Lyonin vaihto on päättynyt, mutta blogi jatkuu aina vaan.

tiistai 11. toukokuuta 2010

Pelkoa ja inhoa Aostassa

Olen taas takaisin Lyonissa, enkä lähde minnekään vähään aikaan, paitsi Suomeen parin viikon päästä. Takki on aika tyhjä. Kisat meni huonosti.

Ensimmäisellä kierroksella piti soittaa Bachin BWV 1007:n ensimmäinen menuetti ja Gigue sekä Hindemithin sonaatin eka osa ja kolmannen osan kadenssi. Tämä oli sikäli hyvä ratkaisu että pianistia esittänyt metsuri ei pystynyt torpedoimaan oikeastaan juuri mitään, paitsi kaikki tempovaihdot Hindemitin ekasta osasta. No, ei se minun soittoni siihen kaatunut.

Itse olen esiintynyt paljon ja monenlaisissa tilanteissa ja olen ollut siinä uskossa, että olen kokenut esiintyjä enkä kipsaa helpolla. No, nyt se sitten sattui kohdalle. Syke oli kaiken aikaa 200, suu kuiva ja kädet tärisee. Mitään ei adrenaliinipöllyn läpi kunnolla kuullut. En tiedä miten se loppujen lopuksi meni, mutta oma kokemus oli todella kamala. Monen kuukauden työ hajosi silmien edessä palasiksi ilman että sille pystyi tekemään yhtään mitään.  Tarpeetonta lienee sanoakaan, että välieräpaikasta oli turha haaveilla.

Uskoisin että kaikkia muusikoita (ja miksei muitakin ns. intohimoammateissa toimivia ihmisiä) yhdistävä tekijä on se, että omaa taidetta ja omaa musiikkia ei oikein voi eriyttää minäkuvasta, ja musiikin arvostelu ja arvottaminen on elimellisesti myös taitelijan ja ihmisen suoraa arvostelua. Tälle ei voi mitään (eikä oikeastaan pidäkään, koska ketään ei kiinnosta virkamusiikki) mutta varsinkin musiikkikilpailuissa tämä dualistinen minäkuva on huomattavan haitallinen. Kun vereslihalla yrittää antaa kaikkensa ja soittaakin ihan täyttä paskaa, niin... no. Sitä tuntee itsensä huonoksi ihmiseksi.

Ekan erän jälkeen kysyin palautetta Fabien Wallerandilta (joka on oikeasti tosi mukava tyyppi), mikä osoittautui virheeksi. Ranskalainen palautteenantokulttuuri on huomattavan tyly. Ihan kaikessa ystävyydessä Wallerand kertoi, että vire oli ihan päin helvettiä, soundi huono, ja Bachin tulkinta muuten kiva mutta siinä ei ollut yhtään musiikkia. Oma vika tietysti, ei olisi pitänyt kysyä. Tämän jälkeen ei voinut muuta kuin mennä hotellille ja itkeä vitutustaan. Mutta näin se menee joskus. En ole kyllä koskaan ollut niin järkyttynyt, ja vakavasti harkitsin pitkään aikaan koko helvetin torven soiton lopettamista.

Mutta en kuitenkaan lopettanut. Seuraavana päivänä oli Gene Pokornyn mestarikurssi, ja siellä sitten soitinkin niin hienosti kuin vain ikinä osasin. Ja se on aika hienosti. Totta kai sitä toivoisi että olisi mennyt toisin päin, mutta hyvä että edes näin. Pokorny oli huomattavan hauska ukko ja muisteli vieläkin reissuaan Tampereelle ja jotain mustaan makkaraan liittyvää hävyttömyyttä jonka Harri Miettunen oli hänelle opettanut.

Kaikista mukavin asia kilpailussa oli se, että lopputuloksia ei selkeästi oltu sovittu. Usein näissä pikkukilpailuissa saattaa käydä niin että kylän oma poika onkin finaalissa, vaikka ei olisi ollut syytä. Nyt ei näin ollut- finalistit olivat portugalilainen Ricardo, amerikkalainen John ja etelätirolilainen Wolfgang. Wolfgang oli siis periaatteessa italialainen, mutta häntä ei missään kohtaa esitelty italialaisena, vaan nimenomaan etelätirolilaisena. Etelä-Tiroli on pääasiallisesti saksankielinen provinssi Itävallan kyljessä. Etelä-Tirolilaiset eivät missään nimessä ymmärrä olevansa italialaisia.

Kielikysymys oli muuten aika hauska- italialaisilla on huomattavia ongelmia ymmärtää toisiaan. Calabriasta tulleet tuubistit joutuivat puhumaan todella hitaasti että tulisivat ymmärretyiksi maan pohjoisimmassa provinssissa. Ja sitten oli yksi raukka bergamosta, joka puhui niin hassusti, että aina kun se avasi suunsa niin kaikki meinasivat kuolla nauruun. Aikamoista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti