietää vähän mitä odottaa ja mitä ei. Tai en tiedä.

Olen melkolailla pelkästään soittanut ja elänyt konservatoriolle. Tämä on ollut mielestäni oikea ratkaisu, ja Turussa katsotaan sitten 31.5. mitä täällä on opittu. Hollannin pruuvit oli ilmeisesti sopupeli. Vaikea sanoa tietysti, mutta vähän sellainen maku siitä jäi. Minulla ei ole kauheasti sitä vastaan että puljataan ja diilataan, mutta tehkää se perkele sentään avoimesti. Minä en halua maksaa montaa sataa euroa osallistuakseni koesoittoon joissa en edes voi pärjätä.

Muutenkin täällä alkaa pikkuhiljaa keikkarintamakin aueta- olen viikonloppuna lähdössä Dijoniin vaskikymmenikön kanssa ja muutaman viikon päästä Toulousen lähellä olevaan pikkukaupunkiin tuurauskeikalle. Siellä on yhden luokkakaverin paikka mutta Bastien taas sai keikan ymmärtääkseni Pariisin oopperasta niin minä menen sitten Toulouseen.

On paitsi mukavaa että saa keikkoja, myös aikamoista luottoa ja osoitus siitä, että edistytty on. Täällä nimittäin on valinnanvaraa tuubisteista. Suomessa meitä keikkaa heittäviä tuubisteja on 4-5. Täällä pelkästään Melin tuubaluokalla on 10 ihmistä jotka on kaikki melko kovia äijiä.

Panssarivaunulla puuhun

2010-03-18T11:25:00.000+01:00

Avoir- apuverbiä käytettäessä partisiipin perfekti on taipumaton: J'ai parlé, tu as couru. Kuitenkin jos lauseen suora objekti (COD) edeltää verbiä, partisiipin perfekti taipuu objektin suvussa ja luvussa.

(Nivanka E, Sutinen S: Ranskan kielioppi ja käsikirja. Finn Lectura 1999, s. 117)

Toinen lempikohtani kieliopissa on artikkeleita käsittelevässä luvussa oleva esimerkkilause La dupont a encore fait des siennes. Virtaska on taas temppuillut. Tällä kertaa en ymmärrä suomenkielistä vastinetta.

Olen nuo lauseet alleviivannut vanhasta lukion kieliopista, joka minulla siis on täällä. Rehellisyyden nimissä on sanottava että olen alleviivannut noin puolet kieliopista ylipäätään, ja siitä huolimatta en tajua vieläkään mitä edellä oleva, alleviivaamani lause tarkoittaa.

Ymmärrän, että kielioppi on vain abstrakti kuvaus kielen rakenteista. Ei sitä oikein voi yksinkertaistaa enää- kieliopin ankaruudessa ja abstraktiudessa on jotain kiehtovaa. Mutta ei sillä nyt helvetti sentään ole mitään tekemistä kielen oppimisen tai kommunikaation kanssa. Puhun nykyisellään ranskaa ihan hyvin, mutta en silti ymmärrä esimerkiksi edellä esitettyä sääntöä. Osaan käyttää sitä kyllä, mutta tuo merkitysryteikkö ei auta sen ymmärtämisesä yhtään.

Lukiossa ranskan opiskelu oli muistaakseni pääasiassa kieliopin paukuttamista, tätä todistavat sateenkaaren väreillä reilusti yli puolet sisällöstä kattavat alleviivaukset. Edelleenkään en tiedä mitä kielten tunneilla pitäisi tehdä, mutta kielioppijumppa lienee viimeinen millä voidaan kuvitella kieltä oppittavan. Opettajalle tämä lienee tietysti se helpoin ratkaisu. Kaikenlaisen opiskelijan motivaation kannalta taas kieliopin tankkaaminen on tuhoisaa.

Ja ihan oikeesti- kielioppi on tärkeä osa kielen oppimista, mutta jos kielen oppimisesta tulee kieliopin ulkoaopettelua niin ei sillä ole mitään tekemistä kommunikaation kanssa. Jotenkin luulisi että se nyt kuitenkin olisi se vihoviimeinen päämäärä.

Välineellä Suomeen

2010-03-05T13:34:00.001+01:00

Hei taas,

nyt on pikkuhiljaa aika miettiä palaamista kotimaahan. Varsinkin kun Turun pruuvit ovat 31.5. Ongelmana on kaiken tavaran roudaus. Jos siis tätä entryä lukee joku jolla on kokemusta asioista, komentoikoon.

Ensimmäinen vaihtoehto on lähettää torvet rahtifirmalla ja lentää itse perässä. Tämä maksaa noin 280+300+30= eli yhteensä noin 650 euroa. Tällöin jättäisin toisen soittimen Suomeen (koska lukukausi loppuu vasta 30.6, jolloin mulla on paluulippu) ja toisin matkatavarana kaiken mahdollisen jo Suomeen, paluumatkalle lähtisi matkatavarana toinen torvi. Ja sitten lentokoneella heinäkuussa Suomeen. Ongelma tässä on se, että torvet on 1-2 viikkoa rekassa, ja pruuvien läheisyydessä pitäis tovetkin mielellään lähellään. EDIT Ja ongelmana on myös se, että torvikotelo painaa jo itsessään 24K, eli ylipainomaksuja pitää maksaa lentokoneessa joka tapauksessa.

Toinen vaihtoehto on hiukan extremempi olisi vuokrata auto. Hertziltä maksaa WV passat viideksi päiväksi 391.24€ rajoittamattomilla kilometreillä. Bensa maksaa tietysti ja majoitus, ruoka ja lautat, mutta tällä tavalla saisi varmaan vähän sniiduiltua kustannuksissa ja ennenkaikkea lyötyä auton täyteen kaikkea muuta tavaraa. Matkaa tietysti Lyonista Helsinkiin on 2000 kilometriä, että persehän siinä puutuu.

Kolmas vaihtoehto olisi etsiä täältä joku ns. kesäruoska jonka sitten ajaisi Suomeen ja vaikka myisi siellä. Ja mikäs sen riemukkaampaa kuin ruveta autokaupoille ranskaksi.

Odysseija eli junakaaos Euroopan malliin

2010-02-25T17:17:00.000+01:00

Pari kuukautta aiemmin kirjoitin Euroopan junaliikenteestä, ja nyt oli aika kokeilla sitä käytännössä. Lopputulos muistutti sitä B-luokan Leslie Martin- komediaa missä se äijä yrittää päästä jouluksi himaan eri välineillä. Kuulkaas nimittäin tätä- ja joka sana on totta, ja kaikki tämä tapahtuu yhdelle miehelle jolla on torvi selässä, toinen työnnössä ja salkku.

Matka alkoi eilen Part-Dieun rautatieasemalta. Nizza-Bryssel -juna oli muutaman minuutin myöhässä mutta tämä ei haitannut, koska olin varannut reilusti aikaa kaikkiin vaihtoihin. Minun oli siis tavoitteena mennä Lyonista Brysseliin, Brysselistä Rotterdamiin ja Rotterdamista Einhoveniin. Lähtö klo 10:26, tulo klo 16:42. Noin periaatteen tasolla suunitelma oli hyvä.

Noin sata kilometriä ennen pariisia TGV sitten hyytyi. Konduktööri kertoi, että teknisen vian takia matka viivästyy noin puolen tuntia. No mikäs siinä, minun aikatauluni kestäisivät tällaisen. Kun vikaa oli korjattu yli puoli tuntia, menin kysymään koduktööriltä aikatauluista. Konduktööri katseli lippujani ja selitti myötätuntoisesti, että tämä juna ei ylipäätään ole menossa Brysseliin. Siis mitä? Kävi ilmi, että Belgian junaonnettomuuden takia junayhteyksiä Brysseliin ei ole, vaan Lillessä pitää vaihtaa bussiin, joka menee Brysseliin.

Lilleen tultiin kolme varttia aikataulusta myöhässsä, mikä nyt ei tietenkään enää tuntunut missään. Lillessä kuulutettiin Brysselin bussien lähtevän sektorilta F, mitä ikinä se tarkoittikaan. Lillen juna-asema on todella sotkuinen ja sektoria F etsi useampi ihminen. Tämän lisäksi Lillestä Lontooseen lähtevät eurostar- junat ovat kroonisesti sekaisin, joten asemalla oli aikamoinen tunnelma. Sektoria F ei vaan löytynyt vaan piti kysyä Henkilökunnalta, jolla oli selvästi kiire jonnekin. Henkilökunnan kanssa tilanne äityi huuteluksi- ranskaksi.

Brysselin bussi löytyi viimein, ja tunnin odottelun jälkeen se jopa lähti kohti Brysseliä. Tässä kohtaa ymmärsin jo vaihtoyhteyksien menneen kauan aikaa sitten, ja keskityin lukemaan Le Monde Diplomatiqueta ja Newsweekiä.

Bryssel, Euroopan pääkaupunki, on varmasti yksi rumimpia kaupunkeja mitä olen tällä planeetalla nähnyt. Ei siis rakennuskieleltään, mutta bussilla lähestyttäessä näkee korttelitolkkulla palaneita, hylättyjä taloja, puoliksi purettuja taloja, kerjäläisiä, likaa ja paskaa. Euroopan pääkaupunki näytti Kiovan takapihoilta. Ja sitten päästiin puleeratulle juna-asemalle. Tässä kohtaa on syytä huomauttaa, että Belgia on kaksikielinen maa. Puhuvat flaamia ja ranskaa. Bryssel on flaaminkielistä aluetta.

Juna-asemalla menin suoraan infoon pyytämään uutta yhteyttä. Infossa oli selkeää ranskaa puhuva ystävällinen täti, joka antoi uuden vaihtoyhteyden kulkevan Maastrichtin kautta. No mikäs siinä, seuraava Maastrichtin juna lähtisi vartin päästä. Raahauduin raiteelle 12 josta junan piti infomonitorin mukaan lähteä. Raiteella 12 oli rumin koskaan näkemäni pieni lähiliikennejuna. Minä kysymään paikalla olleelta konduktööriltä että eikai tämä juna Maastrichtiin mene, kun siellä on se sopimus ja kaikki. Ei mennyt. Mistähän se sitten lähtisi? Ei kai sitä voi tietää. Aikataulun mukaan sen pitäisi lähteä tästä. Ei lähde. Mistähän saisi tietää mistä se lähtisi? Katso monitoreista. Mutta monitorin mukaan se lähtee tästä. No, sitten monitori on väärässä.

Tässä kohtaa flaaminkielinen kuuluttaja kertoi junan lähtöraiteen muttuneen. Flaaminkielinen R-äänne on niin voimakas, että kun sen sylkäisee mikrofoniin, niin mitään lopussa olevasta lauseesta ei kuulu mitään. Henkilökuntaa myöten kukaan ei saanut selvää uudesta raiteesta. Arvelivat sen olevan 14. Ehkä. 150 ihmistä rynnisti raitteelle 14, koska junan piti lähteä 5 minuuttia sitten. Raiteella 14 oli toinen kondyktööri joka vihaisesti kertoi että tämä juna ei lähde yhtään mihinkään. Menkää raiteelle 17. Sinne sitten taas norsulauma rynnisti. Raiteelta 17 sitten löytyi Maastrichtin juna.

Tässä kohtaa muistin että hotelli pyysi soittamaan jos tulen myöhemmin kuin kuudelta. Soitin hotelliin ja selitin että belgialaisten paskiaisten takia junaliikenne on sekaisin ja tulen Eindhoveniin myöhässä. Huonoa englantia puhuva nainen selitti, että minun varaukseni oli viime viikon keskiviikkona. Minä kysmyään että miten on mahdollista, jos tein varauksen vasta torstaina. Täti myönsi tilanteen olevan mielenkiintoinen, mutta pahoitteli ettei hänellä ole vapaita huoneita. No, onneksi samaan aikaan tuubistikollega lähetti viestin ja kysyi olenko tulossa. Kuultuaan pulani hän lupasi järjestää hotellin ja onnistuikin siinä.

Minä taas toivorikkaana kysymään konduktööriltä mahdollisia vaihtoyhteyksiä Maastrichtista. Konduktööri kertoi että valitettavasti hän ei osaa sanoa Hollannin puolen vaihtoyhteyksistä yhtään mitään, mutta Liègestä junamiehistö vaihtuisi ja hollantilaiset kollegat tietäisvät enemmän. Liège on Belgian puolella oleva persereikä. Hollantilaisia junamiehistöjä ei näkynyt, vaan belgialaiset vaihtoivat keskenään. Minä sitten kysymään että onko Liègestä mahdollisesti vaihtoyhteyttä Eindhoveniin. Ystävällinen ranskaa puhuva henkilkunta kertoi että hän ei osaa sanoa Hollannin polesta mitään. Mainitsin että ymmärtääkseni Liège kuuluu Belgialle, jonka hän myönsi todeksi ja ihmetteli myös tietämättömyyttään.

Hieman Liègen jälkeen henkilökunta kuulutti flaamiksi, että juna oli jo niin pahasti myöhässä että ei se menisi Maastrichtiin ollenkaan, vaan kääntyisi takaisin Brysseliin. Maastrichtiin haluavat matkustajat poistettiin junasta Visé- nimisellä väliasemalla, jossa ei ollut mitään. Seuraavan junan kerrottiin tulevan ehkä tunnin päästä, mutta varmaksi tätä ei osattu luvata. Tässä kohtaa totesin että nyt ei auta enää odottaa ekhä tulevaa junaa, vaan otin muutaman muun ulkomaalaisen kanssa taksin Viséstä Maastrichtiin- Belgiasta Hollantiin. Taksia odoteltiin 20 minuuttia ja kun se viimein tuli, oli melkoinen temppu laittaa samaan taksiin 2 tuubaa, 4 ihmistä, 4 laukkua ja taksikuski.

No Maastrichtiin päästiin ja minä juna-asemalle, josta löytyi viimeinen Eindhoveniin lähtevä juna joka oli lähdössä 2 minuutin kuluttua. Juoksin ja punnersin raiteelle 6 kaikkine tavaroinen ja ehdin kuin ehdinkin tähän viimeiseen vuoroon. Hollantilaisten puolella junat lähtivät ajoissa- aina. Eindhovenista taksilla hotellille ja nukkumaan. En ole varmaan koskaan ollut niin väsynyt kuin silloin.

Takaisintulomatka oli mielenkiintoinen. Olin kysynyt valmiiksi vaihtoyhteydet Brysselin asemalla myös takaisintulosuuntaan. Koska pääsin lähtemään aikaisemmin kuin olin suunnitellut, menin juna-asemalle kysymään uutta reititystä. Ystävällinen lippuhenkilö kertoi että Brysselin mulkuilla ei ole mitään oikeutta mennä sotkemaan Hollannin rautateiden systeemejä tai uudelleenreitittää matkustajia. Nähtyään edessään minussa tapahtuvan murtumisen ja luhistumisen henkilö heltyi ja lähetti minut Utrechtin kautta Brysseliin. Hollannin puolella oli taas junat minuutilleen ajoissa.

Minulla oli aikaa Utrechtin junassa puhua konduktöörin kanssa Belgian junaonnettomuuden syistä. Konduktöörihenkilö yksityisajatteli, että kyseessä oli organisatorinen ongelma. Hänen mukaansa Belgian rataverkko on yhtä huonossa kunnossa ja täyttä paskaa kuin koko muukin maa ja sen infrastruktuuri, ja puoliautomaattinen kulunvalvonta (joka siis varoittaa punaisen läpi ajamisesta mutta ei pysäytä junaa, niinkuin länsimaissa) huutaa kuulemma koko ajan. Epävirallisesti junakuljettajia on kehotettu huolellisuuten ja tarkkuuteen mutta painamaan kuittausnappia jos on varma systeemivirheestä. Tunnetuilla seurauksilla. Tämän lisäksi konduktööri arveli belgialaisten työmoraalin ja -tapojen tuntien junanraatojen olevan paikoillaan vielä ensi vuonnakin.

Bryselissä ampaisin taas lipputoimistoon kysymään mahdollisuutta ehtiä Pariisiin. Lippuhenkilön mukaan Thalys- junia Pariisiin lähtee parin tunnin välein, mutta lähtöajoista hän ei osannut sanoa mitään varmaa. Ei liioin raiteesta. Kiitin vuolaasti tästä runsaasta informaatiosta ja siirryin Subwayhyn syömään. Thalys-juna lähti kuin lähtikin vain muutaman minuutin aikatauluun merkitystä 16:25 myöhässä. Helpottuneena junassa kehuin konduktöörille tämän olleen ensimmäinen juna Belgiassa joka oli ajoissa ja meni minne sen pitikin. Konduktööri näytti hämmästyneeltä ja sanoi että kuule, tämän junan lähtöaika oli jo 14:25. Että se siitä. Pariisin juna meni Hallen ohi (jossa siis se junaonnettomuus tapahtui) ja jälki oli kyllä aika mykistävää.

Edelleen kahden tuuban kanssa oli huomattavan hieno kokemus vaihtaa Pariisin Gare de Nordista lähijunalla Gare de Lyonille. Vaikka minä olen navigoinut Kievin metrossa kyrillisten aakkosten ja Lost- tyylisten asemanimien kanssa, oli Pariisin RER-linjakarttaa huomattavan hankala lukea. Mutta pääsin Gare de Lyonille. Jossa olin 2 tuntia ennen junan lähtöä kaikkine tuubinen ja matkatavaroineni, hiestä litimärkänä ja uupuuneena mutta hyvin tyytyväisenä siitä, että edessä oli enää yksi taival kotia kohti.

Ja ne pruuvit meni ihan päin vittua. Henkilökohtaisena toivotuksena toivon Benelux-maiden, eritysesti Belgian, putoavan maan päältä. Vahinko ei lienisi suuren suuri.

Viidestoista yö

2010-02-19T13:56:00.000+01:00

Viime yönä molemmat soittimeni jäivät kerran junaan, kerran junan alle, kerran kaatuivat mereen ja lopuksi aiheuttivat lento-onnettomuuden. Tämän lisäksi myöhstyin pari kertaa koko tilaisuudesta, tipuin ainakin 15 kertaa ensimmäiseltä kierrokselta, mutta tätä tuskaa kompensoi se, että minut valittiin Hollannin vastarintaliikkeen (varsin menestyneeksi) johtajaksi. Pruuvien lähestymisen tuntee siitä, että painajaiset alkavat ja muuttuvat absurdeiksi.

Olisi kiinnostavaa katsoa mitä ukko-Freudilla olisi sanottavaa näistä unikuvistani. Huomattavan usein olen seikkaillut valtion, vastarintaliikkeen tai jonkun muun tärkeän instanssin johdossa, ja varsinkin nyt pruuvien alla unikuvat ovat keskittyneet ylläripylläri soittimieni väkivaltaiseen tuhoutumiseen mitä kummallisimmilla tavoilla.

Stressitasoa nostaa ihan oikeastikin kuljetusongelmat. Belgiassa sattui paha junaonnettomuus juuri sillä Pariisi-Bryssel -rataosuudella jota minun pitäisi ensi tiistaina käytää. Tämän lisäksi Belgialaiset junakuskit ovat jostain käsittämättömästä syystä menneet vielä lakkoon tämän muistoksi. Onnettomuuden syy oli toisen junan veturinkuljettajan päin punaisia ajo. En oikein ymmärrä minkä puolesta tai mitä vastaan he lakkoilevat, mutta olkoon miten vain. Kuljetusongelmia on muillakin, siskoni Anna ja poikaystävänsä Teemu ovat tulossa tänne, mutta Luftwaffe on menossa maanataina lakkoon myöskin. Kannatan kaikkia työväenoikeuksia ja muita, mutta lentäjien lakot on aina tuntuneet joltisakin falskeilta.

Pistän tähän vielä muutaman painajaisiin liittyvän sarjakuvan. Fingerporin luultavasti tunnette kaikki, mutta vasemmalla olevaan Xkcd:n kannattaa tutustua jos ei vielä ole tuttu.

Mutta siis ensi keskiviikkona 24.2. kilpaillaan Hollannin Eindhovenissa taas työpaikoista. Toivottakaa onnea, toivotaan että ulkomaanpelle voittaa tälläkin kertaa!

Maksullista koulutusta

2010-02-16T15:41:00.000+01:00

Tämän päivän hesari tietää kertoa, että suomalaisen maksuttoman koulutuksen alasajo on taas nytkähtänyt eteenpäin. Kokoomuksen Heljä Misukan johdolla kokoontunut työryhmä on tullut tulokseen, että jos suomalaisesta korkeakoulutuksesta tekee maksullista, ulkomaisia kiinnostaa enemmän ja koulutus on parempaa, koska ulkomaisia kiinnostaa enemmän.

Koulutuksen hyvyyttä ja huonoutta on hankala mitata. Tiedemaailmassa käytetään usein mittarina Shangain listaa, joka on kokoelma erilaisia mittareita tunnettuudesta, viittauksista, palkinnoista ja muista sen sellaisista. Listan kärjessä on melkolailla aina Harvard. Suomalaisista yliopistoista parhaiten pärjää Helsingin yliopisto, joka on sijalla 72. Viidensadan kärkeen mahtuu myös Turun, Oulun, Jyväskylän ja Kuopion yliopistot.

Suomessa on tälläkin hetkellä menossa maailman mittakaavassa täysin ainutlaatuinen hanke, jossa selvitetään saadaanko pelkästään pöyristyttävällä määrällä rahaa tehtyä kolmesta keskinkertaisesta yliopistosta innovaatioyliopisto, joka karahtaa Shanghain listan kärkeen ja nostaa suomalaisen yliopisto-opetuksen maailman huipulle. Tämä olisi hauskaa ellei se olisi totta. Lisäksi innovaatioyliopiston johtoon on valittu Tuula Teeri. Vuoden hauskimpana lehtisitaattina olkoon Suomen Kuvalehdestä löytynyt Teerin määritelmä huippuyliopistosta.

”Innovaatioyliopiston idea on siirtää yliopistossa syntyvät ideat yhteiskunnan käyttöön. Kun luonnontieteilijä keksii jonkun periaatteen, insinööri ottaa sen haltuunsa, muotoilija tekee siitä houkuttelevan ja kauppatieteilijä markkinoi sen. Kyse on uuden management-ketjun luomisesta.”

Eli siis teekkari keksii vempaimen, kauppatieteilijä markkinoi sen ja taikkilainen tekee sille kivan kotelon. Tämä olisi suorastaan veret seisauttavan humoristista, ellei Teeri olisi ihan oikeasti yliopiston rehtori ja ilmeisesti tosissaan. Suomen yliopistokenttä ei minun luullakseni pitkään kestä näitä ilmaa myyviä spin doctoreita; management- ketjuista on tapana jäädä pää vetävän käteen. Teerin näkemys yliopistosta tuntuu lähinnä Nokian tuotekehitysosastolta, mutta niin kai se innovaatioyliopisto sitten on.

Asiaan taas. Koulutusvienti on isoa bisnestä, paitsi Suomessa. Heljä Misukan puoluetoverilleen Hennalle luovuttama esitys oli oireellinen- sen sijaan että siinä keksittäisiin keinoja parantaa suomalaisen yliopisto-opetuksen laatua maailmantasolle, saatiin idea että jos koulutuksesta pyydetään rahaa, se varmaan tuntuu houkuttelevammalta. Primus motor näissä tutkimuksissa on suomalaisten peruskoulujen menestys Pisa- tutkimuksissa. En edes yritä seurata tätä logiikkaa- varmaa on että häviäjinä oat ainakin suomalaiset yliopistot.

Jos maksullisella koulutuksella aletaan kilpailla oikeasti maailman huippujen yliopistojen kanssa, niin pitäisi keksiä jotain muuta kuin feelgood- lukukausimaksut. Maksullisen koulutuksen järkevyydestä voi olla montaa mieltä, mutta tosiasia on se, että se on täällä. Nyt on vain kiinnostavaa katsoa, pilaavatko Teerin kaltaiset hyvää tarkoittavat kohelit suomalaiset yliopistot vai keksitäänkö tässä vielä jotain mikä oikeasti nostaisi niiden tasoa niin, että niihin riittäisi tulijoita senkin jälkeen kun ne maksavat.

Ja jos joku nyt oikeasti kuvittelee että maksuton koulutus säilyy edes suomalaisille, niin olen valmis lyömään hyvästä viskipullosta vetoa että 20 vuoden päästä Helsingin yliopisto on tippunut Shanghain listalla yli 100 pykälää, innovaatioyliopisto vähin äänin haudattu, ja keskivertoinen yliopisto-opetus maksaa kaikille. Toivottavasti olen väärässä.

Kuka ajattelisi lapsia?

2010-02-15T18:53:00.000+01:00

Tuomas Nevanlinna oli oikeassa miettiessään, miten kaikenlaiset ihmiset löytävät kodin vihreässä puolueessa. Olen seurannut lievästi sanoen kummastuneena vihreiden sisällä olevaa ristivetoa internetistä ja sen mahdollisuuksista.

ViNo eli vihreät nuoret on julkaisst linjapaperin tietotekniikasta. Se on typerä ja naiivi, mutta toisaalta niin sen pitääkin olla. Poliittisten nuorisojärjestöjen kannanotot ovat aina kertaluokkaa emopuoluettaan radikaalimpia. Kokoomusnuoret on holtittomissa kannanotoissaan täysin legendaarinen- kokkareiden liittokokousta odotetaan läpi poliittisen kentän sen parodiahorisontin tuolla puolen olevan luonteen vuoksi. Viime vuonna kokkarijügendin liittarin vinkein anti oli toista tuntia kestänyt debatti siitä, pitäisikö kokoomusnuorten vaatia ilmavoimien tunnukseksi takaisin hakaristiä. Ihan oikeasti, ei naureta siellä. Tätä mietti monta sataa isänmaan toivoa, ja vielä useampi nauroi vedet silmissä aiheesta olevien yuotube-videoiden äärellä. Mutta asiaan, asiaan.

Osataan sitä vihreissäkin. Demografisista, yleishumanistisista ja sattumanvaraisista syistä vihreissä on paljon tietokoneiden päälle ymmärtäviä ihmisiä. Jyrki J Kasvi on ollut nettipersoonanan olemassa jo kauan ennen eduskuntavaaliuraansa. Ja paitsi nörttinä, myös tekniikan tohtorina ymmärtää aika paljon netistä ja ennenkaikkea sen kommunikativiisuudesta ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Vihreissä on myös Viite- tieteen ja teknologian vihreät. Lyhyesti, vihreän puolueen sisällä on paljon osaamista tietokoneista ja tietoyhteiskunnasta. Se, että vihreillä pyyhitään pöytää hallitustyössä ei valitettavasti tuo tätä osaamista kenenkään tietoisuuteen, mutta yhtäkaikki.

Vihreiden kummallinen nettikampanja alkaa kaukaa, joulukuulta 2008. Elokuvaohjaaja, Espoon kaupunginvaltuuttettu Kaisa Rastimo (vihr.) kirjoitti kauhistelevan blogimerkinnän Uuteen Suomeen. Kolumnin sisältönä oli pääasiassa netistä löytyvien ikävien asioiden päivittelyä, sekä puolihuolimattomasti heitetty ihmettely siitä, eikö kukaan tosiaan sensuroi nettiä. No ei sensuroi, ja nettiin päätyivät myös Rastimon hulluttelut kenenkään estämättä. Uuden Suomen vakiokommentoijat kävivät blogimerkinnän tiimoilta hieman keskiarvoa järkevämmän keskustelun, jossa ei mainittu pakkoruotsia kertaakaan.

Jyrki Kasvi vastasi Rastimolle. Taas käytiin keskustelu, jossa aiheesta etäännyttiin viestiketjun pituuden funktiona, eikä oikein todettu muuta kuin että lasten kanssa pitää puhua netin järkevästä käytöstä ja siitä, että netti ei itsessään ole hyvä eikä paha vaan pelkkä työkalu.

Rastimo on myös ollut oikeutetusti huolissaan omasta työstään ja leivästään, elokuvaohjaaja kun on. Suomessa ei elokuvaohjaajana tehdä Jacksonin ja Cameronin tilejä, ja Markus Selinkin taitaa olla vaihteeksi putkassa talousepäselvyyksistä ja Mannerheim-elokuvasta ei ole vieläkään toteutumisvarmuutta. Ja Rastimon Myrsky- elokuva oli oikeasti sen nähneiden mukaan hyvä. Ongelmana on se, että Rastimo itse on daiju.

Oikeasti pelottavaa on, että Rastimo on myös vihreiden tietoyhteiskuntatyöryhmässä. Rastimo on enemmän kuin oikeassa sanoessaan, että tietoyhteiskunnan kehittämistä ei pidä jättää nörteille. Ei varmasti pidä. Mutta Rastimon ristinä ovat tietämättömyys, joustamattomuus ja ennakkoluuloisuus. Rastimo kirjoitti blogissaan entryn omista tavoitteistaan. Se sai vastaansa noin 200 kommenttia, joissa sisältönä on lähinnä ihmettelyä Rastimon tarkoitusperistä ja väärinymmärryksistä.

Ennen kaikkea Rastimon vaatimus internetin sensuroinnista lasten etuun vedoten on ällöttävä. Rastimo on itse ohjaaja. On oikein ja ymmärrettävää suuttua siitä että omaa työtä jaetaan ilmaiseksi verkossa, mutta tästä seuraavien sensuurivaatimusten perustelu lasten oikeuksilla on suorastaan rikollisen tyhmää. Rastimo ei käsitykseni mukaan ole populisti, mutta hulluttelujen perusteleminen kuka ajattelisi lapsia- argumentaatiolla viittaisi vahvasti siihen suuntaan. Tämän lisäksi suomalaisten operaattoreiden syyttäminen prostituution tukemisesta on ajatusoksennuksena suorastaan riemastuttava. Ikävää on että Rastimo ei ole kommentoinut keskustelua blogissaan juuri mitenkään.

On tervehdyttävää, että luovan työn käytöstä ja käytön IPR-periaatteista käydään keskustelua, ja itse luovana työläisenä en ole ihan tarkkaan muodostanut kantaani. Rastimo on kuitenkin pystynyt aikaansaamaan vain metakeskustelua- kohinaa siitä, miten sanotaan sekä molemminsuuntaisia tölväisyjä ja vittuilua. Erityisesti valtuustoryhmän viereisellä penkillä istuvan Jyrki Kasvin kurmuuttaminen syö Rastimon pisteitä rajusti.

Tietoyhteiskunnan suunnittelua ei pidä jättää vain nörteille, mutta vielä vähemmän se pitää jättää tädeille joilla on Mielipiteet vailla tietoa.

Oma kieli, oma mieli

2010-02-14T04:34:00.000+01:00

Minä muistan, kun opin lukemaan. Peltolammin lastentarhassa jotenkin vain keksin miten kirjaimet täytyi järjestää, että niistä tuli mielekäs sana. Muistan edelleen aivan yhtä selkeästi, miten omituinen kokemus oli lukea Huckleberry Finnin seikkailuja- tarina ja ennekaikkea kieli kiihottivat jatkamaan, mutta lukeminen oli vielä väsyttävää- kirjainten ja sanojen siirto ajatuksiksi tapahtui haparoiden eikä suinkaan automaattisesti.

Koulun aloittaessani luin jo paljon, kieli oli ilmiönä niin fasinoiva että se suorastaan pakotti jatkamaan. Koulussa opin kuitenkin hyvin pian vihaamaan äidinkieltä. Aapeli-Aapinen (Hyvä Suomi! 1) tuntui suorastaan rienaukselta- Davy Crockettin ja Robinson Crusoen maailmasta pudottiin yhtäkkiä vajaalla käyvän, ilmeisesti valiumkoukussa pyristelevän tontun johdattamaan absurdiin maailmaan jossa tarina jatkui sen mukaan mitä uusia kirjaimia opittiin (noin 2 kuukaudessa) ja miten niitä voitiin käyttää tarinassa (ei mitenkään).

Lukemista vieläkin kirvelevämpi kokemus lieni ns. homokauno. Kaunokirjoitus on vittumaista nykertämistä, josta ei ole ollut koskaan kenellekään muuta kuin haittaa. 2 vuotta harjoiteltiin pipertämään kirjaimia oikein (ärrän sakara on hei liian korkea!) ja vasta kolmannella luokalla sai alkaa tekstaamaan. Pystyykö joku näyttämään ihmisen, joka on vielä 12-vuotiaana oikeasti kirjoittanut kaunolla? Varsinkin vasenkätisille kaunokirjoittaminen on jo fyysisesti mahdotonta. Nyt jos joku kertoo motoriikasta, niin voin soittaa tuuballa Arbanin karakteristiset etydit- kyllä hienomotoriikkaa löytyy. Minä en siis koulussa voinut kertakaikkiaan sietää äidinkieltä, muiden joukossa.

Itse taisin aloittaa kunniakkaan kouluhäirikön urani piirtelemällä tämä vamma-aapisen sen arvolle sopivilla kuvilla ja liimaamalla aapeli-tontun päälle syövyttävää- tarran. Josta tuli kotona satikutia. Lienee turha mainita että koulussa saattoi ilmetä lieviä keskittymisvaikeuksia.

Mutta Peltolammin sivukirjastonhoitaja Irene oli päiväkodinjohtaja Mallan ohella varsinainen matriarkka. Tarinan mukaan Malla laittoi vanhoilla päivillään vielä kaljaa juovia pahiksia kuriin ostarilla, kun olivat kaikki olleet päiväkodissa ja tottelivat vanhasta muistista. Mutta Irene antoi kirjastokortin, joka tuntui olleen avain onneen. Tämän lisäksi Irene piti kuria kirjastossa ja vahti että lapset lukevat vain hyvää kirjallisuutta- itse en saanut esimerkiksi lainata Kuinka Aku Ankkaa luetaan- pamflettia. Noidan käsikirja sen sijaan pelotti minulta ja luokkakavereilta paskat housuun.

Meillä kotona ei koskaan jaettu kirjallisuutta tai kirjoja lastenkirjoihin ja aikuisten kijroihin, vaan hyviin ja huonoihin. Itse olen lukenut paljon. Minua ovat usein kiinnostaneet paitsi tarinat, myös kieli jota käytettiin. Siis suomi tietysti, mutta kielen nyanssit, värit, rytmi ja sen sellaiset seikat. Tämän takia luin paitsi 82.14, niin myös uskomattomat määrät muuta tavaraa, siviili-ilmailun radioliikenneoppaista itsepuolustuslajien historiaan. Mitään sanottavaa hyötyä niistä ei ole ollut, mutta väliäkö sillä.

Ehkä tämän seurauksena herkistyin kielelle ja sen vivahteille. Koulussa esimerkiksi maantieto tuntui vastenmieliseltä- paitsi siksi että se on vastenmielistä ja tylsää, niin myös siksi että maantiedon oppikirja oli aivan järjettömän huonosti kirjoitettu. Se tuli muutama vuosi sitten vastaan. Tylsiä luettelomaisia lauseita, kokkareisia rakenteita, kiilalauseita ja kirjoitusvirheitä vilisevä kieli kertoi lukijalle enemmän kuin tekstin sisältö. Biologian kanssa oli ihan sama juttu, mutta onneksi tätini jaksoi biologina selittää innostuneesti ja mielenkiintoisesti samat asiat.

Tämä tuli täällä ollessani mieleen, koska haluan lukea. Minulla on Pohjantähteiden ensimmäinen nide sekä muutamia keskihuonoja, lentomatkalle ostettuja pokkareita. Siinä kaikki suomeksi. Englanniksi otin mukaan kokonaislaitoksen Shakespearen näytelmistä, joka toimii tietysti aina. Suomea ja englantia voin lukea niin että rentoudun ja nautin kielestä, immersoidun. Ranskankeilisen proosan lukemiseen tarvitaan sanakirja. Mikä onkaan rentouttavampi lukukokemus kuin kuin dekryptata tönkköistä ranskankielistä lausetta ja yrittää arvata mikä on sanan perusmuoto ja plarata sitä sanakirjasta? Juu ei mikään. Tämä on huomattavan äryttävää. Illalla tuli nimittäin jostain syystä valtava halu lukea Rimmisen pussikaljaromaania, ihan vaan sen kielen takia. Mutta kun ei onnistu, kun oma kirjasto on Claviksella. Samoin kävi Haavikko-vainaan kanssa. Tai Eeva-Liisa Mannerin.

Ranskasta on sanottava, että arvostavat kirjallisuuttaan kyllä. Kielialueen koon takia mistä tahansa suuremmasta marketista löytää kattavan valikoiman Zolaa, Baudelairea tai Hugoa. Pokkareina 6,95 kappale. Ja ilmeiesti ovat kaikki ne lukeneetkin, mitä olen haastatellut ihmisiä. Nyt jos vielä ne ymmärtäisin, niin minäkin olisin osa suurta franco-eurooppalaista perhettä. Tänään jopa luin keittokirjan alkusanoja iltalukemiseksi, kun on se englanniksi. Että niin huonosti täällä menee. Arvostakaa kirjastoanne ennenkuin pakkaatte sen kellariin.

Ei juuri mistään kotoisin

2010-02-10T13:33:00.000+01:00

Tämä teksti on julkaistu Saymaa 1/2010- lehdessä.

Laskeskelin, että olen elämäni aikana asunut 3 maassa 2 mantereella, käynyt viime vuonna esiintymässä 7 maassa Euroopassa ja 2 Euroopan ulkopuolella, ajanut bussilla noin 5000 kilometriä (lentokilometrejä en uskalla edes arvailla) ja ollut 100 yötä pois kotoa.

Ja uskon, että jos jokainen teistä räknäilee, pääsee suunnilleen samoihin lukuihin osa huikeasti yli, osa taas alle. En minä ole mitenkään poikkeuksellinen. Nykyajan nuori muusikonplanttu kiertää maailmaa opiskeluaikanaan todennäköisesti enemmän kuin 30 vuotta vanhempi kollega ikinä.

Politiikasta voi olla montaa mieltä, mutta Euroopan yhdentyminen on kyllä satanut kaltaistemme muusikkojen laariin. Nykyään on melkein helppoa lähteä muiden rahoilla vuodeksi opiskeleman ulkomaille niin, että opinnot voi sitoa omaan tutkintoon. Ei tarvitse viisumia, Suomen Pankin lupaa vaihtaa suuri määrä markkoja ulkomaan valuutaksi, oleskelu- opiskelu- tai työlupaa. Byrokratiaa on varmasti tarpeeksi, mutta ei mitään verrattuna siihen mitä se on ollut.

Ulkomaille töihin hakeutuminenkin on EU-kansalaiselle naurettavan helppoa. Tämä työmarkkinoiden harmonisaatio on itseasiassa minun mielestäni yksi EU:n suurimmista saavutuksista- suurempi kuin yhteinen valuutta tai ulkopolitiikka. Sillä on oikeasti merkitystä konkreettisella tasolla ihan jokaiselle.

Harmonisaatio kulkee kyllä toiseenkin suuntaan- Akatemiaan tulee joka vuosi suuri määrä vaihtareita, suomalaisille työmarkkinoille (eli myös koesoittoihin) tulee koko ajan EU-kansalaisia, tieto kulkee nopeammin. Varsinkin Helsingin Sanomat on ehtinyt välillä lietsomaan jopa suoranaista alarmismia siitä, että ulkomaalaiset pärjäävät suomalaisten orkesterien koesoitoissa.

Niin pärjäävät- ja koesoitoissa pärjää vain olemalla parempi kuin kukaan muu. Ei varmasti vaadi kovin suurta matikkapäätä tajuta, että tässä kohtaa pitää katsoa Akatemian suuntaan. Miksi Suomen Ainoa Ja Yksi Euroopan Suurimmista MusiikkiKorkeaKouluista ei kouluta opiskelijoitaan niin, että ne pärjäisivät? Yleensä tässä kohtaa keskustelu tyrehtyy ja kuolee pois.

Suomalaisia on ulkomaalaisissa orkestereissa vielä enemmän kuin ulkomaalaisia suomalaisissa. Suomalaisia katsotaan ulkomaisissa pruuveissa samanlaisella pelonsekaisella kauhulla kuin ulkomaalaisia täällä- toi on varmaan tosi hyvä kun se on Ulkomaalainen. Ulkomailla suomalainenkin on ulkomaalainen.

Hyvä kysymys olisi- että mitä sitten? On tietysti mahdollista ottaa kovin nationalistinen katsantokanta ja vaatia ulkomaalaisia pois suomalaisista orkestereista. Orkestereilla on kuitenkin velvollisuus tehdä parasta mahdollista musiikkia- ja jos ulkomaalainen soittaa paremmin kuin kukaan suomalainen, niin minä ainakin veronmaksajana vaadin, että se ulkomaalainen otetaan töihin. Ei kai se kansalaisuus muuta sitä soiton tasoa?

Älkää peljätkö, sillä ainakin toistaiseksi maistereiden työllistymistilanne on hyvä- melkein kaikki akatemialaiset alkavat rakentaa työuraansa jo opiskelujen alkuvaiheessa ja ovat luoneet toimivan suhdeverkoston työelämäään siirtymiseen mennessä. Akatemialaiset ovat kova luu ulkomailla niinkuin kotimaassakin. Kansainvälisyys lisääntyy ja toivottavasti vähentää tällaista typerää nokittelua siitä, saako ulkomaalaiset soittaa suomalaisissa orkestereissa.

Koska suomalaiset on niin kovia, että sitten ne menee ulkomaille. Ja kyllä nekin pärjää.

Huntujuttu

2010-02-08T16:27:00.000+01:00

Suomalaisista lehdistä on saanut seurata keskustelua ranskalaisten suhtautumisesta burkhan käyttöön- oikeastaan enemän kuin ranskan lehdistä. No tämä johtuu ranskalaisen mediakentän pirstaloitumisesta ja siitä että ulkomaalaisen on huomattavan vaikea seurata lehtidiskurssia, vaikka kieltä puhuisikin.

Ranskassa on julmettu määrä maanlaajuisia päivälehtiä, ja vielä useampia paikallisia lehtiä, ja sen päälle vielä uskomaton määrä erilaisia erikoispäivälehtiä. Suomalainen lukija kokee todellisen in media res- hetken avatessaan vaikkapa Le Monden; keskustelu jostain aiheesta on saattanut käynnistyä vuosi sitten, ja pystyäkseen edes jotenkin ymmärtämään lukemaansa on tiedettävä suunnilleen kaikki edellä käydystä keskustelusta. Muuten artikkelit ovat vähän kuin dementikon kanssa juttelu- jutut ovat periaatteessa ihan valideja ja koherentteja, mutta eivät ankkuroidu millään tavalla mihinkään kontekstiin.

Jokaisella lehdellä on vielä peittelemätön poliittinen agendansa joka tulee tietää että osaa lukea juttuja tietyn suodattimen läpi. Objektiivista journalismiahan ei ole olemassa enkä tiedä sitten kumpi on parempi- yleistajuisesti kirjoitettu ja hyvin taustoitettu poliittisesti korrekti hesari, vai rehellisesti väriä tunnustavat ja vaikeaselkoiset Le Monde tai Le Figaro. Tai tiedättekö mitä kantaa edustavat Aujourd'hui, France Soir, L'équipe, Canard Enchainée, Le Progres, Libération... minä nimittäin en tiedä, ja on hankala ottaa selvää. Yhteistä kaikille on, että lehdet ovat tietylle kohderyhmälle kirjoitettuja ja osittain häpeilemättömän elitistisiä. Lehdet jakautuvat selkeästi kahdella akselilla- puoluesidonnaisuudella (joka on ilmiesesti joka lehdellä) ja "luokkasidonnaisuudella". Tarkoitan tällä enemmän jakoa akateemiset lehdet-rahvaan lehdet. Jopa ulkomaalainen huomaa tämän kirjoitustyylistä aina silloin tällöin. Le Monde käyttää korkeaa vokabulääriä ja hankalia liittomuotoja, passé simpleä ja komplisoituja lauserakenteita, Aujourd'hui (iltalahteä vastaava) taas yksinkertaista sanastoa ja passé composéta.

Aina välillä netistä löytää näitä maahanmuuttoalarmisteja jotka kertovat että muslimit yrittävät soluttautua Eurooppaan, ja Ranskan tilanne kuvaa eurooppalaisen identiteetin murtumista ja lännen uppoamista. Todettakoon, että ranskalaisia ei voisi vähempää kiinnostaa eurooppalainen identiteetti (mitä se muuten on?) heille riittää ranskalainen identiteetti. Ja monikulttuurisuus ja islam kuuluvat kiinnostavalla tavalla ranskalaiseen identiteettiin. Ranskahan oli siirtomaavalta, joka piti hallussaan suurta osaa Pohjois-Afrikan muslimivaltioista. Vaikka ranskalaiset tekivät kaikkea samaa ikävää mitä muutkin siirtomaavallat, muslimius ja Afrikan muslimivaltiot (Françafrique) käsitettiin osana suurta ranskalaista imperiumia ja sitä identiteettiä, johon kuuluu myös merentakaiset provinssit eli outre-merit. Ovat nuo outre-merit vieläkin muuten Ranskan hallinnassa.

Siinä mielessä tuntuu jotenkin oudolta kuulla suomalaisten maahanmuuttokriitikoiden keskustelevan ranskalaisia uhkaavasta eurooppalaisen identiteetin rappiosta. Itse en ole törmännyt minkäänlaiseen vastakkainasetteluun muslimiväestön ja ranskalaisten välillä. Se ei tarkoita etteikö sellaista olisi, mutta täytyy muistaa että ranskalaiset ovat pirun riitaista sakkia jo keskenään ja muslimi- ranskalainen- jakolinja ei vaan ole olemassa sellaisena kuin se Suomesta käsin helposti nähdään. Integraatiota helpottaa tietysti sekin, että ranska on edelleen de facto lingua franca monessa osassa Afrikkaa. Ja ranskalaiselle tärkein identiteettiä määrittävä tekijä on kieli- kun osaa ranskaa, kelpaa ranskalaisesta. Ei ennen. Uskokaa, kyllä minä tiedän.

Mutta ne hunnut. Ranskan kansalliskokous on nyt ilmeisesti äänestänyt läpi lain, joka kieltää käyttämästä burkhaa. Tämä on tietysti käytännössä yhtä tyhjän kanssa- ranskan seitsemästä miljoonasta musulmaanista 1900 käyttää burkhaa. Tämä keskustelu kytkeytyy paitsi tulossa oleviin parlamenttivaalieihin, myös tähän identiteettikeskusteluun tavalla, jota en oikein hahmota. Ymmärtääkseni burkhaa ei ole käytetty pohjoisafrikkalaisessa islam-traditiossa paitsi hiljattain- se on enemmänkin afgranistanilainen tapa. Saattaa olla että ranskalaiset kokevat nämä Afganistanin muumit uhkana nimenomaan ranskalaisuudelle ja siihen kuuluvaan islamille. Ja on tietysti selvää, että radikaalia islamia ei kukaan halua ovelleen sen enempää kuin aborttiklinikoiden pommittajia tai espanjan inkvisitiota.

Itse en ole nähnyt täällä ollessani kertaakaan burkhaan pukeutuneita ihmisiä. Hijabia käytettiin melko yleisesti entisessä naapurustossani, vaikka suurin osa ihmisistä silti pukeutui normaalisti. Mutta tätä juttua on todella hankala selvittää, koska lehtien lukemiseen ei riitä mikään aika maailmassa.

Kuvia naapurustosta

2010-02-07T19:12:00.001+01:00

Lisäsin Picasa- albumiini muutaman uuden kuva, ja kokeilen josko niiden hotlinkkaus onnistuisi tästä. EDIT: periaatteessa onnnistuu mutta jostain syystä picasa hyväksyy vain standardimalliset kuvat. Eli klikkailkaa niitä kuvia, niin saatte täysikokoiset versiot.

Lähettäjä Uusikoti

Tässä on olohuoneeni.

Lähettäjä Uusikoti

Tässä taas on makuuhuone.

Lähettäjä Uusikoti

Ja tältä talo näyttää ulospäin.

Kävin myös pienellä iltapäiväkävelyllä kameran kanssa, ja tässä muutama kuva naapurustosta.

Lähettäjä Uusikoti

Ranskalaista eleganssia

Lähettäjä Uusikoti

Kuten totesin, uusi koti on vuoren rinteellä. Tässä toinen näkymä alas:

Lähettäjä Uusikoti

Kokeilin tuota photarin automaattista panoraamatoimintoa ja kyllä se ihan asiallista jälkeä tuntuu tekevän.

Lähettäjä Uusikoti

Kotikatu

Uusi koti!

2010-02-03T00:39:00.000+01:00

Noniin lapsukaiset, päivittäkäähän osoiteitetonne: Mun uusi osoite on

Monsieur Tuomas Saloniemi
45 Rue de Trion
69005 LYON
FRANCE

Eli muutin. Tämä uusi kämppä oli sellainen kirjaimellisesti eteen tippunut tarjous. Ja jos olisin ollut liikenteessä 2 minuuttia aikaisemin olisin ehtinyt jo metroon, jossa puhelin ei kuulu, ja kämppä olisi mennyt jollekin toiselle, ehkä. Mistä näistä tietää.

No- joillekin teistä on jo nihkeily tuosta vanhasta asunnosta tuttua. Mutta suurimpina ongelmina oli olematon ääni- ja lämpöeristys, kämpän pimeys, kalleus, kivilattia, kylmyys, pienuus, saniteettitilojen toivottomuus ja ennenkaikkea se, että se oli ihan törkeän kallis. Ranskalainen yhteiskunta on kiinni suhteista. Joten oli ihan turhaa edes toivoa saavansa muuta kuin pientä ja kallista rotankoloa, jos tulee paikalle tuntematta ketään. Suhteilla (eikä siis mitenkään kähmimällä tai diilailemalla, vaan levittämällä sanaa että etsii kämppää) näitä sitten löytyy.

Miten tämä eroaa entisestä asunnostani? No- täälllä on yli 40 neliäötä enemmän tilaa. Kyseessä on iso kaksio. Sen lisäksi kylpyhuone ja vessa on erikseen- ja kylppäri on iso. Ja hanasta tulee ihan sen lämpöistä vettä kuin haluaa- ei enää suihkua, joka tuo mieleen vanhojen miesten ongelmat. Puhumattakaan siitä että kylppärin ja makuuhuoneen välillä on kynnys. Huonekorkeus on rapiat 3 metriä, parkettilattiat, ja- get this- pesukone. Ei tartte maksaa enää kolmea euroa koneellisesta pyykkiä. Ja kämppä on täysin kalustettu.

Tämä kämppä on vuokralla yhdeltä konservatorion fagotistilta, joka lähti Saksaan vaihtoon kevääksi. Erasmus- verkosto voisi oikeastaan laittaa jonkun home swapping- sivuston pystyyn. Kun minä muutin pois Clavikselta Sophie, joka tuli saksata vaihtoon, asuu minun kämpässä ja minun tavaroilla. Minä asun täällä vaihtoon lähteneen tyypin kämpässä. Ja ymmärtääkseni tämä kaveri täältä lähti myös asumaan jonkun vaihtoon lähteneen kämppään. Eikö olisikin kätevää jos halukkaat voisivat suoraan laittaa näistä ilmoituksia muille vaihtareille? Säästyttäisiiin verta imeviltä vuokravälitystoimistoilta, saataisiin ihmisille parempia kämppiä, säästettäisiin aikaa ja hermoja. Vieraassa kulttuurissa vieraalla kielellä ja vierailla tavoilla kämpän säätäminen on ihan oikeasti todella vittumaista. Puhumattakaan siitä että jos muuttaa valmiiksi kalustettuun kotiin, jää helvetin kalliit alkuinvestoinnit pois.

Minulla nimittäin varmasti suurin yksittäinen kuluerä oli kämpän sisustus- eikä mitään marimekkokankaita ja fengshui- suihkulähteitä vaan vedenkeitintä, pyykinkuivaustelinettä, lakanaa, moppia, lautasia veitsiä, kattiloita ja haarukoita- mitä nyt jokaiseen kotiin vuosien varrella huomaamatta kertyy. Jos sen kaiken ostaa kerralla niin uskokaa minua, se on kallista. Ja yleensä tyhjässä, kaikuvassa kämpässä on sen verran ahtaalla ettei ole aikaa ruveta selvittämään mistä löytyisi kirppareita tai vastaavia, vaan kamat pitää ostaa NYT HETI. Siinä ei auta ruveta vertailemaan liiemmälti hintoja.

Rrotankolo muuten maksoi 420 euroa kuussa- johon päälle 40 euroa sähköstä, 20 euroa vakuutuksesta ja laskennallinen 10 euroa netistä. Tämä kämppä taas on 430- sisältäen kaiken. Netin, veden, sähkön, vakuutuksen ja helvetin uteliaan naapurin.

Ja sähkölaskusta muuten- en oikein ymmärrä mitähän sähköyhtiö on ajatellut. Siis- kilowattitunti maksaa noin 15 senttiä. Puolet enemmän kuin Suomessa, muuten, ja Ranskassa käytännössä kaikki sähkö tedään ilmaista energiaa tuottavilla ydinvoimaloilla. Asiaan, mulle sovittiin arvioveloitukseksi 40€. No jos kilowattitunti maksaa 15snt, niin 4000 sentillä saa 267 kWh kuukaudessa. Korjatkaa jos olen väärässä. Kämpän sähkölaitteet koostui yhdestä 500 watin lämppäristä, kuumavesibroilerista, vedenkeittimestä ja läppäristä. Minun järkeni mukaan en olisi saanut tuota summaa täyteen, vaikka olisin koko valveillaoloaikani käyttänyt kaikkia sähkölaitteita täysillä. Mikähän juttu sekin nyt lieni.

järjestetään festarit! Joo! Sigamageeta!

2010-02-01T22:58:00.001+01:00

Tämän päivän hesari tiesi kertoa, että valtio on luvannut pistää piikin aukin niin, että ensikin vuoden kaustisten festarit saadaan järjetettyä. Itsellänikin on erityinen suhde kansanmusiikkiin. Kamu-piirit ovat musiikillisesti keskimäärin innovatiivisempia, järjestötoiminnassa ja kaikenlaisessa sumplimisessa klasareita paljon edellä. Klasarimuusikko joko opettaa, kiertää freenä orkestereissa tai on virassa orkesterissa. Näin kärjistetysti, tietysti erilaisia työnkuvia on klassisella puolella valtava kirjo.

Mutta kansanmuusikoilla ei ole vakituisia työpaikkoja sitäkään vähää kuin mitä meillä klasareilla. Ilmeisesti kamu-puolella usein lähdetään siitä, että perustetaan orkesteri, myydään sitä, mahdollisesti järjestetään festivaalit, tehdään levyjä ja vaikka mitä. Klasaripuolella taas struktuuri on jo hyvin pitkälle olemassa, ja sen perustamisesta ei tarvitse murehtia. Uudistamisesta ehkä vähäsen. Mutta siis, lopputuloksena on että kamu-ihmisillä valmiudet ja visiot kaiken maailman pöhköistä festivaaleista on aina alitajunnassa, valmiina pomppaamaan esiin.

Kamu-puolellakin on kuitenkin perinteitä ja instituutioita- varmasti yksi koko suomen festivaalikentän dinosauruksista on Kaustisen kansanmusiikkijuhlat. Ovat sen laittaneet pystyyn 1968. Samana vuonna muuten Euroopassa oli käynnissä viimeisin hullu vuosi, Prahassa oli kevät ja Helsingissäkin opiskelijat valtasivat juhlallisin menoin oman talonsa. Perimätiedon mukaan oven klasia on ollut rikkomassa noin junavaunullinen ihmisiä. No mutta kuitenkin.

En ole itse koskaan paikan päällä käynyt, mutta on kuulemma vallan hieno festivaali. Jotain siellä on kuitenkin mennyt pahasti pieleen ja juhlien talous on ollut kuralla kovasti. Hannu Oskala kirjoittaa aiheesta blogissaan, ja tietää tästä kansanmuusikkona enemmän.

Hesarin jutusta käy ilmi että tätä vuonna 1968 perustettua festivaalia on johdettu jotenkin ihan kummallisesti. Sponsorisopimuksista oli saatu 7000€ tappiota. Tämä on tietysti aivan beyond me, miten tämä tehdään. Tämän lisäksi festivaalin viinanmyynti kävi pahasti miinuksella, koska drinkkilippuja oli liikenteessä niin paljon, että esiintyjät ja korruptiohenkilöstä kaatoivat kitusiinsa ilmaista viinaa tuhansilla euroilla päivässä.

Se että maksetaan sponsorisopimuksista ja juodaan ilmaista viinaa niin että saadaan budjetti ruvelle, kuulostaa hellyttävällä tavalla joltain Kihniön Kiljupunkkareiden Syyspillu Kapinaa! -festivaalilta, mutta en kertakaikkiaan keksi yhtään ainutta tapaa millä Kaustisen kaltaisen, valtionavun piirissä toimivan ison festivaalin budjetointi, talousjohtaminen tai budjettikuri voidaan ylipäätään tehdä niin että moinen olisi mahdollista. Itse olen kerran järjestänyt vastaavat tuomiopäivän bileet ja paljon myöhemmin toiminut ylioppilaskuntahommissa ja oppinut tekemään pienistäkin jutuista aika tarkat laskelmat joiden perusteella päätetään voidaanko jotain tehdä.

Y-liikeestä saadulla, täysin maallikkopohjalla toimivallakin rahanpyörittelykokemuksella olen tähän asti pystynyt tekemään juttuja sillä tavalla, että niiden tuotto/tappio tiedetään. Festivaalin järjestäminen on riskialtista puuhaa koska yksi matalapaine saattaa pilata koko viikonlopun festarin, tai sähkökatko viedä illan tuotat tai mitä tahansa, mutta se on taivaan varma, että ilmaista viinaa juodaan niin kauan kuin sitä tarjotaan. Ja siihen tarjoamiseen voi kyllä itse vaikuttaa.

Eläkkeelle? Not in my name!

2010-01-29T23:21:00.000+01:00

Kuuntelen tällä hetkellä radiosta väittelyä, jossa Demari ja Työnantajapuolen Verikoira vääntävät eläkeiän nostamisesta ja muista siihen liittyvistä kysymyksistä. Keskustelussa on ihmetyttänyt lähtökohtainen olettamus siitä että suurin osa ihmisistä pitää työtä välttämättömänä pahana, joka pitää lusia ennenkuin pästään Eläkkeelle. Ja nyt ovat paskiaisiet vielä nostamassa sitä ikää, milloin pääsee Eläkkeelle- tuolle autereiselle saarekkeelle, mistä taivaasta sataa mannaa ja jugurttia, 40 neitsyttä viekoittelee eläkeläisiä ja viina on halpaa, jollei jopa ilmaista.

No. Minä pidän musiikista, oikeastaan minä jopa rakastan musiikkia. Jos minusta on kiinni niin haluan tehdä musiikista ammatin ja haluan pystyä tekemään musiikkia niin pitkään kuin ikinä suinkin mahdollista. Ajatus siitä, että saisin rahasta tehdä sitä asiaa mihin minut on koko yhteiskunnan ja Euroopan Unionin kalliilla rahalla koulutettu ja jota rakastan oikeastaan yli kaiken, on suorastaan ihana.

Minä en halua eläkkeelle- minä haluaisin työpaikan ja pysyä siinä Aina. Minusta tuntuu että nyt on kyse siitä, että tulevien eläkeläisten nimissä neuvottelee demarit, joiden käsitys työelämästä on samanlainen kuin AY-liikkeiden. AY-liikkeethän eivät enää minun kaltaisistani paskiaisista välitä. Varmasti suurin perseennäyttö minun ikäluokalleni oli AY-liikkeen kannanotto siihen, että YT-neuvotteluissa ensimmäisenä pitäisi nuoret laittaa ensimmäisenä pihalle. Se sinetöi AY-liikkeen kuvan saavutettujen etujen puolustajana- menneisyyden ja suurien ikäluokkien etujärjestönä, jota ei prekariaatti ja muu nuoriso kiinnosta paskaakaan. Ja nyt demarit ja AY-liike ovat jostain saaneet päähänsä, että kaikki haluavat mahdollisimman nopeasti eläkkeelle.

En tiedä haluavatko- tunnen monia ihmisiä jotka eivät halua. Varmasti monet haluavatkin.

Olen pitkään luullut että asenteeni johtuu näistä ruusunpunaisista silmälaiseista, eli siitä että opiskelen ammattia rakastamastani alasta. Haluaako luokkahitsaaja tai autoasentaja sitten painaa duunia ns. loppuun asti? Ainakin yle oli jostain löytänyt turkulaisen bussikuskin, joka kertoi eläkkeelle jäämisestään (vapaasti translitteroiden) "No siin mä sitte istusi kiikustualis reinot jalas ja miäti et tässäks tää ny oli- tätäks tää o sitte 20 vuat, ku aamuteeveki oli loppunu eikä postikaa viäl tullu- ja sit mää soiti pomol ja kysysi et pääseeks ajaa vuaroo."

En minä tiedä miltä minusta tuntuu 40 vuoden päästä- varmaan samalta- mutta jos nyt pitää tehdä päätöksiä, niin minä tuuperrun sorvin ääreen enkä ikinä lakkaa tekemästä musiikkia.

J'accuse eli niin hieno maa että pummitkin puhuu Ranskaa

2010-01-29T22:05:00.002+01:00

(Tämä teksti on alunperin julkaistu Saymaa- lehdessä 4/2009)

Istuttiin ruokalassa syömässä mautonta lounasta (ei se ruoka täällä aina niin hyvää ole kuin luulisi) ja kun minäkin nyt saan jo suusta ulos ihan kokonaisia lauseita, alkoi yksi luokkakaveri (Loïc)kyselemään opiskelusta Suomessa, kun saattaisi olla kiinnostunut lähtemään vaihtoon. Siinä sitten Loïc kyseli suomalaisesta korkeakoulutusjärjestelmästä. Onko hyvä opettaja? On ihan perkeleen hyvä. Onko luokkatunteja? Ei ole. Onko iso tuubaluokka? Ei ole tuubaluokkaa. Onko paljon soittotunteja? 90 minuuttia viikossa. Onko kamarimusiikkia? Jos joku viitsii järjestää. Onko yhteissoittoa? Ei ole edes tuubaluokkaa. Onko yhteissessioita pasunistien kanssa? Ei varmasti ole. Baritonistien kanssa? Ei ole. Onko orkesterikirjallisuutta? Ei ole. Onko sektiosoittoa? Ei ole. Onko mestarikursseja? Ei todellakaan tuubisteille.

Tämän keskustelun jälkeen jäin itsekin miettimään että miksi ihmiset ylipäätään hakeutuvat Akatemiaan. Akatemian vaskiopetus on käyrätorvia lukuunottamatta lapsipuolen asemassa. Ja tuon keskustelun jälkeen en ole ihan varma suosittelisinko Akatemiaa ihmisille, jos vaihtoehtoja on. Akatemialla on käynyt tuuri opettajien kanssa. Vaskipuolella (mistä minä parhaiten tiedän) joka ainoa opettaja on asialleen omistautunut ja huipputasoa. Mutta kukaan ei hoida eikä koordinoi vaskien opetusta millään tavalla- kukaan ei tappele lisää rahaa luokkatuntien pitämiseen, ei mestarikurssien järjestämiseen. Ei sitä rahaa kyllä annetakaan näille vähän hassuille humppatorville. Lähes kaikki opettajat ovat sivutoimisia, jolloin he saavat palkkansa siitä 90 minuutista opetusta jonka pitävät viikossa. Eikä kenenkään voida edes olettaa harrastavan Akatemian vaskimusiikin opetusta.

No mutta otetaan takapakkia. Mitä oikein on tapahtunut? Miten minä jouduin selittämään suomalaista korkeakoulujärjestelmää huonolla ranskalla Loïcille? Tarina alkaa kaukaa, mustasta tammikuusta 2009 Helsingissä, kun kirjoitin epätoivoisesti vaihtopapereita ja mietin minne hakisin. Viikkoa ennen takarajaa sain kuulla kaupungista nimeltä Lyon, jossa opettaa mies nimeltä Melvin Culbertson. Kaverin maine on rautainen, ja minä sitten vaihdoin viimeisen vaihtoehtoni (joka oli muistaakeni Düsseldorf) tähän Lyoniin. Ja erinäisten vaihdeiden jälkeen olen sitten täällä.

Kun tulin ensimmäisenä päivänä koululle, tapasin (paitsi tuubaluokan) niin myös vaihtokoordinaattorin. Kyselin häneltä käytännön järjestelyistä ja siitä, paljonko opetusta saa. Rouva katsoi minua vähän hämmästyneena ja sanoi että niin paljon kuin tarvitsee, tottakai. Minä muistelin Akatemian tuntikattoa ja orson ilmoittamatta vähentyneitä tuntikiintiöitä, ja tunsin itseni onnekkaaksi. Ensimmäisenä viikkona mestari itse piti kolmen päivän session, mestarin assistentti päivän verran, säestystunteja sai kun kirjoitti nimen listaan haluamalleen ajalle ja meni paikalle. Säestäjä oli tietysti myös kaikissa yhteissessioissa mukana. opetusta oli noin 30 tuntia- Akatemian mittapuussa lukukauden soittotunnit. Viikossa. Eikä tahti siitä ole sanottavammin hiljentynyt.

Varsinaisia yksityistunteja on vähän- tuubaluokka soittaa melkein koko ajan yhdessä. Mestari-kisälli- perinne on kyllä voimissaan täälläkin, mutta luokkatunneissa on kyllä omat puolensa. Kaiken aikaa kuulee missä muut menee, voi oppia muiden virheistä. Ja yhdessä soitto on mukavaa ja kehittävää. Luokalle on syntynyt kiva perinne, jossa pidemmällä olevat soittajat ohjaavat ja vahtivat vähän nuorempia.

Tämä yhdessä soittamisen määrä oli aluksi murskaava yllätys tällaiselle koppihinkkarille kuin minä. Olin tottunut tekemään omia juttuja omaan tahtiin omassa rauhassa, ja yhtäkkiä pyydetäänkin mukaan lämmittelyrinkiin missä on 5 muuta tuubistia ja soitetaan minulle täysin tuntemattomia harjoituksia. Muutaman päivän paniikin ja punastelun jälkeen tästä tuli ihan luonteva osa minunkin aamurutiinejani. En kyllä olisi uskonut.

Mutta on joissain asioissa Akatemiakin näitä kermaperseitä edellä. Orkesteri- ja yhteissoittokulttuuri on Suomessa valovuosia täkäläistä edellä. Suomessa yhteissoitto tulee niin selkäytimestä kaikille ja on niin tuttua ettei sitä aina välillä edes huomaa- mutta siinä me kaikki ollaan tosi hyviä. Ihan oikeasti.

Täkäläisessä yhteissoittoproduktiossa vireessä on pahoja ongelmia, ja ennenkaikkea kuuntelu ja toisen soittoon reagoiminen ovat todella jähmeitä. Mozartin mitälie jousikvartettoa kuunnellessa kävi ilmi että siinä oli vain neljä yhtä aikaa soivaa ääntä (1 solisti ja 3 säestyssoitinta) eikä jousikvartettia. Sama homma kaupunginorkesterin kanssa: soundi on aivan taivaallinen, mutta orkesteri jumalattoman epätasaisen kuuloinen ja soittaa huonosti yhteen.

Solistikulttuuri on tässäkin varmasti yhtenä syynä- paitsi rutiinin puute, myös ohjelmiston ja opetuksen fokusointi pelkästään solistimateriaaliin saa hyvänkin soittajan sitten... no... fokusoitumaan pelkäksi solistiksi. Ja orkesteri jossa on 80 solistia, ei ole kovin hyvä orkesteri.

Mutta suosittelen vaihtovuotta kaikille. Kokemus on todella mieletön ja avartava monessa mielessä; hyvässä ja pahassa. Vaihdossa oppii paljon kulttuurista ja muista, mutta ennen kaikkea itsestään.

Eurooppa kulkee kiskoilla

2010-01-29T13:50:00.000+01:00

Niinkuin noista aikaisemmista päivityksistä on käynyt ilmi, niin olen lähdössä koesoittoon Eindhoveniin, Het Brabant Orkest- nimiseen orkesteriin. Suomesta ulkomailla pruuveissa käyminen on aivan järjettömän kallis harrastus- 2 torvea lentokoneessa on helposti lentolipun päälle monen sadan euron lasku, puhumattakaan siitä riskistä että joku laukkuapina pelaa soitinkotelolla jääkiekkoa tai että määränpäässä huomaa että soittimet onkin lähetetty toiselle mantereelle. Niinpä usein kannattavinta on mennä omalla autolla, mikä taas on tyhmää. Mutta nyt kun Asuu Keski-Euroopan keskellä niin voi mennä junalla.

Vaikka tiesin Euroopan liikkuvan kiskoilla, junaliikenteen arkipäiväisyys pääsi yllättämään minut. Kenellekään ei tule mieleenkään lähteä hakemaan ensisijaisesti lentolippuja valtioiden välisille reiteille- juna on yleensä niin paljon halvempi ja nopeampi että se on itsestäänselvyys. Varsinkin kun aikoo matkustaa kahden soittimen kanssa Ranskasta Hollantiin, osa arvostaa suoria yhteyksiä, turvatarkastuksettomuutta, keskustasta keskustaan kulkevia junia sekä huomattavasti tiheämpää yhteysväliverkkoa. Lyonista, vanhasta kauppakaupungista ja rautatiekeskuksesta on varsinkin hyvät yhteydet joka puolelle.

Lyonista lähtee joka päivä 5 suoraa junaa Brysseliin. Matka-aika on aika tarkkaan 4 tuntia ja lipun hinta vaihtelee 25 eurosta 60 euroon per suunta. Lentokoneella matkustettaessa vaihtoehtona olisi BA:n Heatrown kautta kulkeva vuoro, matka-aika sama 4 tuntia ja hinta 365 euroa meno-paluu. Tämän lisäksi kentällä pitää olla 1,5 tuntia ennen koneen lähtöä ja tullessa pitää jonottaa matkatavarat ja hankkiutua keskustaan, joten matka-aikaan voi surutta laskea vielä 2 tuntia päälle.

Berliiniin pääsee Lyonista yöjunalla alle 200 eurolla meno-paluu. Lentäen hinta nousee 300 euroon. Lontooseen ja takaisin pääsee 150 eurolla, Barcelonaan 140 eurolla ja niin edelleen. Ei välttämättä halpaa mutta melkein järjestään halvempaa kuin lentäminen, ja huomattavasti mukavampaa. '

Suomessa on asiat raideleveyden takia huonosti. Suomessa käytetään vanhan Venäjän-yhteyden takia vielä kirjaimellisesti tsaarinaikaista 1524 millimetrin leveyttä. Tämän takia Suomesta pääsee junalla Venäjälle mutta ei Ruotsin, koska ruotsissa taas käytetään ns. standardileveyttä, eli 1435 millimetriä. Vaikka Euroopassa yleisesti käytetäänkin tätä ns. standardileveytät, on se silti heiman harhaanjohtavaa markkinointia koska siinä ei ole kyllä mitään standardia itsessään. Wikipedia listaa ympäri maailmaa käytössä olevia raideleveyksiä, ja niitä on paljon.

Raideyhteys Suomesta Eurooppaan vaatisi siis joko erillistä kalustoa tai jatkuvaa telien vaihtamista. Toinen vaihtoehto olisi rakentaa uudestaan Viron rautatieverkko eurooppalaisella leveydellä ja luoda suomesta vaihtoyhteys Viroon. Viron junaradat ovat ns. ryssän tekosia- leveäraiteisiä ja huonossa kunnossa, joten uudellenrakennus on joka tapauksessa edessä.

Koska lentoliikenne on joka tapauksessa auringonlaskun ala, on Tallinnan rautatietunneli esimerkiksi muuttunut vuodessa haihattelusta ihan varteenotettavaksi vaihtoehdoksi. Itse kannatan kovasti raideliikenteen voimakasta lisäystä- yöjunalla pääsisi Helsingistä käytännössä yön yli melkein mihinkä tahansa päin Eurooppaa. Jos junan keskinormaali matkanopeus on 350 kilometriä tunnissa, herää 8 tunnin jälkeen yli 2500 kilometrin päästä- esimerkiksi Barcelonasta.

Itseä jännittää lähinnä tässä Hollannin matkassa paluu- minulla on nimittäin takaisin tullessa vaihto Pariisissa. Eikä mikä tahansa vaihto, vaan Gare de l'Estiltä pitää vaihto Gare de Lyoniin. Mitähän siitäkin nyt sitten tulee?

Kolme pientä ruokaa

2010-01-22T23:58:00.000+01:00

Ensinnäkin toi BSTN-kurssi ja Lisp. Lisp on vähän niinkuin puolukkapuuro- kokkareista, vaikeasti määriteltävää, pahaa ja potkii vastaan mutta varmasti hyväksi minulle. Hyväksyn tämän ja ymmärrän että se nyt vaan on opeteltava, ja eikun härkää sarvesta. Minä olen niitä sähköpaimeneen kusijoita joiden on pakko kokeilla asiat itse ennen kuin niistä voi muodostaa jotain menttaalista mallia. Lispin tapauksessa tämä tarkoittaa jonkin Lisp- compilerin lataamista ja näiden asioiden opettelua itse. No, ainoa mäkille oleva lisp-pakki on ilmeisesti MCL, joka on ilmeisesti abandonwarea. Viimeisin vapaa stable-buildi tosin vaatii joko Motorolan* (!!!) tai G-sarjan prosessorit. Siis näitä turhan moderneja intel PC:itä, jotka tuli markkinoille 2006, ei tueta. Pitää kokeilla kääntää itse tai ajaa jonkun kuppaisen emulaattorin läpi. Voi kiesus, miten ne olettaa ihmisten oppivan näitä jos asioista voi harjoitella 1,5 tuntia viikossa?

Lisäksi Sedän koodausopetus tuntuu vähän perse edellä puuhun menemiseltä. Me ei olla vieläkään opeteltu tulostamaan lispissä hello worldiä tai antamaan tai asettamaan muuttujia tai pyytämään inputtia. Sen sijaan listoja voidaan periaatteessa pyöritellä jo miten päin tahansa. Ja kun tähän lisätään kielivaikeudet (sekä lispin että ranskan kanssa) niin esimerkiksi lispin ehtorakenne tuntuu todella hankalalta. Siis onko oikeasti niin että lisp ottaa else- polun if- funktion attribuuttina? Take the red pill, todellakin. Nojoo, se tietokoneista.

Het Brabants orkestin orkkapaikat tuli. Yllätys on varmaan se ettei ole mitän yllätyksiä- ekalla kierroksella Williamsin eka osa ilman kadenssia, Walkyria ja Mestarilaulajat, tokalla kiepillä Williamsin toinen osa, unkarilainen marssi, Prokan viitonen, Mahlerin ykkönen, Amerikkalainen pariisissa, Heldenleben ja jotain muuta perushuttua. Kiinostavaa katsoa ketä sinne tulee- veikkaisin että aika paljon saksalaisia. Yhtään hollantilaista tuubistia nimittäin en yrityksistä huolimatta muista. Ajattelin ihan silkkaa vittumaisuuttani näyttää nären munat kaikille ja voittaa paikan. Mutta puhettahan maailmaan riittää. Suosittelen mutten kaikille tuubisteille lataamaan Santa Cecilian orkkapaikkapaketin (PDF) ja opettelemaan ne. Lista on aika hyvä siitä mitä nyt vaan koskaan voi tulla pruuveissa vastaan.

Nyt kun nuo Brabantin orkkapaikat tuli olo tuntuu itseasiassa aika helpottuneelta. En tiedä miten kaikkki muut valmistautuvat pruuveihin, mutta minä ainakin soitan helvetisti. Ihan liikaa, mikäli katsotaan hyötysuhdetta. Ennen orkkapaikkoja pitää vain arvailla mitä kysytään- sitten kun lista ja kopiot tulee niin tietää mitä pitää treenata. Minuna aniankin helpotaa. Onneksi nuo pruuvit on kuukauden päästä. Olen nimittäin elänyt aika viulistimaista elämää ja herännyt joka aamu melkein tosia iakaisin harjoittelemaan ja harjotellut päivässä paljon. En tajua miten joku jaksaa moista tahtia kymmeniä vuosia. Kuukausi nyt menee, mutta ei kyllä yhtään sen enempää. Ei. yhtään. enempää.

Tinnitus pn palannut. En keksi mitään elimellistä syytä miksi näin, joten vittumaisen vinkunan täytyy johtua ressistä, jonka täytyy johtua näistä tulevista pruuveista. Onneksi enää kuukausi täytyy kestää tätä. Teille jotka ette tiedä niin tinnitus on korvan virheaistimus mikä lähetetään kuulosignaalina eteenpäin. Siis aivot luulevat korvan kuulevan jotain. Korvahan ei kuule mitään, korvassa on ainoastaan vaurio äänten aistimisen kanssa ja siellä on tavallaan jäänyt johtoja oikkariin. Mutta lopputuloksena on huomattavan ärsyttävä kuloaistimus. Se voi olla oikeastaan mitä vain- jotkut ovat kertoneet kosken pauhusta, toisilla soi puhelin koko ajan. Joillain on siniaaltoinen piippaus tietyll ätajuusalueella. Minulla on luojan kiitos vaikeasti määriteltävä melukenttä kuulokynnyksen ylärajoilla. Ei siis mitään suoraa ääntä, vaa nenemmänkin alue jossa ei voi määritellä ääntä siinä mielessä kuin me se tunnetaan koska se koko alue on lumisadetta. No, yrittäkää itse selittää jotain kuuloaistimiusta sanoilla niin ymmärrätte miten hankalaa se on.

Minulla tämä kaikki on luulatavasti alkanut musiikkiharrastuksen alkuaikoina Pirkanmaan Musiikkiopiston junioripuhallinorkesterista. Ja nimenomaan kolmostrumettisektiosta, joka on suoraan rumpusetin edessä. Harjoituksissa nimittäin ei desibeleissä säästelty, vaikka musiikillinen loppuratkaisu jätti aina hieman toivomisen varaa. Toinen mahdollisuus on korvatulehduskierre, jonka sairastin lapsena. Vasta viime aikoina on alettu selvittämään yhteyttä useiden korvatulehdusten ja tinnitusten välillä, ja sellainen on kyetty osoittamaan. Tietysti täysin akateemista on tietysti miettiä mistä tinnitus on lähtenyt, koska sille ei ole parannuskeinoa.

Nykyään on tietysti tilanne toinen- entinen työnantajani teetti minule Elacin- korvatulpat ja osaan varoa tilanteita joissa vahinkoa kuullolle saattaisi tulla. Ja koska tämä "kohina" on ollut minulla niin kauan kuin muistan, että minulla on ollut aikaa sopeutua ja tilanne ei häiritse minua juurikaan. Mutta se on kuin luuvalo tai kihti toisille- on parempia ja huonompia aikoja. Minulla tinnitus tulee aina selvemmin esiin kun ressi vaivaa tai unirytmi on mennyt vituilleen. Se on itseasiassa ihan hyvä- minä kuulen suoran indikaattorin että nyt pitää tehdä jotain. Jotkut ihmiset ymmärtävät vasta viime hetkillä hellittää koska kroppa ei anna tarpeeksi merkkejä. Ovat raukat liian hyvässä kunnossa.

*Apple siirtyi Motorolan prosessoreista IBM:n 1990-luvun alkupuolella. Se, että lisp-compilerissa on tuki vielä 68k- prosessoreille mutta ei Inteleille kertoo Lispist aika paljon. Koska Lisp on niin symbolinen kieli, epäilen etttä se on hyvin alhaisen tason kieli järjestelmäinteraktiossa ja siksi suhtaudun skeptisesti sen ajamiseen emulattoreiden läpi. Ei sillä että olisin kokeillut asiaa, pois se minusta.

Median muodot

2010-01-22T19:48:00.000+01:00

Oikeastaan Xkcd tiivisti kaiken sen minkä aioin kirjoitaa. Näitä minun kirjoittamiani tekstejä ei ole tarkoitettu ääneen luettavaksi. Jos tekisin kuunnelmia kirjoittaisin varmasti eri tavalla. Vaikka yleisö (tai kirjoittamisen kohde) ja kirjoittaja pysyisivät samana, tyylilaji ratkaisee minkälaisen muodon teksti saa.

Pohdin tätä asiaa metrossa kuunnellessani podcastina tullutta aikakauslehtikatsausta. En oiekastaan tiedä miksi olen tilannut aikakauslehtikatsauksen ja lehtikatsauksen. Teille jotka ette näitä tunne- toimittaja poimii viikon varrelta 'tärkeinä' tai 'osuvina' pitämiään artikkeleita ja lukee nämä sitten ääneen radiossa.

Näistä itse pidän enemmän mielipidelehtikatsauksesta. Mielipidelehtikatsaukseen pääsee yleensä viikkolehtien vasemmalla kädellä kirjoitettuja juttuja, joiden ajatusta ei ole viitsitty terävöittää tarpeeksi. Ammattikirjoittaja on urakoinut pääkirjoituksen, kolumnin, alanurkan ja luottaa siihen että se nyt ymmärretään suunnilleen oikein- tai jos ei ymmärretä niin ketään ei kiinnosta. Näin itseasiassa suurelta osin tapahtuukin, jos jutut vain luetaan. Jos pointti on vaikeaselkoinen tai se puuttuu, lukija ei edes lue juttua loppuun vaan siirtyy neutraalisti seuraavalle sivulle. Mutta herrajumala jos ne luetaan ääneen.

Toimittaja Tiina Lundbergilla on pettämätön vainu bongata tämä vähäosaisempi tekstisaasta ja lukea se ääneen radiossa. Lundberg on korrekti Ylen toimittaja joka ei avoimesti vittuile tai solvaa, mutta alakoulumaisen selvästä artikulaatiosta ja liiotelluista puhemaneereista johtuen lopputulos on yleensä typeryydessään fyysistä pahoinvointia aiheuttava. Tekstien sisällöllinen onttous, sisäinen inkoherenssi ja typerä muotoilu pääsevät uusiin sfääreihin kun nämä jutut luetaan hitaasti ja huolellisesti, selkeästi artikuloiden läpi. Suosittelen!

Ranskalainen orkesterikulttuuri

2010-01-17T01:34:00.000+01:00

Bordeauxin orkesteriin hakevat bassopasunistia. Bordeauxin orkesteri on yksi Ranskan hienoimmista orkstereista- ihan oikeasti kova bändi. Ja mitä koesoitossa pitää sitten soittaa? Ekalla kierroksella Lebedevin konsertto. Tokalla kierroksella Bozzan New Orleans. Ja sitten kolmannella kierroksella orkkapaikkoja.

Ei tulle yllätyksenä kenellekään että sinne viimeiselle kierrokselle pääsee sitten niitä ihmisiä, jotka ovat oman soittimensa solisteja ja soolosoittajia, jos kaksi ensimmäsitä kierrosta mittaa pelkästään soolosoittamisen taitoa. Vikalla kierroksella sitten ilmeisesti toivotaan että joukossa on joku joka osaa sekä timanttisen soolosoiton että raudanlujan orkesteriosaamisen.

Bordeauxin orkesterin kyseen ollessa on luultavaa että niitä ihmemiehiä on siellä vikalla kierroksella, mutta jokaista lippulaivaorkesteria kohti on 20 maakuntaorkesteria, jotka koostuvat 80 solistista, ja jotka kuulostavatkin ihan siltä.

Budapest Festival Orchestra, Iván Fischer ja Petra Lang

2010-01-15T23:46:00.000+01:00

Kuinka moni teistä tietää, että Wagnerin tuotantoon kuuluu muutakin kuin 20 tuntia laulettua salkkarin ja sormusten herran yhdistelmää? Herralla on myös orkesterikappaleita, pianosonaatteja, laulusarjoja ja jopa sinfonia.

Syy, miksi edellä mainittu mestari oli täällä käymässä oli se, että Budapest Festival Orchestran kiertueen viimeinen etappi oli Lyonissa. Itse en tiennyt koko konsertista ennen kuin tänään. Ja sali lieni loppuunmyyty. Baszinka järjesti kuitenkin ystävällisesti minulle lipun konserttiin ja sain itseasiassa helvetin hyvän paikan ykkösparven keskeltä ekalta riviltä. Ranskalaisten tiedottaminen taas oli parhaimmillaan.

Ohjelmistovalinnat olivat mielenkiintoisia. Orkesteri soitti Wagnerin Siegfried- idyllin ja laulusarjan Viisi sävelrunoa naisäänelle pianosäestyksellä Mathilde Wesendonckin teksteihin. Varsin proosallinen nimi, eikö?

Siegfried-idylli on avausnumerona petollinsen salakavala. Vaikka se on muodoltaan kelpo kappale perinteiseksi orkesterialkusoitoksi, se on kaukana sellaisesta harmittomasta lämmittelynumerosta jollaisena sitä voi erehtyä pitämään. BFO on tottunut soittamaan yhdessä mutta aliarvioi kovasti Wagnerin vaikeuden. Orkesteri soitti yksinkertaisesti alussa aivan liian kovaa, mikä kostautui äänimaailman elementoitumisena ja jopa vireongelmina. Fischerin johtamistyyli on aika kulmikas, mikä ei ainakaan auta bändiä.

Saundimaailma tasoittui loppua kohti, mutta sellaista melkein pornografista hehkua minkä Siegfried- idylli ansaitsee, ei päässyt syntymään kuin hetkittäin. Myöhäisromanttista soundia orkesteri haki forseeraamalla ja värittämällä huippupaikkoja turvallisesti mutta yllätyksettömästi.

Mutta oikeastaan illan paras numero oli tuo laulusarja. En ole koskaan kuullut Petra Langista ja häpeän sitä kovasti. Eukko tuli näyttämään niinsanotusti närhen munat ja onnistui täydellisesti. Vaikka Lang onkin ilmeiseti leimallisesti wagner-mezzo, hän otti äärimmäisen lied-mäisen lähestymistavan laulusarjaan. Kontrasti wagneriaanisen orkesterin ja saksalaiseen lied-perinteeseen nojaavan laulusolistin välillä oli lumoava.

Viisiosaisen laulusarjan ensimmäisessä numerossa mopo meinasi kerran karata käsistä ja kontrolli pettää, mutta laulaja sai nopeasti korjattua tilanteen. Orkesteri ja kapellimestari rauhoittuivat selvästi ja musiikin linjakkuus nousi täysin eri lukemiin kuin Siegfried-idyllissä.

Orkestrointi on tehty vaihtelevasti- vesivärisistä instrumenttisooloista hurjiin tuttipaikkoihin. Niissä kohdin missä wagneriaaninen orkestraatio peittää laulun, Lang antoi orkesterin mennä menojaan eikä lähtenyt ajamaan kilpaa. Lied-lähestymistapa toi huomattavan paljon eloa ja tunteikkuutta orkesterin ja solistin väliseen vuorovaikutukseen. Laulusarjan dramaturgia vaatii selvästi vuorottelua ja dynaamisia vaihteluita. Fischer sai kaivettua orkesterista fantastisia uusia sävyjä.

Saattaa olla, että sarja oli Langin äänelle hitusen matala. Langin mezzosopraano oli jumalaisen kaunis eikä missään kohtaa pakotetun kuuloinen, mutta matalassa rekisterissä ehkä aavistuksen liian kapoisa. Mutta kun niitä matalia ääniä ei rupea sieltä repimään ja työntämään niin tämä ei kyllä juuri haitannut.

Yksi asia on muuten huomautettava- Lang seisoi kädet sivuilla, paikallaan ja lauloi. Ja yleisö kuunteli. Lang ei kokenut tarpeelliseksi tehdä taidetta tanssiesityksellä lisää tulkintaa. Joissain suomalaisissa orkestereissa on joskus häirinnyt varsinkin klarinettisektiossa esiintyvä tanssitauti- soinnun kvintti saattaa saada klarinetistin niin taiteelliseksi, että tuoli ja tila ei tahdo riittää kun musiikillinen ilmaisu tuodaan soitinta heiluttamalla julki. Lang näytti että tämä ei ole tarpeen. Riittää kun kommunikoi musiikilla ja jättää tanssimisen ammattitanssijoille.

Päänumerona oli Petruska. Mitä tähän möhkäleeseen nyt sanoisi. Voi olla että bändin tietty raakuus ja kulmikkuus johtuu siitä että ne on soittaneet Petruskaa 10 konserttia. Petruska oli sitten raaka. Ihan niin raaka kuin sen toivookin olevan. Se oli alkuvoimainen ja palava ja ennenkaikkea jatkuvasti yhdessä. Bändi soitti kuin yksi soittaja- ihan justiin niinkuin orkesterikonserteissa parhaimmillan on kun bändi innostuu.

Petruskasta on paha nostaa esille mitään yksilösuorituksia koska biisi on niin täynnä virtuoosista kamaa kaikille. Petruska taitaa olla ainoita biisejä joista on koesoittopaikkoja joka ainoassa stemmassa. Ja kaikki meni niin hyvin että sitä vain katsoi suu auki ja mietti että mahtaako tuo olla tottakaan.

Ranskalaisesta yleisöstä on muuten sanottava pari sanaa. Ensinnäkin konsertit alkavat täällä 20:30. Ja tänään oltiin ulkona klo 23. Syksyllä Mahlerin 6 sinfonia oli kuulemma loppunut puoli 12. Kätevää kun viimeinen metro on mennyt ja ratikat ei enää kulje. Jopa minulle teki tämä päivä tiukkaa- tosin minä olen elänyt kiltin pojan elämää ja ollut joka päivä (!) puoli yhdeksältä konservatoriolla.

No, konserttiyskijät oli kovasti paikalla. Ranskalaisilla ei ole minkäänlaisia käytöstapoja mitä tulee muiden ihmisten suhteen, ja tämä tulee ilmi tässäkin asiassa. Suomessa en muista koska joku olisi niistänyt nenää konsertin aikana. Täällä sekin oli mahdollista. Toisaalta kovasti ihmiset flunssansa unohtivat kun Lang alkoi laulaa. Toinen asia on että väliajalla ei ole tapana mennä mihinkään, vaan salissa alkavat kiertää tuotemyyjät jotka myy korista suklaapatukoita ja pastilliaskeja. Ja Petruskan viimeinen sointu huipentui kännykän ääneen. Vittumaisena miehenä tunnettu Fischer piti viimeistä ääntä niin pitkään että puhelin oli saatu sammutettua. Yleisökasvatusta tämäkin.

Kyllä näitä mestareita riittää

2010-01-15T23:21:00.001+01:00

Tällä kertaa vuorossa oli taas yksi unkarilainen sankari- nimittäin Jozsef Bazsinska. Miksi noitten unkarilaisten nimet ei voi olla mitenkään ihmismäisiä. No anyways, Culbertsonin vanha oppilas Bazsinska on mun mielestä vielä kovempi äijä kuin Zentpali. Bazsinksan piti pitää mestarikurssi, mutta arvaatteko mitä tapahtui? Josezf lähti lounaalle mestarin kanssa. Ja arvaatteko mitä sitten tapahtui? Ei mitään, koska lounas kesti 5 tuntia. Mestarikurssi jäi, ja äijä piti vain pienen lämmittelytyöpajan ja demonstraation tuubaluokalle.

Sikäli ironista että Mel oli hinkannut kaikkien biisit putikuntoon kun niitä sitten Bazsinkskalle soitettaisiin. No ei niistä sitten mitään soitettu. Mutta nyt minä olen kuullut millainen on tuuban äärirekisteri- Baszinska nimittäin tempaisi subkontra-dissän C-tuubasta ja vielä hienolla saundilla. Siis melkein puolitoista oktaavia pianon matalimman koskettimen alle. Taajuus on kutakuinkin 19.4 Hz ja ääni on varmasti viimeinen minkä tajuaa vielä auditiiviseksi informaatioksi. toisessa ääripäässä oli sitten soiva kaksiviivaninen A. Eli kevyt kuuden oktaavin rekisteri. Ja muukin soitto kulki aika mallikkaasti äijällä.

Mestarilla on mestarin työtavat, mutta aina välillä on pieniä vaikeuksia ymmärtää pointteja noissa sen touhuissa. Esimerkiksi ennen joulua se oli löytänyt jostain musiikkikaupan alelaarista play along- sellovihkoja elokuvateemoista. Siis niitä missä on CD-levyllä kornit taustat ilman sooloa. Sitten se tuli silmät kiiluen ja pisti koko luokan soittamaan näitä- yhdessä. Sitten 6 tuuba ja 5 baritonia jyristeli Amelien tunnaria, Gladidaattorin tunnaria ja Mission Impossiblen tunnaria siihen malliin että lamput meinaa irrota katosta. Ja se vihko soitettiin kokonaan läpi, eli 12 biisiä. Oli muuten vähän ns. turpa ruvella sen jälkeen. Sellomateriaali kun kulkee aika korkealla.

Eilen se sai jonkun vision Pendereckin Capricciosta ja metodi oli taas sama- neljä tuubistia soittaa Capricciota läpi helvetin hitaasti. No- tempoon 80 se on aivan tappokamaa ensimmäisen sivun jälkeen. Yllättävän hyvin se sai noita pointtejaan välitettyä vaikka siitä oli herkkyys ja taide kaukana kun 4 tuubaa soittaa yhtä aikaa niitä äärirekisteripaikkoja taitteissa. Silti toivoisin ehkä enemmän yksitysitunteja.

Arnaud on tokeentunut sen verran että on tullut takaisin töihin. Harmi sinänsä, sillä minä tykkäsin Stéphanesta itseasiassa enemmän. Arnaud on niin saamarin esoteerinen ja taiteellinen ja jossain ihan toisessa maailmassa- puhumattakaan että se tunneilla istuu pianon taakse ja mutisee niitä outoja juttujaan sieltä, kaukana kaikista. Stéphane soitti malliksi, antoi käytännön vinkkejä, istui vieressä ja korjasi aina virheen. Viimeisimpänä soitin Mestarilaulajien tuubasooloa Arnaudille ja se alkoi puhumaan punaisista autoista ja vahinkoilmoituskaavakkeesta. Ja tämä ei ollut mikään luullunymmärtämisongelma, ei sen maailmaan pääse muutkaan sisälle.

Yritän järjestää Tim Buzbeetä tänne pitämään mestarikurssia. Toivottavasti onnistuu- en kyllä usko koska jos tuubistin mestarikurssin järjestäminen akatemiaan ei onnistu niin täälläkin ne mahdollisuudet ovat heikot, ja täällä sentään otetaan tuubansoitto vakavasti ja yhtenä musiikin lajina, toisin kuin Akatemiassa.

Lisp on kuollut, eläköön Lisp!

2010-01-13T20:35:00.000+01:00

Tietokoneaiheinen artikkeli. Jos aristaa, jätä väliin.

Aina välillä sitä törmää sellaisiin asioihin, joiden luulee jotka pitkän aikaa takaperin ekspiroituneen ja poistuneen tästä maailmasta. Yksi näistä on Mel Culbertson joka luojan kiitos on vielä maailmassa (ja tulee muuten huomenna taas töihin) ja toinen on Lisp- ohjelmointikieli. Lisp on julkaistu 1958 eli samana vuonna kuin Mitro Repo ja Michael Jackson- samana vuonna kun Kekkonen piti ensimmäisen uudenvuoden puheensa televisiossa, Nikita Hrutsevista tuli Neuvostoliiton pääsihteeri ja säännöllinen lentomatkailu Atlantin yli aloitettiin. Reikäkorteista oli jo luovuttu 8 -tuumaisten levykkeiden hyväski. Niinsanotut lerput eli 5.25 tuuman levykkeet muuten tulivat vasta 1974. Tietokoneiden näyttöinä käytettiin kiviä heitteleviä pikkukiinalaisia. Että näin vanha kieli on Lisp.

Lisp on siis ohjelmointikielien Emacs. Lisp ei oikeastaan ole yhtään mitään- se on symbolinen ohjelmakieli joka käyttäjän täytyy ensin itse kirjoittaa ennen kuin sitä voi käyttää- ja käytettävyydeltän Lispin kääntäjän jälkeen Brainfuck tuntuu html- koodin kirjoittamiselta. Perimätiedon mukaan Jumala kirjoitti maailman Lispillä.

No, jostain syystä BSTN-kurssilla tuhatkaunon oli taas korvannut lihava setä joka tällä kertaa opetti lispin käyttöä. Itselle ohjelmointi on ehkä niukin naukin tuttua- saatan hätätilanteesssa kirjoittaa jokusen simppelin unix-scriptin tai todellisessa tarpeessa PHP:tä. Tiedän suunnilleen miten ohjelmointikielet toimii. Paitsi Lisp.

Lispissä ei ole mitään nykyisten ohjelmointikielten turhuuksia (kuten if-then-else- rakenteita tai järkevä syntaksia (no syntaksia ylipäätään(ei varmasti löydy (sen sijaan sulkeita on tarpeeksi, (ja syntaksin voi kirjoittaa itse))))) ja se käsittelee dataa pelkästään listoina joita verrataan toisiinsa. Siis pelkästään. Listoina. Joita verrataan. Toisiinsa. Ihan tajutonta.

Setä oli tosiaan kirjoittanut Lispinsä itse- ja kaikki funktiot oli tietysti ranskaksi. Lispin sisäänrakennetut funktiot on jo itsessään informatiivisesti nimettyjä (', car, cdr, caddr, cddr, cons jne jne.) ja kun tähän lisätään ranskalaiset terminologiat niin oli sellainen bstn- tunti että asiasta, josta minun olisi pitänyt tietää vähän tavallista enemmän (tietokoneohjlemointi) ei tullut yhtään mitään tolkkua. Anekdoottina muuten- lispin komentotulkista ei tule muuta vastausta kuin sinne kirjoitettuja funktiotuloksia tai T tai NIL. T on siis TRUE ja NIL on siis false. Mitään muuta dataa ei vehkeestä taida ilman mustaa tiedettä ja vuohien uhraamista saada irti.

Ilmeisesti Lispiä käytetään tulevaisuudessa murskaamaan numeroita. Lisp on kuulemma tosi hyvä boolen algoritmien jäystämisessä. Voinee olla. Itseasiassa sen olisi parempi olla, koska mitään järkeä siinä ei kyllä noin ohjelmointikielen ominaisuudessa ollut. Vähän jännittää mihin setä oikein aikoo mennä tämän Lisp- hulluttelun kanssa. Jotenkin olettaisin että se liittyy musiikiin ja toivoisin että se olisi kovin, kovin lyhytaikaista.

Lunta

2010-01-09T21:07:00.000+01:00

Eilen jo kerroinkin että täällä on satanut lunta. Tilanne muuttui katastrofaaliseksi tänään, sillä lunta satoi lisää. Ilmeisesti yhden lumisateen sulamista voidaan odottaa, mutta toinen laittoi ns. kupin nurin. Siis mitä tapahtui?

Iltapäivällä satoi muutaman tunnin lunta kunnolla ja nyt illalla sillai maltillisemmin. Itse kävelin koululta kotiin ihan huvin vuoksi joten mistään lumimyrskystä ei todellakaan ole kysymys, ihan vaan normaalista räntäsateesta. Lämpötila on -1°C ja tuulta ei oikeastaan ole. Lunta on nyt maassa noin 6-7 senttiä.

Mitkä tästä ovat seuraukset? Lyonin lentokenttä on laitettu kiinni, Lyonin ohittavia moottoriteitä ei saa ajaa rekoilla, liikennelaitos on lopettanut kaiken pintaliikenteen (metrot kulkevat), alkuviikko on julistettu kaikille vapaaksi (töihin ei saa mennä) ja mummot menee kuuppeluijaa auraamattomilla jalkakäytävillä ja suurin osa porukasta hortoilee autojen seassa koska siellä pääsee kulkemaan. Minuahan kalossillisena ihmisenä sohjo jalkakäytävällä ei haittaa.

Anteeksi nyt, mutta mitä vittua? Olen yrittänyt välttää kaikkia itseäni ja muita koskevia kulttuurillisia stereotypioita, mutta on se nyt jumalauta kumma kun tuntuu ettei kukaan ole koskaan lunta nähnytkään. Siis miten jollekulle tulee mieleen laittaa esimerkiksi lentokenttä kiinni muutaman sohjosentin takia? Tämä on kuitenkin kaupunki joka on tunnin-parin ajomatkan päässä alpeilta jossa käsittääkseni on lunta. Eikä lumi nyt näillekään voi olla ihan tuntematonta.

Täällä kaikista suosituin lumen- ja liukkaudenestokeino on kevään odottaminen. Toiseksi suosituin on suolan kaataminen lumen päälle ja jo edellä mainittu sohjon laappaaminen naapurin tontille. Ei täällä tietysti kannata pitää varastossa kauheaa määrää lumiauroja mutta jos jokaiseen suola-autoon laittaisi lumikolan niin päästäisiin jo pitkälle. Ja sitä en kyllä tajua että miten voi lentokentältä loppua lumiaurat siihen malliin että koko kenttä pitää pistää kiinni? Ymmärrän että jos vain toinen pidettäisiin auki mutta tämä menee kyllä jo vähän kohtuuttomuuksiin.

Älkää nyt ymmärtäkö tätä väärin, minusta on kiva kun sataa lunta jo lumen itseisarvon takia. Lumi on kaunista ja valkoista. Toiseksi konsalla on mukavasti tilaa kun ihmiset pysyvät kotona. Pesulassa tuntemattomilla on jutun aihetta kun aina voi taivastella säätä. Jos joku on joskus lukenut Canal Granden niin välillä minusta tuntuu siltä insinööriltä joka yrittää vimmaisesti muuttaa asioita. Sitä kyllä yritän välttää.

Kalossit ja kuumavesipullo

2010-01-08T23:02:00.000+01:00

Paljon on vettä virranut Rhônessa siitä kun viimeksi kirjoitin. Oli nähkääs joululoma, ja minä Suomessa. Oli kuva nähdä pitkästä aikaa sukulaisia ja ystäviä. Kiitos kaikille joita tapasin ja anteeksi niiltä, joita en ehtinyt tavata. En ottanut ressiä ihmisten tapaamisesta, en tehnyt listoja keitä pitää nähdä vaan katsoin mitä tapahtuu.

Joulu meni normaaliin tapaansa, niinkuin pitääkin. Kotona syötiin hyvin ja kävin jopa hiihtämässä. Ihan oikeasti. Ilmeisesti koulun liikuntakasvatus on kohdaltani epäonnistunut, koska johonkin aivojen takakoloon on jäänyt jotain mikä nauttii liikunnasta.

Takaisintulomatka oli aavistuksen tavallista mielenkiintoisempi. Mikään firma ei lennä suoraan Helsingistä Lyoniin, vaan matkat kulkevat joko Frankfurtin tai Münchenin kautta, niin tälläkin kertaa. Lentokone tuli Helsinkiin myöhässä, jonka seurauksena se myös lähti myöhässä. Kääntöajat on todellakin karsittu nollaan. Nå, Müncheniin tultiin siis melkein tunti myöhässä. Tämän seurauksena vaihtolento Lyoniin oli jo ehtinyt lähteä. Olin ainoa Lyoniin vaihtava niin eivät viitsineet pidätellä sitä konetta. Muutamaa muuta toppuuttelivat.

Menin suoraan transfer check-inniin hakemaan uutta boardingpassia. Tässä kohtaa tyttö kertoi että minut on rebookattu kello 21 lähtevään koneeseen. Ja kello oli siis kaksi iltapäivällä. Tässä kohtaa melkein paloi käämi ja aloitin kärttyilyn. Kerroin että NokiaSiemens Networks ei varmasti katso hyvällä tällaista kikkailua ja yhteistyötä varmasti täytyy harkita. Huomatkaa että tässä kohtaa minulla oli musta pitkä villakangastakki, asiantuntijasalkku ja hattu ja valkoinen kaulahuivi. Kärttyilystä johtuen tai siitä huolimatta tyttö kertoi että Zürichin kone on juuri lähdössä ja jos pääsen kahdessa minuutissa portille, ehdin Zurichin kautta Lyonin koneeseen. Näin tehtiin ja Minä Zurichiin.

Sveitsi ei kuulu EU:hun joten turvatarkastus tehdään uudestaan koska olen lähdössä EU-alueen ulkopuolelta EU-alueelle. No, mikään ei ole niin riemullista kuin seistä turvatarkastusjonossa kun lennon boordaus on jo alkanut, varsinkin kun on kentällä jossa ei ole koskaan käynyt eikä tiedä kuinka kaukana asiat ovat. No, ehdin nippa nappa Helvetica- yhtiön Fokkeriin Lyoniin. Jännästi nimnneet lentoyhtiön fontin mukaan.

Noista lentokoneista- Fokker 100:ssa kannattaa yrittää saada paikka riviltä 11, joka on hätäuloskäyntirivi. Airbus A320: koneissa taasen rivi 20 on invapaikkoja, eli enemmän jalkatilaa mutta matkatavaroita saa pitää missä haluaa. Lyoniin tultiin loppujen lopuksi vain pari tuntia myöhässä. Kaikista uskomattominta oli se, että matkalaukku seurasi koko ajan minua. En käsitä millä helvetillä Munchenin kentällä olivat ehtineet työntää mun laukun siihen Zurichin koneeseen koska siitä kun mun bookattiin sinne siihen kun portti meni kiinni oli 4 minuuttia. Aivan totaalisen uskomatonta. Lyonissa menin suoraan tekemään claimia ja täti katsoi minua ja kertoi että odota nyt, kyllä se on Zurichista tullut.

Mutta mistä otsikon mukaiset kalossit ja kuumavesipullo? Täällä on nyt kylmä ja sataa räntää. Kalossit on aivan täysin välttämättömät kun kyntää täällä sohjossa. Lunta hallitaan täällä kaatamalla sen päälle suolaa ja odottamalla sen sulamista. Toinen metodi on ottaa ns. laappa (siis se kumitelainen työkalu millä suomalaisissa väärinrakennettuissa vessoissa työnnelläään vettä viemäriin) ja työntää sillä sohjoa naapurin puolelle. Jokaisen kaupan edessä on puoliympyrän muotoinen laapattu alue.

Kuumavesipuollon sain mummolta ja se on kullanarvoinen koska täällä on kylmä. Siis tosi kylmä nyt. Kolmen poissaoloviikon aikana tännekin on tullut oikea talvi ja kämpän vetoisuusongelmat ovat nyt korostuneet. Kuuma petikaveri auttaa pitämään lämmön oikealla paikalla.

BSTN

2009-12-17T00:10:00.000+01:00

Nyt on yksi yö aikaa Suomeen lähtöö, laukku pakattu, suurin osa lahjoista ostettu ja punkkupullo auki joten ajattelin että mikä olisikaan sen parempaa kuin kirjoittaa hieman blogia.

Nimittäin tuosta musiikin teorian kurssista, eli BSTN:stä. Prof. Tuhatkauno on tuotu takaisin ja kurssi on saanut todella mielenkiintoisia käänteitä. Kurssihan alkoi uuden musiikin tekniikkojen analyysina (Xenakis yms) ja matemaattisten mallien soveltamisesta musiikkiin josta edettiin viritysjärjestelmiin.

No, aikaa on nyt vierähtänyt ja kurssi on mennyt huomattavasti mielenkiintoisemmaksi. En tiedä mitä se Akatemian kursseista muistuttaisi, varmasti jotain MuTen signaalikäsittely-kurssin, uuden musan analyysin ja musiikkipsykologian yhdistelmää, ripauksella akustiikkaa höystettynä.

Viime aikoina on nimittäin siirrytty akustiikan peruskäsitteisiin, joista on siirrytty sensoriprespektioon, joista on siirrytty tietokoneilemaan. En tiedä miten tuon sensoriprespektion kääntäisi, mutta siis kursseilla on pohdittu paljon sitä miksi äänet kuulostavat siltä kuin ne kuulostavat, miksi huilu kuulsotaa erilaiselta kuin klarinetti, mikä on doppler- ilmiö, äänen vaihe, siniaalto, ja miten korva huijaa ihmistä.

Vaikka koulun välineistö on aika antiikkista, niin mikroluokassa on kyllä G5 PowerMacit. Ja yksi pari Peaveyn matolaatikkoja kaiuttimina. Mutta syykin selvisi tähän teknispainotteiseen kurssiin: nimittäin muutama vuosikymmen sitten ranskan valtio hermostui siihen että kaikki nauroivat niille, koska ranskalainen musiikkiperinne oli ohutta ja ranskalaiset orkesterit paskoja. Ranskan valtio totesi että germaanista perinnettä on turha yrittää jäljitellä ja Debusykin on jo vähän passé, joten panostivat moderniin musiikkiin ja loivat IRCAMin, modernin musiikin tutkimuskeskuksen.

No, tämä osoittautui ehkä parhaaksi ranskalaiseksi peliliikkeeksi sitten Kevätuhrin mellakan. Ircamista kasvoi törkeän isojen investointien avulla maailamn todennäköisesti paras modernin musiikin mesenaatti, residenssi ja tutkimuskeskus. Siellä muuten Saariahotkin nykyään luuhaa. No, Ircam on ilmeisesti paitsi kouluttanut opettajia, myös kirojituttanut paljon softaa.

Tämä analyysikurssi toimii aika pitkälle AudioSculptin ja MAX/MSP:n varassa. Audiosculpt on melko modulaarinen softa millä pystyy analysoimaan oikeastaan mitä tahansa osa-aluetta äänestä. Voi tutkia ylä-ääneksiä, myllyttää numeraalista dataa haluamistaan parametreistä, analysoida yli/alipäästösuodattimia ja herra ties mitä muuta tahansa. Softalla voi tehdä oikeastaan ihan mitä tahansa. Todella avartava. Ainoa ongelma on, että se on "englanniksi" eli sen on ranskalainen äijä kirjoittanut omalla käsityksellään "engalnnista". Työkalut=tools= on käännetty frangalisiksi "Treatments" ja niin edelleen.

MAX/MSP taas on softakokoelma jolla voi ainakin simuloida oskilloskooppia ja rakentaa signaalin reititysketjua erilaisten myllyjen läpi. MAX/MSP:hn voi koodata omiakin palikoitaan jos tarvetta ja halua ilmenee. Tuhatkauno kyllästyi kun ei saanut kanttiaaltoa oskilloskooppiin ja hakkasi näppäimistö savuten 90 sekuntia (siis kirjaimellisesti, käsistä näkyi harmaata) jonka jälkeen pörinää rupesi kuulumaan ja kanttiaaltoa meni oskilloskooppiin. Aika hyvin kaverilta joka ei välillä löydä file->open valikkoa tietokoneesta.

Kisat

2009-12-14T23:45:00.000+01:00

Pahoittelen pidempää taukoa ja sporadisia päivityksiä. Ei siihen mitään syytä varsinaisesti ole, koulu tuppaa vain viemään pirusti aikaa.

Olin muuten eilen (sunnuntaina) soittamassa jonkun paikallisen musiikkiopiston puhallinorkesterin kanssa koulun joulujuhlassa ja täytyy sanoa että on joitain asioita jotka eivät muutu- esimerkiksi musiikkiopiston joulujuhlat lienevät täsmälleen universaaleja. Siinä olisi Claude Lévi-Straussille ollut miettimistä, miten toisistaan tietämättömät musiikkiopisto-kulttuurit ovat kehittyneet täsmälleen samanlaisiksi.

Bändi oli kamala mutta fiilis hieno, ja kapellimestarina outo heppu. Kaverin kädet kävi kun tuulimyllyllä ja parasta oli että keikan aikanakin se huusi bändille (Pierre! Keskity! 46-nyt! Jean-Paul, älä laahaa! Katso tänne!) niin että sylki lensi. Ja sen lisäksi universaali ilmiö on puhallinorketeritoimintaa harrastava nahkaliiviin pukeutuva vanha setä. Nojoo, nojoo.

Mutta niinkuin otsikkokin ilmaisee, niin tarkoitus oli puhua kilpailuista. Tänä keväänä maailmassa järjetetään 2 tuubakilpailua, Brno ja Düsseldorf. Olen tässä pyöritellyt hullua ideaa, ja mikäli resurssit vain suinkaan antavat myöden, osallistun molempiin. Resurssit tarkoittaa tässä kohtaa lähinnä rahaa. Pirun kallis harrastus tuo kilpailuissa käyminen. Jos tekee tiukkaa niin sitten vain Brno. Ohjelmisto kahteen skabaan on melko laaja:

Konsertot:

Ralp Waughan-Williams
Edward Gregson
Eric Ewazen
Eugene Bozza
Juraj Filas

Sonaatit:

Paul Hindemith
Trygve Madsen
Bruce Groughton

Säläbiisit:

Sostakovits (arr. Miettunen) Adagio
Blog: Three Miniatures
Schumann: Adagio und Allegro
Gregson: Alarum
Henry Tomasi: Etre ou ne pas être
Penderecki: Capriccio

Hommaa on itseasiassa pirusti. Materiaalin soiva aikakin on yhteensä lähempänä 3 tuntia. Hyvä juttu on se, että noista biiseistä oikeastaan ihan muutama on täysin tuntematon, ja Blog, Gregsonin konsertto, miniatyyrit, Sostakovits, Hindemith ja Williams on harjoiteltu kertaalleen joskus ihan esityskuntoon.

Alarum, Tomasi, Bozza ja Filas ovat sitten terra incognito. Aikaa on kuitenkin periaatteessa ihan reilusti, kisat ovat syys-lokakuussa. Tämän lisäksi mestari on suhtautunut suorastaan positiivisesti ja konsalta pitäisi tulla vetoapua resitaalien ja harjoituskonserttien tekemiseen. Katsotaan miten äijän käy!

Fêtes desLumières I

2009-12-10T21:54:00.000+01:00

Mikäpä sen hauskempaa kuin tylsistyttää ihmisiä lomakuvilla? Nyt sain jopa kuvia hotlinkattua blogiin. Jotta täältä nimittäin pesee. Tässä kaupungissa järjestetään vuosittain valojen juhla (fêtets des lumières) joka on ehkä eniten käsistä lähtenyt spektaakkeli ikinä.

Lukekaa itse wikipediasta historia, liittyy Marian palvontaan mutta vasta viimeisen kymmen vuoden sisään tästä spektaakkelista on tehty SPEKTAAKKELI.

Festivaali kestää 4 päivää, kerää kaupunkiin 4 miljoonaa turistia ja valoinstallaatioi kaikki suuret nähtävyydet. Tarjolla on paitsi valoja niin myös videotaidetta, veistostaidetta, korttelitaidetta, ite-taidetta jumalanpalvontamenoja ja herra tietää mitä mutta. Sen lisäksi katuparaatejam Vin chaudea (aivan täysin glögiä!). Kuvissahan nämä ei näytä miltään mutta kuvitelkaa itse valo- ja äänispektaakkeli joka kattaa suurimmillaan puolet torista, joka on 2 kertaa senaatintorin kokoinen.

Cathedrale Sait-Jean on Lyonin tuomiokirkko. Kirkon seinään heijastettiin valtavilla videoprojektoreilla montaasi, jossa käytiin läpi kirkon rakentamista. Tämä oli mielestäni paras esityksistä, latautunut, täynnä alluusioita ja viittauksia. Täytyy sanoa että tekijät on kyllä muuten aivan varmasti myös lukeneet Katedraalin!

Knoppitietoa- onko noi päätykivet korinttilaiset?

Kirkkoa suunitellaan

Ja rakennetaan

Haju-asia

2009-12-05T11:53:00.001+01:00

Pistetään nyt Elisan mieliksi sitten yksi juttu hajuistakin. Viime viikolla tuli vastaan Bachin 2. huilusonaatin (es-duuri) nuotti. En ole tuota biisiä soittanut varmaan kahdeksaan vuoteen- viime kerran Kanadan vuoden aikana.

Kun aikaa oli niin sen sitten soitin läpi (ihmeellistä muuten miten ne biisit pysyy takaraivossa vaikka niihin ei koske) ja ihmettelin että mikä täällä muuten haisee. Rupeaako tämä tuubaluokkakin mätänemään?

Nåei. Yhtäkkiä muistin vain hirveän voimakkaasti miltä Kanadan talon kellarissa haisi, koska pääasiassa harjoittelin siellä. Hajuaisti kai tutkitustikin linkittää muistoja erityisen voimakkaasti mutta mielenkiintoista oli se, että homma meni jotenkin väärin päin aivoissa ja tuli perille ihan oikeana haju-aistimuksena jonka sitten myöhemmin tajusin muistoksi.

Onneksi en ole harjoitellut/soittanut kovin montaa kertaa tunkiolla/huusissa/keksi itse. Olisihan se nyt riemullista jos kesken soiton tulee mieleen epäillä että onko vierustoveri tehnyt housuun kunnes tajuaa vaan että hajuaisti siinä vain puuhaa pientä käytännön jäynää.

Haja-asioita

2009-12-04T23:13:00.000+01:00

Muutama päivä sitten mennessäni aamulla koululle ihmettelin onko metroliikenne jotenkin sekaisin kun ihmiset jonottivat lippuhallissa pitkässä jonossa tympiintyneen näköisinä. Koska kello oli jo puoli yhdeksän kiiruhdin kuitenkin tehokkaana eteenpäin porteista läpi- paitsi että en, koska kortti näytti punaista. Siihen sitten jonon perään ostamaan biljetteriestä lisää virtaa matkakortille. Kuukausilippu on nimittäin kuukausilippu joka kestää kuukauden, ensimmäisestä päivästä viimeiseen päivään. Ja ensimmäisenä päivänä sitä sitten kaikki lataavat monen kymmenen metrin jonossa.

Tänään oli eka tunti Stéphane Labeyrien kanssa (Orchestre de Paris). Yhteistyö kaverin kanssa sujui jotenkin kauhean luonnollisesti, koska se on jotenkin samanoloinen kuin Petri. Culbertson on kaiken aikaa aivan täysin omissa sfääreissään ja siihen saa vain ajoittain kontaktin. Arnaud taas istui joka tunnilla pianon takana ja puhui ällöttävällä etelän aksentilla syvätaiteellisia juttuja. Stéphaniella taas on sellainen suoraviivainen no-nonsense- lähestymistapa, joka toimii ainakin minulle. Alkuviikon carpaccio- katastrofista on toivuttu, ja tällä kertaa työn alla oli Schumannin adagio ja allegro. Jälki oli huomattavasti parempaa nyt, olin itseasiassa kovasti tyytyväinen varsinkin ekaan osaan.

Erja Joukamo-Ampujan kanssa (muistaakseni) tuli joskus puhetta siitä, kuinka Suomessa pennut laitetaan soittamaan vaativia legato-juttuja heti alusta asti. Puhtaan vapaan legaton soittaminen ei ole nimittäin ihan yksinkertainen juttu, vaikka se tuleekin kaikilta selkäruodosta. Voidaan perustellusti kysyä pitäisikö tällaista vielä pennuilla harjoittaa. Mutta ergo, suomalainen soittotapa painottaa vahvasti siistiä, vireellistä ja saumatonta legatoa. Sanotaanko nyt näin, että ranskalainen ei ehkä niinkään. Ranskassa tyyli on hyvin toinen. Lämmittelyharjoituksina vedetään enemmän ketteryyteen ja nopeuteen perustuvia pyörityksiä, kuin sitä perus taa-ii-aa -kauraa, jonka jokainen muistaa musiikkiopistosta. Minua on katsottu vähän vinoon kun olen mennyt tekemään koppiin vapaat legatot, kun ei niitä kukaan muu halua tehdä.

Ranskalaisten kalusto ei myöskään suosi herkistelylegatoja- suukappaleina kaikilla on Romera Brassin Mel Culbertson- signaturet, jotka painavat noin 600 grammaa laaki ja jotka eivät ole kupiltaan edes D- kuppeja, vaan pohja on melkein tasainen. Rimmi on melko ohut, ja halkaisija valtava. No, se nyt vaan on niin että Conn Hellebergillä (varsinkin läskimmällä rimmillä olevaa 7B:llä) on helpompi soittaa laulavia juttuja. V-kuppi ja järkevä koko tekevät hommasta paljon helpompaa. Kysyin mestarilta syksyllä tullessani haluaako hän minun vaihtavan palan Romeraan ja se kielsi ehdottomasti. Sen mielestä Conn 7B on ehdottomasti parempi jos sitä osaa käyttää oikein.

In your face, ranskalaiset, Schumannin op. 70:n hitaan osan laululinjoista sai tehtyä oikein ällömakean ja pumpulisen ja sellaisen wieniläisunelman ettei koskaan mistään ja niin että nyanssi pysyy kaiken aikaa alhaalla. Haha. Kerrankin tunsi onnistuvansa. Ja kyllä 7B on silti sen verran iso, että sillä tarvittaessa saa painettua orkesterillisen verran porukkaa peltoon. No mutta, se tästä päivän tekniikkapläjäyksestä.

Toinen osa Schumannia on itseasiassa paljon vaikeampi kuin ensimmäinen ja siinä on vielä paljon töitä. Sekin meni ihan hyvin kuitenkin. Labeyrie sitten tunnin lopuksi tönimään olkapäästä että hyvin se meni, ihan oikeasti, älä nyt tollai. Töitä se vaatii. Ja minä katson sitä suu auki että joo kyllä, mutta mää olin tähän todella tyytyväinen. Ilmeisesti olin ollut niin vakava ja vääntänyt naamaa, että sen tulkinnan mukaan olin tyytymätön tuloksiin. Jännä homma.

Tulen tosiaan suomeen 17. päivä, ja ajattelin nyt sitä ennen ottaa oikein supertreenit. Jos saan ohjelmiston (Williamsin ja Bozzan konsertot, Broughtonin sonaatti, Adagio ja Allegro, Carpaccio, Gregsonin Alarum ja joitan muuta) kuosiin niin ajattelin lähteä Düsseldorfin kisoihin. Arvon vielä nyt Brnon ja Düsseldorfin välillä. 50-60. Tai jos saan kulttuurirahaston apurahan, niin vois tehdä molemmat, tai edes jomman kumman.

Olen täällä ollessani soittanut enemmän kuin koskaan. Alan pikkuhiljaa tinkiä aikaisemmasta maksiimistani, jonka mukaan yli 4 tunnin päivittäinen treenaaminen on hyödytöntä. Se ei ole, mutta vaatii sen että treenin pystyy pilkkomaan useammaksi palaksi ja aikansa käyttämään järkevästi. Nykyisellään omaksi päivärymtiksi on muodostunut mennä konsalle vähän yhdeksän jälkeen ja tehdä perusharjoituksia ja lämmittelyjä 12 asti, syödä lounas ja soittaa kahteen asti ja mennä kotiin, ja tulla illalla uudestaan ja soittaa sen minkä haluaa. Aika autistinen elämänmuoto, mutta nyt on se ainoa hetki että tällaisen voi tehdä ja suoraan sanottuna nautin siitä. Tuli juuri mieleeni että olen käynyt keskustassa 3 kertaa viimeisen vajaan kuukauden aikana. Viikonloppuna pitäisi mennä taas, kun Fête de lumiere eli valon juhla alkaa. Huomenna Lyoniin tulee 500 000 ihmistä lisää ja kaupungissa alkaa jokin sellainen, jonka me tunnemme nimellä vappu. Katsotaan mitä tapahtuu.

Pienet sammakot, pienet sammakot

2009-12-02T01:30:00.000+01:00

Ne lystikkäitä on, mutta myös yllättävän maukkaita. Suorastaan herkullisia. Itse pidän enemmän herkullisista kuin lystikkäistä sammakoista, mutta se on ihan makuasia. Nämä herkulliset sammakot ovat vaaleita lihaltaan ja maistuvat joltain kiinteälihaisen kalan ja vaalealihaisen riistan väliltä.

Tänään nimittäin syötiin oikein ranskalainen menu: alkuruuaksi etanoita ja pääruoaksi sammakoita. Jälkiruuaksi minä otin kahvin ja mestarit vielä paikallista jäätelöä kakun kanssa, normaaleine ruokajuomineen. Itse ajattelin tässä vaiheessa jo budjettiani (mikä oli mennyt päin helvettiä jo siinä kohtaa kun lupauduin ravintolaan, jonka kuvittelin olevan eri) mutta onneksi Mel oli (tyyllilleen uskollisena hiljaisesti) hoitanut koko pöydän laskun jo aikaisemmin, joten minulle ei jäänyt mitään maksettavaa. Hyvä sinänsä, ranskalaiset nimittäin taas muuttivat suunnitelmia. Meidän piti mennä Consegliereen, jossa lounasmenu on 11€ ja johon rahat nyt muutenkin riitävät niukin naukin, mutta sitten joku sai vision paremmasta ravintolasta ja sinne mentiin. Niinkuin tavallista, mikään ei pidä koskaan paikkaansa. Nyt sitten kuitenkin mentiin siihen kalleimpaan bistroon. Mutta sainpahan syödä sammakonreisiä ja etanoita jonkun muun piikkiin. Tämän lisäksi mestari otti itse pääruoaksi pässinkiveksiä, joita sain maistaa ja joista olin tyytyväinen etten ottanut niitä pääruoaksi, Maistuivat lähinnä simarusinoilta suolavedessä.

Täällä on tällä viikolla ollut Roland Stzenpalin mestarikurssi. Itseasiassa mestarikurssia oli vain eilen ja tänään pidettiin leikkikonsertti. Itse soitin sitä Penderckin Capricciota, jota olen fecabook- päivityksissäkin maininnut. Kaikki te tuubistit tämän jo tiedätte, mutta teille jotka ette soita ko. soitinta sanon, että yrittäkää vittu sitten ite. Kyseessä on nimittäin sellainen biisi, että sen voi soitta kahdella tavalla- joko hyvin tai huonosti. Teknisesti nimittäin biisi on siitä herkkä että ensimmäisestä virheestä lähdetään menemään sellaisiin syvyyksiin ja väärien äänten painajaiseen jota ei voi uskoakaan, kunnes päästään viimeiseen Bb:hen jonka kiksaa aina yläkautta, ja kirsikkana kakun päällä on seuraava ala-Bb jota ei edes tiennyt voivan kiksata, kunnes on sen tilalle soittanut elämää suuremman väärän äänen. Tällainen olo mulla oli tämän biisin jälkeen, ja niin kyllä oli kaikilla mestareillakin. Meni nimittäin vituiksi, penkin alle, mäkeen, käteen, tai mitä proverbiä nyt haluattekin käyttää kuvaamaan epäonnistumista.

Itseasiassa ensimmäista kertaa täällä ollessa tuli mieleen että onneksi mulla on luottokortti ja voin lähteä vaikka nyt heti. Ihan nyt kertakaikkisen heti, jos vaan koneessa on istumapaikkoja. Niin paljon hävetti ja vitutti sen biisin ja ennenkaikkea sen esityksen jälkeen. Mestari kertoi että Capriccion kanssa on ollut valtava edistyminen, mutta minä häntä muistutin että Düsseldorfin tai Brnon kisoissa ei ole kyse siitä kuka edistyy eniten vaan siitä kuka soittaa parhaiten. Myönsi tämän oikeaksi ja käski harjoittelemaan, ei kuulemma ole paljosta kiinni. Pitää luottaa ja toivoa että näin on.

Mutta Sznepntpalin (miten jollain ihmisellä voi olla tuollainen sukunimi?) mukana tuli rekka-autollinen torvia. Nimittäin Melton /B&S on hänen konsettikiertueensa sponsorina, ja kun tulin eilen koululle pasuunaluokkaan oli kannettu 20 torvea. Suurin osa sellaisia että tuubisti ei märimmissäkään unissaan pääse tekemisiin sellaisen torvimäärän ja -laadun kanssa. No, nyt vain kaikki Meltonin tuotannossa olevat uudet torvet olivat paikalla, mukaan lukien Alan Baer 6450 CC ja Walter Higens 645-HGS-L -iso-f. Baer oli vielä inhimillinen 14 000 euron hinnallaan, mutta HGS-L meni jo vähän överiksi- hintaa 40 000€. Siis 40 donaa, oikeesti. Molempia koitin, ja koska latentisti etsiskelen uutta f-tuubaa, tuo HGS-L oli hinnan kuulemiseen saakka ihan potentiaalinen. Kuka maksaa rivitalokaksion verran torvesta? En minä ainakaan. PT-10 oli myös an potentiaalinen ja Björn-Larsenin uudet mallit muutkin tosi hyviä. B&S-maisesti respossi ja resonanssi koko torvessa on ihan hyvä, mutta saundista ei saa kovi paljoa irti vaikka tekisi mitä taikatemppuja.

Huolestuttavissa määrin kommariventtiilejä on korvattu pumppuventtilivehkeillä. Pumppuventtiili on (paitsi hidas ja artikulaatioltaan huono ja vikaherkkä ja epävireinen ja torven responssin totaalisen mollukaksi muuttava ja saundin vääristävä ja legaton pilaava niin myös) itselleni ihan täyttä myrkkyä, en niillä pysty soittamaan mitään nopeaa yhtään enkä hidastakaan varttia kauempaa. Menee käsi rikki. Pitää toivoa etteivät vallan kokonaan lähde jenkkien ja Stesnpsalin mukaan tekemään niitä torvia. Loppuu muuten multa työkalut.

Riittää välineurheilusta. Syy miksi Szpentpali on täällä on yksinkertainen. Mestari kuuli että se tulee Pariisin konservatorioon, ja mikään ei ole niin varmaa kuin se, että lyonilainen on sitä mieltä että mikä tulee Pariisiin, tulee myös Lyoniin, jos se on jotain erikoista. Vaikka henki menisi ja rahat loppuisi ja isotäti pitäisi myydä, mestari pitää saada Lyoniin. Kuulin keskustelun jossa konsan rehtori sanoo Culbertsonille että (suoraan käännettynä) sillä hinnalla ei ole mitään väliä, se kaveri nyt vaan kertakaikkiaan pitää saada tänne sen Pariisin keikan jälkeen, hoida asia. Ja Culbertson, joka tietää miten näiden kanssa pelataan, hymyilee intiaanimaista hymyään ja hoitaa asian. Koska Culbertsonhan oli alunperin se joka rehtorille kertoi että koko äijä on tulossa Pariisiin.

Soitti resitaalin äsken, se Tsenpsali. Oli varmasti mielenkiintoisin tuubaresitaali minkä olen koskaan kuullut. Ststsenpalin kiertuepianisti oli jo häipynyt Salzburgiin (seuraavaan etappiin) koska tämä Lyonin keikka tuli vähän ex tempore, ja artisti hälytti jonkun jazzpianisti-kaverinsa keikalle. No- jatsarithan ei osaa kunnolla lukea edes nuotteja, mutta groove on mitä perkeleellisin. Niinkuin tälläkin kaverilla. Materiaalina oli ihan toista kuin Pariiisn resitaalissa (Händel, Marcello, Bach, tms.) koska pianistina oli jatsari, materiaali oli Rolandin uuden levyn fuusiota. Toimii! Oli hyvän kuuloista. Chic Corean Spain ja paljon unkarilaista nykyjazzia tuli kuunneltua. Sen lisäksi haluan heti sen Rolandin 2250- torven, kun Melton tekee niitä kommariventtiileillä. Ja rahastahan Gerhard- setä tekee vaikka mitä. Ovat kuulemma kokeilleet. Oli aika messevä torvi. Ja yhtään ei ollut soittajasta kiinni.

Onneksi Rolandkin myönsi ettei ole jazzsoittaja. Sen verran nolottavaa oli kuunnella, kun pianisti laahaa perässään tuubistia, tai kun tuubisti lopettaa soolon ja alkaa soittamaan komppia, ja diminuendoi kyllä mezzopianoon, mutta soittaa soundillisesti edeelleenkin sooloa, vaikka soittaakin kahden äänen komppia. Aikamoista. Ja tuli todettua että ei sitä jazz-artikulaatiota suotta niille äijille opeteta montaa vuotta Suomen suurimmassa ja yhdestä euroopan suurimmista musiikkikorkeakouluista, mille mutten sivumennen mainituuna täällä vieläkin nauretaan, kun käänsin tämän mainoslauseen ranskaksi.

Sehän on vähän kuin mainostaisi että osta Suomen rumin ja yksi Euroopan rumimmista autoista. Suuruus ei ole todellakaan täällä hyve.

Ruoka

2009-11-29T20:46:00.000+01:00

Ranskassa kun ollaan niin ruoka on tärkeää. Minulta on aina silloin tällöin kysytty että onko täällä hyvää ruokaa. Kas siinäpä kysymys mihin on mahdotonta vastata tyhjentävästi.

No, kouluruuasta on pitänyt napisemani jo jonkun kerran. Koulun ruoka on kallista ja pahaa. Tarjolla on yleensä ns. räjäytettyä lihaa, jonka kanssa tarjoillaan joko pastaa tai ranskalaisia perunoita. Tämän lisäksi on tarjolla isohko assortimentti sivulautasia. Kaksi lisäserviisiä saa valita- tarjolla on juustoja, salaatteja, leikkeleitä tai jälkiruokia. Jokaiseen ateriaan kuuluu lisäksi pala niin hiivaista leipää, että sillä saa pakin hyvästi sekaisin. Pitää jättää väliin.

Räjäytysliha tarjoillaan suoraan tiskistä, mutta siitä huolimatta se on lautasen kohdatessaan jo niin kylmää että se pitää laittaa mikroon jos siitä haluaa syömäkelpoista. Mikron koulun ruokala tarjoaakin juuri tätä varten. Uskomatonta. Ateria maksaa 3,20 -paitsi jos haluaa lisälautasia jotka ovat 90 senttiä kappale. Lisälautaset hyviä, lämmin ruoka sietämätöntä.

No, ruokakaupasta saa tietysti ruokaa myös. Minun lähikauppani on Leader Price, joka on ilmeisesti halvin kauppa ympäristössä. Ruoka on halpaa ja hyvää, täällä keskustan ruokakauppa ei ole käärinyt veroalennuksia omiin liiveihinsä. Varsinkin ne perinteiset ranskalaiset kamat kuten juustot, viini ja leipä ovat halvempia ja parempia kuin suomessa. Ja tuorepasta maksaa muutaman sentin vähemmän kuin kuivamakaroni. Että silleen.

Eilisellä bändimatkalla tarjottiin illallinen, joka oli valtava lautasellinen leikkeleitä. Ei siis mitään muuta kuin leikkeleitä. Makkaraa ja alabodia. Itselle tuntuu hassulta syödä illalliseksi lautasellinen kylmiä leikkeleitä, mutta näin vain tehtiin. Ja ihan hyviä ne olivat, mutta aika saksalaishenkinen, tynkky olo tulee kun syö lautasellisen makkaroita.

Ranskalainen köökki on ainakin tällä alueella rasvaista, maitoista ja lihaisaa. Melko Atkins- henkinen dieetti, ja kaupasta on aivan turha etsiä mitään kevytjugurttia tai light- juustoa. Ei vaan kertakaikkiaan ole. Mutta toimii ilmeisesti- minä olen useamman kilon kevyempi kuin tänne tultaessa, vaikka ruokavalio onkin melkoisen erilainen. Okei, liikunnan lisääminen ja elämänrytmin säännönmukaistuminen ovat varmasti osaltaan auttaneet, mutta silti.

Ravintoloissa olen käynyt vähän vähemmän. Ravintoloissa syöminen on huomattavasti halvempaa kuin suomessa, mutta siitä huolimatta sen verran hintavaa etten ihan joka viikko kehtaa. Ravintolaruuasta on jo vähän kokemusta. Vaikka se onkin aina hyvää, se on myös huomattavan... no... samanlaista. Alueellinen identiteetti on vahva, ja ruoka on samanlaista melkein joka paikassa. Mutta en valita. Viime viikolla olin mestarin kanssa syömässä kulmaravintolassa ja söin aivan ällistyttävän hyvää kanaa, joka oli valmistettu Bordeauxlaisittain.

Tällaista tällä kertaa.

Bussi

2009-11-29T15:03:00.000+01:00

Muusikon tärkeitä työkaluja (oman soittimen ja muiden sellaisten) lisäksi on kulkupeli millä päästään esiintymispaikalle. Se voi olla mitä tahansa lentokoneesta laivaan, mutta useammin kuin ei viimeiset matkat kuljetaan bussilla. Tai sitten koko reissu mennään bussilla, niinkuin eilen. Koulun brass band kävi nimittäin esiintymismatkalla Troyesissa, Orleansin lähellä. Matkaa sinne kertyi reilu 400 kilometriä suuntaansa- suunnilleen sama kuin lähtisi Helsingistä pistokeikalle Vaasaan. Kyllä, minun mielestäni olisi ollut fiksumpaa jäädä Troyesiin yöksi mutta ymmärrän että 30 hengen majoittaminen kengännauhabudjetilla on melkein mahdotonta. Niinpä lähtö oli klo 12 päivällä, tulo kello 5 aamulla. Mutta minkälainen on keikkabussi?

Kevyen musiikin puolen jutuista en osaa sanoa mitään. Rokkibändit ajaa kuulemma busseissa joissa on punkat, köökit ja pleikkarit. Tai siis ne starat. Suurin osa suomalaisista muusikoista ajaa varmaan ikälopuilla kuttereilla tai transiteilla tanssilavalta toiselle, ilman sen kummempaa hohtoa. Klassisten muusikoiden keikkabussina on käytännössä aina linja-autofirmalta vuokrattu tavallinen pitkän matkan bussi. En tiedä olenko jotenkin poikkeuksellinen, mutta kun katselin viime vuoden kalenteria tein karkean arvion, että olen istunut keikkabussissa noin 7000 kilometriä vuoden aikana 7 eri maassa, tähän vielä normit työmatkat Helsinki-Valkeakoski päälle niin mennään varmaan 15000 kilometrissä. Se ei (niinkuin sanottua) ole paljon mitään verrattuna ammatikseen reissaaviin humppasuteihin, mutta riittää antamaan tiettyä rutiinia bussilla matkustamiseen.

On joitain asioita jotka ovat ilmeisesti täysin universaaleja- näihin kuuluu ainakin se, että sikaosasto menee aina takapenkille. Takapenkiltä löytyy yleensä parhaat bileet, piilopullo, korttipelejä rahasta tai ilman, navanalusjuttuja ja juuri sitä seuraa mistä äitisi varoitti. Olkoon kyseessä ranskalainen brass band, Suomalainen kamariorkesteri tai Baltic Youth Orchestra, niin näin on aina.

Vastakkaisesta päästä eli ensimmäisestä etupenkistä löytyy yleensä intendentti tai joku Järjestävä Taho. Yleensä Järjestävä Taho vaatii kaksi istuinta, yhden itselleen ja toisen toimistolleen. Jos kyydissä on kapellimestari sekin on yleensä edessä, tai sitten se on lähetetty lentokoneella edeltä.

Siirtymäetapeilla kuljettajalla ei ole niin suurta väliä- kunhan on hereillä ja selvin päin, niin homma toimii. Abu Dhabi- Dubai- välillä alkoi jännittää, kun kuski alkoi pilkkiä. Vauhtia oli 140 km/h ja näkyvyys aivan täysi nolla. Jos kyseessä on pidempi reissu, varsinkin jos ollaan samalla linja-autolla liikenteessä useampi päivä ympäri maailmaa, kannattaa kuskiin olla väleissä. Kuski nimittäin tietää parhaat taukopaikat, osaa hämmästyttävät määrät kauppojen ja huoltoasemien aikatauluja ulkoa sekä osaa arvioida tulo- ja lähtöaikoja paremmin kuin mikään navigaattori.

Hyvässä bussissa on toimiva WC. Itseasiassa toimiva vessa on välttämätön edellytys- koska muuten pissataukoja pidetään 20 minuutin välein. Parhaimissa busseissa on lisäksi mikroaaltouuni, ja jääkaappi. Jääkaappi on kiva olla olemassa paitsi keikan jälkeistä kylmää olutta ja piiskaryyppyä varten, mutta muutenkin pientien ruokatavaroiden viileänän pitämistä varten. Joissain busseissa on jopa vaihtovirtatöpseleitä läppäreitä varten.

Nykyään monissa busseissa on DVD-soitin ja telkkarit. Tämä on periaatteessa hyvä, mutta kannattaa valita sellaista materiaalia jotka kaikki pystyvät katsomaaan (ei Kieslowskia, ei romnattisia komedioita, ei itkeviä puolanjuutalaisia) ja huomata että volyymi on pakko pitää maltillisena. Joku maanjäristysjärisyttely ei vättämättä toimi.

Sillä busseissa on, ei nyt tylsää, mutta melkein. Jotain ajankulua on kiva olla. Kirja on kaikista paras käyttöliittymältään (ei vaadi sähköä tai latausta, toimii aina ja on heti käyttövalmis). Varoituksen sana ainakin Carruksen ja Volvon busseista, muuten. Insinööri on ollut tarkkana ja mitoittanut lukuvalon, niin, että lukuvalo osuu kirjaan jos sitä pitää sylissään samalla kun selkänoja on täysin ylhäällä. Harva haluaa lukea tässä asennossa useampaa hetkeä, joten muutaman euron led-kirjavalo maksaa hintansa takaisin minuuteissa.

Tämän lisäksi ihmisillä on melkein aina joku mp3- soitin mukana, ja nykyään enemmän ja enemmän läppäreitä. Läppäri ja 3G- modeemi on taivaallinen yhdistelmä sen 3 tuntia kun akku kestää, ja sen jälkeen siitä ei ole mitään hyötyä, ja huoltoasemalla puolen tunnin kahvitauolla on turha kuvitella lataavansa sitä kovin pitkälle.

Pelikortit ovat ajantapon suuri suosikki vuodesta toiseen. Busseissa ongelmana on tilan puute, esimerkiksi pokerin tai sökön pelaaminen on jonkin verran tilaintensiivistä- puhumattakaan siitä riemusta kun pelimerkkejä keräillään ympäri bussia kun bussi ajoi pieneen töyssyyn ison potin aikana. Lentää muuten yllttävän kauaksi ne pienet pelimerkit.

Oma suosikkipaikkani on keskioven takana sijaitseva penkki. Siinä voi roikottaa jalkoja mukavasti ja tilaa on vähän enenmmän kuin tavallisesti. Vaikka minä en ole erityisen iso ihminen, niin minuakin alkaa useamman tunnin paikoillaan istuminen puuduttaa.

Jos aikoo nukkua bussissa eli jos matkustetaan yön yli, kannattaa pölliä lentokoneesta ohutta kangasta oleva saali. Tai hommata joillain rehellisillä keinoilla. Ohutta ilmavaa kangasta kun on niin ei ala hikoiluttaa, mutta saa silti sellaisen kevyen tunteen siitä että on peitto päällään. Mutta kyllä jokaisen bussimatkan jälkeen tekee mieli mennä ensimmäisenä suihkuun. Tänäänkin aamulla kun tuliin kotiin kello 5:40 olo oli siihen malliin rapea että ennen nukkumaan menoa oli pakko käydä suihkussa. Ja miettiä siellä ollessan, että onko tässä hommassa ihan aikuisten oikeesti varsinaisesti järkeä.

Henkilöstömuutoksia

2009-11-25T18:28:00.001+01:00

Koululla on ensi viikolla mestareita enemmän kuin olisi väliksikään- suurmestari Culbertson saattaa ilmestyä koko ensi viikoksi, tämän lisäksi Roland Tzsempali (pardon my french) pitää mestarikurssia. Tämän lisäksi Arnaud Boukhitine (Melin assari) on jäänyt lopullisesti sairaslomalle, hänen tilalleen tulevat Stéphanie Labeyrie ja Guillaume Varupenne- jotka myös palloilevat koululla ensi viikon. Hommaa siis riittää- ajattelin Zenntbalille soitta Pendereckin Caprricion jota on nyt jyystetty niin että se rupeaa jo kyllästyttämään. Siitä saa kyllä aika maanisen version aikaan, saatte kuulla sitten joskus.

Arnaud tosiaan jää lopullisesti pois, mikä on sääli. Vallan mukava ihminen, ja ainoa opettaja joka puhuu niin hitaasti että ymmärrän kaiken mitä se sanoo. Tätä poisjääntiä käytiin kunnioittamassa syömällä koko luokan kanssa ulkona. Ranskalaiset ovat kaikenlaisen keskustelun ja asioiden fatalistisen hyväksymisen mestareita, ja niinpä viimeinen ehtoollinen (mikä ainakin minulle siitä ensimmäisenä tuli mieleen) ei ollut ollenkaan ankea ja ahdistunut tilaisuus, vaan hauska yhteinen ruokahetki. Vaikkakin vähän haikea.

Ranskalainen keskustelukulttuuri muuten perustuu vänkäämiseen ja eri mieltä olemiseen. Tämän takia minun on siihen vaikea ottaa osaa: vaikka ymmärränkin melkein kaiken, salamavauhtia ohi vilahtelevat kommentit, sivallukset ja huomautukset ovat niin kertakaikkisen nopeita, ettei minulla ole mitään mahdollisuutta ottaa niihin osaa. Kiinnostuksella seurasin keskustelua, jossa algerialaistaustainen mustajalka baarinpitäjä ja joku toinen kinasivat Algerian sodasta, tuosta ranskalaisten Vietnamista. Algerian sota on ranskalaisille vieläkin raskas trauma, josta ei ole syytä puhua ellei ranskalainen itse aloita keskustelua ensin. Ilmeisesti ranskalaiset tekivät siellä kaiken sen mitä natsit tekivät Ranskassa toisen maailmansodan aikaan.

Mustajalka ei muuten ole pejoratiivinen termi. (Tai no on, mutta vain jos sitä käyttää haukkumasanana) Mustajalka (Pied-Noir) tarkoittaa Algerian ranskalaista (ja muita kolonialisteja) ja heidän jälkeläisiään Algeriassa, ja se on ihan eksakti termi. Kun Algerian sota meni ns. vituiksi, suurin osa mustajaloista ymmärsi lähteä takaisin manner-Ranskaan, ja loput lähetettiin enemmän tai vähemmän yhdessä palassa perässä.

Yhteissoittokultuuri

2009-11-25T18:14:00.000+01:00

Suomessa on (ainakin niissä musiikkiopistoissa joissa minä olen ollut oppilaana ja myöhemmin töissä) että pennut laitetaan ensimmäisen tilaisuuden tullen orkesteriin. Kun soitin pysyy käsissä ja joku tunnistettava ääni saadaan värkistä ulos, on jo ensimmäisen orkesteriharjoituksen aika.

Ei täällä. Täällä orkesterisoittoa alkaa toden teolla tulla vasta musiikkiopisto- vaiheen loppupuolella ja ammattiopinnoissa, ja sen kyllä huomaa. Edellisessä entryssä kerroin Thierry Caensin periodista, joka oli mielenkiintoinen sekoitus rautaista osaamista ja suulleen kaatuvaa katastrofia. Tällä kertaa olen mukana koulun soittajista kootussa brass bandissa (joka lähtee ensi lauantaina Orleansiin), ja tämän lisäksi kävin kuuntelemassa Lyonin kaupunginorkesteria sekä muutamaa kamarimusiikkipumppua viime viikkoina.

Ja uskokaa tai älkää, mutta nämä ihmiset eivät kertakaikkiaan osaa soittaa yhtyeessä. En tiedä miten yleinen ilmiö tämä on, mutta ainakin Elisa kertoo samaa. Vireessä on pahoja ongelmia, ja ennenkaikkea kuuntelu ja toisen soittoon reagoiminen ovat todella jähmeitä. Mozartin mitälie jousikvartettoa kuunnellessa kävi ilmi että siinä oli vain neljä yhtä aikaa soivaa ääntä (1 solisti ja 3 säestyssoitinta) eikä jousikvartettia. Sama homma kaupunginorkesterin kanssa: soundi on aivan taivaallinen, mutta orkesteri jumalattoman epätasaisen kuuloinen ja soittaa huonosti yhteen.

Solistikulttuuri on tässäkin varmasti yhtenä syynä- paitsi rutiinin puute, myös ohjelmiston ja opetuksen fokusointi pelkästään solistimateriaaliin saa hyvänkin soittajan sitten... no... fokusoitumaan pelkäksi solistiksi. Ja orkesteri jossa on 80 solistia, ei ole kovin hyvä orkesteri.

Tämän lisäksi Suomessa on saanut tottua ilmeisesti aivan liian hyviin kapuihin. Em. brass band- projektia vetää yksi pian valmistuva trumpetisti (ei siis ammattikapu eikä kuvittele olevansakaan) joka on harjoittajana hyvä ja johtajana surkea. Ja minulla oli ihan oikeasti vaikeuksia soittaa kun lyönnistä ei saanut mitään informaatiota- päinvastoin. Lienee hyvä osata soittaa hienosti myös huonon kapun johdolla...

Orkesteriperiodi

2009-11-19T17:23:00.000+01:00

Suokaa anteeksi etten ole aikoiin päivittänyt tätä. Vieraita ollut, katsokaas.

Mutta viime viikolla ehdin osallistua ensimmäiselle orkesteriperiodillekin, kuten mainitsin.

Orkesteriperiodi alkoi sillä ainoalla tavalla millä täällä voi mikään homma alkaa. Anne-Lise tuli tuubaluokkaan (jossa olin harjoittelemassa) ja kysyi että miksi vielä täällä olen, treenit alkaa ihan heti. Siinä hetkiseltään selvittelin että mitkä vitun treenit, onko kyseessä kommunikaatio-ongelma vai aikatauluhärö vai mikä, ja kävi ilmi että mun oli päätetty osallistuvan Thierry Caensin johtamaan vaskiyhtyeprojektiin. Minulle oli unohdettu kertoa vain tästä. Oli melkoinen kokemus.

Kaikki tiedämme mitä on solmisaatio- länsimaisen taidemusiikin ja harmonisten funktioiden banalisointia ja pelkistämistä kahden äänen väliseksi intervalliksi. Ranskalaiset käyttävät solmisaatiotavuja (do, re, mi, fa) mutta absoluuttisina nuottien niminä- niin että C on do, D on re jne. Ylennys ilmaistaa tavulla -dies, alennus -bemol, palautus -carré. Eli A flat, tai as, on siis Labemol. Tämä solmisaatiojärjestelmä täällä on sellainen puoliautomaattinen, että jos esimerkiksi lauletaan G-duuria niin se menee so, la, si, do, re, mi fa, so. Ilmeisesti siksi, että fis kuuluu g-duuriin. Jos on jotain poikkeussäveliä niin sitten käytetään noita etuliitteitä. Systeemi on siis huomattavan hankala jopa ranskalaisille, puhumattakaan minulle. Ja sitten kun tähän lyödään päälle tolkuttomat lukusanat niin treeneissä mentiin huomattavan autopilotilla.

Muuten proggis oli aikalailla samanlainen kuin vastaava tuote Suomessa. Thierry Caens on julmettu trumpetisti joka ei kertakaikkiaan osaa johtaa yhtyettä, ei yhtään. Ohjelmistossa oli sovitus amerikkalaisesta pariisissa, jossa on melko vinkeitä temponvaihtoja tms. koukkuja. Jos kippari ei osaa esimerkiksi antaa uutta tempoa koholla niin rytmimusiikin soitto on huomattavan vaikeaa. Ranskalainen auktoriteettikulttuuri tekee touhusta ihan samanlaista kuin panssarisoittokunnassa, jossa jokainen väärä ääni oli minun (varusmiehen) syytä virkaikäni vuoksi, vaikka olisin istunut torvi sylissä taukoa laskemassa. Niin myös Caens markkeerasi jokaisen selkeästi puutteelliseen lyöntitekniikkaan kuuluneen virheen soittajille, jonka seurauksena bändin trumpetistit meni pahasti kipsiin ja soitti tavallista huonommin. Yleisö ei olisi edes suurinta osaa näistä virheistä huomannut, ellei niitä tosiaan olisi markkeerattu kunnon teatterilla. Jalkapallokansaa...

Minäkin olin eilen baarissa soittamassa ja katsomassa jalkapallon karsintapeliä Ranska-Irlanti. Ranska pääsi häpeästä tekemällä jatkoajalla käsimaalin. Jumalan käsi tuli tässäkin väliin. Ja vaikka muut tuomarit asian huomasivat, niin ruotsalainen päätuomari hyväksyi maalin. Voi tavaton.

Säät ovat täällä muuttuneet nahkealehtisen vyöhykkeen talveksi, joskin viime aikoina pihalla on pärjäillyt pelkässä t-paidassa. Sekin on aika vinkeä kokemus keskellä marraskuuta.

Kela

2009-11-11T12:34:00.001+01:00

Suomalainen sosiaaliturva on maailman parasta ja suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kivijalka. Samaan aikaan Kela on ehkä järjettömin paperinpyörittämiseen keskittynyt, ydintoiminnoistaan (jota ei ilmeisesti ole maalaisliiton ja Kauko Juhantalonkaan tukeminen) irtautunut menneen ajan linnake. Kuulkaas nimittäin tätä.

Koska opiskelen ulkomailla, saan ulkomaan opintotukea. Olen hakenut ulkomaan opintotukea lomakkeella OTm (tjsp) ja Kela on sen myöntänytkin.

Kela ei ilmeisesti kuitenkaan pysy itsensä perässä tekemistään päätöksistä. Sain nimittäin selvityspyynnön joku aika sitten. Kun muutin Ranskaan, tein väliaikaisen osoitteenmuutoksen. Tämä tieto ei ole vieläkään tavoittanut Kelaa, joka lähetti suomalaiseen vanhaan osoitteeseeni selvityspyynnön ulkomailla asumista ja siitä, kuulunko sosiaaliturvan piiriin Suomessa. Yksinkertaisempi ihminen voisi ajatella, että jos Kela on minulle myöntanyt opintotuen ulkomaille opiskelua varten, Kela tietäisi että opiskelen ulkomailla. Ei suinkaan.

Asiakaspalvelullinen kela oli kuintekin selvityspyntöön (joka siis koski ulkomailla opiskelua) liittänyt palautuskuoren, jossa kotimaan postimaksu on maksettu, ja paulutusosoitteena Kela, PL 337, 220006 VASTAUSLÄHETYS. Tämähän lämmittää Ranskassa suuresti. Jouduin sitten soittamaan kelan 010- alkuisiin puhelimiin saadakseni selville jonkun järkevän palautusosoitteen.

Pitää toivoa että kirje ja lomake (miksei tätäkin asiaa voinut hoitaa puhelimella tai esimerkiksi kelan sinällään kivassa muttan herttaisen hyödyttömässä verkkopalvelussa) ehtii kelaan ennen määräaikaa, etten putoa sosiaalisen turvaverkon ulkopuolelle. Saattaa nimittäin olla että jos siinä pysyminen vaatii näin paljon työtä, sinne takaisin kiipeäminen on aivan täysin mahdotonta.

Lukusanat

2009-11-11T11:40:00.001+01:00

Ranskalaiset numerot rakennetaan aivan törkeällä tavalla. Yhdestä kymmeneen mennään ihan normaalisti, yhdestätoista eteenpäin alkaa ongelmat- yksitoista (onze), kaksitoista (douze), kolmetoista (treize?) ovat kaikki omia sanojaan, mutta nämä noudattavat vielä jotain logiikkaa- seitsemääntoista asti. Seitsemäntoista onkin yllättäen dix-sept, eli kymmenen-seitsemän, kahdeksantoista dix-huit, yhdeksäntoista dix-neuf. Kaksikymmentä on vingt, ja kahdestakymmenestä kuuteenkymmenen kertoma menee normaalisti. Periaatteessa- esimerkiksi esimerkiksi tällä murrealueella voidaan numero 32 sanoa paitsi trente-deux(eli kolmekymmentä-kaksi), myös vingt-douze (eli kaksikymmentä-kaksitoista).

Ranskalaiset numerot menevät virallisesti paskaksi kun päästään seitsemäänkymmeneen. Toisin kun kymmenjärjestelmään tottuneet kunnon ihmiset, ranskalaiset ovat päättäneet käyttää systeemiä joka on osittain kymmenjärjestelmä ja osittain 20-järjetelmä ja osittain vain sekava kasa höyryävää paskaa.

Kertomat menevät periaatteessa loogisesti: 20 (vingt) 30 (trente) 40 (quarante) 50 (cinquante) 60 (soixante), mutta numeroa 70 ei olekaan.* 70 on soixante-dix, eli kuusikymmentä-kymmenen, 71 taas on soixante-onze eli kuusikymmentä-yksitoista. Ja niin edelleen. Tällä logiikalla voidaan muodostaa sanahirviöitä, kuten seitsemänkymmentäyhdeksän: Soixante-dix-neuf.

80 ei ole myöskään mikään luku*. 80 on nimittäin quatre-vingt, eli käänettynä neljä kahtakymmentä. 83 on siis quatre-vingt-trois.

Lukusanaa 90 ei ole standardiranskassa olemassa*. Logiikka on sama- 90 on quatre-vingt-dix, eli neljä kahtakymmentä-kymmenen. 98 on quatre-vingt-dix-neuf. 94 on quatre-vingt-quatorze.

Tämä tuli mieleen kun istuin orkesteriharjoituksissa jossa näitä numeroita käytettiin. Minä kyllä ymmärrän nämä mutta tarvitsen aina noin 20 sekuntia aikaa lukusanan käsittelyyn, pilkkomiseen ja kääntämiseen. No, pultissa istuessa tämä ei tietysti onnistu, vaan yleensä pitää mennä tuurilla ja päätellä mistä lähdetään.

Tämän kertaisessa proggiksessa on kapellimestarina Thierry Caens, joka periaatteessa ymmärtää ulkomaalaisten ongelman (meitä on siellä muutama) ja yrittää auttaa. Professeur Caens kääntää englanniksi sen minkä osaa, mikä ei ole paljon. Toinen vielä riemastuttavampi tapa on käyttää englantia ja ranskaa sekaisin. On commence ten before soixante-deux, on ohje jolla saadaan tipautettua myös ranskalaiset ymmärtämästä mistä pitäisi alkaa.

*Tietyillä kielialueilla, kuten Sveitsissä tai Belgiassa, asuu kunnon ihmisiä jotka pitävät jotain järkeä tässä touhussa ja sanovat seitsemänkymmentä septante, kahdeksankymmentä huitante ja yhdeksänkymmentä nonante ja käyttävät mukavaa ymmärrettäää kymmeniin perustuvaa numeraalijärjestelmää, mutta nämä ranskalaiset rintamailla eivät siihen kykene. Lisäksi maalaiset sanovat tosiaan numerot eri tavalla kuin kaupunkilaiset.

Jalkapallo, kulttuuri ja mellakka sosiaalisena konstruktiona

2009-11-04T23:18:00.000+01:00

Kun Claude Lévi-Straussistakin aika jätti, leikitään pieni löyhästi strukturalistinen ajatusleikki. Suokaa anteeksi tämän entryn rapsodinen luonne. Kyllä se clue sieltä lopusta löytyy.

Oletetaan, että ryhmittymä X ilmoittaa pitävänsä Helsingin keskustassa mellakan, ja ilmoittaa vielä ajan ja paikan. Miten yhteiskunta reagoi tähän? Legitiimillä voimankäytöllä- poliisilla ja rajavartiolaitoksella. Oletetaan, että ryhmittymä Y ilmoittaa pitävänsä myös mellakan Helsingin keskustassa tiettynä aikana ja tietyssä paikassa. Miten yhteiskunta reagoi tähän? Sulkemalla Mannerheimintien, antamalla mellakoitsijoiden mellakoida ja tapella keskenään sekä pitämällä sivulliset ulkona mellakasta, sekä yrittämällä rajoittaa aineellisia vahinkoja.

Mikä ryhmittymillä X ja Y on erona? X on kiljulla käyvää vaihtoehtonuorisoainesta, Y taas Suomen jalkapallomaajoukkueen ja Venäjän jalkapallomaajoukkueen faneja.

En ole sosiologi tai sosiaaliantropologi, mutta on kiinnostavaa miettiä miksi jalkapallofanien mellakka on sosiaalisesti hyväksyttävä, ja vaihtoehtohippien mellakka taas on ehdottoman paha.

Mietitään mellakan tavoitteita. Yhteinen tekijä hipeillä ja jalkapallohuligaaneilla on varmasti yhteenkuuluvaisuuden tunteen lisääntyminen, jonkinlaisen heimoaatteen tunnustaminen ja itsensä määrittely negaatiolla muiden kautta. Toinen tekijä on varmasti Studio Julmahuvista tuttu me nyt vaan halutaan saada huomioo ja päästä pätemään.

Päämäärät ovat molemmilla ryhmittymillä sekavia. Virallisessa Asem- mielenosoituksessa vasemmistonuoret lähtivät Aasian maiden konferenssia kosekevaan mielenosoitukseen vahvasti Aasian maita koskevalla banderollilla Toisenlainen Eurooppa on mahdollinen, joka ainakin minussa aloitti henkisen eroprosessin vasemmistosta- miten kukaan voi olla niin pihalla? Tähdennyksenä mainittakoon, että vasemmistonuoret eivät virallisesti osallistuneet puheenjohtajaansa lukuunottamatta Smash Asem- mielenosoitukseen. Jalkapallohuligaaneilla ei varmasti ole sen kummempia perusteita toiminnalleen- omaa joukkuetta voi varmasti ihan kaikkien kanssa tukea muillakin tavoitteilla kuin tappelemalla toisen joukkueen kannattajien ja poliisin kanssa ja särkemällä paikkoja. Tavoitteena on (ilmeisesti) ihan vain särkeä ja tuhota mahdollisimman paljon.

Tästä voidaan tehdä johtopäätös: paitsi että vieraat tekevät juhlan, niin hipit tekevät mellakan. Jalkapallohuligaanien mellakka on sosiaalisesti hyväksyttävämpi, koska siinä huliganoivat lihaa syövät heteromiehet. Voidaanko? Käännetäänpä asetelma toisinpäin: lihaa syövät heteromiehet Kiasman nurkalla vaatimassa jotain mitä eivät itsekään tiedä, ja lauma vaihtoehtonuoria laulamassa olee-olee-oleoleee ja heittelemässä venäläisiä kanssahippejä tiilillä? En väitä tietäväni, mutta uskoisin että poliisi pistäisi tässäkin tilanteessa hipit kuriin.

Tämä voi johtua monesta syystä. Varmasti yksi on suomalainen konformistinen, konsensushakuinen mielenmalli ja veneenkeikuttamisen välttäminen- jos joku ihan oikeasti mellakoi ilman hyväksyttävää syytä (jalkapalloa, känniä tai vappua) niin se on varmasti jollain tapaa vaarallista. Vaikka mellakoijina olisi joukko keskenkasvuisia R-junan tuomia ihmisiä, joista suurin osa oli paikalla uteliaisuudesta. Jos taas edellämainittuja hyviä syitä löytyy, mellakalle on olemassa selitys- se voidaan ymmärtää, kuitata, ehkä jopa hyväksyä.

Jalkapallohuligaanien kohdalla mellakan konstruktio (vaikka kosntruktivismi ei kuulemma ole enää sosiologien skenessä muodissa) on helpompi ymmärtää, vaikka se on täsmälleen yhtä irrationaalista kuin hippien mellakka. Tämä ei välttämättä ole huono asia, 1930- luvulla Lapuan liike loppui nimenomaan siihen että liike siirtyi (liikkeenä) sanoista tekoihin ja alkoi- mellakoimaan. Tämä ei käynyt, ja Svinhufvud puuttui tilanteeseen. Okei, tämä on aika rankka kärjistys mutta analogiana mielestäni ainakin jollain tasolla toimiva.

Kaksi tekijää siis määräävät mellakan hyväksyttävyyden: ensisijaisesti kuka mellakoi ja toissijaisesti mellakan syyn legitimaatio. Mellakka on (Suomessa) jees niin pitkään kun se on sisällöltään ja/tai mudoltaan karnevaalia- jos siinä taas on jonkinlainen yhteiskuntarauhaa häiritsevä elementti, niin sitten se ei enää käy. Mielenkiintoista on muuten, että Smash Asem- ihmiset (kuten edellä todettin) eivät missään vaiheessa asettaneet tavoitteikseen tai päämäärikseen muuta kuin tuoda kaaosta Helsingin kaduille (jonka hoiti myöhemmin poliisi) mutta koska porukassa oli selkeästi yhteiskunnan ulkopuolinen ja antikonformistinen pohjavire, katsottiin mellakka pahaksi.

Ehkä. Mun mielestä. Voi olla.

No miten tämä sitten liittyy Lyoniin?

Tänään pyöräillessäni koululta himaan en päässyt normaalia reittiäni Bellecourin aukion läpi, koska poliisi oli sen sulkenut. Poliisi piti sitä pidätys- ja johtokeskuksena. Paikalla oli arviolta 200 santarmia (sen näköisiä äijiä ettei tehnyt mieli mennä kysymään mitä tapahtuu) panssariajoneuvoja ja vesitykkejä, kymmeniä poliisiautoja. Minä katsomaan silmät pyöreinä että mitä tämä on. Ensimmäisenä tuli mieleen maajussien mielenosoitukset, jotka täällä saattaa lähteä kunnolla lapasesta, toinen mielessä käynyt vaihtoehto oli presidentin vierailu tai joku vastaava valtiotapahtuma. Vuokraemäntäni kertoi kuitenkin, että illalla pelataan Olympique Lyonnais- FC Liverpool -jalkapallo-ottelu. Ja missä pelataan jalkapalloa, siellä särjetään paikkoja.

Myöhemmin illalla jouduin lähtemään jokakeskiviikkoisesta pokeri-illasta aikaisemmin, koska kaveriden mukaan ei olisi ollut kovin viisasta lähteä ajamaan keskustan läpi fillarilla kun matsi olisi päättynyt ja kapupunki täynnä huligaaneja. Peli päättyi muuten 1-1. Toisaalta vasemmistoliiton puheenjohtaja totesi tämän kaiken olevan vain jalkapallokulttuuria. Go, figure.

Jos haluatte huvittaa itseänne muuten, niin kannattaa kaivaa HS:n keskustelupalsta näistä mainituista tapahtumista. Reclaim the streets- tapahtuman yleisin kommentointi on ihmettelyä siitä eikö poliisi saa hippejä kuriin, ja miten yhteiskuntaa tällä tavalla häiritään, ja saavatko autoilijat sitten ajaa yhtenä päivänä vuodesssa jalkakäytävillä. Jalkapallohuligaanikeskustelussa taas oli kovasti ihmetelty miksei poliisi vetänyt ryssiä kunnolla päihin. Että näin.

Mutta kannattaa muistaa että HS:n keskustelupalstalla on lähinnä huumoriarvoa eikä sitä sovi lukea liian paljon, tai maailmankuva saattaa kieroutua ja usko lähimmäisiin loppua.

Liikenne ja uimahallit

2009-11-02T21:07:00.000+01:00

Kun nyt iltaisin on mahdollisuus, eli omien opintojen lisäksi järjestötoiminta ei vie kaikkea valveillaoloaikaa, olen alkanut pitkästä aikaa urheilla. Se on paitsi mukavaa niin myös helppoa- nyt kun säät eivät enää suosi lenkkeilyä (niissä ultrakireissä verkkareissa jotka ostin) niin siirryin naapurin uimahallin käyttäjäksi. Uimahalli on kirjaimellisesti seuraavassa talossa ja aivan naurettavan halpa- kymmenen kerran sarjalippu opiskelijoille maksoi 15,90€.

Täkäläiset ilmeisesti pitävät uimisesta, kaupungissa on vissiin viitisentoista uimahallia. Ymmärrän kyllä hyvin, kesällä täällä on ilmeisesti niin kuuma että uida tekee mieli, ja Rhône ja Saône ovat siinä kunnossa ettei niissä voi uida, niin halleja ovat sitten perustaneet kun mertakaan ei oikein ole.

Minäkin pidän uimisesta, mutta edellisessä postauksessa pyöritelty tehokkuus on minun ristini.

Uimahallietiketti on täällä nimittäin sellainen, että jos vastaavalla tavalla olisi pyörinyt Pyynikin uimahallissa, niin vanha kärttyinen allasvalvoja Terttu olisi vienyt raiveleista pukuhuoneeseen ja antanut viikon porttikiellon. Täällä nimittäin on täysin normaalia

vaihtaa tyyliä kesken allasmitan.
vaihtaa rataa kesken allasmitan
pysähtyä kesken allasmitan ja alkaa kävellä (wtf?)
notkua ja norkoilla altaiden päädyssä niin sankalla joukolla ettei ponnistaminen onnistu
uida kaksi rinnakkain ja jutella. Siis jutella!
ajaa siksakkia

Kaikki nämä aiheuttavat minulle ongelmia- mutta toisaalta ei kellekkään muulle. Paikalliset ovat tietysti ihan sinut tämän kanssa. Minä olen nopea uimari ja en halua notkua hallilla, vaan uida matkaa ja mennä kotiin. Ilmeisesti nuoriso (vanhuksia täällä ei itseasiassa juuri näy) tulee uimahalliin hengailemaan- mikä on varmasti tervehenkisempää kuin ostarilla tai kaduilla notkuminen. Tämä notkuminen vain hidastaa minua. Vaikka olenkin tällainen 100-kiloinen keijukainen niin uintitekniikkani on niin vahva että minun pitää mennä nopeimmalle radalle. Ja tällä nopeimalla radalla uida rintauintia, kun muut kroolaavat ihan perseellään olevalla tekniikalla. Tietysti se on hauskaakin.

Tänään nimittäin joku elvis nauratti naisia taas siinä radan päädyssä ja halusi näyttää tekniikkaansa. Minä olin tähän pelleen jo niin rikki kun se sähläsi koko ajan, että kun se sitten lähti kroolaamaan niin vedin siitä rintauinnilla kauhealla kyydillä ohitse, tällä atleettisella vartalollani. Pentumaista, mutta hauskaa. Allas on muuten 33 metriä pitkä. Kätevää kellottaa itseään tai laskea matkaa. Siinähän se aika toisaalta menee muistellessa 33. kertotaulua.

Vähän samaa vikaa täällä on liikenteessä. Suomessa olisi kortti pois jo aika monesta tempusta mitä täällä näkee päivittäin, ja toisaalta esimerkiksi suomalainen tapa rutiininomaisesti ajaa suojatien ohi pysähtyneen auton olisi täällä aivan ennenkuulumatonta. On aivan normaalia peruuttaa risteyksessä jos menee ohi omasta luukusta, tai ajaa 2-3 rinnakkain yhdellä kaistalla. Punaisia valoja autoilijoiden osalta toisaalta noudatetaan, ja Helsingin mallista kaupunkimoottoritietä ei tänne ole tehty, joten nopeudet pysyvät pieninä.

Itse en kyllä ajaisi autolla suurin surminkaan täällä. On perin ongelmallista kun ei kertakaikkiaan tiedä minkälaisia sääntöjä tai kirjoitettuja tai kirjoittamattomia lakeja on ja mitä niistä pitää noudattaa. Jalankulkijat, kaupunkipyöräilijät ja skootterit skippaavat rutiininomaisesti punaiset valot. Itselleni kävi niin että poliisimoottoripyörä (joka ei ollut hälytysajossa) alkoi kiivailemaan ja antamaan äänimerkkejä, kun odottelin punaisissa valoissa fillareineni. Piti sitten ajaa punaisia päin.

Mielenkiintoinen oivallus on myös yksisuuntaisten katujen suuri määrä. Jokaiselle yksisuuntaiselle kadulle on tehty kuitenkin vastakarvaan menevä kaista. Se on joko täysimittainen jolloin joukkoliikenne ja fillarit pääsevät toiseenkin suuntaan, tai sitten pienellä korokkeella erotettu kouru jota pitkin fillarit etenevät. Génial!

Kehuin edellisessä postauksessa joukkoliikennettä. Se on hyvää, mutta Lyon on myös hyvä esimerkki siitä, että liikennettä ei ilmeisesti ole jotain absoluuttista määrää joka kulkee joko julkisilla tai autoilla. Täällä nimittäin joukkoliikennettä käytetään todella paljon, mutta autoja on aivan tolkuttomasti ja liikenne iltapäivisin aivan jumissa. Sanottava muuten on, että noi Velo'v- polkupyörät on nopein tapa päästä mihinkään. Metrolla menee koululle puoli tuntia, fillarilla 20 minuuttia. Joukkoliikenne on muutenkin ilmeisesti mahdollisimman paljon erotettu muusta liikenteestä, jolloin pahat ruuhkat eivät vaikuta ihan niin murhaavasti kumipyöräliikenteeseen.

P.S. Soitin tänään tuubaa (Mirafone 2398 tjsp) jolla Roger Bobo on levyttänyt ensimmäisen levynsä. Aika huikea tunne, ja mieletön torvi. Pienempi kuin mun F-tuuba, mutta silti se on C-tuuba pitkällä vitosella. Sellaisen vois joskus itsekin hankkia.

Kaupunkikuvasta ja liikenteestä

2009-10-27T20:54:00.000+01:00

Lyonin tärkeimmät metrolinjat ovat itä-länsi- suunnassa kulkeva D ja (suunnilleen) pohjois-etelä- suunnassa kulkeva A. Metroverkkoon kuuluu myös B, joka kulkee suurinpiirtein lounaasta koilliseen, sekä C joka on oikeastaan muutaman pysäkin funikuularilinja, joka on muutettu metroksi. C on maailman ainoa metro jossa on hammastankovälitys ja 17 prosentin nousu, eli se menee aikamoisessa kenossa. Lyonin liikennelaitokseen kuuluu lisäksi normit bussilinjat sekä rollikoita. Miksei niitäkin voisi hankkia Helsinkiin. Tämän lisäksi on neljä ratikkalinjaa, jotka muistuttavat ehkä enemmän pikaraitioteitä kuin Stadin ratikoita.

Minua lähin metropysäkki on D- linjan Garibaldi, josta on 3 pysäkinväliä keskustaan (Bellecour, jossa voi vaihtaa A- linjaan) ja 6 pysäkinväliä koululle. D- linja on muuten automaattimetro, joka ei ole täällä ollssani vielä kertaakaan esimerkiksi kolaroinut, mikä on kauhean mukavaa. Oikeastaan en juuri muita linjoja käytä, kun tuolla D:llä pääsee mukavasti kodista kouluun.

Ja nyt päästään itseasiassa siihen varsinaiseen aiheeseen. Kävin tänään kavereiden kanssa keilaamassa. Kun kuulin keilahallin olevan lähellä Sans Soucin metroasemaa ajattelin sen olevan jossain aivan lähiössä- Sans Souci on nimittäin vielä kaksi pysäkinväliä Caribaldista itään- jos lasketaan pysäkinväleissä niin se on Bellecourin keskusasemalta viiden pysäkin päässä. Viisi pysäkinväliä olisi Helsingissä Kulosaaressa kuumudessa, tai tulevaisuudessa länsimetron suuntaan elämää sykkivässä Keilaniemessä. Wikipediaa katsellessa käykin ilmi, että Lyonin asukastiheys on 10 000 jäppistä neliökilometrilla, Helsingin vastaava 2700. Kaupungit ovat suunnilleen samankokoisia (Helsinki hiukan isompi) ja molemmilla on isot lähiöalueet ympärillään.

No- Sans Souci tuntui, haisi ja näytti vielä aivan keskustalta. Ihmisiä oli kaduilla, pikkukaupat auki, hälinää ja vilskettä. Ja viiden metropysäkin päässä. Saman homman huomaan metrolinjaa toiseen päähän mentäessä- Walmy (jossa koulu on) ei ole mikään nukkumalähiö jossa viiden jälkeen on auki vain S-market ja kaljakuppila, vaan ihan sellainen elämäväinen keskikaupungin osa.

En ota siihen kantaa onko näin parempi vai huonompi (ei varmasti tarvitse mielikuvitusta miettiä kumpi) mutta on mielenkiintoista miettiä miksi näin kävi. Miksi suomalainen (helsinkiläinen?) kaavoitus on pitkään sallinut tällaisen tilan leväperäisen käytön? Olen Soininvaaran blogista ymmärtänyt että Kallion asukastiheys on paljon keskiarvoa korkeampi ja että suunnitteilla olevasta Jätkänsaaresta on suunnitteilla ihan oikea kaupunginosa eikä nukkumalähiö. Nyt sitä hintaa sitten maksetaan- on jotenkin paradoksaalista että Helsingin asukastiheys on metropoleista ehdottomasti pienin ja silti tila on kertakaikkiaan loppu- Malmin lentokenttää kaavoitetaan asumiskäyttöön ja Sipoo pistetään pikkuhiljaa lihoiksi.

Helsingin osalta täytyy muistaa että kyseessä ei liene mikään sattuma vaan ihan tietoinen poliittinen tahto. Ilmesesti vasta jätkänsaarta kaavoitettaessa vaatimus idiottimaisesta keskipinta-alasta unohdettiin ja sinne kaavoitetttiin paljon pieniä asuntoja. Myös vaatimus parkkipaikoista on ajanut Helsingin pikkuhiljaa aivan kestämättömään tilanteeseen. Kalliossa kaupunkimaiseen asumiseen ja korkeaan asukastiheyteen on päästy sillä että alueella on paljon yksiöitä ja kaksioita. Kalliossa vielä kivijalkakaupatkin menestyvät (pornobaari- ja seksikauppakonsepti valtaa tietysti alaa vauhdilla) vaikka alueella asuu paljon opiskelijoita ja seudulla on vähän nuhruinen maine.

Suomalainen kaupunkikuva on muutenkin jännän eriytynyt. Tietyillä toiminnoilla on selkeästi oma tilansa- on ihan selvää että lähiössä asutaan, keskustassa käydään töissä/koulussa, autot huolletaan jossain teollisuusalueella- näin vain kertakaikkiaan on. Korttelin säteellä mun kämpästä on autokorjaamo, matkatoimisto, kolme ravintolaa, 2 kebabbeeriaa, 2 alimentaria ja yksi ruokakauppa, uimahalli ja kirjasto (ilmeiesti myös päiväkoti ja koulu). Täällä tuntuu jotenkin oudolta että ikkunan alla rasvanahka räplää rellun kaasuttimia päivät pitkät. Jotenkin se tuntuu siltä että se pitäis tehdä jossain Hertsikassa tai Lakalaivassa.

Ja vielä noista pinta-aloista. Lyonin pinta-ala on siis noin 50 neliökilometriä, Helsingin 210. Asukkaita saman verran. Asukastiheyden mediaania en tiedä mutta keskiarvot tuli jo mainittua. Jotenkin minun on vaikea ymmärtää miten niin Helsingistä on tila loppumassa? Lyonia ei ole rakennettu mitenkään erityisen korkeaksi, mutta tiiviiksi. Jos siihen tähdättäisin?

EDIT: Kaupungissa on 2 juna-asemaa pitkän matkan liikenteelle, Part-Dieu ja Perrache. Lähiliikenne on ripoteltu St. Paulin, Brotteauxin, Gorge de Loupin, Jean Macén ja Gare de Vaisen välillä. Täällä kaikkea junaliikennettä ei ole yritetty tukkia yhdelle asemalle. Helsingin asemahan on onnettomassa paikassa pussin perällä. Jokainen juna varaa tavallaan kaksinkertaisen määrän kapasiteettia ja jokainen Transport Tycoonia tietää mikä itku ja murhe nuo yksisyöttöiset asemat ovat. Mutta silti. Entäpä jos meilläkin olisi Töölön asema, Sörnäisten asema, Pasilan asema ja Helsingin rautatieasema erikseen? Tänäänkin ikävät lehdet yllättävästi hidastivat rantaradan toimintaa, joka heijastui tämän yhden ainoan asema-alueen kautta koko pääradalle.

Takapajula

2009-10-25T09:28:00.000+01:00

Minä luulin että minulla oli shekkivihko ja aloin kirjoittaa koulun ruokalassa shekkiä. Tässä vaiheessa kävi ilmi, että pankki ei suinkaan ollut lähettänyt minulle shekkivihkoa, vaan shekkien lunastamiseen tarvittavien vastashekkien vihkosen. Että näin.

Täällä siis yleisesti käytetään shekkejä maksuvälineenä. Suurin osa kaupoista pitää aika kovaa rajaa mistä summasta lähtien ne hyväksyvät pankkikortteja (yleensä alkaen noin 15-20€) mutta shekkien suhten ei ole rajoituksia. Niinpä näin eilen, kun lähiählyssä joku täti kirjoitti shekin kolmelle eurolle.

Pankkitoiminta on muutenkin vähän toisenlaista täällä. Pitää olla tarkkana että käyttää oman firman automaattia, muuten käteisen nostaminen saattaa yhtäkkiä olla rikollisen kallista. Siinä mielessä Suomessa on kyllä asiat paremmin- ei tarvitse miettiä onkohan se Ylä-Pyhtään kirkonkylän automaatti minkä pankin ja mistähän löytyisi lähin Société. Eri pankkeja on toistakymmentä ja jokaisella omat muutamat automaattinsa.

Toinen asia on tuo tunnuslukulistan puute. Täällä verkkopankkiin ei ole avainlukulistaa tai muuta posessioon perustuvaa identifikaatiota, vaan tunnusluku ja salasana. That's it. Tämän lisäksi salasana pitää antaa flash-appletin läpi, mikä vähän hirvittää.

Suomalaisen kliinisen tehokkkuuden kääntöpuolena on tietysti sitten se, että pankissa ei tule käytyä. Ranskalaiset ilmeisesti nauttivat interaktiosta ja ihmiskontaktista- muuta syytä lukuisille erikoiskaupoille (patongit ostetaan patonkikaupasta, ruoka ruokakaupasta, veitset veitsikaupasta, viinit viinikaupasta...) ja tälle jonottamiselle perustuvaan elämäntapaan en keksi.
Ranskalaisille ei ilmeisesti ole mikään ongelma käydä pankissa useampana kertana viikossa. Edelläoleva on tietysti rankkaa kärjistystä ja yleistystä, mutta uskon että siinä on totuuden siemekin.

Mikäs siinä, kyllä tuosta slow life- mentaliteetista tavallaan osaa nauttiakin. Suomessa lienen viimeksi käynyt pankissa ennen lähtöä hakemassa visa-kortin, mutta siitä aikaisempaa kertaa en edes muista. Toisaalta miksi käydä, kun laskun maksu tiskillä maksaa 4-5 euroa. Sitä sitten käyttää mieluummin verkkopankkia.

Tähän mennessä (su aamupäivään) pyykit ovat olleet kuivumassa nyt perjantaista lähtien, ja ovat vieläkin hieman kosteita. Tämän lisäksi kämpässä on mielyttävä sademetsän tunnelma. Ei taida ilmanvaihto toimia ihan niinkuin pitäisi.

Kolmanneskvartaalin tarkastelua

2009-10-23T22:05:00.000+02:00

Olen ollut Lyonissa nyt noin reilun kuukauden- saavuin 14. syyskuuta. Aika on mennyt tähän asti kuin siivillä. Lienee vähättelyä sanoa että viihdyn täällä. Varmasti suurin syy tähän on äkkiseltään ja yllättäen alkanut arki. Kirjoitin jo joskus aikaisemmin, etten ole pahemmin ehtinyt turisteilemaan tai joutunut sellaiseen kuplaan tai välitilaan josta olisi hankala siirtyä suuntaan tai toiseen. Tavallaan tämä on sääli, mutta uskon että aikaa vain olla ja katsella ympärilleen vielä löytyy. Ensi viikollakin on syysloma.

Arki on tullut vastaan myös niillä osa-alueilla jotka eivät ole kivoja tai mukavia. Aina välillä rahat ei riitä, aina välillä vituttaa muuten vaan. Kulttuurisessa sopeutumisessa ja kielessä riittää tekemistä vielä pitkään. Kämpässä on kylmä ja Suomeen on ikävä. Mutta nämä ovat sellaisia asioita joiden kanssa myös Suomessa joutuu tavalla tai toisella tekemisiin, pelottavampaa olisi se jos kaiken aikaa tuntuisi siltä että on vuoden mittaisella matkalla. Nyt ei ole sellaista, minä asun täällä.

Sen sijaan sitä osaa nauttia huonolla ranskalla käydystä epämukavasta keskustelusta pikapesulassa, ruokalan kovaäänisestä sedästä joka sanoo mua viikingiksi ja piirsi opiskelijakorttiini hitler- viikset, tai kaupunkipyöristä, hampaattomasta lähikaupan myyjästä ja ennen kaikkea siitä että saa soittaa ja paljon, hyvällä opettajalla ja mukavien ihmisten kanssa.

Koulunkäynti on ollut paljon intensiivisempää kuin oletin. Olen tähän asti soittanut varmaan tunneissa mitattuna enemmän kuin viime vuonna yhteensä- osittain siitä syystä että täällä ei ole mitään sen ihmeempää tekemistä (omaa opetusta, järjestötoimintaa, hallintoa, lentokenttätyötä, ja sosiaalinen elämäkin on aika rajallista) ja osittain siitä että nyt tosta torven soitosta olen taas aika innostunut. Tuntuu siltä että se on paljon pakottomampaa nyt, joku hiertävä ja himmentävä elementti on poistunut.

En silti haluaisi täkäläistä systeemiä kuin osittain Suomeen. Kääntöpuolena tälle soiton runsaudelle ja luokan kovuudelle on ranskalainen persemäisyys kaikissa käytännön asioissa, sekä opettajien ehdoton auktoriteetti oppilaisiinsa. Mun kohdalla se toimii koska tulen mestarin kanssa hyvin toimeen, mutta en haluaisi kuvitella mitä tapahtuu jos en tulisi. Mutta mikään käytännön asia ei kyllä täällä toimi. Mestari ehdotta kuukausi sitten että luokka lähtisi mukaan Oviedòon missä mestari pitää mestarikurssin. No, tätä päivämäärää siirrettiin ja vehkattiin ja sitten lyötiin lukkoon, ja sovittiin. No minä tekemään tämän mukaan aikataulut, ja sitten taas eilen mestari ilmoitti että siirretään sittenkin kahdella viikolla taaksepäin päivämäärää. No voi satans, ei se nyt enää käy kun on Suomesta tulossa vieraita.

Tunnit ovat välillä myös aika kaaoksellisia. Ihmiset tulee ja menee ilman että minä huomaan oikein mitään logiikkaa. Lisäksi 16 hengen tuubaluokasta on säännöllisesti paikalla vain 5-6 ihmistä. Mikä on minun kannaltani tietysti hyvä. Tunnit saattaa kestää koko päivän kymmenestä yhdeksään tai voi olla että se kestää vain 4 tuntia, tai voi olla ettei sitä ole ollenkaan. Tämä on aika rasittavaa.

Sosiaalisen verkoston rakentaminen vie tietysti aikaa. Jonkin verran harmillista on se, että kaikki kaverit on konservatoriolta. Tämä nyt ei ole mitenkään yllättävää, mutta aina välillä sitä haluaisi irrottautua koulun maailmasta, kun se on muutenkin niin intensiivistä. Lisäksi ranskalaisiin tutustuminen ei ole ihan yksinkertaista. Ihmiset on hirvittävän ystävällisiä ja mukavia, mutta sellainen hyvää päivää kirvesvartta- tason ohi pääseminen vaatii aika paljon työtä. Tässä on tietysti kielimuurikin joka tulee vastaan. Ymmärrän että on jonkin verran rasittavaa keskustella huonoa ranskaa hitaasti puhuvan ulkomaalaisen kanssa, jolle pitää vielä toistaa joka toinen asia eri sanoilla ja puolet hitaammin kuin mulle. Mutta tämän seurauksena mulla on sellainen turkulainen olo, kun tajuan vitsit puolen minuutin viivellä ja muutenkin kommunikaatio on vähän hankalaa.

Mutta conclusivement, minä en kadu hetkekään että lähdin tänne. Fiilis on edelleen hyvä, soitto kulkee ja uudessa maailmassa on mielenkiintoista ja ihmeellistä olla. Suosittelen kaikille!

Kaunotaiteista lorvimista

2009-10-18T22:15:00.000+02:00

Vietin tänään ihan puhtaan turistipäivän ja aloitin lorvehtimisen käymällä kaunotaiteiden museossa eli Musée des beaux-arts:issa. Täällä oli opiskelijoille ilmainen sisäänpääsy, mistä pisteitä. Museon omat kokoelmat ovat tietysti hippasen massiiviset- niin massiiviset etten jaksanut käydä maalaustaiteen osastolla ollenkaan. Keskityin vain Picasso- näyttelyyn ja ns. romuosastoon eli Egypti- Kreikka- Rooma- etruski- ja islamilaisen taiteen esineosastoihin, joissa oli niilläkin jo kokoa.

Täälläkin siis on siis Picasso- näyttely, mutta jännästä näkökulmasta. Minun ranskantaitoni kohenee kaiken aikaa mutta on vieläkin aika rajoittunutta. Näyttelyn kaikki tekstit oli kirjoitettu hyvin huolitellulla ranskalla, c’est-à-dire minä en ymmärtänyt niistä paljoakaan. Koruinen kieli ja hankalat aikamuodot oudoista verbeistä tekevät ns. temput. Tämän lisäksi ranskalaisesta taidemuseosta oli turha odottaa minkäänlaista englannin sanaa yhtään mistään.

Tämä avasi tavallaan aikamoisen vapauden tulkita näyttelyä ihan sillä tavalla millä minä halusin ja mitä näin. Näyttelyn nimi oli aika arkisesti Picasso, Matisse, Dubuffet, Bacon... Les modernes s’exposent au musée des Beaux-Arts . Näkökulma kuitenkin keskittyi venäläiseen 1900- luvun alun avantgardeen, ja tarkasteli tätä muutaman mestarin (Malevits, Chagall) ja ennenkaikkea Ranskaan emigroituneiden venäläistaiteilijoiden kautta, joita oli paljon. Lisäksi tätä heijastettiin todella jännittävästi Picasson varhaiskauden tuotantoon.

Bolsevikkivallankumouksen alkuhetkinä kaikenlainen kokeellisuus (se kuuluisa avantgardismi) oli sallittua Venäjällä, ja vasta paljon myöhemmin sosialistinen realismi muuttui ainoaksi sallituksi taidesuunnaksi. Olot olivat tietysti melko kurjat, joten taiteilijoita pakeni sankoin joukoin keski-eurooppaan (Stravinski!). Taidemuseon näkökulma oli tietysti ällöttävän frankosentrinen, mutta myönnettäköön että täällä on vähän varaakin siihen. Museon omat kokoelmat emigranttitaiteilijoita (ja Picassoa!) olivat ekstensiiviset.

Oli hätkähdyttävää huomata kuinka paljon venäläisten avantgardistien työt ovat vaikuttaneet Picassoon- ennenkuin Picasso keksi kubismin. Viitteet ovat suorastaan ilmiselviä, kun niitä katsoo näin osoitettuina. Myös suomalaisten taiteilijoiden voisi olettaa ottaneen mallia näistä kavereista- Fury- nimisen kaverin naistutkielmat olivat kuin suoraan Tyko Sallisen… niitä… Hilma? Helmi?...mä oon niin huono tässä namedroppingissa. Mutta tiedätte mitä tarkoitan.

Eihän tämänkään pitäis yllättää, sillä varsinkin kuvataiteiden osalta suomalaiset ovat rampanneet Edelfeltistä lähtien opissa ja oppimassa Keski-Euroopassa ja Pariisissa. Yhteyksiä löytyy yllättävistä paikoista!

Ne egyptiläisten ja muiden romut oli tosiaan sitä tavallista kauraa mitä löytyy joka paikasta, mutta se islamilaisen taiteen osasto oli tosi päräyttävä. Se oli huomattavan pieni verrattuna ympäristöönsä, ainakin. Mutta sieltäpä löytyi kokonainen vitriini ihmisfiguureita. Meillehän aina opetetaan että rättipäät ovat niin hulluja etteivät salli rytmillistä musiikkia tai muita kuin geometrisiä kuvioita, mutta se on vain osa totuutta. Täältä löytyi kumpaakin. Siltä osin opastetekstit olisivat voineet olla edes jollain kielellä vähän informatiivisemmat, nyt niissä lähinnä kehuttiin jotain intendenttiä joka oli saanut vision tästä islamilaisesta osastosta.

Tämän lisäksi kävin Fourvièren basiliskossa. Katsoin että se aukeaa kello 14, ja aavistelin että siellä ovat jumalanpalvontamenot jo loppuneet. Ei ollut, sen sijaan siellä oli drive-in toimitus. Sunnuntaisin ohjelman mukaan 6 messua. Montakohan kanttoria niillä on siellä töissä? Paikassa hienointa oli itse paikka, Basilika on rakennettu vuoren rinteeseen niin, että sen näkee käytännössä mistä tahansa päin Lyonia- ja niin että sieltä näkee koko kaupungin. Itse mökki on aika mielenkiinnoton 1800-luvun puolenvälin mauttomuus. Vaikka kuori onkin rinteeseen päin, niin kirkon viereen on rakennettu näköalatasanne. Funikulaarilla sinnekin piti mennä. Paikka on varsinainen turistirysä, messun alkaessa turisteja hätisteltiin takariviin mutta edelleen videokamerat surisivat ja jenkkienglanti raikasi.

Tämän lisäksi löysin viimein torin. En tiedä kuinka pitkälle talveen se on auki, ja tullessani olivat jo sitä sulkemassakin, mutta nyt tiedän mistä etsiä. Tämän lisäksi torin vieressä oli kirjakirppis. En vieläkään tiedä mistä löytyisi oikea kirppis, mutta nyt tiedän minne kannattaa mennä etsimään ranskankielistä kirjallisuutta, Saônen rannalle.

Kylmä

2009-10-15T22:31:00.000+02:00

Vaikka kaakkois-ranskassa ollaankin niin talvi tulee tännekin. Ja vaikka täkäläisten puheista aina välillä kuultaa epäusko siihen että Helsinskissä (niinkuin se täällä äännetään) ei kävele pingviinejä kadulla ja että lämpötila harvoin laskee alle kymmenen asteen, niin näille pitää vakuutella että -uskokaa tai älkää- minullekin tulee kylmällä kylmä, en varsinaisesti viihdy pakkasessa enkä ota painimatseja jääkarhujen kanssa pysyäkseni lämpöisenä. Itseasiassa en ole koskaan varsinaisesti viihtynyt Suomessa talvella, ainakaan etelässä. Pimeää, kylmää, niljaista, pimeää, loskaista ja pimeää vuodenaikaa varmasti harva kaipaa. Mutta luonto hoitaa täälläkin homman kotiin, talvella tulee kylmä.

Tätä kirjoittaessani kämpässä on noin 16 astetta lämmintä. Itse pärjään mukavasti villapaidan ja villasukkien kanssa- toistaiseksi. Keskuslämmitys on täällä tuntematon asia. Jokaisessa asunnossa on yksi tai useampi sähkökäyttöinen patteri. Ja sen käyttö muuten maksaa aivan sairaasti. Mikäli ymmärsin hinnastoa oikein, niin 600 watin vebaston pouhoottaminen maksaa noin 3,5€ tunnissa. Mikäs siinä jos kämppä pysyisi sillä lämpöisenä, mutta talossa on enemmän läpiä kuin… no niitä on paljon, ja sen lisäksi aikaisemmin kertomani kylmän ja lämpimän tilan ero alkaa nyt korostua. Lämpö ei pysy sisällä.

Tämä talo on jännästi rakennettu toisen talon kylkeen, niin että sisäänkäynti on toisesta talosta josta pitää kulkea tähän taloon. Talojen välissä on parvekkeen tyyppinen patio, joka on siis ulkotilaa. Tähän taloon johtavaa käytävän ovea pidetään auki. En ymmärrä miksi. Olen sitä käynyt laittamassa kiinni ja naapurin isoäiti käy sen aina vääntämässä auki. Mikäs siinä, kiva leikki sekin on. Käytävässä on siis noin -2 astetta lämmintä. Asuntojen ulko-ovet eivät ole sellaisia tavallisia ulko-ovia, vaan enemmänkin sisäovia joihin on laitettu lukko. Eli eivät pidä vetoa, lämmöstä puhumattakaan. Ikkuna on yksöisikkuna ja koko kämpän ilmanvaihto eli sitä pitää aika ajoin pitää auki. Aivan ensi töikseni yritin etsiä Carrefourista ikkunateippiä. Ei löytynyt. Sitä pitää jonkun tuoda suomesta, että saan edes jonkun tolkun tähän energiantuhlauksen riemuparaatiin.

BSTN- kurssi oli taas tällä viikolla. Tuhatkauno oli korvattu lihavalla sedällä joka puhui nopeasti mutta kovaa, ja käsitteli- joukko-oppia ja logiikkaa. Tämän päivän analyysityönä oli Xenakiksen Herma. Se on Xenakiksen tutkielma musiikillisten tapahtumien käytöstä tiettyinä funktioina säveltämisessä. Suoraan sanottuna se kuulostaa aivan paskalta, lähinnä siltä kuin äänet olisi arvottu täysin satunnaisesti. Minkäänlaista auraalisesti hahmotettavaa rytmistä rakennetta tai tonaalisia keskuksia- tai edes minkäänlaista hahmotettavaa järjestystä ei ole, mutta teoksen selitystekstissä on selvitetty yksityskohtaisesti tämä funktioteoria.

No- setä siis kävi läpi joukko-opin ranskaksi kaikkine operaattoreineen. Minulle tämä(kin) osa matematiikkaa on jo aikaisemmin jäänyt huomattavan epäselväksi, ja sitten kun setä puuskuttaa kaikki kymmenkunta operaattoria läpi ja piirtää totuusarvomatriisin näistä niin minä olin aivan kahveella. Joko ranskalaisten koulusivistys on luonontieteiden osalta huomattavasti suomalasita syvempää (minua ei lasketa, en ymmärrä kunnolla edes nelilaskinta) tai sitten kyseinen kurssi on todella diehard- propellihatuille tarkoitettu. Ymmärsin kyllä periaatteen miten Xenakis on näitä juttujaan miettiny. Kyseinen biisi on varmasti aivan helvetillisen vaikea harjoitella ja soittaa ja kuulostaa silti koskettimistolle pudonneelta kissalta- nykymusiikkia parhaimmillaan siis.

Kirjastokokemus

2009-10-13T19:34:00.000+02:00

Minä sain viimein vakuutusyhtiöltä laskun. Tämä mahdollisti sen, että hankin kirjastokortin. Yritin sitä jo eilen mutta luonnollisesti kirjasto on maanantaisin kiinni. Tietysti.

No, olin aamulla pääkijrastolla, joka on kätevästi ihan muutaman sadan metrin päässä. Ensimmäinen yllätys oli, että kirjastokortti maksaa. Ei paljoa, mutta kuitenkin. Maksuissa oli kolme porrastusta, eli perusmaksulla (12€) sai lainata kirjoja, korotetulla (20€) sai lainata kirjoja sekä CD:itä musiikkiosastolta ja vihko auki- hinnalla (30€) sai sitten mukaan myös DVD:t ja taidelainaamon, mikä ikinä se onkaan. Itselle riitti tuo perusmaksu, sillä koulun kirjaston cd-kokoelma on aika ekstensiivinen, ja voin kipaista kirjastoon läppärin kanssa ja heittää koneelle ne matskut mitä tarvitsen.

Kirjastosa oli myös aika tiukat rajat paljonko kamaa saa lainata. Kerralla maksimissaan 15 nidettä, joista 5 saa olla cd-levyjä tai äänikirjoja. Äänikirjoja saa ilmeisesti lainata tällä perustason kirjastokortillakin. Lienee ihan hyvä, koska olen patologisen huono muistamaan palauttamaan kirjaston lainoja, jolloin niitä ajelehtii jääkiekkokassillinen pitkin kämppää.

Kirjastossa yritin etsiä enganninkielistä kirjallistuutta. Menin tädin luokse ja kysyin englanninkielistä kirjallisuutta parillakin eri tavalla, ja yritin kommunikoida että haluan kirjallisuutta joka on kijroitettu englanniksi. Täti viittoi kokoajan hyllyä kohti, jossa luki Litterature d'Etas-Unis, siis yhdysvaltalainen käännöskirjallisuus. Ei tietenkään koko kirjastosta löytynyt englanninkielistä kirjaa. Mitähän minä oikein ajattelin, kun etsin ranskalaisesta kirjastosta englanninkielistä kirjaa? Ei tietenkään niitä ole. Mutta löytyi se suomenkieliestenkin kirjojen osasto.

Valikoimaa oli noin kahdenkymmenen niteen verran. Hotakaisen juoksuhaudantie oli tarjolla, samoin Sillanpäätä pari nidettä. Ruotsinkielistä kirjallisuutta oli paljon- kaikki Westöt, Les femmes formidables dans l'eau (tjsp) eli Ihanat naiset rannalla, Leena Landeria. Sitten tietysti pakolliset Arto Paasilinnat. Mutta päräyttävin kaikista oli varmasti Un Jour en Ostrobotnie, joka oli -tadaa- Antti Tuurin Pohjanmaa käännettynä ranskaksi. Sen nyt lainasin ja katsotaan, miten Hakalan veljeksien kohellus kääntyy ranskaksi. Kun katsoin noita ruotsinkielisiä niteitä niin ne oli kaikki käännetty (luonnollisesti) ruotista, ja epäilen että niiden lukumäärän yliedustus johtuu siitä raa'asta tosiseikasta että ruotsista ranskaan kääntäviä ihmisiä on enemmän kuin suomesta ranskaan. Mutta nyt siirryn selvittämään, miten Veikko Hakalan ja Toholampisen konstaapeli Materon närävälit käyvät gallien kielellä.

Opetuksen laatu ja määrä, henkilökohtaiset tuntikatot.

2009-10-10T20:59:00.000+02:00

Taas on yksi viikko takana, ja halusin vähän avautua näistä opetusmääristä täällä ja Suomessa. Lähtökohdat on tietysti hyvin erilaiset. Mutta kylmiä lukuja:

Tällä viikolla on ollut mestarin opetusta 3*7 tuntia. Siitä suurin osa ryhmäopetusta, osa yksityistunteja. Mestarin assistentti antaa lisäksi viikossa yleensä yhden tunnin yksityisopetusta ja 3-4 ryhmässä, tämän lisäksi luokkatunneilla on melkein koko ajan pianisti paikalla. Viikossa tulee soitettua ohjatusti siis melkein 30 tuntia! Siis viikossa! Tämän lisäksi tietysti oma harjoittelu ja lämmittelyt luokkakavereiden kanssa. Akatemiassa 30 tuntia ohjattua soittoa tarkoittaisi siis soittotunteja syksystä maaliskuun puoleenväliin. Täällä vastaava potti tulee viikossa, ja voin kertoa että jälki on kyllä sen mukaista. Kyllä muuten oppii.

Totta kai tilastointia hankaloittaa se, että mestari ei ole joka viikko paikalla. Mutta silti. Orkesterisoitinten osastolla vähennettiin juuri tuntimääriä niiltä paskiaisilta jotka eivät ole valmistuneet bolognese- prosessin mukaisessa määräajassa. Täällä ilmeisesti sellaista asiaa kuin henkilökohtainen tuntikiintiö ei ole olemassa, vaan täällä halutaan varmistaa että ihmisistä tulee huippumuusikkoja. Välillä en uskokaan kuinka onnekas olen kun pääsin tänne.

Ilmeisesti vielä on uutuuden viehätystä ja hybristä on ilmassa, kuukauden täällä olon jälkeen. Nyt jo itseasiassa harmittaa että joutuu 8 kuukauden päästä lähtemään. Koulu on ollut paljon intensiivisempää kuin olisin luullut. Turistina en ole juuri ensimmäisten parin viikon jälkeen joutanut olemaan. Koulunkäynti on aika toisenlaista täällä. En tiedä mitä se on tutkinto-opiskelijoille, mutta itse olen yrittänyt tehdä "hopsistani" aika samannäköisen kuin täkäläisillä.

Täällä on muuten kuorolaulu pakollisena aineena. Niinpä minäkin olen nyt mieskuorossa. En ole ikuna kuorossa laulanut (paitsi muutamassa satunnaisessa progiksessa) mutta kivaa on.

Pankkitili, vakuutus ja viikonpäivien opettelu

2009-10-07T20:08:00.000+02:00

Pitää varmaan opetella nuo viikonpäivät ranskaksi. Kävi nimittäin ilmi että se teoriakurssi onkin huomenaamulla. Siis Mercredi on keskiviikko, Jeudi on torstai. Eihän siellä aamulla sitten mitään teoriatuntia ollut, mutta olinpahan koululla klo 8.

Tänään sain myös pankkitilin avattua Société Généraleen. Koko prosessi oli aika riemukas. Vaihtokoordinattori nimenomaisesti suositteli tuota pankkia ja jotenkin ymmärsin että sieltä saisi enganninkielistä palvelua. No kilin villat saanut. Pankkitoimihenkiklö (joka oli oikein reipas nuorimies) haki tilanteen huomattuaan prosessiin kaverinsa. Kaveri ei myöskään puhunut ollenkaan englantia ja minulle jäi hieman epäselväksi hänen roolinsa, mutta hommat saatiin hoidettua. Välillä kavereiden touhu muistutti pahasti Kummeleiden Härkönen & Wileniusta; kun tietokone ei heti toiminut pankkitoimihenkilö töni monitoria ja kutsui tietokonettaa putainiksi. Ei ehkä ihan suomessa vastaavaa osuuspankin jakkupukuvirkailijalta tulisi. Otin kotivakuutuksen pankin yhteyteen, joka on hippasen kallis eli 15€ kuussa, mutta minkäs sille voi. Korttipalvelupaketti pakollisella korttivakuutuksella (sisältää myös laukun hukkaamisesta aiheutuvat kulut, kuten lukkojen vaihdon?) ja visakortilla maksaa 5€ kuussa. Taas uusi visa. Siis oli hyvää ja ystävällistä palvelua, ja ranskankielen taitoni kasvoi taas. Torvien vakuutus pitää varmaan hoitaa Lloydsin kautta, Sosietee ei niitä vakuuttanut.

Tänään oli kuitenkin sitten ihan luento-opetustakin. Kurssin nimi oli BSTN, eli Bas Scientifique des Techniques Nouvelles, tai jotain sinne päin. Olin siis kirjoittanut siihen leikkihopsiini music technology. Lähinnä tällä hain studiotyöskentelyä ja sen sellaista nappien vääntelyä, ja tämä oli opintoasiainpäällikön moielestä sitten sitä. No, mitä sitten tuli? Kurssi on todellakin uusien sävellystekniikoiden tieteellisperäistä pohdintaa. Lähinnä kai vastaa jotain uuden musan analyysikurssia. Kurssia pitää sellainen professori Tuhatkaunon oloinen setä. Tänään käytiin läpi kultaisen leikkauksen suhdetta fibonaccin sarjaan sekä näiden suhdetta Pythagoraaseen ja viritysjärjestelmiin, sekä analysoitiin Xenakiksen ja Bartokin teoksia. Kurssi on aivan järjettömän, ihmeellisen hyvä. Tämän lisäksi setä puhuu hitaasti ja selkeästi joten minäkin pysyn suurelta osin mukana. Toivotaan että homma ei lähde ns. lapasesta joulua kohti, että kurssin saisi läpikin.

Illalla oli vielä säestysharjoitus japanialaisen tädin kanssa, joka soittaa huomisella mestarin sessiolla pianoa. Mestari siis tulee huomenna, ja tädin kanssa tänään treenattiin Hindemithin sonaattia. Täti myös kertoi viimein miten se ensimmäisen osan mahdoton kohta saadaan menemään- pitää ajatella isona tirolina- ja se saatiin meneen ihan kohdilleen! Muutenki se on melko mahoton täti soittaan pianoa.

Sekalaisia asioita

2009-10-05T19:58:00.000+02:00

Koko ranska menee sunnuntaina klo 12:45 kiinni ja ilmeisesti mamman luokse syömään. Yhtään mikään ei ole auki. Tämän opin kun aoin jatkaa lampun metsästystä ja nukuin perse homeessa kymmeneen asti. No nyt on sitten lamppu, ja onpa vielä yölamppu ja pyykinkuivausteline ja Henning Mankellia ranskaksi. Taas meni niin paljon rahaa että vähän hirvittää, mutta eipä noita oikein voinut jättää ostamatta. No ruotsalaiset dekkarit ranskaksi tietysti olisi voinut, mutta tää kieli pitää nyt oppia.

Aloitin ranskalaiseen kirjallisuuteen tutustumisen Emilie Zola teoksesta L'argent. Tämä oli tietysti hieman väärä pää aloittaa, ensimmäisen luvun sain ährättyä loppuun tajuamatta siitä paljoakaan. Huono nuoriso lorvii ja voi kaikin tavoin pahoin absinttipäissään Pariisissa- toisaalta ilmeisesti kaikki ranskalainen 1800- luvun kirjallisuus käsittelee tavalla tai toisella tätä tematiikkaa. Että pelkästään tämän tajuaminen ei välttämättä vielä olisi paljoa avannut. Mutta nyt siis ruotsalaisia dekkareita.

Lampun löytäminen oli tuskaa. En ole vieläkään löytänyt täältä mitään kierratyskeskusta tai vastaavaa, enkä edes yhtään lamppukauppaa. C'est-à-dire kun Carrefour ei myy jotain, minä olen pulassa. Löysin lampun viimein, mutta kyllä Ikean lamppuosastoa tuli ikävä. Lamput oli nimittäin paitsi susirumia, myös sikakalliita. Otin lopulta halvimman, 45 euroa maksaneen jalkalampun ja 15 euroa maksaneen yölampun. Valoa kansalle. Mattoja en vielä löytänyt. Tai löysin, lähtien 90 euroa. Antaa olla. Tämän lisäksi yritin etsiä iPodiin rannelenkkiä tai sellaista juttua, tiiättekste, millä sen saa niiq käteen kiinni. Kun näissä ultrakireissä juoksuhousuissa ei oo taskuja. Semmonenkin löyty, vaatimattomaan neljän kympin hintaan. Jäi kauppaan.

Kielen oppimista helpottaa kummasti kun löysin podcastina päivitettävät Radio Francen selkokieliset radiouutiset. Eli Journal facil. Ei ne paljoa helpommat ole, mutta tavallisesta konekiväärinopeudesta on pudotettu neljännes pois ja sanastoa vähän karsittu. Kuuntelin perään myös Ylen uutiset, ja se ero tahdissa oli hengästyttävä. Kun olin kuunnellut retardo-uutiset ranskaksi, niin niiden jälkeen vaikutti ylen uutistenlukija valium-huuruissa torkkuvalta isoäidiltä.

Tällä viikolla koulun pitäisi alkaa noin niinkuin yleistenkin aineiden kanssa. Kiinnostuksella odotan täkäläistä analyysikurssia, varsinkin kun se pidetään keskiviikkoisin klo 8-9:30. Kenellekköhän akatemialla tulisi aloittaa yhtään mikään kurssi kahdeksalta aamulla? Siellä ei varmaan oo edes vahtimestaria vielä silloin.

Mestarin pitäisi tulla tänäkin loppuviikkona pitämään sesisoita. Katsotaan hukkuuko se tällä kertaa.

Suomalaisen vastaisku

2009-10-03T23:32:00.000+02:00

Eilisen "tunnin" jälkeen tänäänkin oli "tunti". Koululla oli lämmittelysessio kymmeneltä. Tänäänkin lämmitelyt oli aika kovaa toimintaa. Onneksi ne tehtiin ryhmässä, jolloin pienet puutteet omassa osaamisessa eivät näkyneet. Esimerkiksi huulitrillit ovat jääneet oudosti pienelle huomiolle. Olen aina ajatellut että mulla on torvessa venttiilit näitä trillejä varten. Ainakaan huulitrillit f'-g' on sellainen, mitä en nyt ainakaan lämmittelyksi ajatellut. tai 120-tempossa oktaavikuudestoistaosat f-f'. Mutta Mel nämä verryttelyt johtaa, enkä minä ainakaan vastaan sano.

Ranskikset on kaikki aivan älyttömän teknisiä soittajia. Olen täällä korvat punaisena kuunellut kun jokainen harjoittelee Strukovin konserttoa, Pendereckin Capricciota, Stevensin Journeytä (no okei, mä soitan sen kyllä vielä diplomissa) tai jotain muuta järjetöntä tilubiisiä. Tai soittaa asteikkoja sellaisilla tavoilla ettei uskoisi. Ylipäätään olen täällä kuullut sellaisia asioita tehtävän tuuballa joita en luullut ihan oikeasti mahdolliseksi.

No mutta sitten, sitten. Melvin- setä sai vision että tänään soitetaan orkkapaikkoja. Ja kerrankin minä sain näyttää näille mitä minä osaan. Pröpperin orkkapaikkavihosta alettiin soittamaan Wagnereita, ja voi pojat, ne minä osaan kirjaimellisesti ulkoa. Kerrankin minä sain näyttää miten soitetaan orkkapaikat oikeassa rytmissä, tyylillisesti hienosti, kaikki sudenkuopat muistaen ja oikealla soundilla. Ensimmäistä kertaa koko täällä aikana ranskalaiset jäi jossain toiseksi. Culbertson kehui rytmiä kysyi että olenko soittanut Mestarilaulajia orkesterissa useinkin. En kertaakaan, mutta näihin on kyllä tunneilla panostettu senkin edestä. Kiitos, Petri.

Päivä sai hiukan oudon käänteen lounaan jälkeen. Puoli yksi pidettiin lounastauko ja sovittiin että tavataan kahden aikaan. Mel sanoi että saattaa olla liikennelaitoksen lakon vuoksi vähän myöhässä. Fine. No, me odottelimme luokan kanssa mestaria neljään asti. Kun mestari ei vastannut puhelimeensa neljältä, kaikki vain lähti kotiin. Wtf?

Illalla oli vaihtareiden iltamat. 'Vaihtarit' käsittää siis kolme brittiä ja meidät kaksi suomalaista sekä kaksi saksalaista. Ymmärrän näiden brittien osalta että niiden ranskan taito on vielä vähäisempi kuin minun. Mutta rehellisesti sanottuna kaksi näistä briteistä on kyllä niin tyhjäpäitä, että mieluummin vietän aikaa kämpillä facebookin ja virtuaalisosiaalielämän kera kuin niiden kanssa.

Tänään siis mentiin porukan kanssa syömään ja kuunneltiin tyhmiä juttuja. Tämän jälkeen jatkettiin toisen britin kotiin (joka on paremmalla paikalla, hienompi ja halvempi kuin minun, perkele) ja matkalle sattui Ben & Jerry. Siis se jäätelötehdas. Molemmat britit sai hulluskohtauksen ja alkoivat kikattamaan ja huutamaan. Ja sitten se kielenkäyttö. En minäkään osaa ranskaa (vielä) kunnolla, mutta minä pärjään aina ilman englantia. Näille luonteva ratkaisu oli puhua englantia ja kun jäätelömyyjä ei ymmärtänyt, nostaa volyymia niin pitkään että jotain tapahtuu. No, tapahtui niin että jäätelömyyjä toivotti rankskaksi pimut ns. vitun kuuseen mitä Newcastlen murretta huutavat ääliöt eivät onneksi ymmärtäneet. Saksalainen asiallinen vaihtari pelasti tilanteen ja tulkkasi.

Britit olivat niin onnellisia löydettyään brittiläisen jäätelötehtaan (wtf, sehän on amerikkalainen?) että hössöttivät löydettyään viimein palan kotimaata tästä junttilasta. Koti-ikävä iskee varmaan minuunkin, mutta ampukaa joku minut jos rupean tuollaiseksi alentuvaksi juntiksi. Itse en ikimaailmassa haluaisi asua Briteissä (ainakaan jos se on täynnä tuollaisia ääliöitä) enkä rupea koti-ikävääni lääkitsemään ruisleivällä tai salmiakilla. Olen kertakaikkisen onnellinen patongista ja ranskalaisista karkeista, kaupunkipyöristä, vanhasta kaupungista, viinistä ja ruuasta, juustoista, lähiählystä, opettajasta ja luokasta, koulusta, vaikka mistä muusta. Minä viihdyn täällä. Jos en viihdy niin tulen pois.

Kuvia #2

2009-10-02T18:00:00.000+02:00

nyt on tarjolla lisää kuvia.